Part 5

Oli tuskin luultavaa, että kutteri oli merirosvolaiva, vaikka se olisi ollut hyvinkin luultavaa, jos olisi oltu muussa osassa valtamerta, sillä tähän aikaan eivät merirosvot olleet ollenkaan yhtä harvassa kuin ne ovat nykyään. Mutta täällä ei ollut merirosvojen mielipaikka. Kauppalaivat, jotka kulkivat tätä rannikon osaa pitkin, olivat tavallisesti pieniä aluksia, joissa oli vähäpätöinen lasti, ja kun ne menivät ulkomaille, veivät ne mukanaan vain sellaisia tilaa vieviä tavaroita kuten suolaa, rautaa ja rommia sekä lisäksi leikkikaluja ja rihkamaa. Vaikka nämä tavarat olivat tarpeeksi puoleensa vetäviä Dahomeyn ja Ashanteen mustille villeille, eivät ne olleet sellaista kauppatavaraa, jota merirosvot olisivat huolineet ottaa. Joskus olivat laivat rikkaammassa lastissa kotia tullessaan, tuoden kultahiekkaa sekä norsunluuta, ja näitä tavaroita merirosvot voivat saada kaupaksi. Näitä rosvolaivoja oli edelleen joitakuita Afrikan rannikolla, sillä ne saattoivat löytää sieltä monta varmaa vartiopaikkaa, mutta ne eivät olleet siellä milloinkaan niin lukuisat kuin Länsi-Intiassa ja muualla. Jos kutteri olisi kohdattu aikaisemmalla ajanjaksolla -- toisin sanoen silloin kuin olimme kauempana Atlantilla ja Kapinkulkijoiden sekä Indianlaivojen reitillä -- silloin "Pandoran" miehet olisivat pitäneet sitä merirosvona ja hyvin luultavasti nähneet paljon vähemmän vaivaa päästäkseen siitä irti, sillä nämä herrat pelkäsivät paljon vähemmän merirosvolaivaa kuin kunniallista sotalaivaa. He tiesivät, että merirosvot pitivät heidänlaisiaan kauppalaivoja sukulaishenkinä -- miltei yhtä maata olevina -- ja että heillä sentakia oli vain vähän pelättävänä lainsuojattomilta veljiltään. Lisäksi tiesivät he, ettei heillä ollut mitään menetettävänä lukuunottamatta muutamia astioita paloviinaa ja rommia; rauta, suola ja leikkikalut, joita lisäksi oli "Pandoran" lastina, olivat tavaroita, joihin merirosvot eivät puuttuneet. Paloviina ja rommi oli kaikki, minkä he ryöstäisivät heiltä, ja niitä aineita oli vain joku puolentusinaa tynnyriä -- olin näet saanut selville, että useimmat ruumassa olevat suuret astiat olivat vesitynnyreitä täynnä vettä, tietystikin tarkoitettuna elävän lastin tarpeeksi matkalla Atlantin yli.

Siksi, päätteli "Pandoran" miehistö, ryöstäisi merirosvolaiva heiltä vain heidän kuusi väkijuomatynnyriänsä ja siinä kaikki. Mahdollisesti se mieltyisi parkin mainioihin miehiin ja tahtoisi pakottaa joitakuita heistä omaan palvelukseensa. Se olisi onnettomuus laivan omistajille, mutta mitä miehiin tulee, uskon vahvasti, että hyvin harvoja heistä tarvitsisi pakottaa. Useimmat olivat olleet kylläkin halukkaita ryhtymään merirosvoukseen tai muunlaiseen pahuuteen.

