Chapter 2

Muutaman hetken kuluttua olin niin siististi ja hienosti vaatetettu meripoika, etten vielä niin hienoa, aistikasta merimiehen pukua ollut maailmassa sinä ilmoisna ikinä nähnyt. Asetuin suuren seinäpeilin eteen, joka ulottui lattiasta kattoon saakka, ja tarkastin itseäni siitä, ja tuskin tunsin omaa itseäni.

Pistin käteni taskuihini ja aloin kävellä edestakaisin vartoen uteliaana, mitä nyt piti tapahtuman, ja odottelin ruo'alle kutsua.

Mutta kuinka ihastukseni ja kummastukseni kasvoi, löydettyäni hienon rahakukkaron housujeni taskusta. Avattuani sen näin ensimäiseksi samanlaisen kirjoitetun lipun, kuin vaatteidenkin ohessa. Siinä oli: "Käytä hyväksesi, merimies; nämä ovat sinun!" Katsoin rahoja ihmetellen ja laskin niitä olevan yhteensä säntilleen kymmenen puntaa (250 Suomen markkaa).

Tämähän hauskaksi tulee; olen kumminkin satumaailmaan joutunut, arvelin itsekseni.

Samassa huomasin huoneen nurkassa pöydän, jolla näytti olevan jotakin, koska se oli hienolla liinalla peitetty.

Siinä oli taasen salaperäinen kirjoitus: "Heitä pois liina, Jack; istu ja ravitse itseäsi!" -- No, tämähän huvittavaiseksi käy, ajattelin. En liene hereilläni, tai hourin. Nipistin itseäni nenästä ja käsivarresta. Kyllä se sentään koski. Ainakin olen jossakin lumotussa linnassa, tuumin itsekseni.

Mutta oli miten olikaan, syömään nyt täytyy ruveta, sillä ruokia oli jos jonkinlaisia. Vieläpä näkyi ruokaryyppyä varten olevan pieni pullo, jossa lienee ollut pari naukkua. En ollut juuri usein käyttänyt ruokaryyppyä; mutta nyt otin pienestä kultapikarista siemauksen. Ja hienon hienoa oli sen mukaan kaikki muukin, mitä ateriaan kuului.

Syötyäni ja juotuani heittäydyin pitkään sohvalle; otin pöydältä sikarin ja vetelin haikuja.

Tämän suloisempaa paratiisia en ikinä toivo, arvelin taas. Olisin kernaasti mennyt ulos, mutta en uskaltanut; pelkäsin, ett'en pääsisi jälleen takaisin tähän suloiseen asuntoon. Päätin siis kärsivällisesti odottaa, kunnes jonkun ihmisen näkisin; tottahan joku tulisi, jos ei muut, niin kumminkin lääkäri. Katsoin seinäkelloa; se näkyi käyvän viittä.

Vidoinkin joku tuli käytävässä. Nyt tarttui hän lukon kahvaan. Hypähdin istualleni. Ovi aukeni, ja sisään astui lääkäri. Tunsin hänet samaksi mieheksi, joka oli minulle tuon lasillisen lääkejuomaa antanut, mikä minulle niin syvän ja vahvistavan unen oli tuonut.

"Hyvää iltaa, nuori sankari; kuinka voitte?" oli hänen ensimäinen lauseensa. Oven suljettuansa tarttui hän käteeni ja pudisti sitä sydämellisesti.

"Hyvin," vastasin minä. "Olen kuin lumotussa linnassa. Täällä on kaikkia, mitä mieli halajaa. Mutta sanokaapas, hyvä tohtori, olenko minä hereilläni, vai onko tämä kaikki unennäköä; ja jos tämä on todellisuutta, niin voitteko sanoa, kuinka kauvan tätä kestää."

