Chapter 4

"Ohoi, ohoi!" kuuluivat miesten tahtilaulut myrskyn vinkuessa. Toiset kapusivat kuin kissat ylös purjeita kiinnittämään. Sillä aikaa, kun toiset olivat yläällä, panimme me kuntoon taakipurjeet voidaksemme alusta pitää tuulessa. Laiva vääntelihe vihaisissa kuohulaineissa kuin haavoitettu käärme. Välin kohosi se melkein pystysuoraan ylös laineen syrjää myöden, niin että olisi luullut kölin ylöspäin kääntyvän. Toisinaan laskeusi se yhtä tulisella vauhdilla laineen harjalta alaspäin, siksi kunnes sieltä toinen sen ylöspäin kääntymään pakotti. Mastot rutisivat, jokainen liitos ja jatkos natisi ja liikkui, niin että koko laiva näytti kappaleiksi irtautuvan. Milloin oli laivamme ylhäällä ikään kuin ilmassa, niin että vesi kohisi alhaalla kuin kaivossa, milloin se taasen hautautui kuohuun ja kaikkialle roiskuvaan vaahtoiseen aaltoon, niin että täytyi kaikin voimin pitää kiinni jostakin tukevasta esineestä, ettei joutunut suoraapäätä hyökylaineiden saaliiksi. Kaikki tavarat, mitkä eivät olleet kovin lujasti laivan kanteen kiinnitetyt, ne tässä kauheassa mellakassa aallot mereen lakasivat ja rikki mursivat. Vielä kohoili aluksemme kuitenkin oivallisesti laineille ja kesti myrskyn valtaa vastaan, sillä se oli hyvin rakennettu ja vasta kolmen vuoden vanha.

Vihdoin rupesi päivä tätä kamalata yötämme valaisemaan. Samassa myös rupesi myrsky vähän asettumaan. Kapteenin käskystä huudettiin koko miehistö peräkannelle. Merimiehet tulivat. "Joko kaikki ovat täällä?" huusin. "Kaikki elossa olevat," kuului vastaus. Kolme puuttui. Etsittiin tarkoin, mutta heitä ei löytynyt. Vanha Dick oli poissa. Hän oli mennyt nuoruuden morsiamensa luokse. Ei kukaan ollut huomannut, milloin hän oli kadonnut. Varmaankin hyökylaineet laivan yli mennessä vanhuksen mukanaan veivät. Kokkipoika ja nuorin meri-oppiiaista olivat joutuneet myös ensimäisiksi meren uhreiksi. Eikä niin ihmeellistä ollutkaan, ettei kukaan heidän katoamistaan ollut huomannut, sillä yö oli niin pimeä ja kullakin täysi tehtävä itsensä puolesta tässä kauheassa myrskyssä.

Vähitellen ruvettiin purjeita lisäämään, miehille annettiin lämmityksiä ja virvokkeita, toinen puoli vartijoita pääsi levolle, aamiaiselle j.n.e.

Naisseuralaisiamme emme olleet koko yönä joutuneet katsomaan. Sitä paitsi oli se muutenkin mahdotonta, sillä jos olisimme kajutan oven milloin tahansa avanneet, olisi siitä saattanut hyökyaalto sisään loiskahtaa ja täyttää koko kajutan vedellä. Vihdoinkin sinne päästyämme oli siellä surkea näky edessämme. Naiset olivat kyyristyneinä yhdessä nurkassa, kuolon kalpeina meritaudin kauheita tuskia kärsittyään. He olivat luulleet viimeiset hetkensä tulleen. Kannelta kuuluneet huudot ja myrskyn kauheus olivat heille tuntuneet vielä kauhistavammilta kuin meille, jotka vaaraa avoimin silmin katselimme. Herättyään olivat he hädissään huutaneet apua, mutta viimein huomanneet sen turhaksi, samoin kuin ulospyrkimisenkin, koska ovet olivat ulkoapäin suljetut. He olivat joka kerta, kuullessaan hyökylaineen laivan yli kohisevan, kauhistuneina odottaneet kajutan tulevan vettä täyteen taikka sen ohukaisten seinäin murtuvan, ja itse joutuvansa kuohuviin laineisin. Mutta, merkillistä kyllä, olivat he kestäneet koko tuon hirmuisen yön kauheat hetket harvinaisen lujamielisinä ja urhoollisina.

