Part 4

Olette ehkä hämmästynyt saadessanne tietää, että niin ilmeisesti orjakauppaa varten varustettu laiva oli saattanut siten avoimesti ja suoraan purjehtia merelle brittiläisestä satamasta. Mutta on muistettava, että aika, josta minä kirjoitan, oli monta vuotta sitten -- vaikka mitä tähän asiaan tulee, ei olisi ajan puolesta väärin panna kertomukseni kuvaamia tapauksia vuoteen 1857. Monta orjalaivaa on lähtenyt brittiläisistä satamista juuri tänä vuonna ja huolimatta kaikista kerskatuista ponnistuksistamme orjakaupan ehkäisemiseksi saattaa huomata, että nykyään toimii suhteellisesti yhtä suuri joukko Englannin alamaisia tässä häpeällisessä puuhassa kuin jonkun muunkin kansakunnan.

Yritys poistaa Afrikan orjakauppa ei ole ollut enemmän eikä vähemmän kuin suuremmoinen petkutus. Ei yhdelläkään niistä hallituksista, jotka ovat olleet mukana tässä ihmisystävällisessä suunnitelmassa, ole ollut muuta kuin haalea mielenkiinto asiaan, ja ne mitättömät ponnistukset, joita ne ovat tehneet, ovat tarkoitetut enemmän muutamien äänekkäiden ihmisystävien rauhoittamiseksi kuin todelliseksi aikeeksi tuon kauhistavan homman pysäyttämistä varten. Yhtä kiinni otettua orjalaivaa kohti vähintäin kaksikymmentä pääsee menemään vapaana purkaen kuihtuneet tuhantensa läntisen maailman rannoille. Niin -- vieläpä pahemminkin -- tyranni (Napoleon III. -- _Suom._), joka junan nopeudella nyt pahentaa Ranskan miljoonien asujanten tapoja, käyttää väärällä tavalla saatua valtaansa tämän ihmissielujen vaihtokaupan jälleen ennalleen saattamiseksi ja orjakauppa kukoistaa ennen pitkää yhtä rehevänä kuin konsanaan.

Isolle Britannialle olisi jo aikoja sitten ollut helppo asia hävittää kaikki orjakaupan jäljetkin, vieläpä lisäämättä ainoatakaan menoerää kulunkeihinsa. Mikä saattaa olla mielettömämpää kuin maksaa portugalilaisille orjakauppiaille 3000,000 puntaa, jotta heidät saataisiin jättämään orjain kaupitseminen? Tosiaan se on todellinen rikoksen palkinto -- vahingonkorvaus siitä, että on luovuttu rosvoamisen ja murhaamisen ammatista! Sanon, ettei mikään olisi ollut helpompaa, kuin että Englanti olisi lopettanut tämän kauheuden koko olemassaolon jo vuosia sitten. Sen olisi tarvinnut vain toimia enemmän tosimielessä ja vähän suuremmalla tarmolla -- tarvinnut selittää, että orjakauppias oli merirosvo, ja menetellä hänen kanssaan sen mukaisesti -- toisin sanoen hirttää hänet miehistöineen laivansa raa'annokkaan, kun hänet olisi saatu kiinni -- eikä koko maailmassa olisi ollut kansaa, joka olisi uskaltanut nostaa äänensä sellaista menettelyä vastaan. On tosiaankin aivan nurinkurista hirttää merirosvo ja antaa orjakauppiaan mennä. Sillä jos myönnetään, että mustan miehen henki on yhtä arvokas kuin valkoisenkin, silloin orjakauppias on kaksinkerroin murhaaja, koska on hyvin tunnettu tosiasia, että jokaisesta Atlannin yli menevästä orjalastista ummelleen yksi kolmasosa sortuu matkalla. Sentakia on aivan nurinkurista kohdella orjalaivan kapteenia ja miehistöä lempeämmällä tavalla kuin merirosvolaivan kapteenia ja miehistöä. Jos kumpaankin olisi johdonmukaisesti sovitettu samaa oikeuden mittakaavaa, on vain luonnollista otaksua, että orjalaivoja olisi nyt yhtä harvassa kuin merirosvoja, jollei hyvän joukon harvemmassakin. Minun ajatuksenjuoksuni ei käsitä, miten maailmalle lakiasäätävät viisastelijat voivat tehdä eron kahdenlaisten roistojen välillä. Samaten on minulle arvoituksena, miksi ei orjakauppiasta hirtetä heti, kun hänet saadaan kiinni.