Kun kutteri tuli lähemmäksi, kävi kuitenkin selville -- se oli näet tulossa lähemmäksi -- ettei se ollut merirosvoalus. Itse asiassa ei se ollenkaan salannut olemustaan, sillä Englannin lippu kohosi sen huippuun osoittaen siten kerta kaikkiaan, että se oli englantilainen sotalaiva. On kyllä totta, että merirosvoalus olisi saattanut käyttää tätä merkkiä syöttinä, mutta ottaen huomioon ajan ja paikan ei se ollut luultavaa, eikä "Pandoran" miehet ajatelleetkaan, että se oli sellainen. Kutteri oli epäilemättä brittiläinen risteilijä. Tämä oli heidän täydellinen uskonsa ja vakaumuksensa. Ei mikään lippu olisi ollut epämieluisampi orjalaivan miehistön silmissä, kuin se, joka nyt liehui tuulessa kutterin päämaston kärjessä. Jos siinä olisi ollut Portugalin tai Espanjan lippu, tai edes Ranskan, olisivat miehet pelänneet sitä vähemmän, sillä huolimatta näiden kansakuntien lupauksista auttaa sulun panemisessa orjakaupalle tiedetään hyvin, että he ovat toimineet sangen haaleasti tässä asiassa. Niin -- vieläpä pahemminkin -- heidän valtamerentakaisten alueittensa kuvernööreistä -- vieläpä heidän sotalaivojensa kapteeneistakin -- tiedetään, etteivät he ainoastaan olleet leväperäisiä orjakaupan suhteen, vaan olivat todenteolla auttamassa sen harjoittamista! Jos kutteri olisi ollut näiden kansojen laivoja, ei "Pandora" olisi ollut niin innokas pääsemään pakoon siltä. Se olisi ehkä saavutettu ja ylimalkaisen tarkastuksen jälkeen -- pari salaisen ymmärtämyksen sanaa kapteenin ja sotalaivan komentajan välillä --- sen olisi sallittu lähteä täyttämään tehtäväänsä, ja siten olisi juttu ollut lopussa. Mutta brittiläisen kutterin komentaja ei olisi päästänyt niin helpolla, sillä olkoon sanottu brittiläisten upseerien kunniaksi, että he ovat kaikissa sellaisissa tapauksissa tehneet tehtävänsä sekä toteuttaneet tarmolla hallituksensa aikomukset.

Siksi parkin miehistö huomatessaan, että siinä oli todella brittiläinen risteilijä heidän perässään, joutui mitä suurimpaan sekasortoon ja huoleen. Sanon perässään, sillä "Pandora" oli jo aikoja sitten kääntänyt takakeulansa vierasta alusta päin, sekä nosti nyt kaikki purjeensa päästäkseen pakoon.

Oli ilmeistä, että kutteri oli nopea purjehtija ja tiesi olevansa semmoinen -- muuten olisi se käyttänyt enemmän sotataitoa ensi lähestymisessään. Nyt se päinvastoin ei ollut ollenkaan välittänyt salata luonnettaan, vaan suuntautuessaan suoraan "Pandoraa" kohti, oli heti ruvennut ajamaan takaa. Parkki oli ollut yhtä nopea kääntymisessään, ja muutamia tunteja laivat kulkivat aivan perätysten.

KAHDESTOISTA LUKU

Minä puolestani odotin tulosta mitä syvimmällä mielenkiinnolla. Minä pidin silmällä kumpaakin laivaa niiden kiiruhtaessa eteenpäin ja mittasin yhtä mittaa katseillani merta niiden välillä. Sydämeni oli täynnä toivoa ja löi iloisesti, kun huomasin, että välimatka vähitellen lyheni sekä että kutteri joka minuutti näytti isommalta aalloilla.

