Part 8

Ja lauma juoksi tiehensä -- joka sarvi ja sorkka -- niin nopeasti, että ennenkuin kaiku mahtavakokoisen musketin laukauksesta oli hävinnyt metsän puihin, ei yhtäkään antilooppia ollut näkyvissä laajalla tasangolla, eikä ketään elävää olentoa lukuunottamatta Ben Bracea ja minua!

Ben ajatteli, että hänen olisi pitänyt osua eläimeen, johon hän oli tähdännyt. Mutta ei kukaan metsämies mielellään tunnusta osuneensa aivan harhaan, ja jos uskoisimme metsästäjien kertomuksia, olisi uskomaton määrä haavoittuneita nelijalkaisia ja lintuja, jotka osaavat päästä pakoon.

Asianlaita oli siten, että Benin ammukset olivat liian pieniä sellaista riistaa varten ja vaikka hän olisi osunut sata kertaa niillä, ei hän olisi voinut kaataa niin suurta eläintä kuin nämä antiloopit olivat.

KAHDESKYMMENES LUKU

Ben oli nyt pahoillaan, ettei ollut tuonut mukanaan luotia tai ainakin muutamia liereitä kuulia. Suurempia hauleja ei hän ollut voinut tuoda, koska sellaisia ei ollut parkissa. Mutta lähtiessämme ei kunnianhimomme ollut noussut niin korkealle, ei toverini enkä minäkään olleet odottaneet kohtaavamme niin jaloa riistaa kuin antilooppilauma on, ja me olimme valmistautuneet aivan niinkuin olisimme hankkiutuneet päivän ajaksi linnustamaan Portsmouthin särkille. Odotimme, että linnut olisivat pääasiallisena riistana, jonka kohtaisimme, ja senvuoksi linnuilla ja vain pienillä linnuilla oli pelonaihetta meidän suhteemme. Ei ole luultavaa, että Ben olisi saanut ammutuksi korppikotkaa, jollei hän olisi hiipinyt niin likelle, ja silloin oli pienikin ammus, suuren aseen voimakkaasti lennättämänä, tunkenut sen ruumiiseen sekä tappanut sen.

Mutta valittelusta ei ollut mitään apua. Me olimme liian kaukana parkista mennäksemme hakemaan suurempia ammuksia. Ei olisi ollut mikään huvi kävellä niin kauas sellaisessa kuumuudessa, kuin siellä oli -- sen lisäksi olisi meidän suoraa tietä palatessamme ollut kuljettava uudestaan palmumetsän läpi, ja sitä olimme päättäneet välttää kulkemalla takaisin tullessamme sen ympäri. Ei, me emme voineet ajatella paluumatkalle lähtöä juuri silloin. Meidän täytyi selviytyä parhaamme mukaan ilman liereitä kuulia, ja näin päätellen latasi Ben "Anna-kuningattaren" taas pyyhauleilla, ja me kuljimme eteenpäin.

