Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA I

Ja haaksirikko

Tositapausten mukaan kertoi

AUKUSTI H. [HÖGMAN]

Tampereen Kirjapaino, Tampere, 1889.

Elokuun ilta v. 1876.

Sakea sumu peitti vaipallaan luonnon-ihanan seudun Glascowin kaupungin ympäristöllä.

Jokainen noilla Brittein viheriöitsevillä saarilla käynyt tuntee hyvin tuon ikuisen sumun, joka ei hetkeksikään vallan näkymättömiin poistu, etenkään sellaisista seuduista, joissa suurempaa liikettä harjoitetaan, nimittäin laiva- ja tehdasliikettä. Sillä semmoisissa satamapaikoissa muun muassa ovat kivihiili-lastauspaikat, jotka lakkaamatta täyttävät ilman kivihiilen tomulla, koska niissä korkeista torneista rautatien lastivaunuista pitkin sitä varten valmistettuja rännejä myöten syöstään kivihiiliä suorastaan laivan ruumaan, joten suurikin laiva muutamassa tunnissa tulee täyteen lastiin.

Tuohon ainaiseen pilvivaippaansa onkin kunnon Glascowilainen tottumuksesta niin mieltynyt, että hän ei oikein viihdykään muualla, missä tämä hänen synnyinmaansa pilvinen taivas puuttuu.

Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja ilma tyyni koko päivän. Mutta tyyni ei ollut minun mieleni. Rauhaton oli sydämeni, myrsky raivosi rinnassani; omaatuntoani kalvoi katumus mennyttä hurjaa, hyödytöntä elämää muistellessani ja tutkiessani, kuinka himojeni orjaksi antautuneena juoppouden jumalan palveluksessa olin riehunut.

Yksinäisyyttä haluten, raitista ilmaa kaivaten, lähdin Boarding-hausista (merimies-majasta) ulos kävelemään. Jonkun ajan kuljeksittuani katua ylös, toista alas, ohjasi sallimus askeleeni satamaan ja sieltä taasen eteenpäin meren rantaan. Vihdoin tuntiessani pientä väsymystä, huomasin mielestäni mukavan levähdyspaikan, johon istahdin, nauttiakseni raitista meri-ilmaa täydellä halulla.

Vähitellen vaivuin ajatuksiini, ihaellen avaraa näkyalaa ja meren aaltojen majesteetillista kohoelemista ja laskemista. Nousuvesi oli juuri ruvennut laskeutumaan, se kun aina säännöllisesti laskeutuu kuusi tuntia ja taasen samanverran aikaa nousee, -- niin, nousuvesi oli juuri ruvennut laskeutumaan, ja laivatokkain sulut olivat suljetut; sillä jos ei niitä laskettaisi tiviisti kiinni, niin juoksisi vesi kuiville laivatokista, ja laivat jäisivät kuivalle maalle.

Ilta-aurinkokin ikään kuin väkivallalla tunkeusi sumun lävitse, hälventäen hetkeksi savupilvi-vaipan, osoittaakseen kirkkautensa voimaa ja viehättäen lumoavalla kauneudellaan ja harvinaisella värityksellään, minua kumminkin, joka en ennen ollut semmoista tullut huomanneeksi.

Tätä ihaellessani tunsin itseni sanomattoman vähäpätöiseksi, kurjaksi olennoksi, hyödyttömäksi, yksinäiseksi, onnettomaksi kuljeksijaksi, niinkuin tosin olinkin. Vähitellen näin vaivuin haaveiluun, aatemaailman lentäväksi linnuksi. Eteeni selveni kurja tilani, hulivilielämäni hedelmä.

Olin jo ollut kaksi vuotta, melkein puoli kolmattakin, poissa kotimaastani, josta olin lähtenyt muka rikkautta ja rauhaa etsimään, kunniaa ja viisautta kokoomaan.

Kuinka olin käyttänyt tuon ajan? Olinko edistynyt toiveissani? Missä olivat nuo haaveksitut rikkaudet, joita olin niin toivorikkaana kokoomaan lähtenyt?

Tuonlaisia ynnä muita semmoisia kysymyksiä soi omassatunnossani. Mitä noihin voin vastata, mitenkä itseäni puolustaa?

Niin, ensinnäkin täytyi huomata, että lompakkoni oli typi tyhjä; eikä ollut mitään säästöön muuallakaan joutunut.