Oli kuitenkin yksi varjopuoli tuntemassani riemussa ja se oli hyvin vakava. Brace oli tunnustanut minulle, että hän oli karannut kuninkaallisesta sotalaivastosta. Jos hänet otettaisiin kiinni, tunnettaisiin hänet mahdollisesti. Viirut hänen selässään herättäisivät epäluuloa -- laivastolla on näet miltei erikoiset polttomerkkinsä -- etsittäisiin todisteita hänen karkaamiseensa -- niitä ehkä saataisiin helposti, ja sitten tiesin, minkä kauhean rangaistuksen hän saisi kärsiäkseen. Omasta puolestani toivoin, että kutteri saisi meidät kiinni. Ystäväni -- henkeni pelastajan -- takia halusin, että "Pandora" pääsisi pakoon. Häilyin kahden toivon välillä -- nyt oli oma hirveä asemani edessäni -- inho, jota tunsin elämään, mitä minun oli pakko viettää, toivottomuus päästä siitä irti. Ja kun nämä ajatukset tulivat mieleeni, katselin kaihoavin silmin takaa-ajajaa sekä toivoin sen tulevan lähemmäksi ja lähemmäksi. Sitten pysähtyivät silmäni Brace-raukkaan, kun hän kiiruhti kannen yli ponnistaen kaikkensa auttaakseen "Pandoran" kulkua --- ajatukseni kääntyivät täydelleen, ja äskeiset toiveeni muuttuivat äkkiä pelon tunteiksi. Pitkän aikaa minä odotin tulosta tuntien tätä vastakkaisten tunteiden omituista vaihtelua.

Koko tämän ajan puhalsi kova tuuli, ja se juuri toi kutterin lähemmäksi. Kuten Brace oli minulle jo ilmoittanut, oli parkki kiikkerä alus ja huono purjehtimaan tuulessa, vaikka se kauniilla ilmalla tai heikon tuulen puhaltaessa oli meren nopeimpia purjehtijoita. Juuri tämän ominaisuutensa takia oli se valittu sitä erikoista kaupankäyntiä varten, jossa sitä käytettiin -- nopeus näet on orjalaivan hyvänä puolena, eikä lastitila. Neekeriparka pakataan tavallisesti yhtä tiukkaan kuin jokin muukin tavaralaji, ja suuri määrä heitä voidaan sulloa pieneen tilaan -- on harvinaista, että pieninkin inhimillisyyden ajatus tulisi heidän epäinhimillisten "lastinlatojainsa" päähän.

Parkki oli siis rakennettu nopeaksi purjehtijaksi -- erittäinkin heikon tuulen puhaltaessa, sellaisen kuin ovat niin sanotut pasaadituulet ja muut, joita tavallisesti kohdataan kääntöpiirin ja "linjan" välillä.

Kutteri niinikään purjehti hyvin heikossa tuulessa -- mutta yhtä hyvin kovalla tuulella, vihurin painaessa siihen ankarammin -- ja kun tuuli nyt oli kiihtynyt miltei myrskyksi, oli se edullisemmassa asemassa. Sellaisellakin tuulella se yhä piti enimmät purjeensa levällään -- pää- ja toinen halkaisija oli ylhäältä vedetty alas, samoin haarukkahuippupurje, kun sitävastoin myrskypurje, ajopurje ja kolmannet halkaisijat olivat yhä paikoillaan tuulta vastassa.

Toisaalta oli parkin laskettava alas sekä yläprammipurjeensa että prammipurjeensa ja reivattava tiukalle märssypurjeensa. Siten ollen ei se suinkaan mennyt nopeinta vauhtiaan, mutta tuuli oli niin vahva, että sen olisi ollut vaarallista levittää yksi ainoakin purjetilkku, ja miehet tiesivät asian hyvin.

Näin ollen kutteri ilmeisesti saavutti sitä, ja jos tuuli puhaltaisi samalla tavalla vielä kaksi tuntia, saataisiin "Pandora" varmasti kiinni ja vallattaisiin.