Lääkäri naurahti, ja vähän aikaa katseltuaan silmiini, virkkoi:

"En usko juuri samanlaista monta tuntia enää kestävän. Mutta onnen lintu sinä, Jack kulta, olet. Moni toivoisi kernaasti olevansa sinun kengissäsi. Mitä olen kuullut, niin aikoo kauppaneuvos sinun tulevaisuudestasi pitää hyvän huolen. Hän ei pidä mitään palkintoa liian suurena sinulle, sillä hän rakastaa äärettömästi tytärtään, jonka pelastit. Minun on käsketty viedä sinut, poikaseni, jos olet täysin toipunut, hänen luoksensa tänä iltana. Hän tahtoo sinua silloin kiittää sankarityöstäsi ja muutoin puhutella sinua sekä samassa varmaankin palkita sinua."

"Hyvä herra tohtori," keskeytin häntä; "minä olen jo moneen kertaan palkittu, sillä enhän minä mitään erinomaista sankarityötä ole tehnyt. Saman olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt. Olen vaan velvollisuuteni täyttänyt, joskin vähän varomattomasti käyttäydyin, niin että omakin henkeni joutui vaaraan. Jos eivät muut olisi meitä veneesen saaneet, niin siellä olisimme nyt molemmat meren pohjassa."

"Kyllä niin," vastasi lääkäri, "mutta sinä pelastit hänet uppoamasta ja herätit muiden huomion. -- Mutta nyt tahdon tietää nimesi ja kotipaikkasi, että saan esittää sinut kauppaneuvokselle ynnä muille. Minun nimeni on Wily Mackvicker," lausui hän seisoalleen nousten, johon minäkin heti vastasin ilmoittaen nimeni ja kumartaen lisäsin olevani Suomesta O:n kaupungista.

Mutta semmoista paikkaa ei hän sanonut muistavansa, jonka tähden minä parhaan kykyni mukaan koin sitä hänelle selittää karttakirjan avulla, jonka muiden kirjain joukosta satuin löytämään. Vähän näkyi hän Suomesta tietävän, niin kuin yleensä hänen maassansa. Toiset sitä pitävät ruotsalaisena, toiset venäläisenä maakuntana, ja "Ruchin Finn" on täällä suomalaisten yleisenä nimenä.

Tohtori Mackvicker aikoi lähteä ja vaati minua seuraansa. Mutta minä pyysin häntä hetken vielä viipymään ja selittämään, mitä tässä edellä olen kertonut. Kerroin hänelle nuo salaperäiset kirjoitukset ja näytin hänelle ne ynnä rahakukkaron ja kysyin, olivatko nämä rahat todellakin minulle aiotut.

Mr. Mackvicker nauroi ja sanoi ne tietysti minulle kuuluvan. Hän kertoi sitten, että hän kauppaneuvoksen vanhemman pojan Charlyn kanssa yksissä neuvoin oli keksinyt kaikki nuo minua huvittaaksensa, ja senkin tähden, ettei kenelläkään ollut aikaa minusta muutoin huolta pitää asiain tällä kannalla ollessa onnettomuuden jälkeen. Oli siis tahdottu näin minulle pitää varalla kaikki tarpeet, heräisin sitten koska tahansa.

Ilmoitin lääkärille, että minun piti lähteä niin pian kuin mahdollista, sillä minun täytyi seuraavana aamuna olla laivakonttoorissa. Meillä laivan miehillä oli siellä suorituksia, koska olimme tulleet juuri Brasiliasta yhdeksän kuukauden matkalta eräällä Liverpoolilaisella laivalla.

Mr. Mackvicker otti vihdoin kädestäni kiinni ja koetti rohkaista minua, luullen, että ujostelin tulla hänen mukanaan kauppaneuvoksen luokse. Minä painoin hienon merimiehen huopahatun päähäni, ja sitten mentiin. Kysyttyäni sain tietää, että kaikki pelastetut voivat hyvin, paitsi neiti Mary, joka oli vielä heikko.

