Chapter 3

Minä lähestyin häntä hitain askelin. Seisoin hänen vieressään; näin, miten hänen povensa kohoili mielenliikutuksesta ja miten hänen oli vaikea salata tunteitaan.

"Minä rakastan sinua, suloinen impi," pääsi vastoin tahtoanikin huuliltani, ja minä tartuin hänen pieneen kätöseensä. "Nyt tiedät kaikki, kallis Mary; tiedät, miksi olen onneton. Sinun rakkauttasi en pyydä, sillä sitä en rohkene. Muistele minua veljenäsi, kun meren myrskyaalloilla kiidän tuntematonta tulevaisuuttani kohden. Ja nyt, anna minun mennä, Mary! Nyt olen rauhoitettu tietäessäni, ettet minua halveksi."

"Tony!" kuiskasi hän, "sinä et saa mennä; et saa jättää minua, sillä sinutta en ole onnellinen!"

"Oi!" huudahdin, kavahtaen seisaalleni; "onko se mahdollista, onko se totta?"

"On," vastasi hän vakavasti. "Se on totta, rakas Tony. Kuka muu voisi minut onnelliseksi tehdä kuin juuri sinä; ketä muuta voisin rakastaa? Minua ei sinusta eroita muu kuin kuolema, sillä oman henkesi uhallapa sinä olet minut kuolemasta pelastanut; siksi tahdon elääkin sinulle."

"Mutta _isäsi_, armas Mary?" muistutin minä.

"Isäni? Kyllä äitini sekä veljeni ja minä itse sen asian selvitämme, sillä me olemme samaa mieltä."

Siinä istuimme sitten kotvasen aikaa, puhellen yhtä ja toista sekä nauttien rakastuneitten suloista onnea.

Emme huomanneetkaan, että Charly äitinensä seisoi edessämme.

"Äiti, siunaa meitä!" huudahti Mary, nähdessään äitinsä. "Me olemme toisemme omat ainaisesti."

Minä säikähdin ensin. Mutta vielä suuremmaksi kävi hämmästykseni, kun äiti sanaakaan lausumatta syleili meitä molempia sangen liikutettuna ja onnitteli meitä, rakkaita lapsiansa.

Charly näytti olevan onnellisin ja iloisin meistä kaikista. Hän suuteli ja syleili vuoroon äitiään, sisartaan ja minua.

Vielä samana iltana pidettiin äidin ja Charlyn toimesta salaiset kihlaajaiset papin läsnäollessa. Asia päätettiin pitääkin tärkeänä salaisuutena toistaiseksi, kunnes saataisiin asiat selvitetyiksi kauppaneuvoksen kanssa ja hänen suostumuksensa.

Pitkän keskustelun jälkeen sovimme myös siitä, että menisin Martha Brokerilla purjehtimaan. Tätä Mary kyllä vastusteli kiven kovaan; mutta huomattuaan, että meri-uralla pikemmin pääsisin itsenäiseksi mieheksi, suostui hänkin vihdoin siihen.

Matkalta, jonka arveltiin kestävän toista vuotta, palattuani rupeisin lukemaan kapteenin tutkintoa varten. Poissa ollessani lupasivat Charly ja kauppaneuvoksen rouva taivuttaa isän liittoomme suostumaan.

Seuraavana aamuna menin Clarlyn kanssa kauppaneuvoksen luokse hänen työhuoneesensa. Hän oli juuri tullut kotiin ja luki parhaallaan kirjeitä, jotka olivat postissa saapuneet. Meidät nähtyään jätti hän heti lukemisen, tuli herttaisen ystävällisenä tervehtimään minua kädestä ja käski istumaan. Charly heittäytyi huolettomasti sohvan nurkkaan, otti päivän sanomalehden ja näkyi kiintyneen johonkin uutiseen.

Kauppaneuvos istahti, katsoi tutkivasti meitä kumpaakin hetken aikaa ja sanoi:

"Hyvä; miten ovat asiat, Charly?"

Charly rykäsi ensin ja vastasi ikään kuin lehdestä lukien: "Isä kulta! Asiat ovat sillä kannalla, ettei Tony lupaa jäädä tänne. Olen kokenut saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän ei myönnä tuumaakaan. Kun tulin maininneeksi Martha Brokeria, joutui hän aivan haltioihinsa, sillä hän ei näy viihtyvän maalla; merelle palaa hänen mielensä. Turhaa on yrittääkään häntä saada jäämään. Hän on rakastunut Martha Brokeriin, niin että on luvannut siihen mennä vaikka kokkipojaksi."