Niin pian kuin miehet tulivat vakuutetuksi tästä asiasta, ryhtyivät he työhön kätkeäkseen häpeällisen ammattinsa kaikki työkalut. Käsi- ja jalkaraudat pantiin tynnyriin, joka suljettiin kannella. Luukunristikot, joita kirvesmies oli niin kauan tehnyt, rikottiin ja turmeltiin, niin ettei niiden tarkoitusta voitaisi huomata. Musketit, pistoolit ja väkipuukot sullottiin johonkin salaiseen ruumanosaan. Ei ollut aikomusta käyttää niitä ja ryhtyä vihamielisyyksiin sellaista vastustajaa kohtaan. Vaikka kutteri oli pieni verrattuna parkkiin, tiesi parkin miehistö sangen hyvin, että kutterissa oli paljon enemmän miehiä kuin heillä ja että yritys vastustaa sellaista terävähampaista pikku sotalaivaa saisi vain sen tykit suunnatuiksi heitä kohti ja lopettaisi yhteentörmäyksen siten, että he menettäisivät ainakin puolet lukumäärästään. Sen vuoksi heillä ei ollut mitään toivoa paitsi pakeneminen nopeasti purjehtimalla, ja kun tästä toiveesta oli nyt miltei luovuttu, ryhtyivät he työhön valmistuakseen tutkimista varten. Useat miehistä todenteolla kätkeytyivät välttääkseen epäluuloa, minkä heidän lukumääränsä saattoi synnyttää, sillä kuten jo olen huomauttanut, miehiä oli liian paljon tavallisella kauppamatkalla olevan laivan tarpeiksi.

Viimeiseksi turvaksi oli kippari ottanut esiin "laivapaperinsa", jotka tietysti olivat valmistetut tällaista tapausta varten ja joiden tuli näyttää, että kaikki oli kunnossa.

Tällä tavoin "Pandora" nyt odotteli vihamielisen takaa-ajajansa lähemmäksi tuloa.

Kutteri oli saavuttanut meitä nopeasti ja tullut lopulta vähemmän kuin yhden mailin päähän, kun sen keula-aukoista laukaistiin tykki, jonka kuula meni veden yli ponnahtaen aivan parkin runkoon. Samalla nostettiin merkki, jolla parkkia kehoitettiin "laskemaan viereen."

Sydämeni löi villisti rinnassani. Näytti siltä, kuin vapautumiseni hetki olisi tullut, ja kuitenkin uskoin päinvastaista -- minulla oli aavistus ettei se tulisi vielä!

Voi! Aavistus osoittautui liiankin todeksi. Vaikka kaikki enteet osoittivat, että laivamme kaapattaisiin, ei kuitenkaan ollut käyvä siten. "Pandoran" kohtalo oli toinen.

Aivan ikäänkuin tykinlaukaus olisi ollut merkkinä ilmalle, alkoi tuuli äkkiä asettua tullen joka hetki hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, kunnes se ei enää ollut myrskytuuli, vaan pehmyt ja lienteä tuulenhenki. Aurinko, joka nyt oli laskemassa, oli epäilemättä aiheuttanut muutoksen, ja muutamissa minuuteissa purjeet höllentyivät sekä putosivat lepattaen raakojen varaan.

"Pandoran" miehistö oli huomannut muutoksen nopein silmin sekä ymmärtänyt sen hyödyn. Sen takia kaikki miehet syöksyivät nopeasti köysistöön, sen sijaan että olisivat totelleet kutterin antamaa käskyä -- märssypurjeet levitettiin laajimmilleen -- prammipurjeet ja yläprammipurjeet irroitettiin ja tukipurjeetkin pantiin paikoilleen, kunnes parkin koko taklaus oli täynnä purjeita.

Tulos voitiin huomata miltei heti. Vaikka kutteri nyt laukoi tykkejänsä niin nopeasti kuin niitä voitiin ladata, saatoin huomata, että se joka hetki jäi jäljelle sekä että sen laukaukset eivät nyt saavuttaneet parkkia.

Tunnin kuluttua laiva oli matkojen päässä meidän vanavedessämme, ja ennenkuin yön pimeys levisi yli meren sekä kätki pienen laivan kokonaan silmiltäni, näin minä murhemielin, että se oli kutistunut vain pilkuksi näköpiirin reunalle!

