Part 3

Odottamaton hyökkäys Le Grosin puolelta oli nyt selitetty: hän ei toiminut omasta päästään, vaan toisten edustajana! Oli selvää, että he olivat antaneet hänelle määräyksiä, ja asennosta, jossa he seisoivat, sekä jo huomauttamastani pirullisesta ilmeestä sain varmuuden siitä, että jokin uusi kidutus oli aiottu minua varten.

Minä en huutanut Bracea avukseni, sillä se ei olisi hyödyttänyt. Tuo kunnon toveri ei olisi voinut suojella minua tämänkaltaisilta tyranneilta. Ne olivat hänen päällikköjään, ja heillä oli laki puolellaan pannakseen hänet kahleisiin, jos hän vain sanallakin olisi tullut väliin --,vieläpä ampuakseen tai tappaakseen hänet, jos hän olisi yrittänyt tulla minun avukseni.

Tiesin, ettei hän uskaltaisi keskeyttää heitä, olisivatpa he ryhtyneet mihin julmuuteen tahansa. Oli parempi olla saattamatta häntä selkkauksiin ylempien kanssa. Tätä ajatellessani pidin suuni kiinni ja odotin, mitä piti tapahtua.

Minua ei pidetty kauan epätietoisena heidän aikeistaan.

"Hitto vieköön sen laiskan lurjuksen!" huusi perämies alhaalta -- "kuorsaamassa keskellä selvää päivää, mitä? Herätä hänet köydenpäällä, ranskanpoika! Hutki häntä kunnes häneltä pääsee poru!"

"Ei", huusi kapteeni, jonka mieleen oli tullut parempi ohjelma. "Aja hänet ylös! Hän näyttää pitävän ylöspäin kiipeämisestä. Aja hänet ullakolle! Hän haluaa tulla merimieheksi -- me teemme hänestä sen!"

"Ha, haa!" yhtyi perämies käheästi nauraen päällikkönsä nerokkaaseen päähänpistoon, "niin juuri, todellakin; tuuleta häntä yläprammiraa'alla!"

"Kyllä -- kyllä!" vastasi Le Gros ja kääntyen sitten minuun päin köysi uhkaavassa asennossa hän käski minun ruveta nousemaan.

Minä en voinut muuta kuin totella ja kiertäen märssytangon vanttien ympäri tartuin käsilläni tikkaisiin ja aloin kiivetä ylöspäin.

SEITSEMÄS LUKU

Minä kiipesin hitain ja pelokkain askelin. Olisin mennyt paljoa hitaammin, jollei minua olisi pakottanut ylöspäin Le Gros, joka seurasi minua köydenpäineen, jolla hän löi minua takaapäin, kun pysähdyin. Hän antoi iskunsa pirullisessa kiukussaan lyöden minua sääriin ja takapuoleen sekä koettaen tuottaa kipua niin paljon kuin mahdollista. Tässä hän onnistuikin, sillä kovasolmuinen köysi tuotti minulle äärimmäistä tuskaa. Minulla ei ollut sentakia muuta neuvoa kuin jatkaa nousemistani tai alistua hänen pieksettäväkseen. Minä jatkoin kiipeämistäni.

Saavuin märssytangon ristipuille ja nousin niiden päälle. Oi, oli peloittavaa katsoa alas! Allani ei ollut muuta kuin meri itse, sillä tuulen taivuttamat mastot eivät ollenkaan olleet pystysuorat. Tunsin ikäänkuin riippuvani ilmassa, niinkuin ei maatakaan olisi ollut alapuolellani, sillä alla oli merenpinta, joka kimalteli niinkuin taivaskin.

Allani oli kuitenkin jalkojeni juuressa Le Grosin tummat, synkät kasvot, ja hän komensi minua uhkaavin äänin sekä elein ylöspäin -- yhä ylöspäin!

Ylöspäin! Miten saatoin kiivetä kauemmaksi? Yläpuolellani levisi prammitangon köysistö. Siinä ei ollut tikkaita, ei mitään, jossa olisi voinut lepuuttaa jalkaansa -- ei mitään muuta kuin kaksi mustaa, jäykkää köyttä, jotka yhä lähenivät toisiaan, yhtyäkseen maston huipussa.

Miten saatoin nousta niitä pitkin? Semmoinen näytti käyvän yli voimien.