"Onko niin?" lausui kauppaneuvos hetkisen vaiti oltuaan. Hän näkyi ajattelevan jotakin tärkeätä tai tekevän jotakin päätöstä.

"No, jos niin on, Tony," lausui hän, minuun kääntyen; "niin tapahtukoon tahtosi. Kernaammin kuitenkin olisin suonut sinun jäävän tänne, sillä sinä olet mieleiseni ja sopiva siihen toimeen, minkä olen sinulle aikonut. Mutta ehkä vasta mielesi muuttuu. Koska ei Martha Brokerissa vielä ole perämiestä, niin mene sinä siksi, poikani! Tosin olet vielä liian nuori. Kokemustasi en tahdo epäillä; mutta kun otan sinut omalla ehdollani, niin ei ole kenelläkään mitään sanomista. Kapteeni Dawyson on kunnon mies, johon voit täydellisesti luottaa. Jos taitoa huomaisit puuttuvasi, niin luota huoleti häneen kuin isääsi. Olet tutustunut häneen täällä; hän suostuu puolestaan tekemään, mitä voi, hyväksesi. Jos niin haluat, niin saat jo huomenna ryhtyä toimeesi."

Minä olin jännitetyin mielin kuunellut kauppaneuvoksen puhetta enkä ollut mitenkään pysyä niin kauvan paikoillani, kunnes tuo kunnon mies lopetti. Nyt hypähdin ylös ja tartuin hänen käteensä.

En tiennyt, miten osottaa kiitollisuuttani hänelle. Kauppaneuvosta näkyi minun innostukseni huvittavan.

"Istu," jatkoi hän taasen. "En tahdo, että tuosta minua noin kiittelet. Minä olen velkaa sinulle enemmän kuin milloinkaan voin maksaa, sillä sinäpä annoit minulle rakkaan Maryni, joka sinutta nyt olisi tuolla ylhäällä."

Nyt, ajattelin, olisi aika lausua pyyntönsä; mutta samassa Charly, joka näytti ymmärtäneen aikomukseni, loi minuun silmäyksen, joka minut sai luopumaan aikeestani. Luulin ymmärtäneeni hänen ajattelevan: "ei ole vielä aika; kyllä minä sen asian hoidan."

Kauppaneuvos näkyi tulevan murheelliseksi, muistaissaan tuota kauheata päivää. Hän ei lausunut sanaakaan pitkään aikaan, vaan istui mietteihinsä vaipuneena.

Charly viittasi minulle, että lähtisimme. Mutta samassa kavahti kauppaneuvos seisomaan.

"Tony!" sanoi hän; "olin unohtaa vielä tämän." Hän otti taskustaan jotakin ja antoi minulle, sanoen sen olevan minulle muistona Elokuun viidennestä päivästä.

Avasin paperin ja näin kotelon, joka sisälsi kultarahan. Siinä oli kuningatar Viktorian kuva keskellä toisella puolen ja reunan ympäri kirjoitus: "Ihmishengen pelastuksesta merihädästä 5/8 1876." Toisella puolen oli taiteellisesti piirretty kuohuva meri, kaatunut vene ja merimies uppoamaisillaan olevan naisen kanssa. Reunaan oli leikattu sanat: "Rohkeutta! Luota Jumalaan!"

Kun aioin häntä mennä kiittämään muistorahasta, joka ei ollut mikään halpa kappale, oli hän jo hiipinyt pois huomaamattani. Hän ei huolinut kiitollisuuteni osoituksista, jalo vanhus. Sitä hartaammin ilmaisin tunteeni Charlylle. Minä kiersin käteni hänen kaulaansa ja olin iloinen. Oi, kuinka herttaisia ihmisiä he kaikki olivat; sillä Charlynkin kanssa olimme tulleet semmoisiksi ystäviksi, että olisimme antaneet vaikka sydänveremme toistemme puolesta.

Mutta lopettakaamme tämä ja jättäkäämme sikseen seuraavan kahdeksan päivän tapaukset, hyvästijätöt ja valmistukset, lähtöpidot, Maryn ja minun viimeinen kohtaukseni.

