Part 9

Siitä tavasta, jolla leijona ontui, kävi ilmi, että veitsen aikaansaamat haavat tuottivat sille tuskaa, ja me saatoimme huomata sen "kasvoilla" olevasta verestä, että laukaus, vaikka olikin pieni, oli repinyt sen naamaa melkoisesti.

Lyhyen ajan me toivoimme, että se sellaisen epäonnistumisen jälkeen lähtisi tiehensä, mutta me huomasimme pian, että toiveemme pettivät; eivät veitseniskut eikä laukaus olleet loukanneet sitä vaarallisesti. Ne olivat vain olleet omiaan tekemään sen raivokkaammaksi ja kostonhimoisemmaksi. Horjuttuaan hetken sinne tänne ja pureskeltuaan kiukkuisesti omaa, vertavuotavaa käpäläänsä se ryhtyi taas hyökkäykseen niinkuin ennenkin koettaen hypätä puun oksille. Minä olin taas ladannut pistoolini. Ben oli taas valmiina veitsineen, ja me odotimme hyökkäystä sovittautuen lujasti oksallemme.

Leijona ponnahti taas ylöspäin ja syöksyi puunrunkoa vasten, mutta suureksi iloksemme me näimme, ettei se hypännyt läheskään niin korkealle kuin ennen. Jos raivo olisi voinut olla hyödyksi, olisi se onnistunut, sillä sen hurjuus oli nyt huipussaan, ja se sai aikaan niin pelottavan karjuntayhdistelmän, että me emme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme.

Koetettuaan monta kertaa turhaan päästä meidän kimppuumme, näytti peto tulevan siihen vakaumukseen, että sillä ei ollut voimia tehdä tätä urotyötä, ja se luopui yrittämästä.

Mutta sillä ei ollut ollenkaan aikomusta lähteä taistelupaikalta. Päinvastoin me näimme, että se oli päättänyt panna meidät kestämään piiritystä, sillä me huomasimme suureksi mielipahaksemme, että se ravasi muutamia askeleita puunrungosta poispäin ja kyyristyi ruohoon -- aikoen ilmeisesti olla siinä, kunnes meidän olisi pakko tulla alas.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU

Toverini ja minä pysyimme tietysti paikoillamme puun latvassa; emme voineet tehdä muuta. Jos olisimme yrittäneet tulla alas, olisimme vain heittäneet itsemme suoraan leijonan kitaan, -- leijonan, joka oli juuri sellaisen välimatkan päässä puunrungosta, että se voi saavuttaa meidät yhdellä ainoalla hyppäyksellä sillä hetkellä, kun astuimme jalallamme maahan. Siinä se makasi tai oikeastaan oli kyykyssä kuin kissa, vaikka se ajoittain nousi ja venytti ruumiinsa kyyristyvään asentoon, pieksi kylkiään tupsupäisellä hännällään, näytti hampaitaan ja kiljui vihaisesti. Sitten se asettui taas muutamiksi hetkiksi makaamaan ja nuolemaan haavoittunutta käpäläänsä, yhä muristen sitä tehdessään ikäänkuin se olisi vannonut kostoa kärsimästään loukkauksesta!

Kun näimme, että se oli lakannut yrittämästä puuhun, olimme toivossa, että se väsyisi hyökkäykseen ja menisi pois kokonaan. Mutta näistä toiveista me luovuimme vähitellen, kun huomasimme sen itsepintaisuuden, jolla se yhä piti meitä silmällä. Jos jompikumpi meistä liikahti oksien keskellä, hypähti se heti jaloilleen, ikäänkuin se olisi kuvitellut, että olimme aikeissa astua alas, ja se olisi päättänyt siepata meidät kiinni. Tämä jo itsessään osoitti, ettei sillä ollut vähintäkään aikomusta lähteä paikalta pois, ja sai meidät vakuutetuksi siitä, ettei piiritystä lopetettaisi piirittäjän suostumuksella.

Me aloimme tulla erittäin huolestuneiksi asemastamme. Tähän asti oli meitä kauhistanut leijonan äkillinen hyökkäys, mutta nuo kauhunhetket olivat lyhytikäisiä, ja sen kiihtymyksen takia, joka oli seurannut niitä, ei meillä ollut aikaa miettimään asiaa tai kärsimään. Meillä ei ollut aikaa tuntea epätoivoa, ja itse asiassa emme olleet ollenkaan epätoivossa turvallisuudestamme silloinkaan, kun leijona kaikin tavoin koetti päästä kimppuumme, sillä me emme uskoneet, että se pääsisi puuhun.