Menneinä vuosina tämä olisi saatettu tehdä, ja orjakauppa olisi hävitetty perinpohjin. Nyt se on vaikeampaa, kun Ranskan itsevaltias on pannut suostumuksensa merkin tähän epäinhimilliseen hommaan, eikä orjakauppias ole enää rikollinen. On aivan toinen asia hirttää raa'an nokkaan joku ranskalainen lurjus, jolla on valtuutuksensa myydä sieluja ja ruumiita, sen alla vahvistuksena keisarillisen majesteetin nimikirjoitus.

Voi! Maailma menee taaksepäin; sivistys taantuu -- inhimillisyys on kadottanut mahdollisuutensa, ja orjakauppa jatkuu yhtä vilkkaana kuin konsanaan!

Olin liian nuori ensi matkani aikana kehitelläkseni siveellisiä mietteitä tällä filosofisella tavalla, mutta joka tapauksessa olin saanut mieleeni täydellisen inhon orjakauppaa kohtaan, niinkuin itse asiassa useimmat maani kansalaisista. Aika, josta puhun, oli se, jolloin Wilberforcen ja muiden suurten ihmisystävien kiitettäväin ponnistusten takia maamme oli juuri näyttänyt maailmalle tuon jaloimman aikakirjoihin merkittävän esimerkin -- maksanut kaksikymmentä miljoonaa puntaa ihmisyyden hyväksi. Kaikki kunnia niille, jotka ottivat osaa jalomieliseen avustukseen! Nuori kun olin, olin muiden tavoin kuullut paljon orjakaupan kauhuista ja julmuuksista, sillä tähän aikaan niitä selostettiin huomattavalla tavalla Englannin yleisölle.

Kuviteltakoon sitten tuntemaani kurjuutta, kun huomasin olevani laivassa, joka itse asiassa oli tämän häpeällisen puuhan palveluksessa -- olevani yhteydessä juuri niiden miesten kanssa, joihin olin saanut sellaisen vastenmielisyyden ja inhon -- niin, olevani itse yhtenä miehistöstä!

En voi kuvailla sitä surkeuden tunnetta, joka valtasi minut.

On mahdollista, että olisin ollut enemmän kuohuissani, jos olisin huomannut asian yhtäkkiä, mutta niin ei käynyt. Minä sain tiedon asteettain, ja minulla oli kauan epäilyksiä, ennenkuin pääsin varmuuteen. Lisäksi en tuntenut niin kipeästi asemani kauheutta, kun olin ollut henkilökohtaisen huonon kohtelun sekä muiden huolien kiusaama. Niin, olin alkanut kuvitella joutuneeni todellisten merirosvojen joukkoon, sillä tämänlaiset herrat olivat jokseenkin tavallisia siihen aikaan, ja olen varma, ettei joku merirosvojoukkio olisi ollut vähääkään törkeämpää ja raaempaa kuin "Pandoran" miehistö. Siksi oli melkein helpotus saada tietää, etteivät he olleet merirosvoja -- ei siksi, että heidän toimensa olisi ollut jossakin suhteessa parempi, mutta minulla oli ajatus, että heidän seurastaan olisi helpompi päästä pois. Tämän lähtöaikomuksen minä aioin toteuttaa heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Tuon aikeen täyttämistä minä nyt rupesin ajattelemaan, milloin vain minulla oli hetkinenkin vapaata. Tulevaisuuteni oli tosiaankin kauhistava. Saattoi kulua pitkiä kuukausia, ennenkuin minulla olisi vähempiäkään mahdollisuuksia päästä tästä hirveästä laivasta -- kuukausia, niin, saattoi kulua vuosia! Minä en pelännyt enää kontrahdin määräyksiä, sillä nyt ymmärsin, että se kaikki oli ollut petosta, koska en saattanut olla laillisesti sidottu toimeen, joka itse ei ollut laillinen. Ei, minulla ei ollut mitään tällaista pelättävänä. Pelkoni oli vain, etten kuukausiin -- mahdollisesti vuosiin -- koskaan saisi mahdollisuutta paeta niiden paholaisten silmälläpidon alta, joiden käsiin olin niin tietämättäni uskonut itseni.