Oi, se oli onnellinen hetki, mutta katkera samassa! Jos olisin tiennyt tämän jäävän viimeiseksi kerraksi, minkä suljin tuon itkevän immen sykkivää sydäntäni vastaan, niin olisin tuhat kertaa mieluummin jättänyt sikseen kunnianhimoisen loistavan tulevaisuuden toiveeni merellä. Mutta ihminen ei näy voivan kohtaloansa välttää eikä olevan oman onnensa seppä.

Marraskuun 13 päivä valkeni ihanana ja kirkkaana. Laivamme keinui peilikirkkaalla vedenpinnalla ulkosatamassa täydessä lastissa ja valmiina levittämään siipensä lentääkseen valtamerta mahtavaa kohti maita kaukaisia. Kapteeni itse oli vielä maissa.

Kello 11 päivällä oli määrä lähteä. Häntä vaan vielä odotimme. On siis vielä aikaa odotellessa luoda pieni tarkastava silmäys laivaan.

Astukaamme ensin keulassa olevaan merimiesten asuntoon kannen alle. Miehet ovat juuri aamiaisella. Heitä on siinä 15 miestä paapuurin (vasemman kyljen) puolella, toiset 15 styyrpuurin (oikean kyljen) puolella; kaikki nuoria, terveitä miehiä, nuoruuden parhaassa kukoistuksessa. Ainoastaaan tuolla ja täällä näkyy joukossa joku vanhempi kurttunaamainen merikarhu. Ilo loistaa joka miehen kasvoista. Keskustelu on hyvin meluavata; et voi seurata sitä, sillä toinen toistaan iloisemmin kertoo kukin toverilleen yhtä ja toista.

Menemme sitten laivan keskimäisiin suojuksiin. Niissä asuvat merimiesten vanhin, purjemestari, puuseppä, pääkokki ja koneenkäyttäjä, sillä laivassa oli myös pieni höyrykone, jonka avulla voi pumputa veden laivasta, nostaa ankkurin, lastata tahi purkaa raskaampia tavaroita, jonka tähden viimeksimainittukin laivassa tarvittiin. Siellä asui myös neljä meri-oppilasta, jotka puolestansa maksoivat ja seurasivat mukana oppiakseen laivan päälliköiksi, ensin perämiehiksi ja sitten eteenpäin. Hekin olivat aamiaisella, mutta näyttivät olevan vakavammalla tuulella. Koko väki oli skandinaavialaista, paitsi pojat, jotka olivat englantilaisia.

Jos mihin katsoi, vallitsi kaikkialla mallikelpoinen järjestys ja puhtaus. En missään huomannut mitään moitittavaa. Mutta alaperämies Stephens olikin kunnon mies, joka kykeni kaikinpuolin pitämään järjestystä ja puhtautta yllä ja joka olisi ensimäiseksi perämieheksi monta vertaa paremmin sopinut kuin minä; mutta nyt oli sallimus määrännyt toisin. Sen vuoksi olinkin jättänyt kaikki hänen huostaansa ja valtaansa, että hän sai toimia, miten parhaaksi näki. Siitä luulikin miehistö aina siihen saakka, kun ankkuria käytiin nostamaan, että hän oli ensimäinen ja minä toinen perämies, sillä silloin vasta esiinnyin oikeassa toimessani.

Mutta tuolta jo lähenikin kauppaneuvoksen pieni höyrypursi. Tunsin sen jo etäämpää vallan hyvin, sillä monta kertaa olimme Maryn ja Charlyn kanssa olleet sillä huviretkillä. Juoksin ottamaan kiikarini. Oi, siellä oli minun Marynikin! Charly, kauppaneuvos, kapteeni Dawyson olivat siinä, ja vielä neljä naista, joita en tuntenut.

Mary ja Charly huomasivat minut takakannen sillalla. He häilyttivät nenäliinojaan, ja minä vastasin samoin.

Pian olivat he laivan sivulla ja nousivat ylös portaita myöten, kapteeni edellä. Hän esitti minulle vaimonsa, vanhemman tyttärensä Lisi Megyn ja nuoremman Nellyn. He lähtivät seurassamme St. Pransiskoon. Kumarsin kohteliaasti toivottaen heitä tervetulleiksi, onnellista matkaa y.m.s. sekä autoin heitä alas kannelle. Viimein hyppäsivät Charly ja Marykin kannelle. Oi, kuinka vaikeata oli hillitä itseäni kohtelemasta Maryä kuin kihlattua morsiantani ainakin! Mutta Charlyn varoittava katse hillitsi meitä molempia. Mary oli ratketa itkuun. "Oi, armas liljani, koska olen saava sinut julkisesti omistaa?" huokailin itsekseni.