Sain kuulla hänen tiedustelleen, kuka hänet pelasti, ja kuultuansa sen olleen jonkun merimiehen, joka oli itsekin ollut hukkua, oli hän itkien pyytänyt nähdä minua heti, koska oli kuullut minun talossa olevan. Kun oli luvattu minut tuoda hänen luokseen, niin pian kuin heräisin, oli hän rauhoittunut ja luvannut vartoa.

Näitä puhellessamme olimme jo joutuneet kauppaneuvoksen ovelle. Mutta tuo Maryn kaipailu ja helläsydämisyys oli minuun tehnyt kummallisen vaikutuksen. Mackvicker avasi oven ja työnsi minut edellänsä huoneesen, jossa istui keski-ikäinen hieno herrasmies, kädellään tukien päätänsä.

Seisoimme hetkisen hänen edessään, ennen kuin hän huomasi meidät. Minä tunsin hänet samaksi, joka kuskin viereen istahti onnettomasta rannasta kotiin ajettaessa. Hänen silmänsä näyttivät punertavan, murhe näkyi painavan hänen mieltänsä; poikansa tapaturmainen kuolema näkyi häntä kovasti masentavan. Hän näytti aivan murtuneelta. Lääkäri vihdoin huomautti häntä läsnäolostamme, esittäen minut hänelle.

Nähtyänsä minut, nousi kauppaneuvos seisoalleen, levitti kätensä ja lausui murtuneella äänellä: "tule tänne, poikaseni, ja anna minun painaa sinua rintaani vastaan; tule!"

Lääkäri työnsi minua häntä kohden. Minä astuin vaistomaisesti muutaman askeleen, ja, nyt olin hänen sylissään. Hän itki eikä voinut saada sanaa suustansa. Vahvan miehen rinnassa sykki sydän tuntuvasti, ja hänen povensa työskenteli tavattomasti.

Vihdoin hän puhkesi sanoihin: "Jumala siunatkoon sinua, vieras! Jumala siunatkoon sinua, nuorukainen, siitä, että olet onnettomalle isälle antanut takaisin hänen rakkaan tyttärensä! Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua, jalo meripoika Pohjolasta, että olet poistanut perheen isältä kuolon iskun; sillä en olisi voinut kestää niin kovaa iskua yhtaikaa; ilman sinua makaisi nyt koko perheeni meren pohjassa."

Hänen äänensä sortui, niin ettei hän pitkään aikaan voinut sanaakaan puhua. Hän hellitti minut ja viittasi istumaan. Tulin itsekin niin liikutetuksi hänen syvästä surustaan ja hellästä kohtelustaan, että kyyneleet valuivat silmistäni.

Hetken aikaa istuttuamme nousi kauppaneuvos, otti minua kädestä kiinni ja sanoi:

"Seuraa minua, poikani; meitä odotetaan jo salissa."

Ennen kuin kerkisin mitään lausua, aukeni ovi, ja me tulimme suurenlaiseen saliin, jossa oli parikymmentä henkeä kokoontuneena suuren pyöreän pöydän ympärille.

Kun me kolme astuimme sisään, nousi koko seurue. Jokaisen kasvoista näkyi syvä juhlallisuus. Salissa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kun kauppaneuvos lausui juhlallisella, vähän epävakaisella äänellä:

"Tässä, rakkaat ystävät, esitän teille perheeni pelastajan. Jumala häntä siunatkoon!"

Hän vaipui istumaan, voimatta mielenliikutukselta jatkaa puhettansa.

Minä jäin keskelle laattiata yksin seisomaan. Kumarsin kohteliaasti joka suunnalle, ja muistaakseni mutisin jotain sinnepäin, että tämä kaikki oli minulle ansaitsematonta kunniata tahi muuta semmoista. Mutta nyt alkoi joka suunnalta tulla kädenpuristuksia, siunauksia, onnentoivotuksia, ylistyksiä ja kaikenlaisia kiitollisuuden ja kunnian osoituksia. Viimein lähestyi minua talon rouva, joka oli onnettomuudessa ollut osallisena, samoin nuori Charly. He syleilivät minua kumpainenkin ja taluttivat minut sohvalle välillensä istumaan. Kauppaneuvoskin läheni meitä, ja sitten kaikki yhdestä suusta, kauppaneuvosta seuraten, vaativat minua kertomaan onnettomuudentapausta kaikkine kohtineen alusta loppuun saakka.