KOLMASTOISTA LUKU

Takaa-ajo, joka oli kestänyt miltei kokonaisen päivän, vei "Pandoran" satoja maileja oikealta suunnaltaan poispäin, ennenkuin se oli kunnolla jättänyt kutterin jälkeensä. Mutta sen oli mentävä vieläkin viisikymmentä mailia eteenpäin varmistuakseen siitä, että kutteri oli kadottanut sen näkyvistään ja tietysti sitten luopunut takaa-ajosta. Viimeinen osa matkaa tehtiin kuitenkin suuntaan, joka oli vinossa siihen, jota pitkin takaa-ajo oli käynyt. Kun aamu valkeni, eikä ollut merkkiä kutterista tai muustakaan laivasta, suuntasi orjalaiva kulkunsa taas rantaa kohti. Se oli nyt niin etäällä etelässä reitistä, jolla se oli kohdannut risteilijän, että jatkoipa tämä takaa-ajoaan tai palasi, niinkuin oli tullutkin, kummassakin tapauksessa se olisi liian kaukana parkista huomatakseen sen. Yön pimeys oli myöskin suosinut orjalaivan pakoa, ja aamun tullessa sen päällikkö oli aivan varma, että kutteri risteili kaukana heistä pohjoiseenpäin voimakkaimmankin kaukoputken näköpiirin ulkopuolella.

Poikkeus, jonka "Pandora" oli tehnyt suunnastaan, ei merkinnyt paljon sellaiselle kevyelle purjehtijalle. Se saavutti pian menetyksensä, sillä seuraavana päivänä tuuli oli kääntänyt suuntansa vastaiseksi, niin että se puhalsi laivan suunnan mukaisesti. Kun sen voima oli vain heikko, saattoi alus kulkea tukipurjeittensa varassa kymmenen tai kahdentoista solmun nopeudella tunnissa.

Se kulki nyt suoraan Afrikan rannikkoa kohti, ja ennenkuin aurinko oli laskenut, kohtasivat silmäni maan -- maan, joka oli niin maineikas -- tai pikemmin pahamaineinen inhimillisillä olennoilla harjoittamastaan kaupasta -- miesten, naisten ja lasten metsästyksestä ja vaihtamisesta sekä kauppaamisesta!

Yön ajan parkki kierteli usean mailin päässä rannikosta ja heti aamun sarastaessa se laski rannikolle.

Siinä ei ollut satamaa eikä kaupunkia. Ei edes taloa ollut näkyvissä. Maa oli matalaa nousten tuskin merenpinnan yläpuolelle, ja se näytti olevan tiheän metsän peitossa veden reunaan asti. Ei ollut poijua eikä meriviittaa ohjaamaan laivan kulkua, mutta kaikesta siitä huolimatta kapteeni tiesi sangen hyvin, minne hän ohjasi. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen orjanhankintaretkensä Afrikan rannikolle, eikä ensimmäinen juuri siihen satamaan, johon hän ohjasi. Hän tiesi hyvin, minne hän meni, ja vaikka maa näytti olevan aivan autio sekä asumaton, tiesi hän, että lähellä oli ihmisiä, jotka odottivat häntä.

Olisi voinut luulla, että "Pandora" aiottiin ajaa päin rantaa, sillä aina siihen asti kunnes se oli muutaman kaapelinmitan päässä rantahietikosta, ei näkyviimme tullut lahdelmaa eikä maihinlaskupaikkaa, eikä myöskään annettu käskyä laskea ankkuri. On totta, että useimmat purjeet olivat lasketut alas sekä että laiva liikkui vain hitaasti vedessä, kuitenkin kylliksi nopeaan törmätäkseen voimakkaasti rantaan, jos sen sallittaisiin tulla paljon lähemmäksi.