Mutta minun ei suotu edes epäröidä. Tuo törkeä mies heilautti itsensä lähelle ja hosui yhä solmuisella nuoralla reisiäni, päästäen samalla suustaan kirouksia ja hirveitä uhkauksia, että hän repisi joka palan sääristäni irti ruumiista, ellen nousisi ylös.

Minä en voinut muuta kuin koettaa, ja asettuen köysien väliin rupesin minä vetämään itseäni ylöspäin. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistuin pääsemään prammitangon raa'alle, johon taas pysähdyin -- en voinut mennä eteenpäin. Olin aivan hengästyksissäni, ja minulla oli tuskin voimaa pysyä kiinni köysistössä ja estää itseäni putoamasta.

Yläprammitanko kohosi yhä yläpuolella, ja alhaalla uhkasivat Le Grosin tummat kasvot. Niissä näkyi hymy synkkyyden keskellä -- tyydytyksen hymy, kun hän näki sen tuskan, joka ahdisti minua tällä hetkellä.

Minä saatoin yhä kuulla alhaalla olevien paholaisten äänet heidän huutaessaan käskyjään: "Aja ylös vain hänet, Ranskan Pekka -- ylös yliprammiraa'alle!"

Luulin kuulevani toisia ääniä, myöskin Bracen äänen, joka toisti sanoja: "Seis siellä! Seis! Poika on vaarassa."

Minä katsoin vinosti kantta kohti. Näin miesten seisovan keulakannen luona! Mielestäni heidän joukossaan oli hämmennystä ja sekasortoa, kuin jos muutamat olisivat olleet Bracen puolella ja toiset taas hyväksyneet sen, mitä tapahtui. Mutta minä olin liiaksi peloissani tehdäkseni tarkkoja huomioita sillä hetkellä, ja minulla oli liiaksi tekemistä sen törkimyksen kanssa, joka oli minua lähinnä.

"Ylös"! huusi hän, "ylös tai jumal'auta! Minä pieksen sinut kuoliaaksi, senkin maamoukka - minä teen sen, _sacr-r-é_!"

Ja näin uhaten hän taas käytteli kidutusasettaan kipeämmin kuin milloinkaan.

En voinut kestää sitä. Yläprammiraaka oli korkein paikka, johon heillä oli tarkoitus pakottaa minut nousemaan. Jos pääsisin sinne, olisivat he tyytyväisiä ja lakkaisivat pieksämästä minua. Suuren laivan yläprammiraa'alle pääseminen on vaarallinen taidonnäyte sillekin, jolla on ollut harjoitusta kiipeämisessä, mutta minusta näytti sen suorittaminen mahdottomalta. Minulla oli vain sileä köysi -- ei solmua eikä silmukkaa käsien tai jalkojen avuksi. Minun täytyi kiivetä sitä pitkin muuttaen vuorotellen käsiäni ja vetäen ruumiini koko painoa perässäni. Oi! minulla oli hirveä ja vaarallinen tehtävä edessäni, mutta epätoivo, tai pikemmin Le Gros, pakotti minut lopuksi yrittämään, ja tarttuen sileään harusköyteen minä aloin kiivetä ylöspäin.

Olin pääsyt enemmän kuin puolen matkaa -- yliprammiraaka oli miltei ulottuvillani -- kun voimani uupuivat kokonaan. Sydämeni kävi heikoksi sekä sairaaksi ja pääni oli aivan sekaisin huimauksesta. En voinut kannattaa itseäni kauempaa, otteeni heltisi köydestä ja tunsin putoavani -- putoavani -- ollen samalla tukehtumaisillani, kun ei voinut hengittää. Kaikesta tästä huolimatta en kadottanut tietoisuuttani. Säilytin edelleen kaikki aistini kauheassa putoamisessani ja luulin pudotessani, että kuolisin putoamisesta tai, mikä oli sama asia, hukkuisin allani olevaan mereen. Olin tunnoissani silloinkin, kun syöksyin veteen ja vajosin syvälle pinnan alle, ja minulla oli ajatus, etten pudonnut suoraan yliprammiraa'alta mereen, vaan että jokin keskeytti putoamiseni puolimatkassa. Tämä luulo näyttäytyi oikeaksi, kuten sain jälkeenpäin tietää. Laiva sattui olemaan tähän aikaan täysissä purjeissa, ja isomärssypurje, joka oli pullistunut raikkaassa tuulessa, oli ottanut minut vastaan kuperalle puolelleen, kun tulin alas. Siitä olin minä lennähtänyt taas pois, mutta putoamisen voimakkuus oli siten heikontunut, ja toinen heilahdus mereen ei ollut niin voimakas, kuin se muuten olisi ollut. Muussa tapauksessa olisin todellakin murskautunut vedenpintaa vasten niin etten olisi milloinkaan enää hengittänyt. Toinenkin sattuma koitui minun hyödykseni: ruumiini oli kääntynyt ympäri, kun irtausin märssystä, ja minä putosin pää alaspäin, mutta puskiessani purjeeseen oli asentoni muuttunut, ja minä tulin veteen pystysuorassa asennossa jalat alaspäin. Seurauksena oli, että törmäys oli lievempi, ja vaipuessani syvälle aaltoihin olin minä pelastunut. Kaikki nämä seikat sain tietää jälkeenpäin henkilöltä, joka tuskaisena oli pitänyt minua silmällä alastulossani.