Kahta kertaa en antanut itseäni käskeä. Alotin siitä, miten huomasin heidät ensin, lopettaen siihen, miten lääkäri tuli minua katsomaan.

Ei kukaan keskeyttänyt kertomustani, paitsi Charly, joka välin lisäsi jotain, mitä en itse tarkoin maininnut. Muutoin vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Muuta ei kertomuksen ohessa kuulunut, kuin syviä huokauksia ja nyyhkytyksiä yhden ja toisen naisen puolelta. Kauppaneuvos itse ja hänen rouvansa olivat kovimmin liikutettuja.

Kun vihdoin kertomukseni loppui, vallitsi huoneessa vieläkin syvä ja pitkällinen hiljaisuus, jonka Charly viimein keskeytti, pyytäen minua kertomaan, mistä olin, kodostani ja kuinka sieltä olin tänne tullut, eli lyhyesti sanoen koko elämäkertani.

Tähän pyyntöön muutkin liittyivät, ja lyhyesti sitten kerroin heille pääpiirteet elämästäni.

Kertomukseni näytti heitä ihmeellisesti huvittavan, samassa kuin heidän kunnioituksensa kasvoi minua kohtaan, kun kuulivat, että olin syntyisin herrasperheestä.

Illallisella, johon sitten mentiin, tyhjennettiin useita maljoja sekä minun että kotini ja vielä isänmaanikin kunniaksi. Aterian lopulla lähestyi kauppaneuvos minua, otti taskustaan kalliin kultakellon vitjoineen ja ojensi minulle sen sanoen:

"Suvaitkaa, poikani, ottaa tämä kello muistoksi näistä päivistä; avatkaa kuori ja lukekaa kirjoitus!"

Minä tietysti en voinut muuta kuin ottaa sen ynnä paksun kantasormuksen, sekin kullasta, joihin molempiin oli piirretty vuosi, päivä ja paikka sekä sanat: "tyttäreni Maryn pelastamisesta."

Olin niin liikutettu, etten ilosta voinut puhua muuta kuin sanat: "Jumala siunatkoon teitä, kalliit ystäväni!"

Illallisen jälkeen, ennen vieraitten lähtöä, nousi kauppaneuvos seisomaan ja lausui:

"Hyvät ystävät! Minä olen puolisoni kanssa päättänyt tarjota tälle nuorukaiselle kodin kattoni alla; sillä en tiedä, mitenkä hänet muutoin palkitsisin. Olen mielistynyt häneen kuin omaan poikaani näinä muutamina hetkinä, mitkä meillä on ollut ilo nähdä häntä tässä seurassamme. Hänen elämänsä ura vieköön hänet sitten maalle tai merelle; siitä huolimatta katsokoon minuun kuin ainakin ystävään, joka ei mitään uhrausta hänen tähtensä pidä liian suurena. Ja nyt hyvää yötä!"

Charlysta ja minusta oli tullut hartaat ystävät, ja yhdessä menimme levolle hänen huoneesensa. Paljon puhelimme yhtä ja toista myöhään yöhön, kunnes vihdoin unen helmoihin vaivuimme väsyneinä.

Seuraavana päivänä menin hänen seurassaan laivakonttooriin, jossa sain palkkani. Sitten menimme Boardinghausiin, jossa Charly maksoi laskuni, otimme kistuni ja tavarani ja sitten palasimme takaisin kauppaneuvoksen taloon, joka nyt oli tuleva kodikseni.