Useat miehistä, jotka olivat ensi matkallaan tälle rannikolle, rupesivat ilmaisemaan hämmästystänsä, mutta saivat osakseen naurua vanhemmilta miehiltä, jotka olivat olleet siellä ennen.

Yht'äkkiä hämmästys oli ohi. Kuljettiin pienen metsäisen niemen ympäri, ja vaikka rantaviiva hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt yhtämittaiselta, huomattiin nyt, että se oli pitkän, kapean vedenpinnan halkaisema, joka meni kauas maalle päin. Se näyttäytyi olevan pienen, mutta syvän joen suu, ja parkki meni seutua tutkimatta ja epäröimättä suulla olevan särkän läpi, nousi virtaa ylös ja laski ankkuriin noin mailin päässä sisämaahan päin merestä.

Vastapäätä paikkaa, johon olimme ankkuroineet, saatoin huomata omituisesti rakennetun majan lähellä rantaa sekä kauempana toisen suuremman, joka oli osaksi puiden varjossa. Rannalla olevan rakennuksen edessä aivan veden partaalla oli ryhmä tummakasvoisia miehiä tehden joitakin merkkejä, joihin "Pandoran" perämies vastasi. Toisia miehiä oli pitkässä kanootissa, joka kellui vedenpinnalla, ja muutamia oli siihen astumassa ikäänkuin aikoen päästä soutamalla meidän luoksemme.

Minä näin palmut rannalla -- ne olivat ensimmäiset senlaatuiset puut, jotka näin kasvavina, mutta minä tunsin ne helposti kuvista, joita olin nähnyt kirjoissa. Siinä oli muitakin suuria puita, jotka olivat aivan yhtä omituisen näköisiä eroten kokonaan niistä, joita olin tottunut katselemaan kotona. Mutta huomioni siirtyi puista pian pois huomatessani, että kanootissa olevat miehet olivat lähteneet rannalta ja meloivat meitä kohti.

Joki ei ollut yli parinsadan yardin levyinen, ja kun parkki oli ankkuroituna noin puoliväliin, ei kanootilla tietystikään ollut pitkää matkaa tultavanaan. Muutamissa sekunneissa se oli laivamme vieressä ja minä saatoin hyvin sekä täydellisesti nähdä sen tummat soutajat.

Kun minä katselin heitä, tuli mieleeni ajatus, että jos nämä olivat sopivana näytteenä maansa miehistä, silloin olisi sitä parempi, mitä vähemmän tekisin tuttavuutta heidän kanssaan. Nyt minä saatoin ymmärtää Bracen lausunnon, että laivasta karkaaminen Afrikan rannikolla olisi sulaa mielettömyyttä. "Vaikkakin nämä miehet", sanoi hän, "täällä 'Pandyllä' ovat kelvottomia, on heillä kuitenkin valkea iho ja jotakin inhimillistä itsessään. Mutta mitä tulee niihin lurjuksiin, joita tulemme kohtaamaan toisella puolen, ovat he paholaisia sielultaan ja ruumiiltaan -- sinä saat nähdä niitä, poikani, ja päättää itse." Näin oli suojelijani sanonut muutamia päiviä aikaisemmin, kun puhuimme pakoaikeestamme, ja kun katselin pitkää kanoottia sekä tarkastelin siinä istuvan kymmenkunnan miehen kasvoja, vaikutti väitöksen todenperäisyys minuun voimakkaasti. Villimpää miesjoukkoa en ollut milloinkaan nähnyt -- miehet näyttivät todellisilta paholaisilta!

Heitä oli kaikkiaan yksitoista, ja useimmat heistä olivat mustia kuin kenkänahka, vaikka värissä yleensä oli vaihtelua, pikimustasta likaisen ruskeankeltaiseen asti. Oli ilmeistä, etteivät he olleet kaikki yhtä rotua, sillä on tuskin yhtään osaa Afrikan länsirannikosta, jossa ei olisi eri rotujen sekoitusta tavattavissa -- alkusyynä on epäilemättä pitkäaikainen orjakauppa rannikon ja sisämaan välillä.