Meidän astuessamme kajuttaan päästivät he riemuhuudon ja syöksyivät meitä vastaan sanomattoman onnellisina, ilosta ja liikutuksesta itkuun ratketen, nähdessään meidän vielä elossa ja terveinä olevan. Olinpa minäkin hetkeksi unhottaa Maryni suloisen kuvan, nähdessäni kapteenin tytärten avuttoman ja samassa liikuttavan tilan. Vallankin luulin huomanneeni taas Lisi Megyn silmissä jotain outoa, joka minua hämmästytti, enkä voinut estää häntä nojaamasta päätään rintaani vastaan, kun hän näytti nääntymyksestä ja mielenliikutuksesta olevan kaatumaisillaan.

Luulimme vaaran olevan jo ohitse ja toivoimme enemmittä vastuksitta pääsevämme matkamme perille. Puolenpäivän aikoina oli taivas jo selvinnyt niin paljon, että kapteeni ja minä voimme tarkastaa taivaanrantaa ja ottaa puolipäivä-tarkastukset, josta huomasimme olevamme noin 100 englannin peninkulmaa Juan Fernandes saaristosta etelään päin. Yön kauhea myrsky oli siis syrjähdyttänyt meidät suunnastamme useampia kymmeniä penikulmia. Kapteenin selityksen mukaan oli meille parasta muuttaa suunta vähän paremmin luodetta kohden muka löytääksemme tyynempää vettä ja samassa voidaksemme lähettää muutamia veneitä etsimään juomavettä, joka oli loppumaisillaan, niin ettei se riittäisi perille saakka. Hän kertoi myös itselläänkin olevan joitakin tärkeitä asioita siellä toimitettavina.

Suunnan muutos meitä jo hyvin kummastutti, samoin mainitut syyt. Mutta myöhemmin illalla kajutassa käydessäni huomasin vielä jotakin, mikä enemmän lisäsi epäluulojani kapteenin rehellisyydestä. Siellä näet tapasin kaikki tavarat, mitä suinkin voi talteen panna, huolellisesti ladotuiksi kistuihin ja matkalaukkuihin; kartat, havaintokoneet, kaikki pikkutavarat, mitä ei aina käsillä tarvita, oli korjattu hylkeennahkaiseen pitkään matkakistuun.

Kummastellen kysyttyäni, mitä tämä kaikki oli merkitsevä, sain kapteenilta vastaukseksi, että hän oli viime yönä tullut huomaamaan suuremman varovaisuuden tarpeelliseksi.

Mutta hänen välttävä katseensa, hätäinen, epävarma puheensa ja samanmoiset liikkeensä saattoivat minun vielä enemmän häntä epäilemään.

Porilaisen merimiehen kysymys ja hänen ilmoituksensa lastistamme johtuivat taas mieleeni. Päätin sitä kuulustaa kapteenilta itseltä; mutta hän näkyi kaikin mokomin välttävän minua, niin paljon kuin mahdollista oli, joten en saanut häntä puhutella. Sitä paitsi antoi hän niin paljon kaikenmoisia käskyjä, että minulla oli täysi työ niiden toimittamisessa. Päätin siis sitä tarkemmin tästedes pitää häntä silmällä ja seurata kenenkään huomaamatta kaikkia hänen toimiaan.