Kun nousin pinnalle, olin tietysti aivan pökerryksissäni ja ihmettelin, että vielä elin, sillä päästäessäni tukeni irti olin ollut varma, että olin singonnut ikuisuuteen -- niin, uskoin täydelleen, että loppuni oli tullut.

Nyt huomasin, että elin vielä -- että olin meressä -- että aallot loiskuivat ympärilläni, ja katsoessani ylös huomasin tumman laivan noin kaapelinpituuden päässä itsestäni yhä poispäin menossa. Luulin näkeväni miehiä seisomassa laivan peräparraspuun luona muutamia riippumassa vanteilla. Mutta laiva näytti menevän nopeasti pois sekä jättävän minut jälkeensä veden varaan.

Olin opetellut uimaan ja pojaksi olin kohtalaisen hyvä uimari. Tuntien, etten ollut loukkaantunut, rupesin vaistomaisesti uimaan, en seuratakseni laivaa, vaan estyäkseni uppoamasta. Minä katselin juuri ympärilleni nähdäkseni jotakin, johon voisin tarttua, kun mieleeni tuli luulo, että laivasta oli heitetty jotakin. En voinut aluksi nähdä mitään, mutta kun nousin aallon harjalle, näin -- itseni ja laivanrungon välissä -- tumman, pyöreän esineen, jonka saatoin erottaa olevan miehen pään, vaikkakin aurinko paistoi silmiini. Mies oli vielä jonkun matkan päässä, mutta lähestyi minua ilmeisesti, ja hänen tullessaan lähemmäksi tunsin suojelijani Bracen paksun, kiharan tukan sekä kasvot. Hän oli hypännyt mereen ja ui minun avukseni. Muutamissa sekunneissa hän oli minun sivullani.

"Hei!" huusi hän tullessaan lähemmäksi ja nähdessään, että minä uin, "kaikki hyvin, poikani! Uit kuin sorsa, mitä? -- Kaikki hyvin -- et kai tunne loukanneesi itseäsi? Nojaa minun, jos tunnet."

Vastasin tuntevani itseni kyllin voimakkaaksi, uidakseni puoli tuntia, jos oli tarvis.

"Sitten on kaikki hyvin", vastasi hän, "me saamme köydenpään vähemmässäkin ajassa, vaikka ehkä luulet saaneesi tarpeeksi köydenpäästä? Hitto vieköön ne epäinhimilliset lurjukset. Minä vielä kostan puolestasi, poikaseni. Laiva ohoi!" huusi hän, "tännepäin köytenne! Ohoi! Ohoi!"

Tähän mennessä oli laiva kääntynyt ja palasi nostamaan meitä. Jos olisin ollut yksin vedessä, ei tällaista tekoa olisi tehty, kuten jälkeen päin sain tietää, ainakin olisi nähty hyvin vähän vaivaa minun pelastamisekseni. Bracen mereenhyppääminen teki välttämättömäksi laivan kääntämisen ja kaikki piti yrittää hänen pelastamisekseen, koska hän oli liian tärkeä mies laivamiehistössä rankaisematta uhrattavaksi. Ei perämies eikä kapteeni uskaltaneet jättää häntä oman onnensa nojaan ja sen vuoksi annettiin määräys kääntää laiva.

Onneksi oli tuuli vieno, eikä merenkäynti ollut kovin ankara. Kun laiva kulki läheltä siitä, missä me uimme, heitettiin sieltä köysiä, joihin me kumpikin kykenimme tarttumaan, ja niiden avulla meidät pian hinattiin ylös, joten seisoimme taas kannella turvassa.