Jos nämä yksitoista herrasmiestä olivat hieman erilaisia väriltään, oli muita kohtia, joissa he eivät eronneet toisistaan ollenkaan. Heillä oli kaikilla paksut huulet, tuuheat kulmakarvat, lyhyt villatukka päässään sekä mitä villein ja raain ilme kasvoillaan. Kahdeksan yhdestätoista oli alastomia kuin syntymähetkellään, lukuunottamatta kapeata puuvillakankaista sidettä vyötäisten ja reisien ympärillä. Nämä kahdeksan käyttelivät meloja, ja minä saatoin huomata, että heillä oli keihäitä ja vanhoja musketteja veneessä vierellään. Muut kolme olivat ylenpää luokkaa. Kaksi heistä oli paremmin puettuja kuin soutajat -- vaikkakaan ei paremman näköisiä -- kun kolmas taas tarjosi silmälle näyn, joka samalla kertaa oli niin pelottavan villi ja kuitenkin niin hullunkurinen, että oli vaikeata ratkaista, pitikö häntä nauraa vai pelätä.

Tämä mies oli todellinen neekeri, musta kuin piki, paksu kuin vesitynnyri ja äärettömän kookas. Hänen kasvonsa eivät olleet niin neekerimäistyneet (jos saan sellaista sanaa käyttää) kuin muutamien hänen tovereittensa, mutta niissä oli vielä pahempi ilme kuin oikein paksuhuulisilla, sillä se ei ollut typerä niin kuin heidän. Päinvastoin siinä ilmeni julmuutta sekoittuneena yhteen jokseenkin suuren viekkauden kanssa -- siinä oli tosiaankin kasvot, jotka olivat täynnä kaikenlaista pahuutta. Ne muistuttivat hyvän joukon naamoja, joita olen jälkeenpäin huomannut Intiassa -- niiden lihavien yksinvaltaisten ruhtinasten joukossa, joiden yhä sallitaan hallita kehnosti muutamia osia tästä onnettomasta maasta -- ja suuri musta parta, sekä poskiparta että viikset, lisäsivät yhdennäköisyyttä.

Eivät miehen kasvot eikä koko tehneet häntä naurettavaksi. Aivan päin vastoin. Katsaus niihin sai aikaan melkein vastakkaisen vaikutuksen. Puku se hänessä oli naurettavaa, ja jos hän olisi ollut pyntätty näyttämöllä esitettävää pilanäytelmää tai joulukuvaelmaa varten, ei hän olisi voinut olla puettu hullunkurisemmalla tavalla. Ruumiin verhona hänellä oli kirkkaanpunaisesta kankaasta tehty virkapukutakki, jonka kuosi ja kauluksenkäänteet ilmaisivat, että se oli aikoinaan palvellut Yrjö-kuninkaan armeijassa. Se oli ollut jonkun kersantin paraatitakki, sillä virkamerkit olivat vielä hihoissa -- ja tukeva kersantti hän varmaan oli ollutkin -- armeijan tukevimpia. Takki oli suuri ja kuitenkin se oli tiukasti sopiva nykyiselle pitäjälleen, eikä sitä voinut ollenkaan napittaa päällä ollessa. Lisäksi olivat hihat useita tuumia liian lyhyet ja neekerin suuret mustat ranteet tarjosivat omituisen vastakohdan punaisen kankaan loistavaa väriä vasten. Takanapäin haarautuivat liepeet aivan erilleen näyttäen takin pitäjän mahtavat istuinlihakset, joita peittivät raidallisen merimiespaidan helmat, mitkä ulottuivat vähän matkaa alapuolelle. Paidan alapuolella taas mahtavat, paksut, mustat reidet ja sääret olivat paljaina varpaisiin saakka.