Mihin olivat nuo jotenkin runsaat ansaitsemani varat joutuneet; mihin ne olivat uponneet?

Tunnustaa täytyi, että nuo lukuisat, kirotut merimiesten ystävät olivat ne ystävällisesti huostaansa korjanneet, kun ei merimies raukka itse niitä voinut säilyttää; ja siellä ne olivatkin niin hyvässä tallessa, ettei ikinä niitä enään nähdäkään tarvinnut.

Keitä nuo ystävät sitten ovat, jotka niin hyvää huolta pitävät tuhmista meripojista, jotka eivät itse kykene rahojaan säilyttämään?

Niin, noita ystäviä on merimiehellä sangen paljo. Ensinnäkin laivan saapuessa ulkomaiseen satamaan, tulee heti laivaan joukko ystävällisiä niinsanottuja "runareita" (merimies-majojen isäntien kätyreitä). Niissä on aina joku, joka osaa kieltäsi puhua, joka on maanmiehesi. Hän tarjoo sinulle tupakkaa, viinaa, ja jos et noin väkevää rakasta, niin on hänellä viiniäkin, tuota oikein "puhdasta viinimarjan mehua," jota hän tervetulijaisiksi tarjoo, kehoittaen ottamaan "aika siemauksia." Ei se mitään maksa, hauskaahan on, kun saa tavata kansalaisensa. Tarjoopa vielä rahaakin, jos haluttaa tulla ehtoolla maihin, jossa sitten tuo herttainen runari vie paikasta toiseen ja näyttelee kaikenlaisia huvipaikkoja ja kauniita "restarationeja."

Niihin mennään sisään ja juodaan lasia pari kolme, taasen tervetulijaisiksi; eikä sekään mitään maksa. Täytyyhän ensikertalaiselle tuonverran tervehdykseksi tarjota. Ei kestä kiittää, tervetuloa vastakin!

Runari iskee vaan silmää isännälle heti huoneesen tultua, ja sen masteri (isäntä) hyvin ymmärtää; mutta outo merimies ei sitä huomaa.

Näin käydään sitten "kestissä" parissa, välistä kolmessakin paikassa, ja sitten mennään "runarin Boarding-hausiin," jossa mistres (rouva), missis (talon neiti) ja master (isäntä) ottavat mitä herttaisimmalla tavalla tulijaa vastaan ja jossa häntä sitten vielä kestitään ruoalla ja juomalla.

Viimein masteri ja runari sulasta ystävyydestä rupeavat tarjoomaan hänelle parempia palkkoja vähemmästä työstä ja parempaa ruokaa, jos vain jättää nykyisen laivansa ja tulee heidän luoksensa asumaan.

Mitäs muuta kuin suostutaan ystävällisen, helläsydämisen, isällistä huolta pitävän masterin neuvon mukaan jättämään vanha huono laiva ja niukkaa palkkaa maksava kapteeni.

Seuraavana iltana on runari taasen laivassa. Hän on tullut kenenkään huomaamatta. Mutta eipä haittaa, jos ken tahansa huomaakin. Hän on merimiehen puvussa ja tulee tapaamaan tovereitaan. Hänen neuvostaan merimies pyytää kapteenilta rahaa ostaaksensa niitä ja näitä, välttämättömän tarpeellisia vaatteita y.m. Kapteeni sattuu olemaan hyvänluontoinen, luulee miehen todellakin tarvitsevan, koska hän niin hartaasti pyytää, ja antaa hänelle välistä enemmänkin kuin tulevaa olisi. Välin toki sattuu niinkin, ettei kapteeni olekaan niin herkkä antamaan, joten merimiehellä on monen kuukauden palkka säästössä.

Mutta ei se esteeksi ole, karataanpa sittenkin; pianhan semmoiset summat takaisin tienataan.

Runari auttaa yön hiljaisuudessa ja pimeydessä tavarat, kistun, säkin ynnä muut veneellä maihin. Rannalla odottaa suljettu cabi (vaunu) tulijaa, ja tulisella vauhdilla mennään Boarding-hausiin, josta "ei vaadita merimieheltä maksua."

Sitten eletään iloisesti masterin luona; siellä on ravintola; sieltä saa, mitä haluttaa; maksuista _sitten_ sovitaan.

Jos on itselläsi rahoja, vie runari sinun tanssisalonkiin, jossa on juomalat kaikissa neljässä nurkassa. Siellä istuu viehättäviä naikkosia, jotka hymyhuulin heti tulevat vastaan. Luulisi noita hienoimmiksi herrasnaisiksi, niin hienoja ja kauniita ne ovat.