Missä yrittäisin paeta? "Pandora" oli menossa Afrikan rannikolle hakemaan orjia; en voinut karata sill'aikaa kun oltiin siellä. Sillä ei ollut ketään viranomaisia, joihin olisin voinut vedota tai jotka olisivat voineet pitää minun puoltani kapteenin vaatimuksia vastaan. Ne, joiden kanssa olisimme yhteydessä, olisivat joko alkuasukaskuninkaita tai halveksittavia orjakaupan välittäjiä, joista kummatkin luovuttaisivat minut taas takaisin ja riemuitsisivat tehdessään siten tyrannini kiitollisuuden saamiseksi. Lähtisinkö karkuun ja etsisin suojaa metsistä? Siellä minä joko kuolisin nälkään ja janoon, tai raatelisivat petoeläimet minut palasiksi -- niitä on paljon orjarannikoilla. Jompikumpi näistä olisi kohtalonani, tai muuten ottaisivat villit alkuasukkaat minut kiinni, ehkä murhaisivatkin -- tai, mikä olisi vielä pahempaa, pitäisivät minua elinaikaisessa, hirveässä orjuudessa, jonkun raa'an neekerin orjana -- Oi! Semmoinen tulevaisuudenkuva oli kauhistava!

Sitten kuljin ajatuksissani Atlannin yli ja harkitsin toista pakomahdollisuutta, joka saattoi tarjoutua vastaisella rannalla. "Pandora" menisi epäilemättä lasteinensa Brasiliaan tai jonnekin Länsi-Intian saarille. Mitä toivoa minulla olisi sitten? Laiva toimisi aivan varmaan salaperäisellä tavalla lastiaan purkaessaan. Purkaminen tapahtuisi ehkä yön suojassa jollakin autiolla rannalla kaukana kaupungista, vieläpä merisatamastakin, ja risteilijöitten pelossa se kävisi suurella kiireellä. Yksi ainoa yö riittäisi salaa kuljetetun ihmissielulastin maihin viemiseksi, ja aamulla laiva olisi taas poissa -- ehkä samanlaisella uudella matkalla. Silloin ei minulla olisi minkäänlaista mahdollisuutta mennä rannalle -- ei tosiaan luultavasti olisi -- vaikka minä en silloin epäröisi turvautua metsiin, luottaen siihen, että Jumala suojelisi minua.

Mitä enemmän minä mietin asiaa, sitä enemmän tulin vakuutetuksi siitä, että pakoni laivalta, joka ei minusta nyt tuntunut paremmalta kuin uivalta vankilalta, olisi äärimmäisen vaikea tehtävä -- miltei toivoton. Oi! Edessäni oli kauhistava tulevaisuudenkuva.

Jospa voisimme kohdata jonkun englantilaisen risteilijän! Toivoin sydämestäni, että joku niistä näkisi meidät ja rupeaisi ajamaan meitä takaa. Minulle olisi tuottanut riemua kuulla laukauksen räiskähtelevän raakapuissa ja räjähtävän "Pandoran" kylkeen!

