Part 7

Seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen Brace ja minä läksimme retkellemme. Pari merimiestä, toverini ystävää, souti meidät rannalle ja vei veneen sitten takaisin. Mieleni ei keventynyt, ennenkuin näin veneen palaavan ilman meitä, sillä minä pelkäsin vieläkin, että tyrannini katuisivat jalomielisyyttään, huutaisivat veneen takaisin ja käskisivät minut laivaan. En ollut onnellinen, ennenkuin olin saanut joitakin pensaita itseni ja joenrannan väliin, niin että ne peittivät minut parkin näkyvistä. Sitten tunsin itseni todellakin onnelliseksi -- siinä määrin, että tanssin ja hypin sekä heilutin käsivarsiani villisti ympärilläni, kunnes kumppanini alkoi luulla, että minä olin äkkiä menettämässä järkeni. Jos tunsin itseni onnelliseksi silloin kun tämä väliaikainen vapaus oli vain edessäni, kuinka paljon iloisempi olinkaan, kun se oli todella käsillä? En voi kuvailla niitä omituisia tunteita, joita tunsin sillä hetkellä. Jalkani olivat taas kiinni kaivatun maan pinnalla, poljettuaan kahden pitkän kuukauden aikana vain liukasta laivankantta; minä kävelin taas ylväiden puiden varjon alla ja ympärilläni sekä yläpuolellani näin jäykkien raakapuiden ja mustien tervattujen köysien sijasta somia oksia ja kirkkaanvihreitä lehtiä. Sen sijaan että tuuli olisi paukuttanut purjeita tai myrsky vinkunut kolkosti jäykässä taklauksessa, kuulin minä vain vienon tuulen laulaen kiitävän ilakoivana oksien läpi ja kantavan siivillään monen suloisen laululinnun äänen. Ja enemmän kuin kaikki tämä -- minä olin taas vapaa -- vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään, mitä kaikkea en ollut vapaa tekemään siitä päivästä asti, kuin astuin "Pandoraan".

Nuo äreät kasvot eivät olleet enää silmäini edessä, korvissani eivät kaikuneet enää nuo karkeat äänet, jotka olivat käyneet yhä karkeammiksi ivailusta sekä rivoista ja rienaavista puheista. Ei, minä näin vain kumppanini hilpeät kasvot, kuulin vain hänen iloisen äänensä -- tavallista iloisemman, koska hänkin oli hyvällä tuulella edessä olevan päivämme hauskuutta ajatellessaan.

Me sukelsimme pian metsiin -- kauas parkin näkyvistä ja kuuluvista -- ja sitten käytimme aikaamme keskustelemalla mielihyvällä toistemme kanssa, samalla kun käyskentelimme hitaasti eteenpäin.

Olen sanonut, että Benissä oli vähän urheilijan vikaa. Tietysti oli matkamme metsästysretki, ja meillä oli mukanamme metsästystarpeet -- vaikka olisi tuskin oikein antaa tätä nimitystä niille aseille, jotka meillä oli. Benillä oli olallaan hyvin suurikokoinen laivamusketti -- kuningatar Annan aikuinen vanha kapine piilukkoineen ja raskaine rautalatasimineen -- kaikki yhdessä tehden taakan, joka olisi nujertanut krenatöörin! Mutta Ben oli kyllin vahva kantaakseen pientä kanuunaa, eikä välittänyt mitään painosta. Minulle oli hän hankkinut tukevan pistoolin -- sellaisen, joita käyttävät rakuunat sekä merimiehet rynnätessään vihollisen laivaan -- ja nämä olivat meidän aseemme. Lisäksi oli meillä noin naulan verran hauleja, joita toverini kuljetti tupakkapussissaan, sekä joku määrä ruutia huolellisesti korkatussa pullossa, jossa oli kerran ollut englantilaisten mielijuomaa "inkivääriolutta"; sen tukevan muodon ja harmaan värin merkityksestä ei voinut erehtyä Afrikan metsissäkään. Pyssyn etulatinkia varten olimme tuoneet mukanamme vähän rohtimia, jotka oli hyvin puhdistettu, ja siten aseistettuina sekä varustettuina me olimme valmiit tappamaan kaikki linnut ja nelijalkaiset, jotka mahdollisesti tulisivat tiellemme.