Emme olleet päässeet kovin kauas, kun omituisenlajinen puu veti huomiomme puoleensa. Se oli aivan yksin, vaikka siellä oli muita samanlaisia pienen välimatkan päässä. Mutta toiset olivat paljon pienempiä, ja juuri suurin puista oli saanut huomiomme kiintymään itseensä. Niin, vaikka pienemmät puut yleensä muistuttivat tätä puuta, niin että saattoi sanoa niiden olevan samaa lajia, erosivat ne siitä kuitenkin melkoisesti sekä muodoltaan että ulkonäöltään, ja jos olisi jättänyt lehtien erikoisuuden huomioonottamatta, olisi niitä voinut pitää aivan erilajisina puina. Mutta kumpaistenkin lehdet olivat tarkalleen samanlaiset, ja tästä sekä muista tuntomerkeistä kävi ilmi, että molemmat olivat saman lajin puita, vaikka ikäeroitus oli saanut aikaan eron niiden ulkomuodossa -- niin suuren kuin on tylleröisen, ruusuposkisen lapsen ja ryppyisen kahdeksissakymmenissä olevan vanhan miehen välillä. Pienet ja siis myös nuoremmat puut nousivat suora- ja pyöreärunkoisina, vain muutaman jalan korkuisina. Jokainen oli suunnilleen täysikasvuisen miehen pituinen, kun taas itse varsi, tai runko, niinkuin sitä sopivammin voisi nimittää, oli aivan niin paksu kuin tukevan miehen ruumis, ja mikä oli puussa omituista, se oli paksumpi ylä- kuin alapäästä, ikäänkuin se olisi otettu maasta ylös ja istutettu uudestaan väärä pää ylöspäin! Tässä kömpelöltä näyttävässä rungossa ei ollut yhtään oksaa -- ei edes pienintäkään, mutta aivan sen yläpäästä lähti laaja kiehkura pitkiä, suoria piikkejä, jotka muistuttivat ratsasmiekan säilää ollen vain vihreitä väriltään. Ne pistivät esiin joka suunnalle lähtien säteittäisesti yhteisestä keskuksesta ja muodostaen suuren pään, joka oli jokseenkin pyöreä tai pallonmuotoinen. Se, joka on nähnyt aloen tai yucca-kasvin, voi muodostaa jonkun käsityksen sen omituisen puun lehtiverhosta, jota toverini ja minä tuijotimme ihmetellen. Lehdet muistuttivat enemmän yucca-kasvin kuin aloen lehtiä -- niin, koko puu muistutti yucca-kasvia siinä määrin, että mikäli minä näin jälkeenpäin yucca-puita Meksikossa ja Etelä-Amerikassa, olen vakuutettu, että nämä ovat hyvin lähellä samaa lajia -- toisin sanoen ne olivat saman näköisiä ja samaa heimoa, vaikka kasvitieteilijät pitävät niitä toisistaan eroavaisina, kuten niinikään sain jälkeenpäin tietää.

Silloin en ollut milloinkaan nähnyt yucca-puuta, vielä vähemmän sellaista puuta, jota nyt katselimme; tietysti saatoin vain arvata, mitä ne olisivat.

Ben luuli, että ne olivat palmuja, mutta Ben oli taas väärässä, sillä hän ei ollut kovinkaan taitava erottamaan luokkaa tai lajia. Hänen mielipiteensä perustui puiden -- tarkemmin sanoen pienempien niistä -- yleiseen ulkomuotoon. Tosin niillä oli yksinkertaisine, säännöllisen pyöreine runkoineen, päässä sädekimppuna lähtevä lehtikiehkura, jotakin palmun erikoista muotoa muistuttavaa, ja kasvioppia kokonaan tuntematon henkilö, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt senlajista puuta, saattoi hyvinkin todennäköisesti lausua saman mielipiteen kuin toverini sekä sanoa niitä palmuiksi. Pikipöksyn silmissä ovat palmuja kaikki puut joilla vain on säteittäinen lehtimuoto, kuten aloe, yucca-puu ja Etelä-Afrikan zamiat. Tietystikin hän näki, että puut erosivat öljypalmuista, joiden keskellä hän oli kulkenut, mutta Ben tiesi, että oli useammanlaatuisia palmuja, vaikkei hän olisi uskonut, jos hänelle olisi sanottu, että niitä oli tuhannen lajia. Minun olisi ollut pakko yhtyä Beniin ja uskoa, että nämä omituiset puut olivat todellisia palmuja -- minä en ollut parempi kasvitieteilijä kuin hänkään -- mutta vaikka asia näyttänee omituiselta, saatoin minä sanoa, etteivät ne olleet palmuja, saatoinpa vielä lisäksi sanoa, minkälajisia puita ne todella olivat. Tämän tiedon perille olin päässyt erään hieman omituisen sattuman kautta, jonka nyt kerron.