Kapteenin käskyä seuraten annoin muun muassa katsoa, että kaikki kuusi pelastusvenettä oli kunnossa ja täysillä tarvekaluilla varustetut. Juomavesi-leilit täytettiin, kuppeihin varustettiin purjeet, ja muita kaikenmoisia varustuksia annoin kuumeentapaisella kiireellä tehdä, semmoisiakin, joita ei oltu käskettykään. Näissä kaikenmoisissa puuhissa en ollut huomannutkaan, miten taivas taasen oli muuttunut uhkaavan näköiseksi; kaikki näytti taas ennustavan kauheampaa yötä, kuin viimeinen oli lähimainkaan ollut.

Menin toisen perämiehen suojaan häntä herättämään ja ilmoitin hänelle huoleni, lausumatta kuitenkaan mitään epäluuloistani. Hän oli herättyään kovin alakuloinen ja kertoi nähneensä niin kauheita unia, että aavisti ikäviä tapauksia, lisäten kuitenkin, ettei hän ollut mies, joka unia uskoisi. Kumminkin oli hän niin kummallisen levoton ia lausui aavistavansa piankin purjehdusretkensä päättyvän ja saavansa hänkin ylimmäiselle Kapteenille antaa lokikirjansa.

Kaikkia muitakin, kapteenia lukuun ottamatta, näkyi vaivaavan salainen kauhistus ja toivottomuus. Heidän vakaiset kasvonsakin osoittivat heidän vartoovan jotakin hirmuista kohtausta.

Minäkin menin suojukseeni, ja kapteenin esimerkkiä seuraten valmistin kaikki pikaista lähtöä varten. Kaikki kalleudet, paperini ja todistukseni, pienimmästä suurimpaan saakka, kaikki, mitä olin Maryltä ja kauppaneuvokselta saanut, rahat ja muut semmoiset pistin pieneen vedenpitävään koteloon, jonka kätkin makuukojuuni, voidakseni tarpeen tullessa siitä ottaa, jos en muutakaan pelastetuksi saisi.

Noustuani virkatoverini Stephensin kanssa kannelle, oli ilma tyyntynyt melkein rasvatyyneksi; viime-öiset hyökylaineet vielä kävivät jotenkin korkeina maininkeina, mutta ei enää tuulen vaikutuksesta. Taivas oli vetäytynyt mustaan pilveen, ja ilma tuntui raskaalta ja kammottavalta. Tuontuostakin välähti salaman leimaus kaukana taivaan rannalla, valaisten silloin koko ympäristön ja tehden näkyalan vieläkin kamalammaksi. Kapteeni käveli kajutan katolla synkän näköisenä, tuon tuostakin antaen jonkun uuden määräyksen varokeinojen valmistamisesta. Kaikki mahdolliset valmistukset olivat tehdyt, kaikkiin varotoimiin ryhdytty tulevaa myrskyä varten. Purjeet olivat kaikki saman mukaan järjestetyt, niin että niidenkin puolesta olimme myrskyn varalle valmistauneet.

Miehet olivat kaikki peräkannelle kutsutut, joten pian olisi voitu panna toimeen mahdollisesti vaadittavat käskyt. Kaksinkertainen märssyvahti oli lähetetty ylös, pumput tarkastetut ja huomatut kaikki olevan täydessä kunnossa. Höyrykone oli täydessä höyryssä mahdollista tarvetta varten. Lyhyesti sanoen: kaikki oli parahimmassa kunnossa ja järjestyksessä, kuin mitä koskaan voi olla kunnollisimmassa laivassa, mikä merta kyntää.

Mutta raju-ilma olikin jo lähestymässä. Ikään kuin kauhean suuri musta vuori läheni meitä paapuurin puolelta. Se kuului kuin kaukainen ankara kosken kohina. Samalla kuului kauhea ukkosen jylinä, ilman vinkuminen ja sihinä. Pian saavutti tuo kauhea vihuri onnettoman laivamme.