Hetken niitä näitä juteltuanne, kysäisee kaunottaresi, mitä tahdot juoda. Vastattuasi neitonen samassa tuo pyydetyn lasisi, taputtaen sinua poskelle, eikä jätä lasillista samaa ainetta itsensäkin varalle tuomatta.

Tuossa äkki pikaa tutustutte. Samassa musiikki salongin lehteriltä kajahtaa, pakottaen sinut kaunottaresi kanssa tahdin mukaan pyörimään ympäri salongin, vaikka et tanssissa muutoin mestari olisikaan.

Sen jälkeen tuntee sulottaresi itsensä niin pahoinvoivaksi, että et voi etkä henno olla menemättä häntä saattamaan salongin käytävän toisella puolella olevaan pieneen kammioon, jossa hän tilapäisesti asuu. Siellä taasen tarjotaan jotakin vaivoistasi, kohteliaisuudestasi juotavaksi. Ja niin sitten jatketaan hurjia huvituksia, joista kaikista et tietysti selviä vähemmällä, kuin että lähtiessäsi on lompakkosi kelpolailla keventynyt.

Sillä tavoin sitten eletään, niin kauvan kuin masterisi hyväksi näkee. Koko ajan runari sinua uskollisesti seuraa, mihin menetkin. Lopuksi laittaakin isällinen Boardingmasterisi sinut tuohon luvattuun uuteen ja parempaan laivaan, jossa tulet nauttimaan luvattua suurta palkkaa, eikä tarvitse sinun itse tuosta ollenkaan huolehtia.

Kun sitten tulet tuohon ulkomaiseen muhkeaan laivaan, seuraa sinua runarisi uskollisesti, kunnes laiva on jättänyt sataman. Kaikki tämä ystävällinen apu ei maksa mitään; mutta perästä kuuluu, sanoo torventekijä.

Runari jätti viime laivasta saadun päästötodistuksesi kapteenille, sai ennakkokuitin, jolla hän kolmen päivän kuluttua laivan lähdöstä nostaa kuukauden palkkasi, joskus kahdenkin, aina sen mukaan, kuinka pitkälle matkalle laiva menee.

Siten saat nauttimasi vierasvaraisuuden ja ilon maksaa kahden kuukauden työlläsi, josta muutoin olisit saanut sata tahi kaksi sataa markkaa omaan taskuusi. Näin menevät rahasi, jotka hielläsi ja väelläsi, usein hengen vaarallakin olet ansainnut, kapakoitsijain tiskin laatikoihin ja pohjattomiin taskuihin, noitten samaisten, jotka näillä kerrotuilla ynnä monilla muilla keinoin koettavat vetää puoleensa kokemattomia merimiehiä, samoin kuin kaikkia muitakin, jotka heidän viehättävän näköisiin pauloihinsa antauvat.

Oi kuinka monta tuhatta nuorukaista ovat nämä perikatoon vietelleet. Lukemattoman paljo olisi niitä merimiehiä, samoinkuin muitakin nuorukaisia, jotka eläisivät onnellisina, rikastuisivat sekä henkisesti että aineellisesti ja säilyttäisivät niin hyvin ruumiinsa kuin sielunsakin voimat turmeltumattomina, jos ei näitä juomatemppeleitä olisi. Mihin kaikkiin saastaisiin synteihin ja hurjuuksiin juuri nämä ovat syypäinä! Kuinka monet tuhannet katkerat kyyneleet ovat vuotaneet onnettomain vaimojen kalpeille, kuihtuneille kasvoille ja poskipäille, kunnes he ovat kadonnutta onneaan surren, pakahtunein sydämin ja murtunein mielin, kolkkoon hautaan sortuneet! Kuinka moni isä, äiti, sisar ja morsian ovat saaneet nähdä rakastettunsa näitten uskollisina palvelijoina loassa ja kaikenlaisessa saastaisuudessa matelevan, kunnes vihdoin ovat joutuneet ennenaikaiseen juomarin hautaan.

Olenpa itse tässä rannalla istuja, yksi näitä tälle tielle joutuneita? En liene rahtuakaan parempi; semmoiselta kumminkin ulkoasuni näyttää.