Mutta nyt uhkasi meitä uusi vaara. Vaikka me tunsimme olevamme aivan turvassa "orrellamme", emme voineet jäädä sinne pitkäksi aikaa. Siellä ei ollut millään lailla mukavaa istuessamme hajareisin paljaalla puunoksalla. Mutta mukavuus oli vähämerkityksinen. Me olimme kumpikin tottuneet ratsastamaan sellaisella puuhevosella, ja mitä tulee Braceen, olisi hän voinut ruveta nukkumaan, vaikka hänellä olisi ollut vain ajopurjeen puomi jalkojensa välissä, niin että me emme olleet huolissamme mukavuudesta. Oli jotakin vakavampaa mietittävää kuin tämä, ja se oli mahdollisuus joutua nälän ja janon vaivaamaksi. Minun ei tarvitse sanoa "mahdollisuus". Mitä tulee nälkään, emme vielä kärsineet ravinnon puutetta, mutta nälän seuralainen jano rupesi jo tuntumaan, vieläpä melko tavalla. Emme olleet saaneet vettä suuhumme sitten kun olimme lähteneet joelta, ja jokainen, joka on marssinut Afrikan kuuman auringon alla, tietää, että aina puolen mailin päässä tuntee halua juoda. Me kumpikin olimme olleet janoissamme melkein siitä hetkestä asti kun lähdimme veneellä rannalle, ja minä olin tähystellyt vettä siitä asti. Me moitimme itseämme siitä, ettemme olleet tuoneet mukanamme kenttäpulloa tai vesiastiaa, ja me saimme jo kärsiä huolimattomuudestamme tai pikemmin tietämättömyydestämme, sillä mieleemme ei ollut ollenkaan johtunut, että sellaiset varustukset olisivat olleet tarpeellisia enempää kuin jos olisimme menneet päiväksi linnustamaan kotia lähellä oleville kentille.

Me olimme jo kärsineet janoa, mutta nyt kun istuimme noilla paljailla oksilla varjon haivenenkaan suojaamatta meitä keskipäivän auringon säteiltä -- ja vieläpä kuuman, troopillisen auringon -- aloimme me tuntea täydellä todella janon tuskia tavalla, jolla en ollut niitä milloinkaan ennen tuntenut. Se oli itse asiassa mitä tuskallisin tunne, ja minä ajattelin, että jos se lisääntyisi tai vaikkapa jatkuisi vielä pitkän aikaa, niin se tappaisi minut. Toverini kärsi myöskin, vaikka ei niin kovasti kuin minä. Hän oli paremmin tottunut sellaisiin äärimmäisyyksiin ja saattoi paremmin kestää niitä.

Saattoi olla, että jos olisimme todenteolla kiintyneet johonkin työhön, emme olisi tunteneet tätä kurjuutta niin tuskallisena, mutta meillä ei ollut mitään tehtävänä paitsi pitää itseämme oksilla tasapainossa ja mietiskellä rauhallisesti. Tämä teki asian sitäkin pahemmaksi. Me saatoimme käsittää asemamme ja täydelleen ymmärtää sen vaarallisen luonteen.

Tulevaisuutemme oli kaikkea muuta kuin ilahduttava. Me emme uskaltaneet lähteä puusta pois, muuten leijona olisi syönyt meidät suuhunsa. Jos taas jäisimme puuhun, joutuisimme joko janon tai nälän tai kummankin saaliiksi.

Miten saatoimme päästä tästä kauheasta vaihtoehdosta? Väsyisikö leijona pitämään meitä silmällä ja menisi pois? Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että se tekisi siten. Kaikki sen liikkeet osoittivat vastakkaisia aikomuksia, ja lohdutukseksemme minä muistin nyt lukeneeni tämän rajun pedon leppymättömästä luonteesta, kun sitä on haavoitettu tai ärsytetty -- mikä eroaa niin suuresti siitä yleisestä mielenlaadusta, jota tavallisesti pidetään sen ominaisuutena ja jonka se varmaan usein tuo ilmi, kun sitä ei häiritä, tai ehkä silloin, kun se ei ole nälissään.