Niiden muutamien poikienkirjojen joukossa, jotka minulla oli, oli ollut muuan, joka käsitteli "luonnon ihmeitä". Se oli ollut minun lempikirjani, ja minä olin lukenut sen kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan varmaankin kaksitoista kertaa. Näiden "ihmeiden" joukossa oli eräs huomattava puu, jonka sanottiin kasvavan Kanarian saarilla ja joka oli tunnettu "Oritavan traakkipuun" nimellä. Kuvaus siitä oli mainion tutkimusmatkailijan Humboldtin tekemä. Hän oli mitannut sen ja huomannut sen rungon olevan neljäkymmentäviisi jalkaa ympärimitaten, kun puu itse oli noin viisikymmentä jalkaa korkea. Siitä sanottiin lähtevän verta muistuttavaa punaista nestettä, kun sitä leikattiin tai uurrettiin, ja nesteelle on annettu nimi "lohikäärmeenveri" -- vaikka on huomattava, että useat muutkin puulajit, joista lähtee punaista nestettä, ovat niinikään tunnetut tällä nimellä. Tämän puun runko, sanoi tutkimusmatkailija, nousi miltei tasapaksuna kahdenkymmenen jalan korkeuteen, missä se jakaantui hyvin moneen lyhyeen, paksuun haaraan, jotka erosivat päärungosta niinkuin kynttiläkruunun haarat, ja jokaisen näiden päässä oli paksu kiehkura jäykkiä, miekanmuotoisia lehtiä -- aivan kuin olen edellä kuvannut. Keskeltä näitä lehtiä lähtivät kukkia kannattavat haarat sekä pienen, pähkinänkaltaisen hedelmän sikermät.

Omituisin kohta Humboldtin kertomuksessa oli, että espanjalaiset tunsivat tämän merkillisen puun silloin kun he löysivät Kanarian saaret -- enemmän kuin neljä vuosisataa sitten -- ja että siitä asti sen mittasuhteet ovat kasvaneet tuskin huomattavassa määrässä. Siitä suuri tutkimusmatkailija tekee johtopäätöksen, että sen täytyy olla maailman vanhimpia puita -- ehkä yhtä vanha kuin maa itse!

Koko tämän kertomuksen luulen minä olevan totta, lukuunottamatta sen viimeistä osaa, joka on tietysti vain filosofinen otaksuma. Olen näet itse käynyt Kanarian saarilla ja katsellut tätä kasvimaailman ihmettä, joka vieläkin on olemassa lähellä Oritavan kaupunkia Teneriffan saarella. Onnettomuudeksi on puu Humboldtin käynnin jälkeen tullut pienemmäksi, sen sijaan että se olisi kasvanut mitoiltaan. Erään myrskyn aikana heinäkuussa 1819 tuuli taittoi toisen puolen sen mahtavasta latvasta, mutta puu jatkaa yhä kasvamistaan, ja koska se on asukkaiden suuri suosikki, on haava paikattu ja onnettomuuden päivämäärä kirjoitettu paikkaan.

Epäilemättä tästä kunnioitettavasta kasvista pidetty suuri huolenpito takaa sille olemassaolon ainakin yhdeksi vuosisadaksi eteenpäin.