KYMMENES LUKU

Tietystikään en lausunut julki näitä mietteitäni kenenkään "Pandoran" miehen kuullen. Sellainen olisi saattanut minut pahempiin selkkauksiin kuin milloinkaan. Ei Bracekaan olisi voinut suojella minua, jos olisin ilmaissut inhon, minkä uudet toverini olivat herättäneet minussa. Minä toimin vain tavallisen järkevyyden vaiston mukaan, kun pidin suuni kiinni, enkä ollut huomaavinani asioita, jotka olivat väärällä tolalla. Kuitenkaan en voinut täydellisesti teeskennellä. Kasvoni varmaan ilmaisivat minut, sillä useammin kuin kerran ottivat toverilurjukseni minut koeteltavakseen ivaten minua epäilysteni takia sekä sanoen minua "keltanokaksi", "maanmoukaksi", "lystikkääksi pojaksi" ja "heittiöksi" sekä antaen muita yhtä halventavia nimityksiä, joita merimiesten kesken on laaja varasto. Jos he olisivat tietäneet täydelleen sen halveksimisen määrän, mitä tunsin heitä kohtaan, olisivat he tuskin tyytyneet antamaan minulle vain pilkkanimiä. Olisin saanut iskuja niiden mukana, mutta minä salasin huolellisesti synkeät ajatukset, jotka liikkuivat rinnassani.

Olin kuitenkin päättänyt selvittää asiani Bracelle ja kysyä hänen neuvoaan. Tiesin, että saatoin luottaa häneen, mutta asia oli arkaluontoinen, ja päätin lähestyä häntä varovaisesti. Hän saattoi vihastua minulle, sillä hänkin oli mukana samassa häpeällisessä joukossa. Hän saattoi olla herkkäluontoinen ja moittia minua siitä, että sekaannuin asioihin, jotka eivät minua koskeneet.

Ja kuitenkin luulottelin, ettei hän tekisi siten. Pari lausumaa, jotka olin kuullut hänen sattumalta sanovan, saivat minut luulemaan, että Brace oli kyllästynyt elämään, jota hän vietti -- että hänkin oli tyytymätön sellaiseen osaan sekä että jokin kova kohtalo oli johtanut hänet siihen. Toivoin, että asia olisi siten, sillä olin ruvennut tuntemaan suurta mielenkiintoa tähän kunnon mieheen. Näin joka päivä, että hän erosi kokonaan tovereistaan -- hän ei ollut paatunut ja kunnoton kuten he. Vaikka ihmiset seuran vaikutuksesta asteittain omaksuvat enemmistön käytöstavan, oli Bracella oma tahtonsa ja tiensä -- hänessä oli jotakin siveellistä erikoisuutta, joka teki hänet toisenlaiseksi kuin muut, ja hän näytti säilyttävän sen huolimatta siitä alituisesta tahrautumisen vaarasta, jolle hän oli alttiina seurustellessaan sellaisten miesten kanssa. Huomatessani tämän päätin ilmoittaa hänelle kurjuuteni syyn sekä saada häneltä neuvoa, miten minun piti menetellä.

Pian ilmaantui tilaisuus -- mahdollisuus keskustella hänen kanssaan muun miehistön kuulematta.

Kokkapuulla on hauska paikka, etenkin kun etutangon haruspurje on laskettu alas, niin että se on pitkin pyöröpuuta. Siellä voi pari kolme henkilöä istua tai nojata purjeeseen sekä puhella salaisuuksiaan olematta vaarassa tulla kuulluksi. Tuuli puhaltaa harvoin suoraan edestä, vaan pikemmin päinvastoin. Äänet kulkeutuvat eteenpäin tai kauas yli meren, sensijaan että ne menisivät miesten korviin. Mietiskelevä merimies etsii joskus tätä yksinäistä pikku paikkaa, ja siirtolaislaivoissa jotkut uskaliaammat kansimatkustajat kiipeävät usein sinne -- tarvitaan näet vähän rohkeutta mennä niin korkealle veden yläpuolelle -- sekä uskovat toistensa korvaan valtamerentakaisen elämänsä suunnitellun ohjelman.

Brace piti tästä paikasta, ja usein hämärän aikaan hänellä oli tapana salaa mennä sinne yksinään sekä istua itsekseen joko polttaakseen piippuaan tai antaakseen ajatustensa harhailla.

Toivoin pääseväni hänen toverikseen, mutta alussa en uskaltanut häiritä häntä, ettei hän pitäisi sellaista tungetteluna. Jonkun ajan perästä sain rohkeutta ja liityin hänen seuraansa hänen ollessaan turvapaikassaan. Näin, ettei hän tullut tyytymättömäksi -- päinvastoin näytti hän tulevan iloiseksi seurastani.