Me kuljimme pitkän matkaa näkemättä kumpiakaan, vaikka kohtasimme monta merkkiä ja jälkeä molemmista. Me kuulimme yhtä mittaa lintuja, jotka lauloivat tai visertelivät puiden keskellä sekä päidemme yläpuolella että ympärillämme. Äänistä me tiesimme olevamme ampumamatkan päässä niistä, mutta emme voineet nähdä höyhentäkään, joka olisi ohjannut meitä tähtäämään. Syynä tähän oli se, että puiden lehdet olivat niin taajassa, että ne peittivät linnut. Epäilemättä ne näkivät meidät aivan hyvin, ja me olisimme epäilemättä nähneet ne, jos olisimme tietäneet juuri sen paikan, mihin piti katsoa, sillä onhan hyvin tunnettu seikka, että luonto on antanut villeinä eläville olennoilleen sellaiset muodot ja värit, jotka erikoisesti tekevät ne sopiviksi erilaisiin olopaikkoihinsa. Siten se on antanut jänikselle harmaan värin, joka muistuttaa kuihtunutta piikkihernettä tai kesantomaata, peltopyyn täplikkyys tekee sen viljansänkeä muistuttavaksi. Edelleen on paljon esimerkkejä, joita voisi mainita. Kuumissa vyöhykkeissä tämä luonnon laki toteutuu niinikään. Pilkukasta leopardia tai pantteria voi tuskin huomata punaisten ja keltaisten lehtien keskeltä, jotka peittävät maankamaran metsässä, huolimatta loistavista väreistä, jotka pistävät silmään, kun eläintä katsellaan häkissään. Papukaijat, jotka elävöittävät alati vihreän lehvästön, ovat itse sen värisiä. Sensijaan toiset, jotka enimmäkseen oleskelevat kallioilla tai jättiläispuiden harmailla ja ruskeilla rungoilla, ovat tavallisesti tummemman värisiä -- sekä Afrikassa että Amerikassa on näet kalliopapukaijoja yhtä hyvin kuin niitäkin, jotka oleskelevat vain puiden oksilla.

Tästä syystä toverini ja minä kuljimme pitkän matkaa löytämättä höyhentäkään. Oli kuitenkin määrätty, ettemme tulisi olemaan aivan huono-onnisia päivämme metsästyksessä. Kärsivällisyytemme sai lopuksi palkintonsa, kun näimme suuren tummahöyhenisen linnun, joka istui hyvin rauhallisena eräässä puussa, mikä oli kuivunut ja lehdetön, vaikka se vielä seisoi pystyssä. Lintu oli alaoksilla ja ilmeisesti vajonneena syviin mietteisiin, sillä se istui liikuttamatta päätään tai kaulaansa, jäsentä tai siipeään.

Minä pysähdyin hieman kauemmaksi, ja Ben lähestyi päästäkseen ampumamatkalle. Hänellä oli jonkunverran metsästystaitoa, sillä hän oli nuorempina päivinään harjoittanut hiukan salametsästystä, kuten hän oli kertonut minulle, ja tämä taito oli hänelle nyt hyödyksi. Pysytellen puunrunkojen takana ja hiipien hiljaa toisen luota toisen luo saapui hän vihdoin ampumamatkan päähän siitä, jossa lintu kyykötti. Typerä luontokappale ei näyttänyt ollenkaan välittävän hänestä, vaikka hänen ruumiinsa oli monta kertaa osittain sen näkyvissä, niin että jokin Englannin lintu olisi jo aikoja sitten lähtenyt pakoon. Ben hiipi hyvin lähelle ollakseen varma laukauksestaan. Hän päätteli, ettemme me luultavasti kohtaisi monia saaliin mahdollisuuksia, ja koska hän oli päättänyt olla palaamatta tyhjin käsin, tahtoi hän olla asiastaan varma, eikä antaa sen epäonnistua. Mutta jos lintu olisi ollut kuollut ja täytetty, ei se olisi odottanut häntä rauhallisempana. Ben hiipi eteenpäin, kunnes hän oli kaapelinmatkan päässä kuivuneesta puusta. Silloin hän pani "Anna kuningattarensa" tähtäysasentoon sekä laukaisi, ja koska hänen oli melkein mahdotonta olla osumatta, putosi lintu laukauksesta "kuoliaaksi tapettuna", niinkuin irlantilainen sanoisi.

Tietysti me kumpikin juoksimme esiin ja otimme saaliin haltuumme, vaikkei kumpikaan meistä tiennyt, minkälaista riistaa olimme saaneet.