Nyt ehkä ihmettelette, mitä kaikella tällä jälkeenpäin saadulla tiedolla Oritavan traakkipuusta on tekemistä Ben Bracen, minun tai niiden puiden kanssa, jotka olivat saaneet huomiomme puoleensa tasangolla. Minä sanon teille siis, mitä sillä on tekemistä meidän kanssamme. Kirjassa, josta puhuin, oli kuva Oritavan puusta. Se oli vain kömpelö tekele -- tavallinen puupiirros -- mutta kaikesta siitä huolimatta se antoi sangen hyvän käsityksen suuren kasvin ulkomuodosta, ja minä muistan hyvin jokaisen lehden ja oksan siitä -- niin hyvin, että kun jälkeenpäin näin itse puun, tunsin sen heti paikalla. Mutta mikä oli vielä omituisempaa: niin pian kuin loin silmäni siihen suureen puuhun, joka oli saattanut toverini ja minut pysähtymään, tuli vanha kuva eloisana mieleeni, ja minä olin vakuutettu siitä, että tässä kasvoi samaa lajia oleva puu kuin sekin, joka kuvattiin kirjassani. Niin, siinä oli paksu, tukeva runko, aivan täynnä mukuroita ja nystermiä merkkeinä siitä, missä lehdet olivat kerran kasvaneet -- siinä oli lyhyet, nuijamaiset oksat, haarantuen toisistaan puun latvassa -- jokaisen tylpässä päässä oli pistimenkaltaisten lehtien muodostamat kiehkurat ja vihreänvalkoiset kukkaröyhelöt -- kaikki aivan niinkuin kuvassa! Olin vakuutettu siitä, että edessämme oleva kunnianarvoinen kasvi ei ollut palmu, vaan oikea traakkipuu, mahdollisesti yhtä vanha kuin Oritavankin.

KAHDESKYMMENESYHDES LUKU

Minä ilmoitin vakaumukseni Benille, joka yhä sanoi puuta palmuksi. Miten tietäisin minä, minkälajinen puu se oli, kun en milloinkaan ollut ennen nähnyt sellaista? Minä kerroin Benille kirjasta ja kuvasta, mutta hän oli yhä epäuskoinen.

"No sitten", sanoin minä "minä sanon sinulle, miten voimme päästä selville siitä, olenko oikeassa vai enkö."

"Miten?" kysyi Ben.

"No, jos puu vuotaa verta, täytyy sen olla traakkipuu."

"Vuotaa verta?" toisti Ben, "mitä, poikaseni, oletko hullu. Kuka on koskaan kuullut puun vuotavan verta?"

"Vuotavan mahlaa, tarkoitan."

"No hitto vieköön, poika. Tietysti tiedät, että jokainen puulaji vuotaa mahlaa, jollei se ole kuollut."

"Mutta ei punaista mahlaa!"

"Mitä, luuletko, että tuo puu vuotaisi punaista mahlaa, häh?"

"Olen melkein varma siitä -- punaista kuin veri."

"No, jos käy niin, sitten minä uskon sinua poikaseni; mutta se on kovin helposti koetettavissa. Menkäämme sen luo ja antakaamme sille veitsenpisto, niin saamme nähdä, minkälaista mahlaa se on saanut rumiin suoniinsa, sillä onpa se hitto vieköön rumimpia puunnimellisiä, mihin ikinä olen silmäni luonut; ei mastoa eikä pyöröpuuta saisi siitä, arvelen minä. Se on varmasti tarpeeksi ruma kelvatakseen hirsipuun tekoon. Tulehan, poikaseni?"

Ben lähti kulkemaan puuta kohti, ja minä seurasin häntä. Me emme kävelleet erikoisen nopeasti, koska ei ollut mitään tarvetta kiirehtiä. Oli luultavaa, ettei puu juoksisi meitä pakoon, niinkuin linnut ja nelijalkaiset. Sen ympärillä ei ollut mitään liikkeen merkkiä ja olisi tarvittu vahva tuuli saamaan sen lehdet tai oksat liikkumaan. Se oli hyvin vankannäköinen ja muistutti enemmän valurautaa kuin kasvikuntaan kuuluvaa oliota. Mutta kun tulimme lähemmäksi, lievensi sen peloittavaa ulkomuotoa jossakin määrin kukkien näkeminen, ja niiden väkevä tuoksu tuli sieraimiimme pitkän välimatkan päästä.