Purjekankaiset omatekoiset housut, pluusi samaa hienoa ainetta, suuret, raskaat merisaappaat, vanha, haalistunut merimiehen takki ja hattu, jonka ikää olisi vaikea määrätä.

"No," kysynette, lukijani, "kuinka noin huonoissa vaatteissa olit? Missä olivat paremmat?" -- Mutta sitähän nyt juuri olen selittänyt.

Näitä ajatellessani havahduin vihdoin ja keksin, etten ollutkaan enään yksin rannalla. Tähän matkan päähän, muutaman purjeveneen luokse oli ilmaantunut pieni seurue, joka näkyi hankkivan vesille. Parhaallaan näkyi pari merimiehen pukuun hienosti vaatetettua nuorta miestä lykkäävän venettä vesille. Seuralaisina näkyi olevan kaksi naista, toinen vallan nuori neitonen, toinen näytti jo ikänsä jälkipuoliskolle joutuneen.

Pojat olivat saaneet veneen vesille ja soutaneet sen laiturin portaitten viereen, avanneet purjeet ja asettaneet kaikki kuntoon.

Mutta mitä lienevät naiset odotelleet, kun eivät astuneet veneesen? Kentiesi lisäseuraa, arvelin itsekseni. Pian kuitenkin näyttivät odotteluun kyllästyneen, ja hiljakseen he astuivat veneesen.

Minusta tuntui, kuin joku surullinen aavistus olisi sydäntäni painanut ja kuin olisin tuon seurueen jo entuudesta tuntenut, niin että minua halutti tarjoutua heidän apumieheksensä. Olipa juuri kuin joku olisi sanonut, etteivät nuo pojat ole täysin kykeneviä venettä purjeineen hoitamaan, heitä varmaan kohtaa onnettomuus.

Olin juuri lähestymäisilläni heitä, kun huomasin ulkoasuni, joka ei suinkaan ollut luottamusta herättävä. Häpeissäni käännyin takaisin, alakuloisena luopuen aikeestani, ja istahdin jälleen takaisin samalle paikallani, josta voin nähdä kauvas merelle päin. Päätin seurata katseillani noita outoja suosikkejani, sillä semmoisiksi olivat nämä henkilöt muutamissa silmänräpäyksissä muuttuneet.

Istuin siinä ja seurasin silmilläni purjehtijoita, jotka nyt myötätuulen tasaisesti puhaltaessa kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia. Alku näytti siis varsin lupaavalta ja huvittavalta.

Mutta nyt huomasi tottunut merimies-silmäni kaukana taivaan rannalla jotakin, joka näytti toteuttavan kummallisen pelkoni ja aavistukseni. Se oli pieni musta pilkku taivaan äärimmäisellä rannalla, taivaanreunan ja merenpinnan välillä.

Pilkku suureni sanomattoman nopeasti, läheni lähenemistään; kummallinen suhina kuului kaukaa sieltä päin, mistä tuo musta hirviö läheni.

Mikä tuo hirviö oli? -- Jokainen valtamerillä kulkenut merimies tuntee sen. Se on hirmumyrsky, joka usein menee yhtä joutuin kuin tuleekin. Mutta onneton on se pursi, niin pieni kuin suurikin, joka silloin ei tiedä eikä ymmärrä olla varoillaan.

Semmoinen näytti minunkin purjehtijaini kohtalo olevan; sillä huolettomina, uhkaavaa vaaraa tietämättä kiitivät he eteenpäin täysin purjein noin englannin penikulman päässä rannasta.

Minä juoksin kuin mieletön laiturilla huutaen heille, huitoen nenäliinaani heille varoitukseksi ja vielä ampuen pari laukausta mukanani olevasta revolverista. Mutta kaikki turhaan. He eivät kuulleet; syöksyivät vaan suoraan vihurin suuhun.

Viimeinkin, Jumalan kiitos, huomaavat vaaran, hyppäävät purjeita laskemaan. Mutta se oli liian myöhäistä; vihuri kerkisi jo saavuttaa heidät sitä ennen.

En voinut olla silmiäni ummistamatta. Kuulin sydäntä vihlovan hätähuudon, toisen ja kolmannenkin. Jännitin silmiäni nähdäkseni purjehtijoita; mutta mitään ei näkynyt.

Tuolla huomasin veneen, pohja ylöspäin, ja veden pinnalla muutamia ihmisen päitä, jotka pyrkivät venettä kohden. Tuontuostakin kaikui korviini haikeita hätähuutoja.