Viimein tuli kauppaneuvoskin laivaan ja tervehti minua kuin isä poikaansa: "Miten voit poikani? Oletko nyt tyytyväinen ja onnellinen?" Minä vastasin myöntäen.

Kapteeni kutsui kiireesti minua luoksensa ja antoi määräykset lähtöämme varten. Hän käski mahdollisimman pian nostattaa ankkuri, irroittaa purjeet, pingoittaa niitä tarpeellinen määrä, sillä luotsi oli jo paikalleen asettunut.

Nyt alkoi vilkas liike laivassa. Minä komensin kaikki miehet esiin ja annoin kullekin määräyksensä. Alaperämies hoiti tehtäviä keulassa, minä peräpuolella. Puolen tunnin kuluessa oli ankkuri nostettu, tarpeellinen määrä purjeita auki ja -- kauppaneuvos Maryn ja Charlyn kanssa höyrypurressaan.

Jäähyväisiä lausuessansa oli Mary heittäytyä syliini; mutta Charly ennätti kauppaneuvoksen huomaamatta estää sen. "Älkää, Herran tähden, antako asianne joutua hukkaan! Malttia, Tony!" kuiskasi hän korvaani.

Alaperämies ja muutamat lähelläseisovat merimiehet huomasivat kyllä meidän kolmen käytöksen, mutta onneksi ei Maryn isä.

Höyrypurteen päästyänsä näkyi Mary malttinsa kuitenkin menettäneen, sillä hän peitti kasvonsa nenäliinallansa ja näkyi itkevän sangen katkerasti.

Nyt käännyimme erään niemekkeen ympäri, ja höyrypursi aarteeni kera oli näkymättömissä. En voinut itsekään enään tunteitani hillitä, jonka tähden riensin suojaani ja annoin niille täyden vapauden.

Taasen kannelle tultuani olimme ja kaukana Glascowista. Hieman siinsivät vaan sen valkeat rakennukset ja korkeat tornit siellä täällä. Olin ajatuksiini vaipuneena hetken aikaa surumielin katsellut katoavaa onnelaani, kun äkkiä tunsin käden laskeuvan hartioilleni ja kuulin nimeäni mainittavan.

Minä pyörähdin ympäri ja näin laivan kapteenin.

"Kaikki hyvin, herra," lausuin; "mitä suvaitsette käskeä? Nyt olen valmis toimeeni, kun olen lumouspiirin ulkopuolella."

"Hyvä on," vastasi hän. "Kyllä niissä toimeen tullaan. Mutta minä huomasin sinun ja Mary neidin olevan tavallista hellemmät ystävykset. Huhuissa näkyy siis perää olevan. Onnittelen! Eipä siis ihme, että sain noin nuoren perämiehen," jatkoi hän, viekas hymy huulillaan. "Mutta tulehan nyt tänne," lisäsi hän, huomattuaan minun aikovan jotain puolustuksekseni lausua. "Saat lähemmin tutustua naisväkeemme. Ei ollut aikomukseni heitä mukaan ottaa, mutta en voinut heidän yhdistettyjä rukouksiaan vastustella, ja koska ei kauppaneuvos vastustanut, niin annoin tulla; sittenpä tietävät, miltä merillä kulkeminen tuntuu."

Menimme kapteenin suojukseen, jossa tapasimme heidät hedelmiä syömässä ja muuten kovin hilpeällä tuulella.

Kapteenin rouva, jota hän itse Mollyksi nimitti, oli noin 36 ikävuoden vaiheella, vielä sangen viehättävän ja ikäänsä nähden nuoren näköinen, keskinkertainen pituudeltaan, solakkavartaloinen ja mustasilmäinen; paksut mustat hiuksensa oli hän sykyräksi päälaelleen koonnut. Hänen kasvonsa näyttivät lempeiltä ja aina hymyilevän. Niin perin onnelliselta hän näytti, ettei olisi luullut hänen koskaan murheenpäiviä nähneenkään. Vanhin tytär, Lisi Megy, oli 17 vuotias, iloinen kuin itse iloisuus ja ihan äitinsä kuva, ainoastaan nuorennetussa muodossa.

