Chapter 5

Mutta nyt huomasimme kuitenkin, ettei vesi ruumassa enää sanottavasti vähentynyt.

Sillä aikaa, kun toinen puoli miehistöä oli pumppuamassa, annettiin toisille ruoka-tavaroita taskuihin, että saivat työtä tehdessään lievittää nälkäänsä ja virkistää edes vähäsen uupuneita voimiaan. Samoin annettiin joka miehelle grogia, mutta tietysti hyvin tarkasti silmällä pitäen, ettei kukaan saanut enempää kuin kesti sitä nauttia; sen verran vaan, että voimat virkeinä pysyivät.

Huomattuamme, ettemme enää mitenkään voisi laivassa pelastua, latasimme tavan vuoksi molemmat kanuunamme ja ammuimme hätälaukauksia toisen toisensa jälkeen ja laskemme ilmaan parikymmentä hätärakettia. Kaikki se kuitenkin oli turhaa vaivaa, jonka kyllä tiesimme ennakoltakin; sillä mahdotonta olisi ollut kenenkään niitä nähdä tai kuullakaan, ja jos jossakin laivassa olisi huomattukin hätämme, niin tuskin olisi apua heidän puoleltaan ollut toivomista; sillä tämmöisessä myrskyssä oli arvatenkin jokaisella omasta puolestaan kyllin tekemistä.

Sillä aikaa, kun minä olin hätämerkkejä antamassa ja pumppuamista johtamassa, oli kapteeni Dawyson käskenyt toisen perämiehen yrittää pelastusveneitä laskea vesille; sillä laiva alkoi yhä raskaammin ja hitaammin liikkua, niin että selvästi näimme, mikä kentiesi jo muutaman tunnin kuluessa seuraukseksi tulisi. Stephens luuli sen keinon mahdottomaksi; sillä jos olisi voitukin saada veneet ulos, niin tuskin ne kauvankaan olisivat semmoisissa aalloissa pystyssä pysyneet. Mutta kun ei muuta keinoa pelastumiseksemme enää ollut, niin täytyi sitä kuitenkin koetella.

Ryhdyttiin siis tuohon viimeiseen pelastuskokeesen epätoivon vimmalla. Vene irroitettiin, kaikki pantiin kuntoon, ja henkensä kaupalla yksi rohkeimmista miehistä laskeusi siihen, pidelläkseen sitä ulkona laivansivusta, sen vesille ennätettyä, ja samassa ollakseen valmis ohjaamaan sitä ulommaksi laivasta, ettei se aaltoja piestessään vetäisi sitä alleen.

Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä semmoisessa vinkuvassa myrskyssä, kauheassa meren hulminassa, sillä niin pian kuin vene vesille joutuisi, voisi se samassa tulla vettä täyteen.

Niin kävikin. Ennen kuin mies oli kerinnyt keulasta irroittaa laskuplokin, oli laine syössyt sen ensin vettä täyteen, siteen säpäleiksi laivan sivua vastaan ja viimein muutamassa silmänräpäyksessä lennättänyt loput rauskat kalustoineen kuohuvain laineitten joukkoon näkymättömiin. Mies parka töin tuskin kerkisi pelastaa itsensä tarttuen heiluvaan laskuköyteen, jota myöten hän ketterästi kuin orava kiipesi ylös laivaan.

Koe oli siis tehty. Mutta seuraukset eivät suinkaan olleet lohduttavaa laatua. Olimmeko siis tuomitut pian uppoavan aluksemme kera samaan pohjattomaan syvyyteen vaipumaan? Tuntui todellakin kauhealta parhaassa nuoruuden ijässä joutua kuohuvien laineiden kautta kolkkoon tuonelaan.

Mutta nyt olivat hetket kalliit. Ei ollut aikaa muihin ajatuksiin. Kapteeni antoi käskyn kiireesti kokea toista venettä vesille saada, lausuen silmäkulmiaan rypistäen: "Jos meni yksi vene, onpa vielä viisi jäljellä; uusi koetus siis!"

Toista käskyä ei varrottu. Äsken saadun surkean kokemuksen mukaan ryhdyttiin vielä varmempiin varotoimiin. Nyt meni kaksi miestä tällä kertaa, sama Jony Jollybel, joka edellisessäkin veneessä oli ollut, ja norjalainen Thorvald Thorsen.