En tiennyt, miten sain nuttuni ja saappaani riisutuksi. Huimaavaa vauhtia riensin rantaan, ja loiskis olin vedessä, halkaisten kuohuvia laineita tulisella innolla. Myötävirta auttoi minua eteenpäin onnettomuuden paikkaa kohden.

Lähenin yhä onnettomia tuulen ja meren pauhatessa. Usein peittivät risteilevät aallot minun, että olin läkähtyä. Mutta vihdoin sain aalloissa riisutuksi taas osan vaatteitani, jotka tietysti jäivät mereen. Sain ikään kuin uusia voimia, ja silmäni olivat luodut ainoastaan yhteen kohtaan, nuoreen naiseen, joka näkyi viimeisiä voimiaan ponnistaen koettavan pysytellä aaltojen päällä.

Mutta oi kauhua! Nyt hän upposi, enkä ollut kuitenkaan hänestä etempänä kuin noin viiden sylen päässä. Ainoastaan muutamia voimakkaita vetoja ja potkauksia vielä, ja pian olin samalla paikalla, missä hän upposi. Aioin juuri sukeltaa hänen jälkeensä, kun oikealla sivullani kohosi vedestä kätönen ja pitkät mustat hiukset.

Salaman nopeudella tartuin hukkuvan käteen ja hiuksiin molemmin käsin, joka temppu itsenikin saattoi upoksiin. Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua olin taasen pinnalla taakkoineni. Heti pyörähdin selälleni, vedin tiedottoman neidon samoin selälleen vasemmalle puolelle rinnalleni, pidin hänestä vasemmalla kädelläni, koettaen kohottaa hänen kuolon kalpeita kasvojaan vedenpinnan yläpuolelle.

Sillä tavoin sitten pyrin voimieni takaa rantaa kohden. Mutta nyt tarvittiinkin monta vertaa suurempia ja kestävämpiä voimia, sillä nyt oli kuljettava vasten virtaa. Se ei tosin enään ollut kovin väkevä; mutta nyt olikin vaan toinen käsi ja jalat vapaat, toinen käsi kun piteli tuota uinailevaa impeä rintaani vastaan likistettynä.

Hitaasti kului matka. Lienen ollut noin puolimatkassa, kun rupesin tuntemaan voimaini loppuvan. Hurjasti koittaen ponnistaa viimeisetkin voimani, tunsin kuitenkin, miten liikkeeni heikontuivat, miten jäseneni rupesivat kangistumaan. Tuhansia tulitähtiä säihkyi silmissäni. Yhtäkkiä musteni kaikki; minä kuulin veden kohisevan korvissani pääni yläpuolella.

Suonenvedon-tapaisesti kiersin molemmat käteni neidon vyötäisille, enkä sitten tiennyt mitään. Tuntui vaan siltä, kuin joku olisi tarttunut niskaani ja aikonut minua kuristaa. Tunsin, että minut äkkiä vedettiin ylös, ja kuulin ääniä; mutta en eroittanut sanoja, vaikka kuuluivat aivan läheisyydestäni. Tuntui ikään kuin olisi minua kuljetettu jossakin loiskuvassa vesiastiassa läpi ilman ylös, ylös korkeuteen; ja kuta korkeammalle tulin, sitä selvemmin rupesi ruumiissani tuntumaan ikäänkuin se olisi ollut pantuna jäihin.

Vihdoin heräsin, sain silmäni auki ja näin olevani makaamassa rannalla suuren väkijoukon keskellä. Pari poliisia koitti irroittaa käsiäni ja eroittaa jotakin naisolentoa sylistäni.

Käteni aukesivat kuolon puristuksesta, ja nainen vietiin lähellä odottavaan vaunuun. Minä kummastelin ja katselin ympärilleni. En ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi. Kysyin lähellä seisovilta, missä olin ja mitä pahaa olin tehnyt, koska poliisit herätessäni käsirautoja olivat pois ottamassa.

En kerinnyt saada mitään selvää vastausta. Joukosta kuului vaan joku sanovan: "älä pelkää Jack (merimies); sinä olet oman henkesi uhalla pelastanut merihädästä kaupungin rikkaimman laivan-omistajan ainoan tyttären".