Se oli hyvin iso lintu -- aivan yhtä suuri kuin kalkkunakukko, muistutti sitä melkoisesti ollen punainen väriltään päästä ja kaulasta sekä ilman höyheniä näissä paikoissa.

Ben luuli, että se oli kalkkuna, tietysti villikalkkuna, mutta minä en voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan tässä asiassa, sillä muistin lukeneeni, että villejä kalkkunoita on vain Amerikassa ja Aasiassa, sekä että niitä ei esiinny Afrikassa, vaikka siellä on trappeja, florikaneja sekä useita muita lajeja, jotka melkoisesti muistuttavat kalkkunoita ja joita usein sanotaan tällä nimellä. Päättelimme, että lintu saattoi olla joku näitä ja sen tähden aivan yhtä hyvä syötäväksi kuin kalkkuna. Näin ajatellen sitoi toverini suurikokoisen linnun hartioillensa, ja me jatkoimme matkaamme, kun Ben taas oli ladannut muskettinsa.

Emme olleet edenneet kymmentä askelta kauemmaksi, kun kohtasimme eläimenraadon, joka oli pahoin revitty ja osittain syöty. Se näytti siltä, kuin olisi se ollut saksanhirvi, ja Ben sanoi, että se oli semmoinen, mutta kun huomasin, että sen sarvet olivat haarattomat, ja kun myöskin olin lukenut, ettei Afrikassa ole saksanhirviä, lukuunottamatta erästä lajia, joka oli kaukana pohjoisessa siitä, missä me olimme, sanoin minä Benille, että luulin raadon varmaan olevan antiloopin, sillä nämä eläimet ovat saksanhirven asemassa Afrikassa, ja merimiehet sanovat niitä saksanhirviksi, tietämättä asiaa paremmin. Ben ei ollut milloinkaan kuullut antiloopeista, vaikka olikin kuullut gasellista, ja jos olisin nimittänyt sitä tällä nimellä, olisi hän ehkä yhtynyt mielipiteeseeni.

Mutta "antiloopista" hän ei tietänyt mitään, ja koska vastaansanominen olisi loukannut hänen metsästäjäylpeyttään, annoin minä hänen edelleenkin sanoa eläintä saksanhirveksi.

"Niin, niin, se on saksanhirvi, Vilho", sanoi hän painokkaasti, kun me kävelimme siitä poispäin, "eikä mikään muu, poikaseni. Mikä vahinko, ettemme ole saaneet pelotetuksi liikkeelle semmoista elävänä -- se olisi ollut sievä lasti paluumatkallemme, eikö niin, poikaseni?"

"Kyllä", vastasin minä koneellisesti, kuulematta, mitä Ben sanoi, sillä minä ajattelin sillä hetkellä jotakin muuta.

Me olimme huomanneet, että jokin petoeläin oli raadellut ja puoliksi syönyt antiloopin raadon -- sillä antilooppi se oli. Ben sanoi, että sen olivat tehneet sudet tai sakaalit. Todennäköisesti yksi tai useampi näitä oli aterioinut siitä, mutta oli yksi seikka, jonka olin erikoisesti pannut merkille, nimittäin silmät. Minun pitäisi pikemmin sanoa paikat, missä silmät olivat olleet, sillä silmät itse olivat aivan tiessään, ja kuopat oli puhdistettu aivan pohjaan asti. Siitä päättelin, ettei mikään nelijalkainen eläin ollut voinut tehdä sitä. Lävet olivat liian pienet, että sakaali olisi saanut kapean kuononsa niihin. Työn oli varmaan tehnyt linnun nokka, ja minkälaisen linnun? No, korppikotkan tietysti!

Entä minkälaista lintua Ben kantoi selässään? Epäilemättä se oli korppikotka! Paikka, jossa olimme tavanneet sen, raadon esiintyminen aivan lähettyvillä, sen typerä käyttäytyminen antaessaan metsästäjän tulla niin lähelle, sen koko ulkomuoto paljaine päineen ja kauloineen, kaikki nämä seikat vahvistivat epäilystäni. Olin lukenut korppikotkan tavan olevan semmoisen, että ne ovat muutamissa maanosissa niin kesyjä, että niitä voi tulla kylliksi lähelle, jotta ne voi tappaa kepillä, ja näin on laita erikoisesti, juuri kun ne ovat syöneet itsensä haaskasta kylläiseksi. Nyt osoitti raadon esiintyminen, että juuri tämä lintu oli äskettäin lopettanut aamiaisensa, ja se seikka oli syynä sen kesyyteen. Saaliimme oli epäilemättä korppikotka!