Nyt näytti käyvän paremmin. Vene kosketti kuohuvan laineen harjua; laskuplokit irtautuivat kuin itsellään, ja taitava Thorsen tarttui peräsimen tankoon, ohjaten varovaisesti venettä aaltojen mukaan ulommaksi laivan sivusta. Jollybel iski rajusti kuin kotka aironsa aaltoihin ja piti voimallisilla vedoillaan sitä liikkeellä laivan mukana.

Nyt läheni se kuin joutsen laivan kylkeä. Riemuhuutoja laskien lennätti kolme jälellä olevaa merioppilasta itsensä pelastus-innossaan kenenkään aavistamatta laivasta kohti venettä, joka vielä leijaili parin sylen päässä siitä. Kaksi heistä kohtasi veneen, kolmas putosi lähellä sen laitaa mereen.

Häiriö, joka tästä veneessä syntyi, kun toverit kokivat veneesen pyrkivää reipasta Sam Kilygania pelastaa, toi mukanaan kauhean, sydäntä särkevän onnettomuuden, joka melkein vei meiltä viimeisenkin toivon kipinän.

Vene jäi silmänräpäykseksi omiin valtoihinsa, jolla aikaa se jo ennätti syöksyä hirmuisen hyökylaineen kukkuralta sivuttaisin toisen aallon pohjaan ja sieltä yhtä lyhyessä ajassa ylös ja alas survovan laivamme kylkeä vastaan säpäleiksi, samoin kuin ensimmäinenkin veneemme. Nuo kaksi oivallisinta, uskaliainta miestämme katosivat samalla sinne, mistä ei ikänä saalista hellitetä. Toisella heistä, Thorsenillä, oli kotonansa nuori vaimo, joka jäi kelpo miestään suremaan. Jony Jollybel oli kihlannut itselleen morsiamen kahta päivää ennen Glascowista lähtöämme.

Näytti siltä, kuin kapteini Dawysonin rohkeus olisi kasvanut, kuta kovemmiksi vastukset nousivat; näytti kuin olisi hänen intonsa ja voimansa saaneet uutta virkeyttä, kuta mahdottomammiksi pelastuksen toiveet kävivät. Hänen muotonsa ja liikkeensä näyttivät saaneen takaisin entisen eloisuutensa. Ihmetellen silmäilin nyt tuota kookasta, rohkeata miestä. Näytti siltä, kuin olisi hän ollut pikemmin jossakin iloisessa seurassa tahi lähdössä rattoisalle huviretkelle, kuin kuolemaa vastaan taistelemassa. Hänen rohkeutensa näytti tarttuvan muihinkin, ja uusin voimin ja elpynein toivein ryhdyttiin koettamaan kolmatta venettä vesille. Mutta onni ei tällä kerralla ollut parempi kuin edellisilläkään; se vaan oli eroituksena, ettei ihmishenkiä hukkaan mennyt.

Pahin seuraus oli se, että toivomme ja kestäväisyytemme, melkeinpä jo voimammekin olivat loppuneet ylenmääräisissä ponnistuksissa.

Pumppumiehet olivat lakanneet työstään; höyrypumppu ainoastaan vielä liikkui. Karttuneen veden paljoutta emme enää koettaneetkaan tarkastaa.

Muutamat kiirehtivät hätääntyneinä isoon märssykoriin, joka oli korkein paikka, mikä vielä jäljellä oli. Muutamat seisoivat, käsivarret rinnalla ristiin puristettuina, tuijottaen toivottomina eteensä ja mieli mustana odotellen, koska laiva uppoisi. Näkipä myöskin jonkun polvilleen laskeutuneena jossakin nurkassa laineita piillen notkistavan polvensa ja huutavan avuksensa häntä, jolta kaikki apu tulee. Naiset olivat jälleen tulleet kajutan katolle, jossa he kauheassa epätoivon tuskassa itkivät ja huusivat käsiänsä väännellen. Kapteeni näkyi heitä hellästi syleilevän, koettaen vieläkin heidän rohkeuttansa vahvistaa, vakuutellen, ettei kaikki toivo muka vielä ollut mennyttä.

Toivottomuus ja toimettomuus näkyi vallanneen koko väestön. Jokainen luuli tehneensä, minkä oli voinut, jo nyt kaikki näyttivät, kukin tavallaan, vaan odottavan viimeistä silmänräpäystä.