Nyt selkeni muistini. Muistin tuon pienen seurueen rannalla; muistin, kuinka hyppäsin korkealta laiturilta mereen; muistin hurjan uintini onnettomuuden paikalle; muistin, kuinka viimeisessä silmänräpäyksessä sain hukkuvan nuoren naisen kiinni; muistin taistelun myrskyissä hyökylaineita vastaan uidessani rantaan päin takaisin. Ymmärsin nyt, että olin itsekin ollut hukkumaisillani, mutta jollakin tuntemattomalla tavalla tullut pelastetuksi.

Kaikki nuo ajatukset ja muistot lensivät mieleeni muutamassa silmänräpäyksessä, ja minä tajusin kaikki, nähdessäni veden vielä valuvan vaatteistani.

Puoli alastonna aioin rynnätä hakemaan vaatteitani ja kenenkään huomaamatta poistua koko paikasta. Mutta kummakseni huomasin, etteivät jäseneni tehneetkään tehtäväänsä. Kaaduin kuin pölkky maahan, eikä minussa ollut miestä jälleen pystyyn nousemaan. Tämän muutkin huomasivat; muutamat sitä nauroivat, toiset järkevämmät surkuttelivat minua, kun ymmärsivät tilani.

Vihdoin väkijoukon mentyä rantaan jotakin katsomaan, rupesin nelinryömin raastamaan itseäni tapaustantereelta. Onnistuinkin niin paljon, että pääsin saman kiven luo, jolla olin istunut ennen onnettomuuden tapausta ja joka ei ollut monen kyynärän päässä minusta.

Siinä näkyivätkin olevan pluusi, nuttu, hattu ja saappaat. Olisin kernaasti pukenut nuo ylleni, mutta en voinut jäsenteni kankeuden tähden.

Mutta palatkaamme kertomaan, miten oli muiden purjehtijain käynyt, sillä heidän osaksensa ei minun apuni riittänyt, koska koko huomioni oli kiinnitetty neitoseen, jota riensin pelastamaan.

Kun olin huomannut purjehtijain onnettomuuden ja hädissäni huutanut sekä revolverini laukaissut, olivat nämä herättäneet muutamien herrasmiesten huomion. He olivat myös nähneet minun mereen hyppäävän. Ensin luullen minun olevan itsemurhan aikeissa, aikoivat he rientää minun aikomustani estämään. Mutta samassa havaitsivat he asian todellisen laidan nähdessään minun uivan ulospäin, ja kuultuaan hätähuudot, huomasivat he, missä apua tarvittiin.

He olivat rientäneet rannasta irroittamaan venettä, jolla sitten tulivat apuun ja ehtivät paikalle juuri silloin, kun minä pelastettavani kanssa olin uppoamaisillani. He saivat minua kauluksesta kiinni ja niin vetivät meidät veneesen.

Toisia veneitä oli myös rientänyt lähellä olevista laivoista onnettomuuden paikalle ja saivat pelastetuiksi vanhemman pojan ja toisen naisen, joka oli sekä poikain että tytön äiti. Poika oli saanut äitinsä hinatuksi veneen kölille, jossa he töintuskin olivat voineet pysytellä siksi, kun apu saapui. Nuorin poika oli saanut hautansa aalloissa, ja hänen ruumiinsa saatiin ylös ahkeran hakemisen jälkeen vasta toisena päivänä. Vanhempaa poikaa ja äitiä tuotiin rantaan juuri silloin, kun minä virkosin, ja ihmiset juoksivat katsomaan tulijoita, samassa kun minä koin pyrkiä pois heidän joukostaan.

En ollut vielä kauvan maannut piilopaikassani, kun kuulin, miten minua etsittiin. Kuulin jonkun sanovan: "minä tahdon nähdä tyttöni pelastajan; hakekaa hän esille; kaksi puntaa sille, joka hänet löytää."

Samassa saapui muutamia kiven luo huutaen: "Täällä on! Täällä on!" Ja ennen kuin kerkisin mitään vastusta tehdä, tarttuivat muutamat miehet minuun ja veivät kantaen sen luokse, joka oli vaatinut minua etsimään.

Nähtyään minut ja huomattuaan tilani, käski hän viedä minut vaunuihinsa, johon jo rouva ja poika olivat juuri astuneet. Itse istui hän ajajan viereen, ja sanaa lausumatta lähdettiin tulista vauhtia kauppaneuvoksen kotia.

Tyttö jo kuului olleen kotona turvassa, ja pikaisen lääkärin-avun saatua oli hän jotenkin vironnut.