Minä oli päätynyt tähän vakaumukseen, mutta en halunnut ilmoittaa sitä toverilleni, vaan kuljin hänen perässään puhumatta mitään. Ajattelin, että antaisin hänen huomata asian itsekohtaisesti.

Minun ei tarvinnut pitkältä odottaa tätä tulosta. Ennenkuin olimme edenneet sataa askelta, näin Benin äkkiä irroittavan nuoran, jolla lintu oli sidottu, ja nostaen saaliinsa hartioiden yli hän vei sen lähemmäksi nenäänsä -- sitten hän päästi äänekkään huudahduksen ja viskasi saaliinsa niin kauaksi luotansa, kuin saattoi, huudahtaen samalla:

"Kalkkuna, todellakin -- hitto vieköön, Ville, se ei ole mikään kalkkuna. Rusennettakoon kaaripuuni, jollei se ole löyhkäävä korppikotka!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Koetin näyttää hämmästyneeltä, vaikka olin ratkeamaisillani nauruun, sillä olin tullut aivan tyydytetyksi linnun lajin suhteen. Itse asiassa oli se hirveä löyhkä, mikä tuli saastaisesta eläimestä, jota toverini kantoi edessäni, aivan yhtä tuntuva kuin raadosta itsestäänkin lähtevä, ja sattuessaan Benin sieraimiin, saattoi se hänet ensinnä epäilemään saaliin oikeata laatua. Ben olisi tuntenut linnun, jos se olisi ollut Pondicherryn korppikotka -- hän oli näet ollut Itä Intiassa ja nähnyt tämän linnun -- tai kellertävänvärinen griippikorppikotka, jonka hän oli nähnyt Gibraltarilla ja Niilillä. Mutta tämä oli pienempi kuin kumpikin niistä sekä paljon enemmän kalkkunan näköinen kuin ne. Todellisuudessa se oli muuan korppikotkalaji, joka tavataan näissä Afrikan osissa, eikä ole tunnettu missään muualla, sillä tässä kerrotun ajan jälkeen olen käynyt useimmilla maailman kolkilla enkä ole milloinkaan nähnyt toista senkaltaista. Ei siis ihmettä, että toverini oli pettynyt, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut ennen tällä paikalla, eikä ollut milloinkaan nähnyt tätä lintua. Mutta nyt haistettuaan ei hän voinut pettyä enää. Ei mistään riistaeläimestä olisi tullut sellaista hajua. Lintu ei ollut mikään muu kuin löyhkäävä korppikotka.

Benin kasvojen ilme hänen viskatessaan eläimen luotaan oli mitä hullunkurisin, ja olisin nauranut hänelle kaikesta halustani, jollen olisi toivonut, etten lisäisi toverini harmia. Sentähden lähestyin lintua ja tutkien sitä teeskennellyn hämmästyksen ilme kasvoillani, vastasin vahvistaen Benin painokkaaseen mielenilmaisuun. Jättäen linnun siihen, mihin se oli viskattu, me käännyimme taas eteenpäin ja maleksimme hitaasti edelleen, toivoen löytävämme jonkun paremmalta maistuvan saaliin.

Me emme olleet kulkeneet paljoa kauemmaksi, kun tulimme palmumetsään, ja muuan nuoruuteni palavista toiveista sai täällä täydelleen tyydytyksensä. Jos vieraissa maissa oli jotakin, jota erikoisesti olin halunnut nähdä, oli se palmumetsä. Olin kuullut, että niitä oli Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Intian maissa, ja olin lukenut muutamia kuvauksia niistä. Mutta nyt ymmärsin, että hehkuvinkin kuvaus voi antaa vain hyvin epätäydellisen käsityksen kauniista todellisuudesta, sillä ei mikään luonnon aikaansaannos, mitä koskaan olen katsellut, ole tuottanut minulle suurempaa iloa kuin tämä -- palmumetsän näkeminen. On monta palmulajia, jotka eivät kasva metsittäin, vaan ainoastaan yksitellen tai kahden ja kolmen puun ryhmissä muiden puiden keskellä. Tietysti on myöskin monenkaltaisia palmuja, enemmän tai vähemmän kauniilta näyttäviä, koska luullaan, että on olemassa vähintäin tuhat eri lajia. Kaikki eivät ole yhtä miellyttäviä katsella, sillä muutamat ovat vaivaiskasvuisia, toisilla on vääristyneet rungot, edelleen on toisilla lyhyet, epämuodostuneet rungot, ja esiintyy myös useita, joilla lehdet on maan pinnalla, ikäänkuin ne olisivat kokonaan ilman runkoa.