Aivan puun ympärillä ja muutamia yardeja ulompana oli korkeista, sarannäköisistä ruohoista muodostunut nurmi. Se oli kuihtunutta ja kellertävän väristä, muistuttaen kasvavaa vehnän kortta, mutta ollen paljon korkeampi. Se näytti jonkun verran tallatulta ja epäjärjestykseen saatetulta, ikäänkuin jokin raskas eläin olisi kulkenut sen läpi ja piehtaroinut siinä yhdessä tai parissa paikassa. Tämä tuntui hyvinkin luonnolliselta maassa, jossa on yllinkyllin suuria eläimiä. Siinä oli saattanut olla antilooppeja leväten varjossa ja käyttäen hyväkseen hienoa ruohoa makaamiseen.

Ei toverini enkä minä välittäneet mitään näistä merkeistä, vaan kävelimme rohkeasti puuta kohti, ja Ben veti ilman pitempiä mutkia suuren linkkuveitsensä esiin sekä iski terän voimakkaasti puun kuoreen.

Tuliko siitä punaista nestettä vai keltaista nestettä vai tuliko ollenkaan mitään nestettä, sitä ei kumpikaan jäänyt odottamaan, sillä ikäänkuin veitsen isku olisi ollut merkkinä, hyppäsi suuren suuri eläin ruohosta esiin vajaan parinkymmenen jalan päässä siitä, missä me seisoimme, ja jäi töllistelemään meitä. Kauhuksemme näimme me, että se oli leijona!

Ei tarvittu luonnontutkijaa tuntemaan tätä veitikkaa, mustanruskea ruumis tummine pörröisine harjoineen -- leveä, täyteläinen naama ja poimuiset leuat -- villi, keltainen silmä ja viiksekäs, kissamainen kuono -- kaikesta siitä ei voinut erehtyä. Toverini ja minä olimme kumpikin nähneet leijonia näyttelyissä ja eläinkokoelmissa; kukapa ei olisi? Mutta vaikkemme olisikaan milloinkaan nähneet sitä, olisi se ollut yhdentekevää. Lapsikin tuntisi tämän kauhistavan eläimen ja osoittaisi sitä keskellä kaikkia maailman eläimiä.

Ben ja minä olimme kauhun vallassa -- aivan lamaantuneita odottamattomasta näystä, ja me pysyimme siten muutamia sekunteja -- itse asiassa niin kauan kun leijona pysyi paikoillaan. Suureksi iloksemme ei se kestänyt kauan. Suuren suuri eläin tuijotti meitä muutamia sekunteja -- ilmeisesti enemmän ihmeissään kuin vihoissaan -- ja sitten se laski häntänsä päästäen matalan murinan ilmaistakseen jonkinlaista pientä tyytymättömyyttä siitä, että sen lepoa oli häiritty, sekä kääntyi äreästi poispäin. Siten leijonat yleensä käyttäytyvät lähestyessään ihmistä -- etenkin jos ne eivät ole nälkäisiä, eikä tungettelija käy niiden kimppuun.

Se lähti kuitenkin pois, mutta hyvin hitaasti, kyyristyen silloin tällöin ja kääntäen päänsä taaksepäin ikäänkuin katsellen "yliolkaisesti", seurasimmeko me sitä. Meillä ei ollut ollenkaan halua siihen. Emme jalan vertaa aikoneet seurata sitä, emme edes tuumaakaan. Päinvastoin olimme pikemmin perääntyneet asemastamme sekä sovittaneet suuren puun rungon sen ja meidän välillemme. Tietystikään ei tämä olisi ollut miksikään suojaksi, jos se olisi päättänyt palata ja hyökätä kimppuumme, mutta vaikka se ei kulkenut niin nopeasti kuin olisimme toivoneet, ei se osoittanut mitään merkkejä takaisin tullakseen, joten me rupesimme taas saamaan uskallusta.

Me olisimme voineet peräytyä tasangolle, mutta se ei olisi ollut miksikään hyödyksi, vaan hyvin luultavasti aiheuttanut leijonan tulemaan jälkeemme. Me tiesimme sangen hyvin, että se pian saavuttaisi meidät, ja tietystikin yksi isku miestä kohti sen suunnattomista käpälistä olisi lyönyt meidät kappaleiksi, tai niinkuin toverini lausui hienommin "ensi viikon puoliväliin."