Kapteeni seisoi ruorimiehen kanssa peräsimessä. Naiset olivat perämaston vieressä sitä varten valmistetun pelastusrenkaan sisällä, sillä he eivät olleet antaneet itseään toista kertaa sulkea kajuttaan. He väittivät vaaran silmillä nähden olevan monta vertaa huokeamman kärsiä kuin jos sitä ei näkisi, vaan kuulemain mukaan täytyisi sitä kuvitella, joten pienempikin sattuma voi luulottelun kautta kasvaneena synnyttää epätoivoa ja saattaa mielettömäksi.

Kapteeni oli apulaisensa kanssa hyvään aikaan saanut laivan käännetyksi vastatuuleen, juuri kun hirmumyrsky ensikerran kouristi laivaamme. Juuri kuin raivostunut jättiläishevoinen, ryntäsi laivamme pystyyn hyökkäävää hirmumyrskyä ja sen jättiläislainetta vastaan. Koko laiva natisi, tärisi ja vapisi kuin kuolonkamppauksessa oleva tiikeri raivostuneen jalopeuran kynsissä. Rautakovilla kourillaan piteli kapteeni rotevan merimiehen avulla peräsintä, ohjaten laivaa suoraan eteenpäin, päästämättä sitä luovaantumaan kummallekaan puolen. Mastot rutisivat, köydet pinnistyivät piukalle kuin viulunkielet. Myrsky vinkui niin kauheasti joka köydessä ja ylhäällä mastoissa ja märssyissä, että joka hetki vartosimme, koska mastot alas rusahtaisivat. Miehet olivat kirveet käsissä valmiina viipymättä irroittamaan kaikki katkenneet hylyt erilleen. En voi sanoilla kuvata sitä kauheata pauhinaa ja myrskyä, mikä meitä ahdisti. Aalto aallon jälkeen syöksyi aluksemme ylitse keulasta perään saakka. Miehistön täytyi turvautua kiinteihin esineihin pysyäkseen kannella, sillä välistä ei laivamme kerinnyt kylliksi kiireesti aaltojen notkosta seuraavalle laineelle, vaan se syöksyi sen lävitse, niin että usein emme luulleet sen enään voivan sieltä nousta. Mutta kerta toisensa jäljestä nousi se kuin merihepo, aina pudistaen virtanaan valuvan veden itsestään. "Ei mitenkään laiva voi kestää tätä kauheata taistelua luonnon voimia vastaan," kuulin äänen vieressäni lausuvan.

Katsahdin sivulleni ja näin alaperämies Stephensin vakavan katseen. "Niin, Jumala meitä auttakoon!" vastasin minä; "ihmisten apu näyttää tässä turha olevan."

Tuskin olin sen saanut sanoneeksi, kun kauhea aalto taas sysäsi laivaamme, niin että luulimme sen nurin menevän. Kauhea tärähdys vavahdutti laivaa. Sitä seurasi keulasta päin kuuluva kova rysähdys. Luulimme ensin laivan törmänneen karille, ja kuolon kauhistuksella tartuimme kiinni kuka mihinkin voi, odottaen koska kuohuva laine syöksyisi ylitsemme. Ilma oli myös pimennyt, niin ettemme ensi hämmästyksessä huomanneet asian todellista laitaa. Mutta kun salama samassa valaisi vahtoavan meren ja laivamme, huomasimme heti, että etumasto oli rautaisen juurensa yläpuolelta katkennut ja kaatunut styyrpuurin puolelle keulaa kohden, ja uhkasi nyt joka silmänräpäyksessä syöstä laivamme perikatoon. Nuolen nopeudella riensin Stephensin kanssa sinne kirveinemme irroittamaan maston hylkyä laivasta. Käskyt olisivat turhia olleet, sillä ne eivät olisi kuuluneet myrskyn pauhussa ja vinkunassa. Eikä niitä tarvittukaan, sillä joka mies, kenellä vielä voimia oli ja hyökylaineilta perille pääsi, seurasi meitä vedessä kahlaten. Ei sanaakaan kuulunut, ainoastaan kirveitten surmaavaa kalsketta ja rasauksia, kun taasen joku köysi katkesi raivosista iskuistamme. Vesi kuohui kuin koski ympärillämme; välistä seisoimme kaulaa myöten vedessä.