Eräänä iltana seurasin häntä tavallisuuden mukaan, päättäen ilmaista hänelle ajatukset, jotka vaivasivat minua.

"Ben!" sanoin minä siihen tuttavalliseen tapaan, jolla kaikki merimiehet puhuttelevat toisiaan. "Ben!"

"No, poikaseni; mikä on?"

Hän näki, että minulla oli jotakin ilmoitettavana, ja jäi kuuntelemaan tarkkaavasti.

"Mikä tämä laiva on?" kysyin hetken perästä.

"Tämä ei ole ollenkaan laiva, poikani -- tämä on parkki."

"Mutta mikä se on?"

"No, enkö sanonut sinulle, että se on parkki."

"Mutta minkälainen, haluaisin tietää?"

"No, tietysti tavallinen taklattu parkki -- ymmärräthän, että jos se olisi laiva, olisi tuossa perämastossa ylhäällä raakapurjeet, joita siinä ei ole, niinkuin näet -- siksi se on parkki eikä laiva."

"Mutta, Ben, minä tiedän kaiken sen, sillä sinä olet jo selittänyt minulle laivan ja parkin erotuksen. Minä haluaisin tietoa siitä, minkälainen alus tämä on."

"Noh, minkälainen! Sitähän sinä tahdot tietää. Niin, sanoisinpa sitten, ettei nopeampi purjealus ole milloinkaan työntänyt keulakoristettaan mereen. Sillä on vain yksi vika: se on hiukan liian kiikkerä minun mielestäni ja hyppii liiaksi aallokossa. Jos sitä ei pidettäisi kovassa painolastissa, en ihmettelisi, vaikka näkisin mastojen menevän mereen jonakin päivänä."

"Älä suutu minuun, Ben, kaiken sen olet kertonut minulle ennen; en halua sitä tietää."

"Ja mitä hiivattia sinä haluat tietää? Hitto vieköön, poikaseni, sinä saatat minut ymmälle."

"Vastaa minulle, Ben, sano minulle totuus: Onko tämä kauppalaiva?"

"Ohoo, siihenkö sinä pyrit? No, riippuu siitä, mitä tarkoitat kauppalaivalla. On monenlaisia tavaroita jotka kulkevat kauppatavaran nimellä. Toiset laivat kuljettavat yhtä lajia, toiset toista."

"Mitä lajia 'Pandora' kuljettaa?" kysyi minä, keskeyttäen hänet.

Kun minä tein kysymyksen, panin minä käteni hiljaa merimiehen käsivarrelle ja katsoin häntä vakavasti kasvoihin odottaessani hänen vastaustaan.

Hän epäröi hetken, kunnes näki, ettei voinut kunnolla olla vastaamatta minulle, ja vastasi sitten yksinkertaisesti: "Neekereitä. Ei hyödytä olla piilosilla tässä asiassa, poikaseni. Sinun täytyy aikanaan kumminkin huomata se - 'Pandora' ei ole kauppalaiva -- se on kuljetusalus -- se on säännönmukainen orjalaiva."

"Voi Ben!" sanoin minä rukoilevasti, "eikö semmoinen ole kauhea tapa viettää elämää?"

"No, semmoinen elämä ei sovi sinulle, poikani, ja minä olen pahoillani, että olet joutunut sellaiseen joukkoon. Minä näin sinut, kun sinä ensi kerran tulit laivaan, ja olisin tahtonut kuiskata sanan korvaasi, jos olisin voinut. Mutta tuo vanha hai sai sinut sidotuksi, ennenkuin saatoin puhua sinulle. Hän tarvitsi poikaa ja oli päättänyt ottaa sinut. Kun sinä tulit toisen kerran, olin minä alhaalla makuulavallani, ja siten sinut otettiin mukaamme. Ei, pikku Ville, tämä elämä ei sovi sinulle, poikaseni."

"Entä sinulle, Ben?"

"Seis, nuori mies! No minä en ole vihainen sinulle; onhan vain luonnollista, että ajattelet siten. Ehkä en olekaan niin paha, kuin minua luulet."