On aivan luultavaa, että jos tämä leijona olisi jätetty yksikseen, olisi se mennyt kokonaan pois hätyyttämättä meitä. Mutta sitä ei jätetty yksikseen. Toverini oli uskalias, uhkarohkea mies -- liian uskalias ja liian uhkarohkea tällä kertaa. Hänen mieleensä tuli, että vihollinen poistui liian hitaasti, ja kuvitellen mielettömällä tavallaan, että laukaus "Annakuningattaresta" pelottaisi eläintä sekä jouduttaisi sen askeleita, hän nojasi aseensa muutamaan vanhaan lehdenarpeen puussa ja tähdäten vakaasti pamahutti.

Hyvin luultavasti laukaus osui leijonaan -- se ei ollut vielä viittäkymmentäkään yardia pyssynpiipun suusta -- mutta mikä vaikutus saattoi pyyhaulilatauksella olla tämänkaltaisen eläimen paksuun nahkaan?

Leijonan mielessä se kuitenkin sai aikaan aivan vastakkaisen vaikutuksen, kuin mitä toverini edellytti, sillä se ei saanut sitä juoksemaan tiehensä tai edes kiirehtimään askeleitaan, eikä myöskään pelottanut sitä millään tavalla. Päinvastoin, melkein samalla kun laukaus kuului päästi se äänekkään kiljunnan ja kääntyen ympäri tuli hyppien puuta kohti!

KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU

Epäilemättä olisimme Ben Brace ja minä lakanneet elämästä seuraavalla hetkellä. Minä olin valmistautunut siihen, että kumpikin meistä tulisi revityksi palasiksi -- ja varmaan se olisi ollut seurauksena, jollei toverini olisi ollut mies nopea neuvoissaan. Mutta onneksi hän oli sellainen, ja tällä ratkaisevalla hetkellä hän keksi keinon päästä vaarasta, joka uhkasi meitä. Ehkä hän oli ajatellut asiaa edeltäpäin. On hyvin luultavaa, että hän oli tehnyt siten, muuten olisi hän tuskin menetellyt niin tyhmästi kuin hän menetteli, sillä ei mikään olisi voinut olla tyhmempää kuin ampua leijonaa avoimella kentällä, kun ei pyssyssä ole muuta kuin pyyhauleja!

On kuitenkin todennäköistä, että Ben oli ajatellut perääntymismahdollisuuksiaan ennen laukauksen ampumista, vaikka en voinut kuvitella, minkälaisia ne olivat. Me olimme maakamaralla paksu puunrunko leijonan ja meidän välillämme, mutta siitä ei tietysti olisi mitään suojaa, koska peto näki meidät ja kiersi pian meidän puolellemme. Miten saatoimme siis perääntyä? Minä puolestani uskoin, että me kumpikin tulisimme tapetuiksi ja syödyiksi.

Ben oli eri mieltä, ja ennenkuin saatoin tehdä muuta kuin päästää kauhunhuudon, oli hän tarttunut minua jaloista sekä nostanut minut hartioilleen korkealle ilmaan!

"Nyt, poika", huusi hän, "tartu oksaan ja vedä itsesi ylös. Pian -- pian! tai peto on kimpussamme".

Minä arvasin heti hänen tarkoituksensa ja odottamatta kunnes ehtisin vastata minä tartuin erääseen traakkipuun oksaan sekä aloin vetää itseäni ylöspäin. Oksa oli juuri niin korkealla, että saatoin ulottua siihen käsin -- silloinkin kun pitkä merimies piti minua käsivarsillaan -- eikä ollut ollenkaan helppoa nostaa ruumistani sen päälle. Mutta matkan aikana olin oppinut kiipeämään kuin apina, ja vähän pujoteltuani sekä väänneltyäni itseäni onnistui minun saada olopaikka puun oksien keskellä.