Jumalan kiitos! Jopa katkesi viimeinenkin pidike, ja laiva pääsi vapaaksi tuosta vaarallisesta mastohylystä. Mutta vähintäänkin kaksi ihmishenkeä sen mukana meni, nimittäin ne miehet, jotka olivat märssykorissa vartijoina olleet. Luultavasti vielä kolme muutakin tässä tapauksessa sai hautansa meren syvyydessä.

Mutta pikemmin luimme sen heille onneksi ja Jumalan armoksi, sillä siten pelastuivat he kärsimästä niitä kauheuksia, jotka vielä olivat meidän jälkeenjääneiden kestettävinä.

Saimme laivan pystyyn jälleen. Mutta pian huomasimme, ettei se enää voinut oikein pysyä tasapainossa, kun etumasto varustuksineen oli menetetty. Sain kapteenilta käskyn katkasta isokin masto rautaista juurta myöten pois. Myrsky yltyi myös yltymistään, jonka tähden päätimme Stephensin kanssa, hetken mietittyämme ja nähtyämme, ettei laiva enää kauvan voinut kantaa mastojaan, ryhtyä toimiin. Muutamia miehiä nousi märssykoriin. Toiset ottivat köysiä ja muita pidikkeitä katkoaksensa. Lähes kolmekymmentä kirvestä ryhtyi hävitystyöhön. Isku seurasi iskua ja köysi köyden jäljestä katkesi, ja viimein taipui myrskyssä korkea kolmijatkoinen masto kuin luokka. Kerran se vielä oikeni, ja sitten se kauhealla rytinällä rojahti alas viistoon laivan ylitse, musertaen kannella seisovista miehistä hengettömäksi kaksi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli se saatu mereen syöstyksi, ja nyt näytti laiva paljoa helpommin voivan taistella riehuvaa myrskyä ja pilvenkorkuisia laineita vastaan.

Onnettomat toverit saivat seurata mastonhylkyä. Eipä keritty edes siunausta heidän levottoman hautansa ääressä lukea.

Kauhea oli tuo hetki. Kaksi parasta, rotevinta merimiestä muserretuin, verisin päin, toisella vielä suuri ammottava haava vasemmalla puolen rinnassa, josta veri virtana pursui ja punasi vettä!

"Jumala Kaikkivaltias," huokasin itsekseni, "ota ne haltuusi! He uhrasivat henkensä velvollisuutensa täyttämisessä."

Mutta tämä näin surkealla uhrauksella saatu huojennus ei meitä kauvaakaan auttanut. Myrsky kesti yhä raivoten yöt ja päivät, ja voimiamme ylenmäärin ponnistellen taistelemme sitä vastaan tuskin öitten ja päivien vaihtumista huomaten. Jo oli kolmas vuorokausi, ja aina vaan samaa kauheata ilmaa. Kolmaskin masto oli saanut sen ajan kuluessa seurata veljiänsä. Koko tämän ajan kuluessa emme olleet maistaneetkaan lämmintä ruokaa tai juomaa, sillä mahdotonta oli keittiössä sytyttää tulta ja saada sitä palamaan. Mitä parhaita kylmiä ruokia oli varastossa, niitä kapteenin käskystä jaettiin miehille, samoin grogia, mutta sitä vaan hyvin pieniä annoksia.

Neljännen vuorokauden illalla, Tammikuun 6 päivänä, ryhdyin itse tarkastamaan, oliko laiva vuotanut, sillä meri oli jo vienyt saaliikseen sen miehen, jonka varsinaisena tehtävänä tarkastaminen oli. Minun mielestäni oli laiva viimeisinä hetkinä ruvennut käymään syvemmässä kuin ennen; eikä se niin vallan suotta tehnytkään, sillä tarkastukseni osoitti vettä olevan laivassamme niin kosolta, ettei sitä mitenkään ollut sinne voinut niin paljoa tavallisen vuotamisen kautta karttua, vaan oli joku suurempi vamma sen syynä.