Kiduttajieni kiukku näytti olevan tyydytetty siksi kertaa. En nähnyt heitä ollenkaan, kun pääsin laivaan, enkä myöskään loppuosana päivää, koska minun sallittiin mennä alas ja jäädä keulakannelle koko iltapäiväksi.

KAHDEKSAS LUKU

Omituista sanoa, minä sain osakseni hieman parempaa kohtelua tämän tapauksen jälkeen, vaikka se ei tullut omantunnontuskista tapahtuman johdosta eikä siitä, että perämies tai kapteeni olisivat tulleet inhimillisemmiksi tai ystävällisemmiksi. Syy oli aivan toinen. Asia johtui siitä, että molemmat käsittivät tekonsa tehneen miehistöön epäedullisen vaikutuksen. Monet miehistä olivat Bracen ystäviä ja ihailijoita, ja häneen yhtyen eivät he ollenkaan hyväksyneet päällikköjen menettelyä, joten keulakannella ja ankkurinvivun ääressä kuului melko lailla tyytymätöntä puhetta tämän tapauksen jälkeen, usein hyvinkin äänekästä. Brace oli saavuttanut suosiota sen kautta, että oli hypännyt mereen auttamaan -- todellinen rohkeus saa aina ihailijoita, olkootpa he sivistymättömiä tai hienostuneita -- ja Bracen ystävien lukumäärä oli kasvanut sen kautta. Minä kuulin, että hän oli tosiaan tullut väliin, kun minua pakoitettiin kiipeämään ylös, sekä huutanut vastakkaisia käskyjä kuin mitä perämies oli antanut. Tämä oli syynä hälinään, jonka olin huomannut kannella, ja se taas oli seurauksena siitä, että useat hänen ystävänsä koettivat pidättää häntä, kun muut taas yhtyivät hänen vetoomukseensa.

Sekä kapteeni että perämies olivat peräkannelta kuulleet kaiken tämän, mutta eivät olleet huomaavinaan sitä. Jos siinä olisi ollut joku muu mies kuin Brace, olisivat he heti panneet hänet rautoihin tai rangaisseet häntä vielä ankarammin -- etenkin jos hän olisi sattunut olemaan heikompia ja vähemmän suosittuja miehistön kesken. Mutta olosuhteiden ollessa näin eivät he ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin asiassa, eikä ketään rangaistu niistä moittivista lausunnoista, joita oli sanottu. Mutta sekä kapteeni että perämies olivat huomanneet tyytymättömyyden, ja siinä oli syy, miksi minua kohdeltiin jälkeenpäin inhimillisemmin tai pikemmin vähemmän julmasti, sillä häväistyksiä ja loukkauksia sain tilaisuuden sattuessa yhä sekä puolelta että toiselta.

Tästä lähtien sallittiin minun harjoitella merimiesten kanssa, ja minulla oli vähemmän likaista työtä tehtävänäni. Muuan yksinkertainen mies, jo mainittu hollantilainen -- häntä ivattiin myöskin paljon -- teki yhdessä minun kansani halpa-aryoisemman raskaan työn ja sai osakseen enemmän kuin puolet siitä sapesta, jota kapteenin ja perämiehen piti välttämättä jollekulle purkaa. Itse asiassa oli heidän julmuutensa vähällä tappaa hollantilaisparan, joka oli kurja-osainen ihmiskunnan edustaja, vaikka hän olikin aivan viaton olento. Olen aivan varma, että hänen "Pandoralla" saamansa loukkaukset olisivat saattaneet hänet aikaisempaan hautaan, kuin luonto oli määrännyt hänelle, jollei hänen surullisena kohtalonaan olisi ollut kuoleman kohtaaminen vieläkin aikaisemmalla ajalla, kuten minä saatan myöhemmin kertoa.