Sillävälin oli Ben yhtä kovassa puuhassa kuin minäkin noustakseen hänkin. Hän oli hellittänyt otteensa minusta heti kun huomasi, että minä olin saanut oksasta kiinni, ja pani nyt liikkeelle kaiken tarmonsa niinkuin myös kaiken voimansa päästäkseen leijonaa pakoon. Onnettomuudeksi olivat puun oksat liian korkealla hänen päästäkseen niihin kiinni, joten hänen oli pakko turvautua toisenlaiseen kiipeämistapaan. Tietysti oli puunrunko aivan liian paksu, jotta hän olisi saanut käsivartensa sen ympäri sekä olisi voinut kiivetä sekä käsin että jaloin -- hän olisi yhtä hyvin saattanut kiivetä sillä tavoin ylös seinää. Mutta onneksi oli kuori täynnä epätasaisuuksia -- pieniä nystermiä ja uurroksia, vanhojen lehtipaikkojen arpia, mitkä lehdet olivat aikoja sitten pudonneet, sekä muutamia suurempia läpiä, joista mahdollisesti tuuli oli katkaissut kokonaisia oksia. Merimiehen nopea silmä huomasi heti näiden jälkien tarjoaman edun -- ne olisivat hänellä astimina -- ja potkaisten kenkänsä pois hän tarttui runkoon sekä sormin että varpain ja alkoi kiivetä ylöspäin niinkuin kissa.

Siinä oli toimittava ripeästi, ja hänen oli pakko käyttää pieni aika varmistuakseen asiastaan. Jos hän olisi kadottanut tasapainonsa ja pudonnut maahan, ei hänellä olisi ollut aikaa yrittää toistamiseen ennenkuin leijona olisi tullut paikalle, ja tietäen tämän hyvin hän jatkoi edelleen kiipeämistään kynsin hampain.

Hyväksi onneksi olin minä nyt kääntänyt itseni niin että olin kasvot alaspäin oksalla, ja kun Benin villapaidan kaulus tuli käteni ulottuville, saatoin minä auttaa häntä, niin että seuraavalla hetkellä hänen onnistui saada kiinni eräästä oksasta ja heilauttaa itsensä puun haaralle. Mutta täpärällä asia oli, sillä juuri kun Ben veti riippuvat jalkansa oksien joukkoon, tuli leijona paikalle ja hypäten ylöspäin iski käpälänsä rajusti runkoa vasten saaden kaarnan lentämään irti suurina palasina. Ei ollut kolmeakaan tuumaa sen käpälien päitten ja Benin jalkapohjien välillä, kun isku sattui, ja jos sen olisi onnistunut saada kiini toverini nilkasta, olisi tämä ollut viimeinen kipuaminen, minkä Ben ikinä olisi suorittanut, sillä leijonan käpälä on käden kaltainen, ja se olisi voinut helposti vetää uhrinsa takaisin maahan. Siksi oli pakoonpääsy täpärällä, mutta kuten Ben jälkeenpäin huomautti, "tuuman verran harhaan on yhtä hyvä kuin maili harhaan", ja tämän tapauksen tulos osoitti sananlaskun todeksi, sillä me olimme nyt turvassa oksien keskellä, josta leijona ei mitenkään voinut saada meitä kynsiinsä.