En rupea tässä kuvaamaan isän, äidin ja pojan tunteita. Kukin ne arvannee ilmankin. Sen tunsin vain, että heidän silmänsä olivat erinomaisen kiitollisina ja lempeinä luodut minuun. Ei kukaan puhunut sanaakaan; oli ikään kuin olisi jokainen peljännyt aloittaa keskustelua. Lienee syynä ollut sekin, että kukin kiitti sydämessään Jumalaa ihmeellisestä pelastuksessaan. Tuntui todellakin niin mahdottoman oudolta mielessäni, että Jumala oli käyttänyt minua välikappaleenaan ihmishengen pelastamisessa; että olin itse ollut niin lähellä kuolon kitaa ja sentään tullut temmatuksi pois ikään kuin pedon suusta. Kun ajattelin, kuinka lähellä ijankaikkisuutta olin ollut, niin en voinut muuta kuin kiittää Herraa hänen sanomattomasta armostaan, joka ei tahdo syntisen kuolemaa. Armonaikaa oli minullekin pitennetty vielä, ja kun tuota ajattelin, rupesivat kyyneleet virtana vuotamaan poskiani pitkin. Minä painoin pääni vaunun tyynyjä vastaan, etteivät muut huomaisi liikutustani.

Samalla tunsin kiitollisuutta kumppaleitani kohtaan, kun eivät minua kysymyksillään vaivanneet, vaan antoivat minun olla omilla oloillani, joka tuntui väsyneelle hermostolleni suloiselta.

Nyt ajaa karautettiin kauppiaan taloon, johon rouva ja poika vietiin yhdestä ovesta, minä toisesta. Huoneeseen tultuani laskettiin minut sohvalle, riisuttiin märät vaatteet yltäni ja puetettiin puhtaat, hienon hienot villavaatteet niitten sijaan. Samassa lähestyi minua hieno herra, jonka heti huomasin lääkäriksi. Hän kysyi vointiani. Vastattuani: "Auttavasti kyllä, herra tohtori; mutta olen ylen väsynyt, viluinen ja kangistunut," koitti hän suonenlyöntiä, sydämen tykytystä y.m. ja sanoi minun pian olevan täysissä voimissa jälleen. Minä sain mennä levolle huoneessa olevaan valmiiksi tehtyyn vuoteesen ja sain lasillisen jotakin ainetta, jonka tunsin ruumiissani vaikuttavan erinomaisen suloisesti.

Monta hetkeä ei viipynyt, ennen kuin vaivuin syvään uneen, josta heräsin vasta toisen päivän illalla. Silloin tunsin olevani aivan täysissä voimissa ja iloisella mielellä. Kova ruokahalu tuntui olevan, ja olisin syönyt vaikka laivan huonointakin ruokaa.

Nousin vuoteeltani, ensin oudostuen paikkaa, missä olin. En ollut uskoa silmiänikään enkä muistaa, miten olin tähän kaikinpuolin hienoon huoneesen joutunut.

Mieleeni välähti ikään kuin olisin taivaassa ollut ja kuullut enkelein laulua. Sillä viereisestä huoneesta kuului korviini soiton säveleitä. Tarkemmin kuunneltuani veisasi siellä joku naishenkilö jotakuta harrasta kiitosvirttä, pianolla tai muulla soittokoneella säestäen. En ole milloinkaan kuullut niin suloisia säveleitä, sillä ne tuntuivat lähtevän veisaavan syvimmästä sydänsopesta ja ilmaisevan hartainta kiitollisuutta, eikä kuitenkaan olevan vailla surumielisiä väreitä.

Eikä tuo mikään ihme ollutkaan, sillä veisaaja oli äiti, joka iloitsi poikansa, tyttärensä ja itsensä pelastuksesta, mutta suri toisen poikansa odottamatonta kuolemaa.

Laulun vaiettua selveni minulle, missä olin ja miten olin tänne joutunut.

Hypähdin lattialle ja näin tuolin, johon oli kasa vaatteita pantuna. Siinä näin myös lipun, johon oli kirjoitettu; "Pue yllesi, Jack; nämä ovat sinun!" Tämähän hauskalta tuntuu, ajattelin, sopiihan tehdä työtä käskettyä; näitähän juuri tarvitsenkin."

Lähellä oli pesukaappi, hienointa laatua, ja siinä kaikki, mitä mies tarvitsi siistiäkseen itsensä. Peseydyin, ajoin partani, ja rupesin sitten vaatettamaan itseäni.