"Oi Herra, laupias Jumala!" huudahdin kauhistuneena; "vieläkö, tämä lisäksi?" Melkein voimatonna vaivuin siihen polvilleni, käsiäni väännellen. Mutta samassa lennätti hyökylaine minut kauvaksi keulaa kohden. Siellä sattumalta sain köydestä kiinni, niin etten meren saaliiksi joutunut enkä pelastunut kärsimästä niitä tuskia ja vaivoja, mitkä meitä jäljellejääviä vielä odottivat. Jumala itse kuitenkin parhaiten tiesi kohtaloni ratkaista.

Alaperämies Stephens oli huomannut kauhistukseni. Hän riensi heti pumpuille. Seuraten esimerkkiäni mittasi hänkin, mutta ei uskonut silmiään, vaan luuli erehtyneensä. Hätäisesti mittasi hän toisen ja vielä kolmannenkin kerran, mutta tulos oli aina sama.

Hän oli kuitenkin maltillisempi minua ja komensi miehet pumppuihin, sanaakaan lausumatta ruumaan karttuneen veden paljoudesta.

Samassa minäkin, ensi hämmästyksestäni tointuneena, riensin puoleksi uiden kapteenin luo. Hän oli juuri pistäynyt kajuttaan lohduttamaan naisia, jotka märkinä ja vilusta melkein kangistuneina olivat lopultakin antaneet saattaa itsensä sinne.

Ovea hiukan avaten kutsuin häntä teeskennellyllä levollisella äänellä ulos. Sitten ilmoitin hänelle uuden onnettomuutemme, samassa luoden häneen tutkivan katseen, mitä tämä sanoma häneen vaikuttaisi; sillä en voinut päästäni poistaa sitä ajatusta, että hän jollakin tavalla oli syypää tämän odottamattoman uuden onnettomuuden ilmestymiseen. Muistin vanhaa Dick vainajata ja kapteenin käytöstä silloin, kun näin hänen likaisena ja tomuisena, työkaluja nuttunsa alla, tulevan laivan perä-aukosta. Minusta tuntui kuin olisi juuri hän ollut syyllinen noitten kahdeksan toverin kuolemaan ja kaikkeen muuhun onnettomuuteemme.

"Herra kapteeni! Laiva on ruvennut kovin vuotamaan. Ruumassa oli äskeisen tarkastuksen mukaan vettä 7 jalkaa." Minä näin hänen ensikerran kalpenevan. "Onko se mahdollista? Puhutko totta? Sitten olemme hukassa!" huusi hän käheällä äänellä. Ja epätoivoon joutuneen tavalla tarttui hän vasempaan käsivarteeni niin rajusti, että luulin sen sijaltaan irtautuvan.

"Tony!" sanoi hän. "Jos sinä jäät eloon, ja minä hukun, niin pelasta kaikin mokomin paperisalkkuni. Siellä on kaikki rahanikin; siellä on myös selityksiä, jotka voivat olla sinulle hyödyksi. Pidä huolta vaimostani ja lapsistani! Siellä on ohjeita sinulle. Ja Tony," jatkoi hän, melkein värisevällä äänellä, "jos olet käytöksessäni huomannut jotakin erinomaista, niin suo anteeksi! Salkussa on selitys."

En tiennyt mitä ajatella tahi vastata. En voinut muuta kuin puristaa hänen kättään sanoen: "Olen kentiesi väärin käytöksenne ymmärtänyt, kapteeni Dawyson; mutta luulen, että teidän on tästä ankara tili Jumalalle tehtävänä. Mutta vaimonne ja lastenne tähden olen pitävä tietoni salaisuutena, jos elävänä tästä vielä selkenen. Mutta nyt tarvitsee Martha Broker jokaisen poikansa neron ja voimat. Mitä teemme nyt?"