Meillä ei ollut mitään keinoa päättää, oliko meidän leijonamme nälissään vai ei; mutta me tiesimme että sitä oli häiritty, vieläpä kohdeltu törkeästi; sen kostonjanoiset tunteet oli saatettu korkeimpaan huippuunsa, ja sen takia tulisi nyt esiin kaikki, mitä tahansa kostonhimoista olikin sen luonteessa. Epäilemättä ei sen viha lauhtuisi tuossa tuokiossa. Me saisimme odottaa ehkä pitkän aikaa, ennenkuin se tuntisi itsensä taipuvaiseksi antamaan anteeksi. Meillä ei ollut mitään toivottavana sen armolta. Mahdollisesti yö saisi aikaan muutoksen. Vain siihen panimme kaikki toiveemme.

Emme ollenkaan luottaneet siihen, että joku "Pandoralla" olevista tovereistamme pelastaisi meidät. Vaikka Bracella oli ystäviä heidän joukossaan, eivät he olleet sellaisia ystäviä, että he olisivat huolehtineet paljoakaan siitä, miten hänen kävi. He saattoivat näön vuoksi etsiä häntä, mutta oli kaksikymmentä tietä, joita he saattoivat kulkea osumatta oikealle tielle, ja olisi pelkkä sattuma, jos löytäisi jonkun näissä määrättömissä metsissä. Meillä ei ollut paljoakaan toivoa, että he pelastaisivat meidät.

Se vähäinen toivo, mikä meillä oli heidän suhteensa, perustui omituiseen luuloon. Toverini otaksui, että "Pandoran" miehet kuvittelisivat meidän karanneen, huomatessaan ettemme palaisi. Tässä tapauksessa oli kylläkin luultavaa, että meitä etsittäisiin vieläpä tarpeellisella innolla, jotta meidän löytämisemme olisi varma!

Tämä oli omituinen otaksuma, ja me kumpikin toivoimme, että se osoittautuisi oikeaksi. Tämän mahdollisuuden sattuessa oli meillä suuremmat mahdollisuudet tulla autetuiksi pälkäästämme.

Tähän mennessä oli janomme tullut tuskalliseksi. Kurkkumme olivat kuivuneet, ikäänkuin olisimme nielleet punapippuria, eikä kielemme voineet saada aikaan vähintäkään kosteutta. Luonnollinen sylkinestekin oli lakannut valumasta.

Kun me kärsimme tällä lailla, sai toverini erään ajatuksen; minä näin hänen viiltävän veitsellään erään oksan kaarnaa. Asia, joka ensinnä saattoi meidät lähestymään suurta puuta, oli nyt ratkaistu. Uurroksesta vuoti punaista nestettä -- tämä oli "traakkipuu"!

Toivoen saavamme lievitystä tästä lähteestä me kumpikin kostutimme huuliamme kirkkaanpunaisella nesteellä ja nielimme sitä, niin pian kun sitä tihkui esiin. Jos olisimme olleet paremmin tutustuneet lääkeopilliseen kasvioppiin, olisimme jättäneet tämän nesteen sikseen, sillä lohikäärmeen veri on tunnetuimpia kutistavia aineita. Voi, me huomasimme pian koettelemalla sen ominaisuudet. Viisi minuuttia jälkeenpäin tuntui kielemme siltä, kuin olisi siihen kaadettu vihtrilliä, ja meidän janomme kasvoi niin voimakkaaksi ja rajuksi, ettei sitä voinut enää sietää. Me kaduimme nyt katkerasti tekoamme; me valitimme katkerasti, että olimme maistaneet tuota verenkaltaista nestettä. Me olisimme saattaneet kestää päiviä, jollemme olisi nielleet noita kirkkaan punaisia tippoja; mutta me kärsimme nyt jo ikäänkuin olisi kulunut päiviä siitä kun olimme maistaneet vettä!

Meidän janomme oli äkkiä lisääntynyt ja oli yhä lisääntymässä, kunnes kärsimämme tuska oli suorastaan kiduttava. Minä en osaa kuvailla sitä. Sen kauhistavasta luonteesta voi saada jonkun käsityksen, kun vakuutan, että me todella puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme mieluummin alttiiksi puukko-ottelussa leijonan kanssa kuin että kärsisimme janoa kauemman aikaa!