Laiva vaipuikin yhä syvemmälle. Sitä ei ollut enää enempää kuin pari kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Selvästi kuului, miten vesi loiskui ruumassa. Se saattoi joko hajota tai vajota, millä hetkellä tahansa.

Stephens näkyi puhuttelevan kapteenia ja naisia. Huomasin heidän tuumivan jotakin naisia koskevaa. Kapteeni lähestyi vaimoansa, puhui hänelle jotakin. Sen jäljestä Stephens tarttui nuorimman tyttären Nellyn käteen ja suuteli sitä. Ja mitä ihmettä todellakin näin! Hän otti taskustansa sormuksen ja pani sen hänen sormeensa. Tuskin voin uskoa silmiäni. Totisesti, nuo ihmiset on hulluja, ajattelin itsekseni. Kihlaus raivoavassa myrskyssä, kuolemaa odotellessa kuohuvan haudan partaalla, laivan juuri uppoamaisillaan ollessa! Mutta sitä se kuitenkin oli, sillä kapteeni puolisonsa kanssa näkyi vielä "siunaavan" noita kahta onnellista onnettomuuden keskellä. Mutta kentiesi se olikin kahden rakastavan julkinen liitto yhdessä kuollakseen. Mutta yht'äkkiä kiintyi katseeni ainoaan vielä kunnossa olevaan luuppiin, joka meillä vielä eheänä jäljellä oli, sillä toinen oli maston murtuessa kelpaamattomaksi ruhjoutunut.

"Olemmeko hulluja", huudahdin, "kun antaumme toivottomuuteen ennen kuin kaikki keinot ovat käytetyt! Seuraa esimerkkiäni!" huusin lähellä seisovalle merimiehelle. Samassa otin luuppia kannattavasta käyräkangesta plokin, sain irtaimen lenkin, jolla ripustin sen hartioilleni, sidoin pitkän köyden vasempaan käsivarteeni, kehoittaen häntä tekemään samoin, ja riensin ylös rikiä ja sieltä ison raa'an päähän, jonka ympärille monen vaikeuden jälkeen sain lenkin ja plokikoukun siihen koukatuksi. Tässä juuri olin menettämäisilläni tasapainoni ja pudota mereen; mutta köysi, jonka olin varokseni kiinnittänyt käsivarteni ympäri, oli jollakin tavoin sekaantunut raa'an ympäri, niin että sen avulla sain uudestaan kiinni ja laskeusin plokiköyttä myöten laivan kannelle. Toiset seisoivat siinä ja katselivat ihmetellen, mitä aioin tehdä.

Kannelle ennätettyäni näytti mainitsemani mies huomaavan tarkotukseni. Hän katsahti minuun halveksivaisesti, kun olin varokseni köyden käsivarteeni sitonut, ja jupisi: "Minä en ole pelkuri, niin kuin Ruchin Finn; köyttä en tarvitse tuollaiseen työhön."

Hän nousi mesaaniraa'alle, teki tehtävänsä kuin kunnon mies ainakin ja paljoa helpommin, kuin minä. Mutta, Herra armahtakoon, miten kävikään! Yht'äkkiä syöksyi hän päätään myöten kuohuvaan syvyyteen. Kerran hän nousi laineelle; kyllä heiteltiin hänelle köysiä, ja juuri oli hän ulottumaisillaan pelastuspojiin kiini, jonka joku oli hänelle viskannut, mutta samassa tuli kauhea ristilaine, joka kiidätti hänet näkymättömiin. Vielä nousi hän tuolla korkean laineen harjulla; mutta sitten ei häntä enää nähty. Ylpeys ja käskyn halveksiminen olivat hänelle kuoleman tuottaneet.

Nyt oli ainoastaan 21 miestä ja 3 naista jälellä laivan väestöstä, jota oli, naisetkin lukuun otettuina, ollut 45 henkeä.

Kun näin plokien molemmilla raa'oilla olevan kiinni, en tietysti joutanut monta silmänräpäystä hukkunutta suremaan. Se oli jo tullut niin jokapäiväiseksi tapaukseksi, ettei se tässä mielen ja ruumiin ylenmääräisessä jännityksessä enää oudolta tuntunut; olimme vaan kuin sotamiehet, jotka joka puoleltansa näkevät tovereitansa kaatuvan, sitä tarkemmin miettimään joutumatta. Tuntui, kuin olisi joku sisällinen ääni minua kehoittanut yritystäni jatkamaan, siihen luottaen, ettemme kaikki vielä olleet perikatoon tuomitut. Melkein käskemättä keräyntyivät jäljellä olevat miehet ympärilleni, ja nyt ryhdyttiin kiihkeästi työhön, vielä kerran koettaaksemme viimeistä pelastusvenettä vesille.