Boardinghausissa olivat olleet oikein levottomia, kun olin niin kadonnut yht'äkkiä. Olivat luulleet minulle jotakin erinomaista tapahtuneen, eivätkä millään muotoa tahtoneet uskoa, kun Charly kertoi heille, missä seikkailussa olin ollut. Mutta kun näkivät minun, niin alkoivat ihmetellä sitä muutosta, mikä oli ulkoasussanikin tapahtunut, ja tulivatkin pian sitten vakuutetuiksi asian todellisuudesta.

Tultuamme kotiin ja saatuamme vähän virvoitusta vatsaimme hyväksi, tultiin pyytämään, että Tony, joksi minua talossa ruvettiin nimittämään, tulisi saliin.

Minä heti noudatin käskyä, pyysin Charlyn mutkaani ja menimme.

Saliin tultuamme huomasin heti saman immen, jota olin rintaani vastaan niin hurjasti puristanut aalloista pelastaessani; näin hänet, jonka tähden olin menettää halvan elämäni. Tuossa hän nyt istui ihka elävänä liljana. Oi, miksi palasin tänne! Parempi olisi ollut sekä hänelle että minulle, jos olisin poissa pysynyt.

Mutta nyt se oli myöhäistä. Olin kuin naulattu lattiaan, enkä voinut liikahtaa paikaltani, katsellessani häntä ihastellen.

Huomattuansa hämmästykseni, nousi hän, tuli minua vastaan, ojensi kätensä ja kysyi suloisella sointuvalla äänellään:

"Oletteko pelastajani?"

"Hän on pelastajasi, Mary, ja nyt minun paras ystäväni auringon alla," kuului samassa ääni takaani.

Se oli Charly, jonka läsnäolon ihastuksissani kokonaan olin unhottanut, koska hän ei mitenkään hiljaisuutta häirinnyt.

"Niin, suloinen neiti," sain sanotuksi vihdoin mielenliikutukseltani. "Minä, minä se olen, joka koitin teitä pelastaa, mutta en ollut tarpeeksi voimakas viemään teitä rantaan saakka. Tähän samaan kätöseen tartuin silloin kiinni, kun tiedotonna sen minulle ojensitte. Kiitos Jumalan, ettei jalon isänne tarvinnut teitä menettää ja kuolleena surra."

Olin tulla mielettömäksi katsellessani tuota kuusitoista vuotiasta kalpeata liljaa ja hänen hurmaaviin silmiinsä.

Nyt hän puhui, hänen huulensa liikkuivat; mutta alussa ääntä en kuullut.

"Minä kiitän teitä! Jumala teitä siunatkoon! Mitenkä voin teitä palkita?"

"Istukaamme tähän," jatkoi hän hetken kuluttua, irroitti kaulastaan kultaisen sydämenmuotoisen medaljongin, tarjosi sitä minulle ja pitkitti:

"Ottakaa tämä muistoksi minulta; se sisältää muotokuvani. Pitäkää se muistona, -- älkää palkintona," lisäsi hän, kun huomasi aikovani tarjota sitä takaisin. "Muistakaa myös," jatkoi hän vielä, "jos mitä tahansa tarvitsette, niin ilmoittakaa vain, niin minä täytän pyyntönne, jos vain se mahdollista on. Hyvästi," päätti hän, "me näemme pian toisemme jälleen."

Kävisi liian laveaksi kertoa kaikki, mitä tuli osakseni niinä neljänä kuukautena, mitkä viivyin kauppaneuvoksen perheessä. Lyhyesti mainitsen vaan seuraavat kohdat.

Kauppaneuvos tarjosi minulle poika vainajansa paikan kauppakonttoorissa, kuultuansa minun täällä Suomessa kotikaupungissani kauppakoulun käyneen.

Mutta minä tahdoin mieluummin jatkaa iloista merimiehen elämää, jonka tähden hän ehdotti, että hänen kustannuksellaan lukisin itseni perämieheksi.