"Ovatko molemmat pumput käynnissä?" kysyi hän. "Ei, herra; toinen vaan," vastasin. "Viipymättä toinenkin käyntiin!" käski hän, ja lupasi itsekin tulla toimeen, käytyään vaan naisia vähän lohduttamassa ja valmistamassa heitä vaikeinta, ikävintä hetkeä vastaanottamaan.

Pian oli höyryllä käyvä toinenkin pumppu niin kiivaassa toimessa, kuin vaan luulimme pumppu-imurien kestävän. Se syöksi vettä noin 120 kannua minuutissa laivasta.

Kun pumput olivat tuntikauden olleet herkeämättä liikkeessä, koettelin taasen veden korkeutta. Se oli alentunut viiteen jalkaan.

"Jumalalle olkoon kiitos!" kuului joukosta ääni, johon minäkin yhdyin.

Ponnistimme voimiamme vieläkin enemmän, aina vaihettaen miehiä pumppuihin. Lepoa ei ollut tänäkään yönä toivomistakaan.

Kello kymmeneen saakka illalla olimme taukoomatta pumpunneet. Juuri kun olin taas tarkastamassa, olisiko vesi nyt vähentynyt, sai laiva ankaran sysäyksen, ja sitä seurasi semmoinen aalto, että me joka mies jouduimme veden valtaan ja olisimme kaikki mereen menneet, jos emme olisi pumppuköydestä kiinni pidelleet. Sitä seurasi toinen vielä ankarampi, niin että tuskin voimme enää köydessä kiinni riippua.

Samassa kuului Stephensin kaikuva ääni: "Tänne peräsimeeen kaksi vahvinta miestä, joutuen! Ruorimies meni mereen."

Käsipumppu jäi seisomaan siksi aikaa, kun mentiin katsomaan, miten asian laita oli. Pari miestä oli päässyt peräsimen herroiksi, ennen kuin se ehti laivan peräkylkeä vastaan pirstaleiksi särkyä, sillä se oli käynyt puolelta toiselle, niin että ruoriratas oli edestakaisin pyörinyt kuin hyrrä voimakkaiden aaltojen vaikutuksesta.

Luultavasti oli käynyt niin, että varahenkselit, joilla ruorimies peräsintä parhaiten hallitsi, olivat ankarasta nykäyksestä katkenneet, ja ruoripyörä sillä tavoin valloilleen jääneenä viskannut miehen ilmaan tai kentiesi laivan reilinkiin, koska siinä näkyi jonkunlaisia verijälkiä. Siitä lienee mies sitten tunnotonna mereen horjahtanut.

Mutta mieshukka oli vielä tuntuvampi pumpunkäyttäjissä, joista meri neljä kitaansa nuolasi.

Nyt kun jo viidettä päivää oli myrsky riehunut ja taukoomattomia ponnistuksia jatkettu, alkoivat miehet julkisesti nurista. He eivät luvanneet enään ryhtyä vettä pumppuamaan, jos eivät saisi grogia ynnä muuta parasta, mitä laivassa jäljellä oli. Jopa muutamat lähenivät kajutan ovea, väkivallalla anastaaksensa väkijuomia ynnä muuta, huutaen: "Kaikki olemme kumminkin kuoleman omat. Tahdomme syödä ja juoda, niin paljon kuin voimme. Päihtyneinä ollaan rohkeammat kuolemaa silmästä silmään katsomaan ja täysinäisinä petokaloille soveliaammat," lasketteli joku vielä raakaa pilaansa.

"Oikein puhuttu!" kuului useamman suusta yht'aikaa.

He aikoivat juuri rynnätä kajutan ovelle, johon Stephens ja minä olimme asettuneet, huomatessamme vaaran; sillä jos he raivossaan olisivat saaneet tahtonsa täytetyksi, niin olisi laivan hoitaminen ollut mahdotonta ja jokainen sielu kuoleman oma. Olimme vaaran oivaltaneet ja päättäneet viimeiseen saakka estää tätä.