Nuorempi tytär oli 16 vuotias Nelly. Hän oli taasen perinyt isänsä kasvonpiirteet, vieläpä luonnettakin siihen määrään, että hän oli paljoa vakavampi kuin vanhempi sisarensa, ja usein hän paheksuikin Liisi Megyn välin liiallista iloisuutta.

Vielä mainittakoon, että kapteeni Dawyson itse oli 40 vuoden ikäinen, mies parhaassa ijässään, kolmea kyynärää pitkä ja leveähartiainen. Säännölliset kasvojensa piirteet todistivat päättäväisyyttä ja rohkeutta, ja suuri ruskea täysiparta teki hänen kasvonsa vielä juhlallisemmiksi.

Minä pääsin muutamassa päivässä heidän erinomaiseen suosioonsa ja ystävyyteensä. Tietysti vaativat he minua tarkkaan kertomaan alusta aikain olostani kauppaneuvoksen perheessä. Siitä heille kerroinkin, paitsi meidän kihlauksestamme Maryn kanssa, jonka huolellisesti salasin.

Minä saavutin hyvin pian miehistönikin suosion ja kunnioituksen, vaikka olinkin niin nuori, ainoastaan 19 vuotias. Alaperämies Stephensin kanssa olimme erittäin hyvässä sovussa, enkä koskaan huomannut hänen puoleltaan mitään kateutta eli suvaitsemattomuutta; päinvastoin oli hän aina valmis kenenkään huomaamatta antamaan neuvoja minulle, missä niitä tarvitsin. Jäljestäpäin sainkin tietää, että sana "laivanomistajan vävy," joten he minua keskuudessaan olivat nimittäneet, oli luonnollisesti paljon vaikuttanut tuota yleistä suosiota ja kunnioitusta, jota jokaiselta sain osakseni.

Niin kului päivä päivältä, viikko viikolta mitään erityistä tapahtumatta, jota kannattaisi mainita. Hyvä hankapurje kiidätti meitä milloin 8, milloin 10, välistä, 12:kin solmunväliä tunnissa. Ilmat olivat kauniit ja tasaiset. Kaikki näytti erittäin suotuisalta meille, ja kaikki olimme, sekä päällystö että miehistö, rattoisalla tuulella. Merimiesten iloiset, elonvoimaa uhkuvat laulut ilahuttivat naisiakin erinomaisesti.

Eräänä iltana, oltuamme jo 6 viikkoa merellä, istuin kajutan katolla sohvalla. Maryä ikävöidessäni otin povestani kultamedaljongin, jonka häneltä olin saanut, nähdessäni hänet ensikerran onnettomuuden tapauksen jälkeen.

Katselin siitä hänen suloisia, viattomia lapsenkasvojaan, muistellen liikutettuna niitä suloisia hetkiä, joita olin hänen seurassaan viettänyt.

Olin juuri ottanut pienen hiushapsen, joka oli Maryn kiharoista leikattu, kun kuulin kimeän äänen takanani lausuvan: "Ah, nyt tiedän sydämenne salaisuuden: te olette laivanomistajan Maryn kanssa kihloissa. Tuossapa on kihlasormuskin, koska siinä ovat hänen nimimerkkinsä: M. S."

Se oli Lisi Megy. Hän oli huomannut sormuksen, jonka olin medaljonkiin pienellä renkaalla liittänyt, ja tuo teräväsilmäinen neito oli vielä huomannut nimimerkitkin. Ei käynyt enää kieltäminen asiata. Pyysin siis häntä istumaan ja sanoin, että jos hän lupaisi pitää salaisuuteni yksin, niin sen hänelle ilmoittaisin, koska hän jo osaksi oli tullut sen perille. Hän kävi totisemmaksi kuin koskaan ennen olin häntä nähnyt ja lupasi, vaikka väitti siitä jo ennenkin kuulleensa paljon kulkupuheita, vaikka ei niitä uskoneensa. Minä kerroin hänelle koko asian alusta loppuun asti. Lopetettuani luulin huomanneeni, miten hän siitä tuli liikutetuksi, niin että näytti siltä, kuin kyyneleet olisivat hänen silmiinsä kiertyneet.

Samassa tuli kapteeni Dawyson kannelle laivan peräaukosta. Minä hämmästyin nähdessäni hänet hikisenä ja vaatteensa sahanpurun pölyttäminä. Hänellä näytti olevan työkaluja nuttunsa alla. Mutta nähdessään minut, säpsähti hän ja meni joutuin suojukseensa.