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU

Niin; me tosiaan puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme alttiiksi puukkotaistelussa leijonan kanssa!

On totta, että se oli toivoton yritys, mutta on luultavaa, että olisimme yrittäneet sitä ennenkuin kärsineet tuota hirmuista tuskaa vielä pitkän aikaa. Onneksi emme joutuneet tähän epätoivoiseen vaihtoehtoon saakka. Ratkaisevalla hetkellä tuli onnellinen ajatus toverini mieleen ja se ajoi päästämme pois ajatuksen puukkotaistelusta.

Muistettakoon, että meillä oli mukanamme musketti. Suurta "Anna-kuningatarta" ei pidä unohtaa, vaikka yhteen aikaan näytti siltä kuin olisimme unohtaneet sen. Asianlaita ei ole aivan siten. Me muistimme sen aivan hyvin, sillä se oli vain silmissämme, maaten puun juurella, jonne Brace oli sysännyt sen innoissaan päästäkseen leijonalta pakoon. Mutta se oli meidän saavuttamattomissamme, ja kun se vielä lisäksi oli tyhjä, emme olleet ollenkaan ajatelleet, että se olisi meille hyödyksi. Vaikka olisimme saaneet sen käsiimme ja ladanneet sen uudestaan, tiesimme me, etteivät pyyhaulit tappaisi leijonaa, ja sentakia olisimme voineet ladata ja laukaista, kunnes olisimme kuluttaneet kaikki ammuksemme, saamatta aikaan muuta tulosta kuin että olisimme saaneet pedon vielä raivoisemmaksi -- jos siihen vielä oli varaa. Näistä syistä emme olleet kiinnittäneet mitään huomiota "Anna-kuningattareen", ja se makasi siinä aivan meidän allamme ilmeisesti yhtä hyödytönnä kuin rautatanko.

Kun suunnittelimme puolustus- ja hyökkäyskeinoja, joita voisimme käyttää hyväksemme aikomassamme loppuottelussa, tuli "Anna-kuningatar" taas mieleemme, ja Brace keksi keinon, jonka avulla suuri ase tulisi hyödyksemme. Itse asiassa oli olemassa mahdollisuus, että me selviytyisimme asiasta sen avulla ilman sitä epätoivoista yhteenottoa, jota olimme suunnitelleet. Me vain ihmettelimme, ettei ajatus ollut ennen juolahtanut mieleemme.

Suunnitelmamme oli saada pyssy käsiimme ja ladata se uudestaan, sitten ärsyttää leijonaa jollakin tavalla, niin että se uudistaisi yrityksensä käydä puun kimppuun, ja kun se olisi siten aivan lähellä, asettaa musketin piipunpää aivan liki sen päätä sekä laukaista sisällys suoraan siihen. Pyyhaulitkin täyttäisivät tarkoituksen, jos ne laukaistaisiin niin likeltä.

Ensimmäinen vaikeus olisi saada pyssy haltuumme. Se oli puun alla samalla sivulla, josta olimme kiivenneet ylös, ei kolmenkaan jalan päässä suuresta rungosta, mutta vaikka se oli niin likellä, oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava maahan, ennenkuin saatoimme päästä käsiksi siihen. Tietysti olisi mahdotonta tehdä tätä ilman hengenvaaraa -- niin, oli todella varmaa, että leijona hyökkäisi alaslaskeutuvan kimppuun. Se oli vain noin kaksitoista askelta kauempana ja, niinkuin jo on kerrottu, se piti meitä yhtämittaa silmällä. Yksi ainoa hyppäys olisi kylliksi, eikä olisi mitään mahdollisuutta päästä siltä pakoon. Miten saattoi pyssyyn päästä kiinni?

Olen sanonut, että oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava alas, ja kun tämä olisi suoraa päätä perikatoon menoa, ei ajatusta siihen ryhtymisestä harkittu hetkeäkään.

Ben oli kuvitellut, että hän saattaisi päästää minut alas apinoiden tavoin ja että me tällä keinoin saisimme pyssystä kiinni. Mutta tutkittuamme oksia ja laskettuamme etäisyyden me huomasimme, että korkeus oli liian suuri ja keino mahdoton käyttää.