Mutta sillonkaan emme ollenkaan olleet tyytyväisiä tässä suhteessa emmekä pitkään aikaan tunteneet ollenkaan luottamuksellista turvallisuuden tunnetta. Me kumpikin tiesimme, etteivät leijonat voi kiivetä tavalliseen puuhun. Niillä ei ole "karsintakiipeämisen" taitoa, joka on suotu muutamille karhulajeille, eivätkä ne tietysti voi nousta puuhun sillä tavalla. Myöskään eivät ne voi kiivetä kuin kissat, sillä vaikka leijona ei ole muuta kuin suuri kissa -- isoin kaikista kissoista -- ja vaikka sillä on taaksepäin vedettävät kynnet, sellaiset kuin kissallakin -- ovat ne kuitenkin tavallisesti niin kuluneet ja tylsät, että eläinten kuningas voi vain vähäisessä määrässä käyttää niitä koettaessaan kiivetä puuhun. Tämän takia on puuhun kiipeäminen aivan sen kykyjen ulkopuolella, eikä sillä ole mitään vaatimuksiakaan omata tämä taito. Mutta kaikesta tästä huolimatta voi se syöksyä pitkän matkaa runkoa ylöspäin pelkästään kimmoisien lihastensa voimalla, etenkin missä kaarna on pinnaltaan epätasaista ja runko suuri sekä vahva kuten oli traakkipuun laita.

Ei siis ihmettä, että me yhä pelkäsimme; ei ihmettä, että pelkomme lisääntyi, kun näimme villin eläimen kyyristyvän jonkun askeleen päähän rungosta ja levittäen leveät käpälänsä harkitsevasti valmistautuvan hyppäämään.

Seuraavalle hetkellä se syöksyi eteenpäin noin kaksi ruumiinsa mittaa ja sitten ponnahtaen vinossa kulmassa ylös se sinkoutui ilmaan. Se hyppäsi varmaankin yli kymmenen jalkaa ylöspäin, sillä sen etukäpälät iskivät puuhun juuri sen kohdan alapuolelle, josta oksat haarautuivat. Mutta suureksi helpotukseksemme ei se kyennyt pitämään kiinni otteestaan, ja sen suuri ruumis putosi takaisin maahan.

Se ei menettänyt rohkeuttaan epäonnistumisensa johdosta, vaan juosten taas poispäin se kääntyi ja kyyristyi hypätäkseen toistamiseen. Tällä kertaa se näytti päättäväisemmältä ja menestyksestään varmalta. Semmoinen ilme oli sen rumalla naamalla yhtyneenä äärimmäiseen hurjuuteen ja raivoon. Sen huulet olivat taaksepäin vedetyt ja sen valkoiset hampaat sekä punainen, vaahtoisa kieli olivat näkyvillä kaikessa kauheassa alastomuudessaan; hirvittävä näky katsella. Me vapisimme, kun katsoimme siihen. Vielä raju ulvonta -- vielä syöksähdys eteenpäin -- vielä ponnahdus -- ja ennenkuin meillä oli aikaa lausua sanaakaan, huomaisimme me leijonan keltaisen käpälän levitettynä puun haaran päälle ja sen irvistelevän kuonon sekä välkkyvät hampaat aivan jalkojemme juuressa! Seuraavalla hetkellä olisi peto ponnahuttanut ruumiinsa ylös mutta toverini mielenmaltti ei jättänyt häntä pulaan tällä ratkaisevalla hetkellä. Hänen toimintansa oli ajatuksennopeata, ja ennenkuin leijonalla oli aikaa kohottaa itsensä, oli merimiehen veitsen terävä kärki mennyt kahdesti suuren käpälän läpi, saaden kummallakin iskulla aikaan syvän ja verisen ammottavan haavan. Samalla hetkellä olin minä vetänyt pistoolini, joka minulla oli yhä vyössäni, ja laukaisin sen hirviön naamaan niin taitavasti kuin osasin.

En ota ratkaistakseni, saiko veitsi vai pistooli halutun tuloksen aikaan, mutta varmasti sai jompikumpi tuloksen aikaan, tai pikemmin ehkä kumpikin ase ansaitsee osansa kunniasta. Oli miten oli, vaikutus oli silmänräpäyksellinen, sillä samalla hetkellä kun ase laukaistiin ja puukoniskut annettiin, putosi leijona taaksepäin ja juoksi ontuen ympäri puun runkoa ulvoen ja kiljuen sellaisella äänellä, jonka olisi saattanut kuulla mailien päähän!