Mutta se palmulaji, joka muodosti metsän, mihin toverini ja minä olimme nyt tunkeutuneet, oli suurenmoisimpia koko suvustaan. En tietänyt silloin, mikä laji se oli, mutta senjälkeen olen saanut kuulla kaiken, mikä sitä koskee. Se ei ollut mikään muu kuin öljypalmu, jota länsi-Afrikan alkuasukkaat sanovat _mava'ksi_ ja kasvitieteilijät nimellä _Elais Guiniensis_, mikä käännettynä tavalliselle kielelle on "Guinean öljypalmu".

Tämä palmu muistuttaa jonkun verran kaunista kokospalmua, ja kasvitieteilijät lukevat sen samaan heimoon. Runko on hyvin pitkä, ei jalkaakaan läpimitaten ja se nousee suorana vartena melkein sadan jalan korkeuteen. Latvassa on komea kimppu lehtiä, jotka muistuttavat suuren suuria strutsinsulkia, taipuen kauniisti joka sivulle ja muodostaen laskuvarjon kaltaisen laitoksen. Jokainen lehti on ainakin viiden yardin pituinen, ja senlajinen, jota sanotaan sulkamaiseksi s.o. lehti on jakaantunut useihin lehdykköihin, joista jokainen on enemmän kuin puolitoista jalkaa pitkä ja pistomiekanterän kaltainen. Tämän soman lehvistön varjossa tuleentuu hedelmä juuri sen kohdan alapuolella, missä lehdet haarautuvat rungosta. Hedelmä on pähkinä, suunnilleen kyyhkysen munan kokoinen, mutta säännöllisen soikea muodoltaan ja kasvaen suurissa tertuissa viinirypäleiden tavoin. Kuoren ympärillä on paksu mehukas peite, muistuttaen suuresti sitä, joka peittää tavallisen saksanpähkinän, ollen vain öljyisempää ainetta ja tahmeampaa kudosta. Juuri tästä aineesta valmistetaan öljyä, öljyä voidaan puristaa myöskin ytimestä, ja tämä öljy on parempaa lajia kuin se, joka saadaan kuoriaineksesta, vaikka öljyä on vaikeampi saada ytimestä.

Ei mikään voi kasvimaailmassa olla kauniimpaa kuin täysinkasvanut öljypalmu kypsine hedelmäterttuineen, joiden kirkkaankeltainen väri on miellyttävänä vastakohtana puun pitkien, kaarevien lehvien tummalle vihreydelle, lehvien, joiden tarkoitus näyttää olevan suojella reheviä terttuja kuuman ilmaston auringon liian voimakkailta säteiltä. Sanon, ettei mikään kasvimaailmassa saata olla kauniimpaa kuin tämä, jollei voittoa ehkä vie kokonainen metsä sellaisia puita, juuri sellainen metsä, mihin toverini ja minä nyt astuimme. Sivistymättömään merimieheenkin vaikutti meitä ympäröivän näytelmän suurenmoisuus, ja me pysähdyimme koneellisesti kumpikin ihmettelemään ja ihailemaan sitä.

Niin kauas kuin silmä saattoi kantaa, nousi sarja suoria runkoja, jotka näyttivät siltä, kuin olisi ne taitavasti koneilla muodostettu, ja ikäänkuin ne olisivat olleet vain pylväitä kannattamaan ylhäällä olevaa viheriöivää katosta. Lehtien kaareutuminen ja lehdykköjen säännöllisen jakautumisen johdosta tämä katos näytti muodostavan suuria holvia, jotka oli mitä hienoimmin koristettu leikkauksilla ja piirroksilla. Pylväistä riippui lähellä niiden päätä rikkaankeltaiset tertut kultaisten rypäleiden tavoin, ja niiden loistava väri yhtyi yleisvaikutukseen, kun taas maahan niiden alle oli sirotettuina tuhansia munankaltaisia pähkinöitä, jotka olivat liika kypsinä pudonneet ja esiintyivät hajaantuneena yli maan pinnan. Kaikki näytti ikäänkuin joltakin suurelta Cereksen temppeliltä, joltakin luonnon itsensä istuttamalta jättiläishedelmätarhalta!