Julmuudet, joita "Pandoran" kapteeni ja perämies harjoittivat tätä miestä kohtaan, tuntuisivat uskomattomilta kerrottuina -- uskomattomilta, koska tuskin voitaisiin pitää totena, että sellainen tunteen puute on mahdollinen ihmissydämessä. Mutta pahuuteen taipuvien luonteiden lakina näyttää olevan, että milloin julmuus on kerran päässyt alkuun, eikä kohtaa vastustusta uhrinsa puolelta, tuo alhainen intohimo kasvaa vain vahvemmaksi ja rajummaksi, sensijaan että se tulisi tyydytetyksi, aivan kuten on villien petojen laita, kun ne ovat maistaneet verta. Siten näytti olevan "Pandoran" päällystön laita, sillä vaikka heillä olisi ollutkin syytä rangaista tuota merimiesraukkaa, he varmaan saivat täydellisen sovituksen; mutta he nauttivat hänen kiduttamisestaan juuri siksi, ettei heillä ollut rankaisemisen syytä -- juuri siksi että uhri puolestaan ei ollenkaan vastustanut heitä.

Muistan monta heidän kiduttamistapaansa. Yksi oli se, että mies sidottiin peukaloistaan riippumaan siten, että varpaat juuri koskettivat kantta. Siten pidettiin häntä tuntikausia. Asento saattaa tuntua kylläkin helpolta sen mielestä, joka ei ole koskaan koettanut sitä. Asia on aivan toisin -- se on inkvisitsionille vertoja vetävä kidutus. Se saa pian uhrinsa voihkumaan. Toinen rangaistustapa -- tai huvittelutapa -- jota "Pandoran" takakannen urhot käyttivät tätä merimiesparkaa kohtaan, oli se, että hänet ripustettiin omasta vyöstään puoliväliin ylös raa'annokkaan ja jätettiin roikkumaan siihen. Tätä he leikillisesti nimittivät "apinan ripustamiseksi" omistaen sille erään merimiesten usein harjoittaman mieliajanvieton nimen. Kerran he sulkivat hänet tyhjään tynnyriin ja pitivät häntä siellä useita päiviä ilman ruokaa. Lopuksi työnnettiin vähän laivakorppuja ja vettä tapinreiästä, ja ne tuo kurja raukka nielaisi ahnaasti juuri viime tingassa saattaakseen vielä pelastaa itsensä menehtymästä nälkään ja janoon. Mutta on muita rankaisutapoja, jotka ovat liian kauheita ja inhoittavia kerrottavaksi, ja kaikkia niitä sai tämä onneton mies kokea -- onneton, koska hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä ihmeellistä sanoa, hän sai vain vähän myötätuntoa tai sääliä osakseen tuon kelvottoman miehistön puolelta. Vaikka hän oli aivan viaton olento, oli hän niitä onnettomia, joiden olemus estää heitä saamasta ystäviä tai liittolaisia.

Näytti siltä, kuin tuon miesraukan kurjuus olisi ollut minulle eduksi ja suojellut minua monelta pahoinpitelyltä, minkä muuten olisin saanut osakseni. Hän oli yhteisten kiusaajiemme ja minun välilläni jonkinlaisena aallonmurtajana tai "puskurina", johon heidän epäinhimillisyytensä kulutti enimmät voimansa! Minä säälin häntä kaiken tämän johdosta, vaikken uskaltanut näyttää sääliäni tai myötätuntoani. Minä tarvitsin molempia itse, sillä vaikka olen sanonut, että asemani oli parantunut, olin minä yhä vielä surkuteltava -- niin onneton kuin saatoin olla.

Ja miksi, kysytte -- miksi onneton nyt, kun olin voittanut useimmat ensi vaikeudet ja edistyin tasaisesti siinä ammatissa, johon olin niin palavasti halunnut päästä? On aivan totta, että edistyin ja nopeastikin. Bracen opettaessa olin hyvässä vauhdissa tullakseni merimieheksi. Vähemmässä kuin viikossa sen jälkeen kuin olin tipahtanut veteen yläprammiköysistöstä, saatoin kiivetä yläprammiraa'alle tuntematta vähintäkään pelkoa -- niin, olinpa kerran pöyhkeilypuuskassa mennyt korkeammallekin ja pannut käteni päämaston nuppiin! Viikon ajassa opin minä, miten piti kiertää käärinuora tai sovittaa yhteen kaksi köydenpäätä yhtä sievästi kuin joku merimiehistäkin. Useammin kuin kerran olin muiden mukana mennyt ylös reivaamaan märssypurjeita kovanpuoleisella tuulella. Tätä tekoa pidetään urotyönä, ja minä olin kunniakkaasti suorittanut sen suojelijani tyytyväisyydeksi. Niin, on aivan totta, että minä nopeasti muutuin merimieheksi, ja kuitenkaan minä en ollut ollenkaan tyytyväinen asemaani -- minun pitäisi pikemmin sanoa, olin kurjasti tyytymätön -- aivan onneton.