Vanha kolmikolkka hattu, jossa oli haljistunut reunanauha ja sulat -- se oli epäilemättä kerran koristanut jonkun amiraalin tai kommodorin päätä -- kenotti korkealla uuden tuttavansa villaisella päälaella sekä täydensi järjettömän kokonaisuuden. Miehen vyöhön oli pistetty pitkä veitsi, ja hänen jalkojensa välissä roikkui suuri käyrä sapeli.

Kaikki tuo olisi ollut kylläkin naurettavaa -- sellainen omituinen ilmestys muissa olosuhteissa -- mutta "Pandoran" miehistön puolelta en huomannut mitään halua nauraa. Kapteeni oli antanut ankaran määräyksen sellaista käyttäytymistä vastaan, sekä käskyn kaikille laivassaolijoille ottaa vastaan "Hänen Majesteettinsa kuningas Dingo Bingo" kaikella kohteliaisuudella sekä kunnioituksella.

Tuo kireätakki ja kolmikolkkahattu oli siis kuningas -- kuningas "Dingo Bingo"! Ne kaksi, jotka olivat osittain puetut, olivat hänen neuvonantajiaan, ja kahdeksan mustaa kanoottimiestä oli osa hänen henkivartiotaan.

En tehnyt kaikkia näitä huomioita sill'aikaa kun tulijat olivat kanootissa. Siihen ei ollut aikaa. Sillä hetkellä kun he lähestyivät parkin sivua, heitettiin heille köysiä, ja kanootti vedettiin laivan viereen. Laskuluukusta oli jo pantu tikkaat, ja "Hänen Majesteettinsa" kiipesi ylös niitä pitkin sekä otettiin laivassa vastaan kaikilla kunnianosoituksilla.

Hänen ja hänelle hyvin tutun kapteenin kesken vaihdettiin iloiset tervehdykset, ja jälkimmäinen suuntasi pitemmittä mutkitta kulun peräkantta kohti sekä vei hänen majesteettinsa kajuuttaan ilmeisen juhlallisin elein, mutta kuitenkin sillä suorasukaisella ja tuttavallisella tavalla, joka osoitti, että nuo kaksi olivat vanhoja ystäviä -- paraita ystäviä maailmassa.

Perämies teki parhaansa pitääkseen seuraa kahdelle "valtioneuvokselle", kun taas henkivartion miehet jäivät alas kanoottiin. Hänen majesteetillaan ei ollut mitään pelkoa henkilökohtaisesta turvallisuudestaan. Hän tunsi orjalaivan ja sen päällikön. Hän oli odottanut kumpaakin, eikä hänen sentakia tarvinnut kysyä mitään matkan tarkoituksesta. Kippari ja kuningas ymmärsivät toisensa.

NELJÄSTOISTA LUKU

En voinut sanoa, mitä näiden kahden arvonmiehen kesken sanottiin, mutta minä tiesin, mitä oli tehtävä. Hänen majesteetillansa oli lähellä joukko neekeriraukkoja -- epäilemättä suljettuna suureen rakennukseen, jonka saattoi osittain nähdä puiden välistä. Ne oli hän hankkinut jostakin sisämaan takaosista -- osaksi tekemällä -kauppaa muiden samanlaisten kuningashirviöiden kanssa kuin hän itsekin, osaksi ihmismetsästystä varten suunniteltujen retkien avulla, joita hän oli tehnyt villeine joukkoineen. Oli myös hyvin otaksuttavaa, että poiskuljetettavien uhrien joukossa oli monta, jotka olivat olleet hänen omia alamaisiaan, sillä nämä afrikalaiset mahtimiehet eivät epäröi kaupitella omaa kansaansa, kun rahat eli "näkinkengät" loppuvat, ja heidän vihollisensa ovat olleet liian voimakkaat ryöstettäviksi.