Olen ajatellut -- mutta vasta kauan tuon ajan jälkeen -- olen ajatellut, että jos kuningas Dingo Bingo olisi vain pannut vankiraukkansa ja niinikään veriset kätyrinsä kokoamaan tuota kultaista satoa, puristamaan öljyä noista mehuisista hedelmänkuorista, minkä omaisuuden hän olisikaan saanut kunniallisella tavalla ja minkä onnettomuuden hän olisikaan ollut tuottamatta tuhansille, jotka hänen kaupankäyntinsä syöksi kurjuuteen.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Me kävelimme enemmän kuin mailin matkan tämän ihmeellisen metsän lävitse, ja vaikka me siihen ensin tullessamme olimme ihailleet sitä niin suuresti, olimme me nyt hyvin innokkaita pääsemään siitä pois. Ei siksi, että metsä olisi ollut synkkä, päinvastoin oli se jokseenkin iloisen näköinen, sillä vaaleat, sulkamaiset lehdet päästivät auringon paistamaan läpi ja varjostivat sen säteitä riittävästi tekemään olon miellyttäväksi ja viileäksi. Sentakia siellä oli pikemmin valoisaa kuin synkkää. Syy, miksi me pian väsyimme siihen, oli se, että jalkojemme alla tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä. Kuten jo olen maininnut, oli maan pinta peittynyt pudonneilla hedelmillä. Koko pinta oli kirjaimellisesti niiden peittämä, niinkuin omenatarha myrskyisen yön jälkeen, paitsi että palmunpähkinät olivat paksummassa maakamaralla kuin milloinkaan olen nähnyt omenien olevan -- niitä oli niin paksulta, ettei voinut ollenkaan valita mukavinta tietä niiden keskellä, ja muutamissa paikoin oli mahdotonta laskea jalkaansa maahan astumatta niiden päälle ja musertamatta niitä rikki. Nyt on mehukas ulkopuoli sillä tavoin muserrettuna melkein yhtä kiinnitarttuvaa ja tahmeata kuin piki, joten seurauksena oli, että pähkinöiden yli käveleminen ei ollut helppoa -- lyhyesti sanoen, se oli sekä vaikeata että epämiellyttävää. Joskus tarttui kokonainen terttu niitä kenkiemme korkoihin tai uhkasivat ne luistaessaan pois jalkojemme alta saattaa meidät kaatumaan, ja niin ollen meidän etenemisemme vaikeutui tai estyi alinomaa. Oli aivan yhtä vaikeata raivata tietään, kuin jos olisi kulkenut syvän lumen läpi tai jään yli. Meiltä meni varmaan kokonainen tunti, ennenkuin pääsimme metsän toiseen laitaan.

Me saavuimme sinne lopulta ja olimme hyvin iloisia nähdessämme toisenlaisia puita, jotka tosin eivät olleet läheskään niin kauniita kuin palmut, ja varjotkin niiden alla olivat paljon synkemmät, mutta ne kasvoivat maaperällä, joka tarjosi meille hyvän jalansijan, niin että me nyt saatoimme edetä pelkäämättä kaatuvamme joka askeleella tai nyrjäyttävämme nilkkamme.

Tämän varjoisan metsän läpi me jatkoimme matkaamme, mutta kun ei näkynyt minkäänlaista riistaa, väsyimme pian siihenkin niinkuin palmuihin. Itse asiassa on paksun tukkimetsän lävitse kulkeminen hyvin rasittavaa henkilöille, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen -- toisin sanoen niille, jotka eivät ole kasvaneet metsien peittämässä maassa tai tottuneet metsäelämään. Sellaisista maisema näyttää pian värittömältä ja yksitoikkoiselta, vaikka se alussa olisi kuinkakin hämmästyttävä, vaikka kuinkakin kuvankaunis. Siellä on niin vähän vaihtelua -- puut ovat yhtäläisiä, näköalat, jotka silloin tällöin avautuvat, muistuttavat kaikki toinen toistaan, maaperä, joka on ruohotonta ja lehtien peitossa, tarjoaa vain vähän puoleensavetävää sekä jalalle että silmälle, ja vaeltaja väsyy kuuntelemaan usein toistuvia omia askeleitaan sekä kaipaa nähdäkseen palasen avointa kenttää, missä hän saattaa katsella yläpuolellaan olevaa sinistä taivasta ja tallata jalkojensa alla olevaa vihreää ruoho mattoa.