Olette hämmästyneitä ja kysytte syytä. Minä sanon sen muutamalla sanalla.

En ollut viipynyt monta päivää "Pandoralla", ennenkuin huomasin jotakin, joka oli mielestäni omituinen seikka laivassa. Ensin panin merkille miehistön käytöstavan ja kurin tai pikemmin kurin puutteen, mikä kokonaan erosi siitä, mitä olin lukenut kirjoista, jotka kertoivat ehdottomasta tottelemisesta ja täsmällisestä kunniotuksesta työtä tekevien ja käskijöiden välillä. Saattoi kuitenkin olla siten, että ne, joista olin lukenut, olivat sotalaivoja, ja että muissa kuri oli aivan erilainen. Kun en ennestään tuntenut merimiehiä tai heidän elämäntapaansa, päättelin, että "Pandoran" miehistön törkeä käyttäytyminen saattoi olla hyvänä näytteenä heidän oloistaan, ja tämä johtopäätös tuotti minulle sekä tuskaa että nöyryytystä. Tästä kokemuksesta tuli kaikkien nuorekkaiden, merimiehen vapaasta, onnellisesta elämästä uneksimieni unelmain surullinen toteutuminen -- tai pikemmin niiden vastakohta, ja minä tunsin vastenmielisyyttä sekä merimieheen että hänen elämäänsä heti alussa.

Toinen asianhaara veti huomioni puoleensa samaan aikaan -- "Pandoralla" olevan miehistön lukumäärä. Laiva ei ollut kovin suuri -- ei yli viidensadan rekisteritonnin. Itse asiassa se ei ollut "laiva", ammattisanoilla puhuen, vaan "parkki", toisin sanoen laiva, jonka perämaston köysistö on toisenlainen kuin molempien muiden, s.o. ilman nelikulmaista märssypurjetta. Tässä ja muutamissa muissa kohdin on eroa parkin ja laivan välillä -- sitäpaitsi on edellinen tavallisesti pienempi.

"Pandora" oli jokseenkin iso parkiksi -- sillä oli täydellinen purjevarustus aina ajopurjeeseen, prammitangon tukipurjeisiin ja yläprammipurjeeseen asti, ja se oli nopeimpia purjehtijoita, mitä ikinä olen nähnyt. Mutta katsoen sen kokoon ja sen kuljettamaan tavaramäärään en voinut olla ajattelematta, että sillä oli liian suuri miehistö. Miehistä ei näyttänyt olevan työssä enempää kuin puolet, ei silloinkaan kun laivaa käännettiin -- ja olin vakuutettu siitä, että puolet heistä olisi suorittanut koko työn. Minulle oli usein sanottu -- minulla oli tapana kysellä sellaisia asioita -- että kymmenen, parinkymmenen miehen joukko oli riittävä senkokoiselle laivalle; miksi siis tarvitsi "Pandora" kaksi kertaa tämän määrän? Minä laskin miehet uudestaan ja uudestaan. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä, mukaan otettuina peräkannen urhot ja Lumipallo laivan keittiössä!

Asialla oli vaikutuksensa minuun -- totta kyllä jotenkin epämääräinen -- mutta päivä päivältä, huomattuani sekä päällystön että miehistön häikäilemättömän vastenmielisen käytöksen sekä kuultuani muutamia omituisia keskusteluja muodostui mielessäni mitä kiusallisimpia epäluuloja, ja minä aloin pelätä, että olin joutunut oikeiden roistojen seuraan.

Nämä epäluulot osoittautuivat lopulta tosiksi aivan täysin määrin.

Useita päiviä senjälkeen kuin purjeet oli nostettu, olivat luukut olleet kiinni ja tervavaatteella verhotut. Ilma oli ollut yhtämittaa tuulinen, ja kun oli vähän tilaisuutta mennä alas, pidettiin niitä siten, vaikka silloin tällöin nostettiin luukunpuolikas, kun tarvittiin jotakin alakannelta tai ruumasta. Minua itseäni ei koskaan lähetetty alas missään asioissa, enkä ollut milloinkaan nähnyt lastia, vaikka minulle oli sanottu, että siinä oli pääasiallisesti paloviinaa sekä että me veimme sen Hyväntoivonniemelle.