"En luule, että olet paha, Ben, päinvastoin. Juuri sentakia olen puhunut siten kuin puhuin. Luulen, että eroat suuresti muista. Minä --"

"Ehkä olet oikeassa, poika, ehkä et. En ole aina ollut paha. Olin kerran samanlainen kuin sinä, enkä välittänyt tällaisista miehistä, mutta maailmassa on tyranneja, jotka tekevät ihmiset pahoiksi, ja he ovat tehneet minutkin semmoiseksi."

Tässä merimies pysähtyi ja päästi huokauksen samalla kuin syvimmän katkeruuden varjo kulki hänen kasvoillaan. Jokin synkeä muisto liikkui hänen sisällään.

"Miten, Ben?" uskalsin kysyä. "En voi uskoa sitä. He ovat tehneet sinut onnettomaksi, mutta eivät pahaksi. Tiedän, ettet ole paha."

"Olet ystävällinen, pikku Ville, kun sanot minulle siten. Olet hyvin ystävällinen; sinä saatat minut tuntemaan samalla tavalla kuin kerran tunsin, ja minä kerron sinulle kaikki. Kuuntele, niin minä kerron sinulle koko asian."

Merimiehen silmässä oli kyynel, ensimmäinen, jonka hän oli vuodattanut moneen pitkään vuoteen. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan näin samalla kertaa hellyyttä ja surullisuutta osoittavan ilmeen.

Minä sijoituin kuuntelemaan tarkkaavasti.

"Kertomus on lyhyt", jatkoi hän, "eikä se tarvitse monta sanaa. En ollut aina sellainen kuin nyt. Ei, olin sotalaivassa monta vuotta, eikä laivassa ollut monta, jotka olisivat tienneet tai tehneet velvollisuutensa paremmin, vaikka minä sen itse sanon. Mutta se kaikki ei hyödyttänyt mitään. Se tapahtui Spitheadissa -- me olimme siellä laivaston mukana, ja minä satuin joutumaan selkkauksiin laivamme perämiehen kanssa. Kaikki oli muutaman tytön takia, jonka tapasimme rannalla ja joka oli minun mielitiettyni. Perämies otti liikoja vapauksia tytön suhteen, ja minun vereni rupesi kiehumaan. En voinut sille mitään, minä uhkasin häntä -- vain uhkasin. Täällä on, mitä siitä sain. Katsohan tänne, pikku Ville!"

Kun merimies lakkasi puhumasta, veti hän puseron päältään ja kohotti paitaansa yli hartioiden. Minä näin hänen selässään pitkin ja poikin joka suuntaan kokonaisen verkon pitkiä arpia -- vanhojen ruoskaniskujen arpia, joita "kissat" olivat tehneet hänen ruumiiseensa.

"Nyt, poikani, ymmärrät, miksi minun on pakko olla tällaisessa laivassa. Minä tietysti karkasin sotalaivastosta ja yritin sittemmin onneani kauppalaivoissa. Mutta meninpä minne tahansa, oli minulla Kaininmerkki mukanani, ja asia tuli aina tavalla tai toisella ilmi, niin etten voinut kestää sitä. Täällä en minä ole mustana lampaana laumassa. Tuolla alhaalla olevien miesten joukossa on monen selkä yhtä viiruinen kuin minunkin."

Benin lopetettua pysyin jonkun aikaa vaiti, koska hänen kärsimiensä vääryyksien lyhyt tarina oli koskenut minuun.

Hetken perästä uskalsin taas tuoda esiin asian, joka oli lähinnä sydäntäni.

"Mutta, Ben", sanoin minä, "tämä on kauheata elämää; varmaan et aio jatkaa sitä?"

Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka sain.

"Minä en saattaisi kestää sitä", jatkoin minä. "Olen päättänyt paeta, milloin tilaisuus tarjoutuu. Varmaankin sinä autat minua?"

"Sekä sinua että itseäni, poikaseni."

"Oi, olen niin iloinen."

"Niin", jatkoi hän, "minäkin olen tähän väsynyt. Olen ajatellut, miten pääsisin siitä. Olen päättänyt, että tämä on viimeinen matkani -- ainakin tässä ammatissa. Olen ajatellut, poikaseni, pujahtaa tieheni heidän käsistään sekä ottaa sinut mukaani."