Nyt seisoimme molemmat siinä, ja huomattuamme heidän ryntäysaikeensa, vedimme esiin kuusipiippuiset revolverimme, uhaten ampua ensimmäisen, joka kajutan käytävää lähestyisi. Stephens laukasi ilmaan yhden laukauksen, näyttääkseen ett'eivät aseemme lataamattomat olleet. Se toi meille apua. Ensiksi kapteeni, kuultuaan laukauksen kajuttaan, jossa hän avuttomia naisia lohdutteli, aavistaen taasen uutta onnettomuutta ryntäsi kannelle kuusipiippuinen revolveri hänelläkin kädessään, toinen vyössään. Naiset, hiukset hajallaan, ryntäsivät hänen jäljessään. Sillä aikaa kun Stephens selitti tapausta kapteenille, käytin minä miestemme hämmästystä hyväkseni, puhuen heille ystävällisesti, muistaakseni seuraavaan tapaan:

"Toverit! Veljet! Onko paha henki teidät niin valtaansa saanut, että vaaran suurimmilleen jouduttua unhotatte velvollisuutenne kirottua viinahimoanne täyttääksenne? Seuratkaa selvää järkeänne ja ajatelkaa, miten voitte juopuneina astua korkeimman Tuomarin eteen tekemään tiliä töistänne. Totta kaiketi pidätte parempana hänen eteensä astua puhtailla omallatunnoilla, kuin vielä viimeisellä hetkellännekin niitä tahrattuanne. Toverit! Teillä on monella kotonanne rakastava vaimo, äiti, sisaria, morsian tahi lapset, jotka ikävöiden teitä odottelevat ja muistelevat. Miettikää, mitä nämä rakkaat omaisenne ajattelisivat, jos nyt teidän hurjat tuumanne tietäisivät tahi ne jäljestäpäin kuulla saisivat!"

Huomattuani säikähtyneet naiset takanani, vetäysin sivulle ja huudahdin, heihin viitaten: "Miehet, katsokaa tänne; tässä näette elävät kuvat siitä, miten he teitä katsoisivat!"

Hetken äänettömyys seurasi puhettani. Minä näin, että olin puheellani tarkoitukseni saavuttanut, ja estin sentähden kiivastuneen kapteenin kentiesi raivoisan sanatulvan; sillä kun hän huomasi puheeni vaikutuksen, pysyi hän äänetönnä.

Useiden silmissä loistivat kyyneleet, jopa niitä vuoti muutamien ahavoittuneille poskipäillekin.

"Perämies Tony puhuu kuin mies!" kuului vihdoin joukosta karkea ääni. "Me pyydämme kapteenilta ja naisilta anteeksi sopimatonta, hurjaa käytöstämme ja kiitämme molempia perämiehiä itsemme ja perheittemme puolesta. Eläköön Tony perämies, eläköön!" jatkoi sama karkea ääni. "Ja nyt, miehet, rientäkäämme kiireesti pumpulle!"

Höyrykoneen avulla käyvä pumppu oli ollut täydessä toimessa koko ajan, eikä sen käyttäjä mr. Kane siis ollut kapinassa osallisena.

Uudestaan työhön ryhtyessämme osoitti mittanuora taas ruumassa olevan 8 jalkaa vettä, joka huomio ei suinkaan mieliämme eikä väsyneitä voimiamme virkistyttänyt. Aloimme kuitenkin taistelun yhä lisääntyvää vedenvuotoa vastaan, toivoen, että myrsky tyyntyisi ja silloin kentiesi voisimme tutkia, mikä näin äkkinäisen vuotamisen oli vaikuttanut ja sitten mahdollisesti tukkia vuotoreiän. Nyt näyttivätkin oivalliset merimiehemme, mihin kelpasivat. Kilvan höyrypumpun kanssa vesi tulvasi ulos pumpun nielusta.