Mutta jonkun ajan perästä kun ilma tuli kauniiksi, tai pikemminkin, kun olimme purjehtineet eteläisille leveysasteille, jossa ilma on miltei aina kaunis, otettiin tervavaatteet pois, luukut -- sekä pää että etuluukku -- avattiin, ja kaikki, jotka halusivat, menivät "välikannelle" mielensä mukaan.

Uteliaisuus, enemmän kuin mikään muu syy, saattoi minut menemään alas. Siellä minä näin sellaista, mikä ei ainoastaan vahvistanut epäluulojani, vaan myöskin täytti minut inholla ja kauhulla. Lasti, joka oli kaikki ruumassa eikä mitään alakannella, näytti kylläkin paloviinalastilta, niinkuin sen oli sanottu olevan, sillä ruumassa oli suuria tynnyreitä monia kymmeniä. Sen lisäksi oli siellä muutamia tavaralaatikoita, joukko kankirautaa sekä suuri pino pusseja, jotka näyttivät sisältävän suolaa.

Kaikkea tätä katselin aivan levollisena. Nämä tavarat eivät synnyttäneet minussa inhon ja kauhun tunnetta. Sen tuotti alakannella oleva pino esineiksi muokattua rautaa. Rauta oli muodostettu inhottavan muotoiseksi ja kauheannäköiseksi, että minä heti kokemattomuudestani huolimatta huomaisin esineet jalka- ja käsiraudoiksi sekä kahleiksi! Mihin tarvitsi "Pandora" niitä?

Mutta salaisuus oli nyt ilmi. Minun ei tarvinnut tehdä enää otaksumia. Kirvesmies puuhaili joidenkin omituisten tammipuun palasten kanssa, joita hän sovitteli ristikon muotoon. Ymmärsin heti, että se oli tarkoitettu luukkua varten.

En tarvinnut lisää selitystä. Olin lukenut "keskikannen" kauhusta. Huomasin kirvesmiehen työn tarkoituksen, En epäillyt pitempää, että "Pandora" oli orjalaiva!

YHDEKSÄS LUKU

Niin -- epäilemättä olin orjalaivassa -- sellaisessa, joka oli asianmukaisesti sovellutettu tuota epäinhimillistä liikennettä varten -- varustettu sen mukaisella miehistöllä. Voisin myös sanoa aseistettu, sillä vaikka laivassa ei ollut tykkiä, huomasin minä suuren joukon musketteja, lyhyitä sapeleita sekä pistooleja, jotka oli tuotu kannelle jostakin salaisesta kätköpaikasta ja jaettu miehille puhdistettavaksi sekä kuntoon pantavaksi. Kaikesta tästä kävi selväksi, että "Pandora" oli aikeissa ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen, ja vaikka se ei taistelussa voinut vastustaa pienintäkään sotalaivaa, oli se päättänyt, että ei pelkkä yhden veneen miehistö voinut ottaa sitä kiinni ja ryöstää siltä sen ihmislastia. Mutta "Pandora" pani menestyksen toivonsa enemmän purjeisiinsa kuin varustuksiinsa, ja harvat sotalaivat todellakin saattoivat saavuttaa sen avovedellä ja suotuisalla tuulella -- siten se oli rakennettu ja taklattu.

Sanon, etten kauempaa ollut epätietoinen sen oikeasta luonteesta. Itse asiassa ei laivaväki enää salannut sitä. Päinvastoin miehet näyttivät olevan riemuissaan toimestaan, katsoen sitä urotyön ja uskaliaisuuden valossa. Pikariensa ääressä he lauloivat lauluja, joissa "rohkea orjalaiva" ja sen "iloinen miehistö" oli pantu näyttelemään sankarin osaa, ja monta raakaa sukkeluutta lausuttiin sen "mustanahkaisesta lastista".

Me olimme nyt päässeet eteläpuolelle Gibraltarin salmea ja purjehdimme reitillä, missä emme hyvinkään luultavasti kohtaisi englantilaisia sotalaivoja. Risteilijät, joiden ainoana tehtävänä on pitää silmällä orjakauppaa olivat paljon kauempana etelässä pitkin rannikkoja, missä orjia tavallisesti tuodaan laivaan. Kun ei ollut pelkoa niiden kohtaamisesta muutamiin lähipäiviin, ei "Pandoran" miehistöllä ollut juuri muuta tehtävää kuin huvitella. Sentähden pidettiin yhtämittaisia kemuja ja juotiin, tanssittiin sekä tehtiin kujeita aamusta iltaan.