Juuri silloin tuli avuksemme toinen ajatus -- Benin aivoissa syntynyt ajatus -- nimittäin että tekisimme köydenpätkän päähän juoksusilmukan, koettaisimme saada sen pyssyn ympäri ja sitten vetäisimme pyssyn ylös silmukassa. Tämä olisi varma suunnitelma, jos vain voisimme saada sen täytäntöön.

Meillä oli nuoraa -- merimiestä tavataan harvoin ilman sitä. Se oli sama pätkä, jossa korppikotka oli roikkunut, sillä Ben oli irroittanut sen, ennenkuin oli viskannut lintunsa pois. Se oli sekä tarpeeksi pitkä että tarpeeksi kestävä tähän tarkoitukseen, eikä olisi sopinut paremmin, vaikka se olisi valittu köysitehtaasta. Ben tiesi, miten silmukka piti tehdä, ja pian oli silmukka tehty hänen mielensä mukaan. Sitten laskettiin nuora alas hitaasti ja varovasti, niin ettei silmukka menisi umpeen, ennenkuin se ennättäisi maahan. Merimiehen taitavan käden ohjaamana silmukka tuli vihdoin maan pinnalle aivan musketinpiipun suun eteen, ja sitten sitä vedettiin hitaasti ja hellävaroen pitkin ruohoa. Onneksi ei pyssynpiippu ollut aivan maanpinnassa kiinni, ja nuora kulki helposti sen alitse. Mutta Ben ei ollut tyytyväinen, ennenkuin oli saanut silmukkansa piipun ja pyssyntukin keskivälille aivan toisen kääntörenkaan yläpuolelle. Sitten hän veti silmukan umpeen nykäisemällä -- tavalla, jonka vain merimies osaa -- ja kireällä oleva nuora osoitti, että se oli kiinni ja lujasti paikoillaan. Vielä puoli minuuttia, ja toverini piti "Anna-kuningatarta" kädessään!

Sen panostaminen oli vain muutamien minuuttien työ, mutta se tehtiin varovasti, koska pelkäsimme pudottavamme joko ammukset tai latasimen. Tietysti olisi ase tullut käyttökelvottomaksi, jos olisimme hukanneet jommankumman niistä.

Kaikkien näiden toimien kestäessä ei vastustajamme ollut jäänyt rauhalliseksi. Kun se näki musketin nousevan salaperäisesti puuhun, näytti se kuvittelevan, että häntä vastaan mietittiin jotakin salajuonta, ja se nousi kaikille neljälle jalalleen sekä päästi äänekkään murinan.

Ben oli nyt saanut pyssyn ladatuksi ja odotti vain, että leijona lähestyisi puuta; mutta peto ei näyttänyt ollenkaan aikovan tulla lähemmäksi. Se murisi yhä ja huiski hännällään kiukkuisesti, mutta pysyi paikoillaan.

Mahdollisesti pistoolinlaukaus saisi sen houkuteltua lähemmäksi, ja toverini kehoitti minua ampumaan. Minä tein siten, tähdäten leijonaa. Luultavasti kylläkin laukaus vain kutitti sitä, mutta se sai osittain aikaan toivotun vaikutuksen, sillä saadessaan sen ruumiiseensa se hypähti kerran ylöspäin ja pysähtyi sitten taas -- yhä jatkaen ulvomistaan ja lyöden kylkiään pitkällä tupsupäisellä hännällään.

Nyt se ei ollut kymmenenkään askeleen päässä pyssynsuusta, eikä se tullut tällä kertaa lähemmäksi. Tämä oli ilmeistä, sillä jäätyään hetkeksi seisomaan neljällä jalallaan se istuutui aivan kuin kissa. Sen leveä rinta oli aivan meitä päin ja tarjosi mitä sopivimman maalitaulun tähdättäväksi.

Ben oli kovassa kiusauksessa nostaa pyssy ja vetää liipasimesta, mutta peläten yhä, että tälläkin lyhyellä matkalla pyyhaulit hajaantuisivat eivätkä tekisi mitään vahinkoa, hän pidätti itseänsä.