Minä kävelin peräkannella edestakaisin miettien, mitä tämä kapteenin käytös mahtoi merkitä.

Samassa kuulin hiljaa nimeäni mainittavan. Katsoin taakseni ja huomasin sen olevan ruorimiehen.

"Mitä tahdot, Dick?" kysäsin häneltä.

"Hyvä herra!" vastasi hän, "minä uskon varmaan, että laivamme on tuomittu perikadon omaksi. Ettekö ole kuulleet, kuinka täällä peräpuolessa kummittelee. Ei kukaan enään uskalla tulla ruoriin puolen yön aikana, sillä täältä kajutan alta kuuluu niin kummallista suhinaa ja kolinaa, juuri kuin siellä sahattaisiin, porattaisiin ja hakattaisin pohjaa puhki, ja nyt sitä kuuluu jo päivälläkin, sillä äsken kuulin sen selvään. Minä olen vanha mies, herra, ja olen tottunut ottamaan vaaria tuommoisista merkeistä. Ne eivät merkitse hyvää, olkaa varma siitä, herra. Vielä on minulla toinenkin merkki, eikä se kumminkaan petä. Kahdesti ennen olen saman näyn nähnyt, ja molemmilla kerroilla on se ollut haaksirikoksi. Niillä kerroilla jäin kuitenkin henkiin, mutta nyt kuolen, sillä hän kutsui minua luoksensa."

"Kuka kutsui?" kysäsin häneltä kummeksuen.

"Kuollut morsiameni, ettekö ymmärrä, herra! Jos suvaitsette, niin kerron koko asian."

"Kerro!" vastasin.

"Hyvä on, herra," alkoi hän. "Olin 18 vuotias, joutuessani kihloihin erään kauniin amerikalaisen neitosen kanssa. Onneni oli lyhyt. Kihlaukseni jälkeen menin lyhyelle merimatkalle, ja sieltä häitä varten palatessani makasi morsiameni kuolleena paareilla. Hän oli kuollut verensylkyyn, joka muutamassa tunnissa hänet lopetti. Olin tulla hulluksi murheesta, ja etten milloinkaan toista naista rakastaisi enkä menisi naimisiin. Olen tähän asti sanani pitänyt; nyt olen 55 vuoden vanha enkä enään kumminkaan syö sanaani. Kahdesti olen hänen nähnyt tulevan luokseni. Ensikerran se tapahtui New Foundlandin luona, jossa jouduimme haaksirikkoon Cheeftain nimisellä parkkilaivalla. 5 miestä siinä hukkui, 15 pelastui. Toisen kerran, 10 vuotta jälkeenpäin, ilmaantui hän Pohjanmerellä. Siitä haaksirikosta pelastuimme kaikki. Nyt taas 10 vuoden kuluttua hän näyttäytyi. Hän puhutteli minua, jota hän ei ennen ole tehnyt, ja hänellä oli myrttiseppele päässään. Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä, ja vettä valui tulvanaan hänen pitkistä keltaisista hiuksistaan ja valkeasta morsiushameestaan. Minä näin hänen siinä aalloissa makaavan, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut siinä hänen vieressään, ja pukuni vettä valunut. Siitä hän katosi, viitattuaan minulle kolme kertaa, ja selvästi kuulin hänen äänensä: 'Dick, ole valmis; pian tulen sinua noutamaan!' Tämä tapahtui viime yönä, ja minä olin vallan hereilläni. Minä tiedän siis, että lokikirjani [kirja, johon merkitään laivan suunta ja nopeus kuljettaessa] on loppuun saakka kirjoitettu, ja nyt se on vietävä tuonne ylös ylimmäiselle Kapteenille. Kyllä tiedän, että siihen on merkittynä monta, monta väärää matkasuuntaa ja väärää mittausta; mutta Kapteenin ikuiseen armoon uskaltaen toivon kuitenkin voivani ohjata tämän vanhan vuotavan laivahylkyni oikeaan satamaan, ja sehän onkin pääasia. -- Nyt tulee nuori Wily minua levolle laskemaan. Hyvää yötä, herra! Kyllä tästä pian toista kuuluu! Jumala meitä armahtakoon!" jupisi hän mennessään.