Alussa näytti siltä, kuin voimat eivät enää olisi riittäneet, sillä tämä oli suurin ja painavin veneemme. Ei ollut muuta keinoa kuin käyttää avuksi höyrykonetta, joka vielä täyttä vauhtiaan kävi pumppua liikuttaen. Nostoköydet johdettiin siihen, ja pian oli painava luuppi teloiltaan ylhäällä ja heilui ilmassa. Helposti saimme sen sieltä alas laskeumaan, niin että voimme käsillämme sitä kannatella. Käskin kiireesti viisi miestä veneesen. Keulaan kiinnitettiin monen sylen pituinen köysi, ja ennen kuin nuo viisi miestä veneessä tiesivät, mitä heidän siellä oli tekeminen, oli luuppi koneen avulla, johon plokien köydet kiinnitettiin, saatu laivanreunan ylitse pyörähtämään. Minä tartuin merimies-puukkooni, viittaisin Stephensiä, joka nyt oli tullut apuun huomattuaan aikomuksemme, tekemään samoin. Ja huomattuani sopivan aallonharjan lähenevän, annoin hänelle merkin, että heti leikkaisimme laskuköydet poikki. Se tapahtuikin niin äkkiä, ettei kukaan huomannut, ennen kuin raskas luuppi oli irrallaan laineilla.

Kolme paria airoja pistäytyi tuota pikaa ulos. Yksi miehistä tarttui peräsimeen, ja viides ajoi vettä pois, minkä kerkesi.

"Vuotaako se?" huusin.

"Ei vuoda; mereen pudotessa lienee vettä tullut," vastattiin.

Ilon ja kiitollisuuden huudahduksia kuului laivan takakannelta. Sieltä läheni kapteeni puoleksi tainnuksissa olevia naisia holhoten. Stephens riensi kantamaan Nellyä, sillä tämän voimat näyttivät jo loppuun kuluneen. Mutta eipä hän niitä näyttänyt tarvinneenkaan, sillä hän oli sulhonsa sylissä, nojaten vaaleita kasvojaan hänen sydäntään vastaan; Stephens kyllä hänet pelastaa oman henkensäkin uhallakin. Minä muistin hänen kauheat unensa. Saavatkohan vaan morsiusvuoteekseen riehuvat aallot hekin?

Jo ohjasivat kunnon toverimme luuppia lähemmäksi laivaa. Keveänä kuin albatrossi keinui se milloin laineitten huipuilla, milloin taas niiden pohjaan lentäen, ja aina se vaan vahingoittumatonna sieltä uudelleen esiin sukelsi.

Jo läheni se taitavasti ohjattuna laivan sivua.

"Varovasti, uljaat pojat; ei liian lähelle! Vartokaa tilaisuutta, milloin parhaiten soveltuu! Hei, sinä siellä peräsimessä, sinun taidostasi ja rohkeudestasi nyt riippuu, voimmeko pelastua ja pysyykö luuppi eheänä!" huuteli kapteeni myrskyn lävitse kaikuvalla äänellään.

Nyt se oli vaan noin kolmen tahi neljän kyynärän päässä laivan sivusta, lähimpänä kuin koskaan ennen. Silloin syöksähti kymmenkunta miestä laivan reunan yli luuppia tavoitellen. Mutta sen sijaan, että he, yksi kerrallaan hypäten, olisivat kentiesi kaikki pelastuneet, niin pääsi heistä nyt vaan kuusi luuppiin, ja toiset, jotka eivät olleet jaksaneet odottaa sopivata hetkeä hypätäkseen, joutuivat mereen luupin ja laivan välille ja joutuivat veden kuohussa laivan alle, jossa saivat kuolemansa. He katosivat näkyvistämme yht'äkkiä kuin höyhen tuuleen.

Nyt eteni taas luuppi laivasta kymmenen onnellisen keralla. Useampia airoparia pistäysi ulos, ja luuppi leijaili vaahtoavien laineitten heittelemänä, välin läheten, välin taasen poistuen laivasta. Olimmeko me jäljellä olevat seitsemän henkeä pelastuvat luuppiin vaiko meren saaliiksi jäävät, se näytti tietämättömältä.