Hän kehoitti minua lataamaan pistoolin uudestaan ja laukaisemaan taas, ja minä olin juuri siinä puuhassa, kun toverini yht'äkkiä kuiskasi minulle, että pysähtyisin. Minä katsoin häneen nähdäkseni, mitä hän tahtoi. Minä näen, että hänen mielessään on jokin uusi aie. Minä näin hänen vetävän varovasti suuren rautaisen latasimen renkaistaan ja sitten kiertävän tukon rohtimia sen pään ympäri sekä sovittavan sen pyssynpiippuun, missä rohtimet pitivät sitä kiinni. Sen jälkeen minä näin hänen laskevan piipun alas ja panevan pyssyntukin olkapäätään vasten. Minä näin hänen tähtäävän, ja pian sen jälkeen kuului kova pamaus ja näkyi savupilvi, joka täytti koko puunlatvan kätkien sekä maan että taivaan näkyvistäni.

Vaikka en voinut muutamaan hetkeen sanoa laukauksen vaikutusta -- ei Benkään voinut ---- paksun savun takia, ilahduttivat meitä ne äänet, jotka kuuluivat meille alhaalta. Leijonan ääni tuntui yht'äkkiä kokonaan muuttaneen riemuitsevan kiljuntansa sävyyn, joka ilmaisi tuskaa ja pelkoa, ja me olimme vakuutetut siitä, että se oli pahasti haavoittunut. Me saatoimme kuulla vinkumisen, korskunnan ja kiljunnan, joka muistutti sitä, mikä kissalta pääsee kuolemantuskissa, mutta paljon karkeampana ja kovempana.

Kaikki tämä kesti vain muutamia sekunteja -- niin kauan kuin rikkipilvi riippui puun ympärillä -- ja juuri kun se oli hajaantunut sivulle ja me saatoimme nähdä maan allamme, loppuivat äänet, ja me huomasimme suureksi iloksemme mahtavakokoisen pedon loikovan kyljellään liikkumattomana ja kuolleena.

Me odotimme hetken tullaksemme varmuuteen tästä asiasta ennenkuin laskeutuisimme varmasta turvapaikastamme. Mutta kun me tarkastimme petoa ja näimme, ettei se liikkunut, tunsimme itsemme lopulta vakuutetuiksi asiasta ja hyppäsimme alas maahan.

Totta kylläkin, se oli aivan kuollut. Rautainen latasin oli tehnyt tehtävänsä ja pisti vielä esiin, puoliksi uponneena sen rintaan -- sen pää oli tunkeutunut sydämeen asti.

Komea leijona oli kylläkin hyvä saalis yhdeksi päiväksi. Siten ajatteli Ben, ja kun meillä ei ollut ollenkaan halua saada toista samalla tapaa, sovimme me, että metsästyksemme nyt päättyi.

Mutta Ben ei aikonut palata ottamatta mukaansa muutamia metsästäjätaitonsa voitonmerkkejä, ja sentakia me palasimme paikalle saatuamme vettä janomme lieventämiseksi ja nyljimme suuren traakkipuun varjossa leijonalta sen nahan.

Tämä voitonmerkki Benin olkapäällä ja minun kantaessani "Anna-kuningatarta" me käänsimme matkamme "Pandoraa" kohti.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU

Benin ja minun tarkoituksena oli palata suoraa päätä parkkiin. Me olimme täysin tyytyväisiä päivämme metsästykseen emmekä halunneet enempää riistaa.

Me lähdimme sentakia suuntaan, joka ajatuksemme mukaan veisi meidät takaisin joelle.

Mutta me emme olleet menneet kauas, kun rupesimme ajattelemaan, että olimme väärään suuntaan menossa, ja silloin me käännyimme siitä sivulle päin sekä läksimme toisaalle päin.

Tätä uutta suuntaa me kuljimme enemmän kuin mailin matkan, mutta kun ei mitään jokea tullut näkyviin, luulimme me, että me nyt varmasti kuljimme väärää tietä ja palasimme taas takaisin.

Kun olimme kävelleet vielä mailin tai pari tulematta joelle, rupesimme me ajattelemaan olevamme hukassa. Ainakin olimme varmasti eksyneet tieltämme, eikä meillä ollut pienintäkään aavistusta, millä puolella meistä oli joki tai parkki tai kuningas Dingo Bingon varastohuone.