"Oi, kuinka iloiseksi silloin tulen. Milloin me menemme?"

"Siinäpä pulma onkin, poikaseni. Tiedäthän, ettei koko Afrikassa ole paikkaa, jossa voisimme lähteä tiehemme, tai jos tekisimme sen, saisimme vain vaeltaa noiden mustien villien joukossa ja joutuisimme hyvinkin luultavasti heidän murhattavakseen. Ei, me emme selviydy 'Pandorasta' tällä puolen Atlanttia. Meidän täytyy pysytellä laivassa sekä suorittaa matka. Toisella puolella me toteutamme suunnitelmamme; sen vakuutan sinulle."

"Tässä on pitkä aika kärsiä."

"Sinä et joudu kärsimään -- minä huolehdin siitä. Mutta pysy rauhallisena, äläkä näytä, ettet ole aivan tyytyväinen -- ei sanaakaan kellekään siitä, mitä on sanottu tänä iltana -- ei sanaakaan, poikaseni!"

Lupasin ottaa uskollisesti vaarin annetuista määräyksistä, ja kun Brace nyt kutsuttiin vahtivuorolleen kannelle, menin minä hänen mukanaan alas, tuntien sydämeni kevyemmäksi kuin koskaan, sitten kun olin astunut "Pandoraan".

YHDESTOISTA LUKU

Minun ei tarvitse kertoa yksityiskohtaisesti tapauksia, jotka sattuivat kulkiessamme loppumatkan Afrikan rannikolle. Merimatkassa ei ole paljon vaihtelua -- merisikaparvi -- valas tai pari -- joku lentokala -- hait ja delfinit -- siinä melkein kaikki elävät olennot, jotka milloinkaan nähdään, pisimmilläkin matkoilla. Enin osa matkaamme kulki suoraan etelään, aivan poikki pohjoisen kääntöpiirin, ja ilma oli tietysti kuuma melkein koko ajan -- niin kuuma, että piki tihkui lankkujen saumoista ja kenkiemme anturoista lähti nariseva ääni joka askeleella, jonka otimme kannella.

Me näimme useita purjeita -- useimmat niistä olivat Intian kulkijoita -- muutamat menossa Englannista ulkomaille, ja toiset kotimatkallaan idästä. Me näimme muutamia pienempiä aluksia, prikejä sekä pari parkkia. Kun niissä oli Englannin värit, päätimme, että ne olivat kauppalaivoja, jotka olivat Kap-maahan tai Algoa Bayhin menossa. Ei mikään laivoista -- ei pienistä aluksista eikä Itä-Intian laivoista -- näyttänyt haluavan päästä "Pandoran" tuttavuuteen, vaan kaikki pysyttelivät siitä kaukana, kohdatessaan tai sivuuttaessaan sen. Orjalaiva tietysti halusi välttää niitä yhtä mielellään, ja siksi ei "puhuteltu" yhtäkään noista laivoista.

Oli kuitenkin yksi laiva, joka ei näyttänyt välttävän meitä. Päinvastoin muutti vieras laiva sillä hetkellä, jolloin "Pandora" tuli sen näkyviin, suuntansa, mitä se oli pitänyt, sekä kiiruhti täysin purjein meitä kohti. Koska me nyt olimme Guinean lahdessa suunnilleen sadan mailin päässä Kultarannalta, oli luultavaa, että alus, joka niin rohkeasti oli suunnannut kulkunsa meitä kohti, oli risteilijä, siis juuri sellainen laiva, jonka kanssa "Pandoran" väki ei halunnut tulla tekemisiin. Itse asiassa kävikin tämä seikka pian aivan varmaksi, sillä vieraan laivan menettely ja sen erikoinen taklaus -- se oli kutteri -- yhdessä sen seikan kanssa, että niin pieni alus purjehti rohkeasti niin suurta parkkia vastaan kuin "Pandora", oli todistamassa, että se oli joko orjalaivoja etsimässä oleva sotalaiva tai merirosvoalus -- kummassakin tapauksessa laiva, joka oli paljon paremmin varustettu miehillä ja aseilla kuin "Pandora".