Taas näytti siltä, kuin luuppi pääsisi lähenemään vajoavaa laivaamme. Olimme lyhyen keskustelun jälkeen sopineet niin, että ottaisimme naisen kukin pelastaaksemme. Kapteeni sulki puolisonsa syliinsä, Stephens Nellynsä, ja minä tarjouduin Lisy Megyä pelastamaan tahi yhdessä kuolemaan, josta hän kiitti minua niin selvää kieltä puhuvalla silmäyksellään, etten saattanut erehtyä sen tarkotuksesta; ja nyt luulin ymmärtäneeni, miksi hän tuli niin surulliseksi, kuultuansa kertomukseni Maryn ja minun kihlauksestani. Siinä hengen hädässä ja toivon ja epätoivon vaiheella ollessani tuskin kykenin näitä ajattelemaan; mutta sitten jäljestäpäin muistin selvään tuon onnettoman immen hellät, luottavaiset silmäykset, jotka hän siinä minuun loi; muistin, miten turvallisesti ja salaamatonta rakkautta osottavalla mielihalulla hän antautui syliini, -- enkä minä kuitenkaan häntä voinut tästä kauheasta kohtalosta mukanani pelastaa!

Kaikin kolmisin varustauduimme me, naiset sylissämme, sopivan silmänräpäyksen tultua joko taakkoinemme hyppäämään veneesen tahi heittämään ne siellä oleville, jotka kurottivat käsiänsä heitä vastaan ottaakseen ja vartosivat vaan kapteenin käskysanaa. Hän antoi meille sovitun merkin, ja me olimme juuri heittämäisillämme heille onnettomat naiset, jotka tuon tärkeän silmänräpäyksen lähestyessä olivat melkein tiedottomiksi uupuneet.

Kapteenin käskysana jo kajahti veneessä olijoille. Mutta samassa ennätti myös surmaava, kaikki peittävä aalto meidät ja syöksi kaikki kolme paria laivan reunan yli kauvas kuohuvaan mereen, kun emme sillä hetkellä voineet mihinkään kiinni tarttua.

Minä uskoin varmasti viimeisen hetkeni tulleen, ja jättäysin Luojani haltuun, avukseni huutaen sen siunatun nimeä, joka on minunkin syntivelkani Golgatalla sovittanut.

Minä tunsin jotakin kuumaa virtaavan kasvoilleni, ja jotakin punaista kuvastui silmiini. Molemmin käsin puristin tuota melkein tainnuksissa olevaa onnetonta impeä syliini. Pidin uimisen vallan tarpeettomana yrityksenä ja annoin laineitten heitellä meitä molempia mihin tahtoivat. Tunsin yht'äkkiä kovan tempauksen käsivarteeni ja sen jälkeen kovin karvastelevata tunnetta kyynärpääni yläpuolella. Samalla tunsin käteeni jotakin kovaa ja niljakasta.

Minä avasin silmäni ja näin Lisi Megyn veriset kasvot omiani vastassa. Hänen huultensa liikkeestä ja heikosta kuiskeestaan luulin ymmärtäneeni hänen sanovan: "Tony, jätä minut! -- Pelasta itsesi! -- Minä kuolen! En jaksa enää! -- Hyvästi, Tony, rakas Tony! -- Hyvästi!"

Kauhu valtasi minut. Uusi veren tulvaus seurasi, enkä minä enää huomannut hänessä mitään elon merkkiä.

Minä irroitin käteni, ja Lisi Megyn ruumis vaipui meren syvyyteen. Mutta minä tiesin hänen sielunsa joutuneen sen luokse, joka omansa meren aalloistakin korjaa.

Minä katsoin ympärilleni ja näin tuonnempana kapteeni Dawysonin puolisoansa pidellen taistelevan aaltojen valtaa vastaan ja yrittävän kiertää laivan ta'itse saavuttaakseen luupin. Mutta hänenkään jättiläisvoimansa eivät näkyneet enää siihen riittävän. Näin, miten aalto viskasi Stephensin Nellynsä kera heidän lähellensä, ja miten kaikkia neljää, heidän toisiaan syleillessään, hyökylaineet taas viskelivät yhä etemmäksi, kunnes he kaukaisena mustana pilkkuna vihdoin näkyvistäni sinne hävisivät, mistä ei enää hengissä palata.