Sen teinkin ja suoritin tutkintoni neljän kuukauden kuluttua. Kyllä ahkera sain ollakin; mutta minulla oli opettaja kotona, joka lukujani johti järjellisellä tavalla.

Onnellisia kuukausia olivat ne, jotka vietin kauppaneuvoksen perheessä. Minä sain, mitä suinkin tarvitsin ja toivoin. Olin kaikellaisissa hienoissa huveissa ja seurusteluissa aina Charlyn ja Maryn seurassa. Minua pidettiin ja kohdeltiin kuin olisin ollut Charlyn ja Maryn veli. Eikä olisi voinutkaan minua enään millään tavalla otaksua samaksi henkilöksi, joka ennen onnettomuuden tapausta omantunnontuskissa ja murheellisena rantakivellä istui. Nyt olin mitä hienoin kavaljeeri. Tervanruskeat kädet olivat hienoiksi ja valkeiksi muuttuneet, kynsien ruskeat viivat olivat kadonneet, eikä merkkiäkään näkynyt entisestä hurjasta merimiehestä. Ja saman aseman olisin voinut aina pitää, jos olisin ymmärtänyt tuota hyväkseni käyttää.

Lyhyesti olkoon tässä vielä kerrottuna eräs seikka.

Helposti voi ymmärtää seurauksen tällaisesta jokapäiväisestä seurustelusta Maryn kanssa. Myöskin tapa, miten ensin tutustuimme toisiimme, vaikutti luonnollisesti, että rakastuin häneen. Samoin huomasin Marystä, että en ollut hänelle vastenmielinen. Oma rakkauteni rupesi päivä päivältä kiihtymään, ja minä rupesin sitä kiivaammin jouduttamaan lukujani, päästäkseni taas merelle ja, jos mahdollista olisi, siellä unhottaa taipumukseni, sillä mahdotonhan oli minun saada rikkaan kauppaneuvoksen tytär omakseni, vaikka kymmenesti olisin pelastanut hänet hengenvaarasta; olinhan ainoastaan köyhä merimies. Mitä se auttoi, vaikka olikin isäni kapteeni arvoltaan; en sieltä päin mitään voinut toivoa kuitenkaan.

Minä muutuin vähitellen alakuloiseksi ja harvapuheiseksi; iloisuuteni oli kadonnut. Rupesin karttamaan seurustelua niin paljon kuin mahdollista oli, olletikin suloisen Maryn seuraa. Tein syyksi, että lukeminen vaati kaiken aikani.

Tiesin ja tunsin kauppaneuvoksen, että vaikka hän oli jalomielinen ja kaikinpuolin kunnon mies, niin oli hän kuitenkin toiseltapuolen semmoinen luonteeltaan, että olisi antanut Maryn vaikka kuolla, ennen kuin suostunut meidän liittoomme. Siitä syystä en tahtonut ilmaista tunteitani Marylle enkä antaa hänen aavistaakaan niitä myrskyjä, mitkä rinnassani riehuivat.

Saman päivän iltana, jona olin perämiehen tutkinnon suorittanut, istuin huoneessani, mietiskellen niitä näitä, kun Charly astui luokseni ja toivottaen onnea, että olin niin hyvin suorittanut tutkinnon, sanoi tuovansa isältään kaksi ehdotusta. Ensimmäinen oli semmoinen, että jäisin hänen konttooriinsa, rupeisin siellä työhön ja jäisin siten taloon ainaiseksi. Toinen taas, johon hän, Charly, ei toivonut minun suostuvan, oli semmoinen, että rupeisin perämieheksi hänen isänsä uusimpaan Martha Broker nimiseen rekattilaivaan, joka pian lähtisi St. Franciskoon Californiaan. Jos tulisin pysymään merellä, niin saisin sitten, tarpeeksi harjoiteltuani, tulla lukemaan kapteeniksi hänen isänsä kustannuksella. Kauppaneuvos oli kyllä pitävä huolta siitä, että pääsisin päälliköksi johonkin hänen omaan laivaansa, niin pian kuin mahdollista olisi. Itse hän vielä lisäsi puolestaan, että hän oli myös pitävä huolta siitä, ettei hänen paras ystävänsä unhotetuksi tulisi. Ja hetken vaiti oltuaan, sanoi hän, viekas hymy huulillaan, talossa löytyvän vielä jonkun, joka kumminkaan ei unhota minua, joka soisi niin kuin hänkin, ehkä vielä hartaammin, etten menisi merelle, vaan jäisin hänen luokseen. "Hän" oli muka pyytänyt sanomaan, etten saisi mennä Martha Brokerilla pois, vaan olisin sama iloinen velikulta kuin ennenkin, enkä häntä karttaisi eroittaen itseäni kaikista seurusteluista, niin kuin oli tapahtunut näinä viime viikoilla.