Vanhan Dickin ennustus oli vaikuttanut minuun hyvin masentavasti. Hänen kertomuksensa kajutanalaisesta kummittelusta vahvisti minua siinä uskossa, että kapteenilla oli mielessä jonkunmoisia luvattomia tuumia. Olisin mennyt katsomaan sinne, oliko siellä mitään epäiltävää, mutta hänellä oli aina itsellään avain, eikä muilla ollut sinne mitään asiaa.

Miesten mielet rupesivat käymään synkiksi ja alakuloisiksi. Oli kuin joku onnettomuus olisi väijynyt heitä; sillä varmaan oli Dickin ennustus heihin vaikuttanut. Kapteenikin oli käynyt harvapuheiseksi ja vältti minua sekä alaperämiestä, niin paljon kuin voi.

Eräänä päivänä, kun olimme jo olleet matkalla 60 vuorokautta ja juuri edellisenä päivänä kiertäneet Cap Hornin ja laskimme luodetta kohden, näin laivan keulapuoleen kävellessäni taasen vanhan Dickin. Hän oli niin muuttunut, ettei häntä enään olisi luullut samaksi mieheksi kuin 2 kuukautta takaperin hänen laivaan tullessaan. Hänen partansa ja hiuksensa olivat muuttuneet lumivalkeiksi, eikä hän enään juuri mitään syönytkään. Työnsä hän kuitenkin teki kunnollisesti. Puhuvan ei hänen myöskään enään juuri milloinkaan kuultu, ja jos hän jotakin puhui, oli se niin kummallista, epäselvää ääntä, ettei sitä kukaan ymmärtänyt. Minut kohdattuaan hän kiireesti sanoi: "Herra, joko on lokikirjanne selvä? Aika lähenee, laivamme päivät ovat luetut." Sen sanottuaan poistui hän vastausta odottamatta, mutisten jotain käsittämätöntä.

Jumala varjelkoon meitä tuon vanhan merikarhun ennustuksista, etteivät olisi tosia, arvelin itsekseni, ja mieleni kävi levottomaksi.

Olin juuri, näitä miettien lähtemäisilläni laivan peräpuoleen, kun eräs merimiehistä, Mathew Wilson, suomalainen, Porista kotoisin, vaikka hänen nimensä näin oli laivan kirjoihin merkitty, pysähdytti minut lausuen:

"Herra, suokaa puhutellani teitä! Tahtoisin tietää, mitä meillä on lastina ruumassa?"

"Miksi sitä kysyt? Kirjat näyttävät siellä olevan kivihiiliä, rautaa, tulenkestäviä tiiliä ja sekatavaroita kaikenlaisia."

"Herra," vastasi hän; "tämä on perikatoon tuomittu alus. Ainakin osa lastiamme, nuo suuret laatikot tuolla ruumassa, ovat pelkkiä kiviä ja hiekkaa. Tiedättekö, kenen on lasti paraastapäästä ja kuinka korkeasta on laiva ja tavarat vakuutetut?" kysyi hän taas.

"Sinun kysymyksesi kummastuttaa minua, samoin kuin ilmoituksesi," vastasin. "Ottakaamme huomenna asiasta selko."

Seuraavana yönä puolenyön aikaan herätti alaperämies kiireesti minut. "Tule, Jumalan nimessä, kannelle; nyt on niin kauhea myrsky, että en milloinkaan ennen ole semmoista nähnyt," huusi hän.

Sitä ei tarvinnutkaan enempää vakuutella, sillä laiva heilui niin, että menimme suojuksessa seinästä seinään, ennenkuin ulos ennätimme.

Me kiirehdimme kannelle. Huh, miten oli kauhea ilma! Niin pimeä, ett'ei nähnyt kättä silmäinsä edessä; meri vaahtosi ja kohisi kuin koski. Myrsky vinkui mastoissa, raakapuissa ja köysissä, niin että luulin laivan viimeisen hetken jo tulleeksi. Kapteeni seisoi komentosillalla, antaen uuden määräyksen toisensa jälkeen.

Minä hyppäsin kapteenin viereen. "Mikä, Jumalan nimessä, meitä nyt auttaa?" huusin hänen korvaansa.

"Sinäkö se olet, Tony?" vastasi hän. "Auta minua käskyjen antamisessa; minä olen jo huutanut ääneni vallan käheäksi."

Minä ryhdyin toimeen ja komensin, niin kovalla äänellä kuin voin, miehet käärimään pois purjeita sekä käymään muihin tarpeellisiin tehtäviin käsiksi.