Näin oli muutamissa minuuteissa meri niellyt levottomaan hautaan koko perheen, viisi juuri äsken elänyttä ihmisolentoa.

Laupias Jumala! huokasin. Oliko tuo Sinun kauheata kostoasi, joka isän tähden syyttömiä lapsia ja hänen rakasta puolisoansakin kohtasi? Oi sinä kaikkinäkevä ja tietävä vanhurskas tuomari; sinun tuomiosi ja tiesi ovat tutkimattomat! Herra Jesus, ole armollinen heidän sieluilleen!

Mutta miten kävi minun? kysynee lukija. Ihmettelenpä itsekin, että joku vielä tuosta kuohuvasta haudasta ihmisten ilmoille nousi.

Niin kuin jo olen kertonut, tunsin kovan tempauksen käsivarressani jo silloin, kun Lisi Megy vielä sylissäni oli. Samanlaisia tempauksia seurasi sitten muitakin, ja minä muistin sitoneeni köyden käsivarteeni silloin, kun kiipesin luupin plokia raa'an päähän kiinnittämään. Tartuin tietysti nyt siihen epätoivon innolla ja aloin vetää itseäni sitä myöten laivaa kohden, koska köysi tuntui siellä kiinni pysyvän. Lähenin yhä onnetonta alustamme, jota enää vaan muutama kyynärä näkyi veden yläpuolella heilumassa. Kerta toisensa jäljestä viskasi hyökylaine minut uudelleen etäämmäksi. Nahka irtautui kämmenistäni. Mutta tuskin huomasinkaan tuota, enempää kuin suolaisen veden vaikuttamaa kirvelyäkään. Taukoomatta ponnistelin vaan voimiani päästäkseni vihdoinkin laivaan.

Viimeinkin se onnistui. Mutta käteni olivat vallan tunnottomat tuskallisista puserruksista ja ylenmääräisistä ponnistuksistani. Katsoin pikaisesti ympärilleni ja huomasin olevani laivassa yksinäni. Koneenkäyttäjäkin, joka vielä silloin oli jälellä, kun aalto meidät laivasta mereen pyyhkäsi, oli onnellisesti hypännyt veneesen, jossa nyt oli kaksitoista sielua. He näkyivät yhä vartoovan, vieläkö ketään laivan kannelle ilmestyisi.

Luuppi läheni taasen alusta, kun ko'in huutaa ja viittoa heille. Se oli enää vaan parin sylen päässä. Samassa heilahti laiva sinne päin. Minä ponnistin kaikki voimani, hyppäsin ja putosin kuin kivi luupin toiselle puolelle mereen, josta toverini köyden avulla minut ylös kiskoivat; sillä en ollut hellittänyt vieläkään käsivarrestani tuota köyttä, jota myöten äsken olin merestä laivaan itseni kiskonut. Selvään näin tässä armollisen Jumalan huolenpidon, ett'en tuota köyttä jo silloin käsivarrestani irroittanut, kun olin raa'an nokalta onnellisesti kannelle palannut, vaikka se vallan luonnollistakin olisi ollut; sillä onhan selvää, että tuollainen pitkä köysi, jonka toinen pää vielä laivan reunassa kiini on, paljon hidastuttaa toimia semmoisessa kiireessä. Lieneekö Jumala minua rakastanut enemmän kuin muita onnettomuuden tovereitani, koska olin jo niin monta kertaa pelastunut samasta kauheasta haudasta, johon niin moni minua vankempi ja voimallisempi kelpo mies oli vaipunut? Sen Herra yksin tietää. Minä vaan olin todistuksena siitä, että Herra antaa väkeväin sortua ja heikoista heikoimman säilyä, ilmoittamaan Hänen voimaansa ja ihmeitänsä. Kiitetty olkoon Hänen nimensä ijankaikkisesti!

Toverieni avulla veneesen päästyäni sain, kumma kyllä, ikään kuin uusia voimia, vaikka ne muutama hetki takaperin olin luullut jo perin loppuneen. En kyennyt ensin saamaan sanaa suustani enkä voinut muuta kuin viitata kädelläni, että laskettaisiin ulommaksi laivasta ja katkaistaisiin köysi, jolla vene vielä oli laivaan kiinnitettynä, sekä että olin viimeinen laivasta lähtenyt.

Sitten kiirehdin heitä pystyttämään molemmat mastot. Purjeet olivat tuota pikaa viimeisessä reivissä ja ylhäällä. Vinhasti etenimme laivasta.