Minä hypähdin ylös, tartuin Charlyn käteen kiinni, pusersin sitä niin, että hän huudahti, ja paremmin huusin kuin puhuin:

"Charly, sinä pidät minua pilkkanasi, taikka jos et puhu pilaa, niin puhut liiaksi selvää kieltä! Oi Charly! Minä tulen mielettömäksi täällä. Auta minua, rakas Charly, että jo tänäpäivänä pääsen Martha Brokerilla pois. Oi Charly, minä en voi jäädä tänne; sydämeni ikävöitsee meren myrskyjä, ikävöitsen pauhaavia hyökylaineita; tahdon päästä myrskyn vinkunaan ja meren vaaroihin. Ainoastaan siellä voin polttavan otsani jähdyttää, ainoastaan siellä on rintani myrsky taukoova ja levoton vereni oleva sopusoinnussa levottoman meren kanssa. Parempi olisi ollut, etten tänne olisi koskaan joutunut. Johda minut heti täältä laivaan! -- Tule, niin menemme isäsi ja suloisen äitisi luokse; minä tahdon heidät hyvästi jättää nyt, nyt heti, ja kiittää heitä kaikesta hyvästä, mitä ovat minua kohtaan tehneet, kiittää heitä rakkaudestaan, suurista lahjoista ja opetuksesta, mitä olen saanut, etten tarvitse paljaana merimiehenä enään kulkea. Tuossa on kistu, jonka eilen ostin, siihen pannaan tavarat; loput valmistukset teen laivassa. Tule, Charly, tule!" Kuumeentapaisesti tartuin häntä käsivarteen, vetääkseni häntä mukaani.

"Pysähdy! Tyynny, rakas Tony!" rauhoitteli hän. "Olet noin kiihkoisa, etkä Maryä muistakaan? Etkö menisi häntä hyvästijättämään? Mitä pahaa hän on tehnyt sinulle, että niin kylmästi kohtelisit häntä, joka sinua...?"

"Charly!" huusin minä, "älä puhu enempää! Säästä minua, jos minua rakastat; minä en voi häntä nähdä; en voi katsoa hänen hurmaaviin silmiinsä enkä koskettaa hänen kättään, joka panee koko olentoni värisemään, vereni kuohumaan ja ikään kuin sähkövirta menisi suonieni lävitse. Ei, rakas Charly, anna minun kiiruhtaa täältä pois, se on parempi meille kaikille; minä rakastan sisartasi Maryä!" sanoin langeten hänen kaulaansa, ja kyyneleet tulivat silmiini.

"Rakas Tony, älä suotta noin itseäsi vaivaa," kuulin Charlyn minua lohduttavan. "Minä olen jo kauvan teidän molempain tilanne huomannut ja sen äidillenikin ilmoittanut ja taivuttanut hänet asiallenne suosiolliseksi. Olenpa ottanut vielä isänikin siihen taivuttaakseni. Tiedän kyllä hänen ankaruutensa. Mutta kolmen yksimielisen voimat varmaankin kykenevät hänet kukistamaan. Ja mitä sinä olet meille ja Marylle tehnyt, se oikeuttaa sinun saamaan hänet paremmin kuin kenenkään muun. Huomenna annat varman vastauksen ehdotuksiini. Isä tulee aamujunassa, ja hän sitä vaatii. Mary on vierashuoneessa, ja luulen hänen odottavan nähdäksensä sinua. Mene, minä tulen puolen tunnin kuluttua jäljessäsi. Sitten menemme kaikin kolmisin teaatteriin. Jää hyvästi nyt niin kauvaksi. Mene ja ole mies!"