Juuri tällä tavoin toverini ja minä halusimme päästä pois tiheästä metsästä jonnekin avonaisemmalle seudulle, missä saatoimme nähdä pitkän matkaa ympärillemme ja missä Benin mielestä saatoimme paljon todennäköisemmin löytää riistaa.

Kaipuumme tuli tyydytetyksi. Me olimme edenneet noin neljänneksen mailia, palmumetsän toiselle puolelle, kun se näytti loppuvan edessämme. Me näimme auringonvalon virtaavan puiden välitse ja huomasimme isonpurjeen kokoisen palasen taivasta, ja siitä me tiesimme, että metsässä oli aukko.

Me kiiruhdimme eteenpäin iloisin odotuksin, ja noin sata yardia kauempana tulimme muutaman kauniin tasangon reunalle, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä voi kantaa, ja tuskin oli yhtäkään puuta estämässä näköalaa. Siellä täällä vain oli yksityisiä puita tai pieniä ryhmiä, ikäänkuin tasanko olisi ollut suuri puisto, ja ne olisivat olleet istutetut sinne. Mutta näkyvissä ei ollut yhtään taloa eikä merkkiäkään ihmisen läsnäolosta.

Me näimme kuitenkin tasangolla muutamia eläimiä, joiden toverini luuli olevan saksanhirviä, mutta minä olin taas eri mielipidettä hänen kanssaan lajin suhteen, sillä minä tiesin niiden sarvista, että ne olivat antilooppeja.

Siitä ei ollut väliä -- me olimme kumpikin yhtä iloisia nähdessämme ne -- ja näyttäytyivätpä ne olevan saksanhirviä tai antilooppeja, halusimme me päästä ampumaan niitä.

Me pysähdyimme hetkeksi pensaiden suojaan ottamaan selvää asemasta ja suunnittelemaan, miten me saattaisimme lähestyä niitä. Tietysti ei ollut muuta keinoa kuin hiipiä näkymättömänä niiden luo, ja sen saattoi tehdä vain käyttämällä hyväkseen pieniä puutiheikköjä, joita oli sirotettuina ympäri tasankoa. Huomasimme, että muuan niistä ei ollut kovin kaukana siitä paikasta, missä lauma oli laitumella, ja meillä oli hyvät toiveet päästä sinne huomaamatta.

Niin pian kuin olimme tehneet kaikki paikan-määräykset, lähdimme me liikkeelle ja luikerreltuamme tiheiköstä tiheikköön -- joskus jaloillamme kyykistyvässä asennossa ja joskus ryömien käsin ja jaloin -- me saavuimme vihdoin juuri sen metsikön taakse, jonka lähellä riista oli. Me näimme paljon vaivaa luikerrellaksemme metsikön läpi, sillä se oli täydellistä tiheikköä ja niin täynnä okaisia puita, kuten akasioja ja aloepuita, että me saimme kelpo naarmuja vaivoistamme.

Vihdoin me kumminkin tulimme kylliksi lähelle toista puolta saavuttaaksemme tarkoituksemme, ja suonet kiivaasti sykkien me huomasimme, että antiloopit olivat pysyneet alallaan ja olivat nyt "Anna-kuningattaren" saavutettavissa. Tietystikään ei minulla ollut aikomuksena laukaista pistooliani. Se olisi ollut vain ruudin ja kuulien haaskausta. Minä olin vain pysytellyt Benin mukana ollakseni lähellä ja nauttiakseni metsästyksestä.

Ben ei ollut hidas ryhtymään toimeen. Hän näki, ettei ollut aikaa hukattavana, sillä pelokkaat antiloopit näkyivät heilauttelevan pikkuruisia kuonojaan ilmaan ja haistelevan tuulta, ikäänkuin ne olisivat epäilleet, että jokin vihollinen oli lähellä.

Toverini tunki juuri silloin "Anna-kuningattaren" piipunpään erään pensaan läpi, ja antaen pitkän piipun nojata muutamaan oksaan hän tähtäsi ja antoi mennä.