Mutta aikaa ei ollutkaan enään liiaksi. Olimme juuri yhdennellätoista hetkellä pääsneet laivasta erillemme. Sillä tuskin olimme saaneet purjeet levitetyiksi, kun näimme, miten se rupesi viimeisiä liikkeitään tekemään. Ensin syöksyi sen keula suuren jättiläislaineen alle. Peräpuoli kohosi ilmaan. Samassa kuului hämmästyksen huudahdus muutamien miesten suusta ynnä kirouksia ja sadatuksia, että joku tahallansa oli vehkeillyt laivan upottamiseksi.

Käänsin kiireesti pääni viitattuun suuntaan, ja kauhukseni huomasin semmoisen todistuksen edellisten epäluulojeni vahvistukseksi, että en tiedä, mitä lienen ensi hämmästyksessäni lausunut.

Laivan peräpuolessa, noin kolmen kyynärän päässä peräsimen sarannoista, kahdennentoista jalan mittamerkin kohdalla olevassa pohjapalkissa näkyi aukko, josta tulvasi mutaista vettä ulos. Noin kymmentä tuumaa pitkä pala oli ikään kuin sahattu poikki peränpuolisesta päästä; keulanpuolimainen pää näytti epätasaiselta, ikään kuin puoleksi itse katkenneelta, niin että päättelimme sen olleen alkuun poratun ja katkenneen kauhean myrskyn raivotessa ja aaltojen laivaa hakatessa noina viitenä kauheana myrskypäivänä. Mutta siitä tarkemmin tuonnempana. Sillä, miten käsitettävää on, emme tuota ennättäneet kuin hyvin hätäisesti tarkastaa, koska samassa tuokiossa laivan perä taas painui alas, niin että alus hetken aikaa kauheasti vääntelehti. Muutaman silmänräpäyksen näytti se sitten olevan aivan alallaan. Mutta yhtäkkiä upposi se kuin kivi paiskattuna valtameren syvyyteen. Siinä synnytti se jälkeensä niin kauhean pyörteen, että vaikka veneemme jo oli ennättänyt arviolta noin kahdensadan sylen päähän siitä ja vaikka vaaran huomattuamme syöksimme ulos kuusi paria airoja ja soudimme poispäin voimaimme mukaan, veti se kuitenkin meitä melkoisen matkan takaisin päin. Jos emme olisi ennättäneet saada ylös purjeita, jotka meitä auttoivat etenemään, niin varmaankaan eivät olisi voimamme riittäneet vastustamaan laivan synnyttämän pyörteen vetoa, vaan olisi meidän auttamattomasti täytynyt seurata sitä samaan kuolon kuljuun. Se ei kuitenkaan ollut meidän haudaksemme määrätty.

Meitä oli nyt jäljellä kolmetoista 45 hengestä. Muut olivat saaneet hautansa meressä, ja kauhuksemme olimme vielä huomanneet, ettei ainoastaan myrsky ollut kauhean onnettomuutemme syynä, vaan ilkeä ja kauhea voitonhimo ja rikkauksien halu. Ja sama kauhea himo oli nyt onnettoman kapteenin syyttömän perheensä kera vienyt ennenaikaiseen kolkkoon hautaan.

Kun vaara oli ohitse, eikä meidän tarvinnut enää laivan puolesta mitään pelätä, niin vasta sitten huomasimme, ettei kohtalomme suinkaan kadehdittava nytkään ollut.

Ylellisistä voimiemme ponnistuksista olimme niin uupuneet, että tuskin miehet enää kykenivät pyörteen vaikutuksen tauottua airoja veneesen vetämään. Onneksi rupesi toki myrsky laantumaan, suoden meille vähän huojennusta. En voi arvata, miten muuten olisimme voineet pitää venettämme vedestä tyhjänä, sillä monta kertaa olimme vallan uppoamaisillamme, kun aalto täytti sen; ainoastaan laivan sangoilla myötäänsä vettä ajaen voimme veden pinnalla pysyä.

Vihdoin saimme presenningin (tervavaatteen) kiinnitetyksi veneen laitojen ylitse. Siihen teimme veitsellä niin monelle miehelle aukot kuin tarpeelliseksi katsottiin, ja nämä sitten elävillä tulpilla suljettiin, -- istuimme nimittäin itse niissä, ja niin ohjasimme venettämme tuntematonta tulevaisuutta kohden.