"Rakas Charly!" huudahdin, "kuinka sinä olet jalosydäminen ja hyvä minua kohtaan; miten voinen ystävyytesi palkita ja sinun sekä äitisi rakkauden maksaa?"

"Sillä, että olet hyvä Maryä kohtaan etkä kiusaa häntä, karttamalla häntä," kuiskasi hän korvaani.

Sen sanottuaan hän meni, jalo ystäväni. Minä jäin huoneeseni, pesin kasvoni ja menin Maryn luokse; mutta toisenlaisilla tunteilla kuin ennen.

Tultuani vierashuoneesen, näin hänen istuvan sohvalla yksinään. Hän näytti nukahtaneen, kosk'ei huomannut tuloani. Tuumin itsekseni, kääntyisinkö takaisin yhtä huomaamatta kuin olin tullutkin, vai odottaisinko, kunnes hän heräisi. Rohkasin kuitenkin itseni, lähenin muutaman askeleen ja pysähdyin häntä ihailemaan. Oi, miten hän oli suloinen tuossa uinuessaan! Enpä rohkene yritelläkään häntä kuvailla, sillä en siinä kuitenkaan onnistuisi; vajanaisilla piirteilläni vaan koko kuvan turmelisin.

Kauvan aikaa seisoin siinä silmiäni hänestä luomatta, tuosta lumoavasta, suloisesta tytöstä. Vihdoin ojensin molemmat käteni häntä kohden ja melkein kuiskasin:

"Mary! Mary! Herää; minä tulin jäähyväisiä lausumaan; huomena lähden täältä!"

Viimeiset sanat lausuin niin kuuluvasti, että Mary säpsähtäen heräsi ja hiljaisesti huudahtaen hypähti ylös.

"Tekö se olettekin?" kuulin hänen herttaisen äänensä lausuvan? "Miksi seisotte siinä niin kummallisen näköisenä, Tony?"

Pääni painui alas, katseeni kiintyi laattiaan, ja lausuin niin vakavalla, rauhallisella äänellä kuin voin:

"Mary! Tulin lausumaan jäähyväiseni, sillä huomenna lähden meren myrskyisiä laineita kyntämään. Ei vesilintu kuivalla menesty, eikä Pohjolan lumi auringon paisteessa koossa pysy, se sulaa, se katoo olemattomiin. Mary! Kiitos suloisesta seurastanne, kiitos niistä hauskoista hetkistä, jotka olen teidän seurassanne viettänyt; kiitos ystävyydestänne vierasta merimiestä kohtaan! Kiitos, armas Mary, kaikesta hyvästä, mitä olen nauttinut täällä! Ja nyt hyvästi, Mary! Jumala teitä siunatkoon ja tehköön teidät onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin minä olen!"

Olin lähteä hänen kättään puristamatta, sanaakaan häneltä vastaukseksi saamatta. Luulin hänen toivovan pääsevänsä minusta, sillä en ollut puhuessani katsonut häneen enkä siis huomannut, minkä vaikutuksen sanani häneen tekivät. En rohjennut nytkään katsoa hänen silmiinsä, astuin vaan askeleen takaperin, hiljakseen ovea lähestyäkseni. Mutta silloin kuulin äänen, joka sai sydämeni kiivaammin sykkimään.

"Tony! Tony! Miksi olette noin kovasydäminen minulle?' Istukaa tähän ja puhukaamme järkevästi keskenämme!"