Levähdettyämme hetken -- me olimme tulleet aivan väsyksiin ponnistellessamme sinne tänne läpi metsien -- me lähdimme uudestaan liikkeelle ja kävelimme tällä kertaa kolme mailia tai enemmänkin suoraa suuntaa. Mutta kaikki oli arvaamista ja näyttäytyipä lisäksi olevan huonoa arvaamista, sillä sen sijaan että olisimme tulleet alaville laaksomaille, joita oli pitkin joen rantaa; me huomasimme tulevamme mäkiselle maalle, joka oli avonaista ja jossa kasvoi puita harvassa. Me näimme runsaasti riistaa joka puolella -- useanlaatuisia antilooppeja -- mutta me olimme nyt niin huolissamme tiestä, että me emme ajatelleetkaan pysähtyä ampuaksemme niitä. Sillä hetkellä me olisimme mieluummin halunneet nähdä "Pandoran" yläprammitangon kuin maailman suurimman antilooppilauman.

Muuan edessämme olevista kukkuloista näytti olevan korkeampi kuin muut, ja kun se myöskin näytti olevan lähimpänä, ehdotti Ben, että me jatkaisimme matkaamme sen huipulle. Siten me saisimme nähdä ympärillä olevan maan ja luultavasti huomaisimme joen sekä ehkä itse parkinkin.

Tietystikään minä en vastustanut -- minä olin kokonaan toverini neuvojen johdettavissa -- ja me lähdimme heti kukkulaa kohti.

Se näytti olevan vain mailin tai parin päässä, mutta kun olimme kävelleet kokonaisen mailin, se ei näyttänyt suureksi hämmästykseksemme olevan yhtään lähempänä!

Mutta se ei ollut pahinta, sillä kun olimme kulkeneet vielä mailin, emme yhä näyttäneet olevan lähempänä kukkulaa kuin lähtiessämme. Sitten meni kolmas maili, ja välimatka meidän sekä mäen välillä oli, mikäli saattoi huomata, vain hiukan vähentynyt!

Jos minä olisin saanut määrätä olisin heittänyt kaiken toivon tuon kukkulan saavuttamisesta ja mennyt takaisin, niinkuin olimme tulleetkin. Mutta toverini oli ihmeellisen kestävä mies siinä mihin hän vain ryhtyi, ja nyt kun hän oli lähtenyt kulkemaan kukkulalle, oli hän päättänyt, ettei pysähdyttäisi ollenkaan, ennenkuin olimme saapuneet aivan sen huipulle, vaikka meiltä menisi auringonlaskuun saakka, ennenkuin saisimme matkan suoritettua. Siten me ponnistimme eteenpäin pitäen kukkulan huippua silmissämme ja matkaten suoraan sitä kohti koko ajan.

Matka oli paljon pitempi kuin olimme otaksuneet. Kukkula oli ainakin runsaan kymmenen Englannin penikulman päässä siitä paikasta, missä olimme sen ensin huomanneet, korkeimmalle kohdalle, vaikka se lähtiessämme näytti olevan vain yhden penikulman päässä! Mutta ilmakehän puhtaus on niin suuri muutamissa osissa kuumaa vyöhykettä, missä ei ole yhtään pilveä taivaalla eikä ollenkaan sumua maan pinnalla, että semmoinen pettyy helposti, joka on tottunut englantilaiseen maisemaan.

Tuntia ennen auringonlaskua Ben ja minä ehdimme kukkulan huipulle, mutta meidän vaivamme palkitsi se loistava näköala, joka avautui eteemme sekä erikoisesti joen näkeminen, se kun juoksi toista puolta pitkin ja ulottui kauas poispäin meistä loistavan hopeavyön tapaisena, kunnes se kohtasi valkoisen meren kaukaisuudessa. Me saatoimme juuri erottaa "Pandoran", joka oli ankkurissa, ja me luulimme voivamme nähdä kuningas Dingo Bingon majat ja varastohuoneet, jotka pilkistivät vihreiden puiden keskeltä. Parkki ei näyttänyt suuremmalta kuin pieni vene, ja vaikka se näytti olevan hyvin lähellä joen suuta, oli sekin vain näköhairaus, sillä me tiesimme sen olevan enemmän kuin mailin päässä virtaa ylöspäin.

Tietysti näky tuotti meille iloa, sillä me olimme todella luulleet olevamme hukassa ja tunteneet itsemme hyvin levottomiksi koko iltapuolen. Mutta nyt kun näimme asemamme ja suunnan, mihin joki juoksi, saatoimme helposti löytää tiemme sen luo ja seuraamalla sen rantoja me tulisimme aikanaan määräpaikkaamme.