Part 22

Jos nämä tapaukset olivat käyneet yksitoikkoisiksi, eivätkä enää kiinnittäneet mieltäni, oli sattumaisillaan muuan, joka tulisi herättämään minussa mitä voimakkainta mielenkiintoa -- tulisi järkyttämään sieluani aivan äärimmäiseen kiihtymykseen asti.

Olen sanonut, että tämä tapaus oli sattumaisillaan -- se oli kauhea suunnitelma, joka jo oli kypsytetty, vaikka sitä oli pidetty salassa toveriltani ja minulta. Ei Bracella eikä minulla ollut vähintäkään aavistusta siitä siihen hetkeen asti, jolloin se avoimesti ilmoitettiin.

KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU

Oli luultavasti kuudes päivä hylyltä lähdön jälkeen -- en tosin ole varma päivästä -- kun hirveä aikomus tuli ilmi. Se oli ollut haudottavana jonkun aikaa aikaisemmin, ja tänä päivänä tuli ratkaisu.

Nyt oli useita päiviä siitä kun kukaan oli maistanut ruokaa -- kaksi korppuansa oli jokainen syönyt jo aikoja sitten -- useimmat sillä hetkellä, jolloin ne jaettiin. Tietysti jokainen lautalla-olija kärsi nälän tuskia ja oli sietänyt niitä kunnes ruoantarve oli tullut äärimmäisen tuskaa tuottavaksi.

Jotkut näyttivät kuihtuneilta, silmät olivat syvälle painuneet ja posket luiset sekä kuopalla. Toisilla oli, omituista sanoa, lihava, paisunut ulkomuoto, mutta tämä oli varmaan johtunut ajettumisesta tai jostakin luonnottomasta syystä -- nälkä ei varmaankaan ollut antanut heille lihaa. Kaikilla -- joka ainoalla -- oli silmien tienoilla ja suun ympärillä tuo erikoinen ilme, jonka voi huomata nälkäisen koiran naamassa tai vielä selvemmin puoliksi nälkiintyneellä sudella.

Tänä aikana näytti heidän keskensä olevan jokin salainen yhteisymmärrys -- ei kaikkien kesken, vaan niiden, jotka olivat johtajina -- oli näet sellaisia jotka heikontuneessa tilassaankin olivat vahvempia ruumiiltaan ja tarmokkaampia mieleltään, ja heillä oli jonkinlainen johtovalta muihin. En voinut sanoa, mitä tämä yhteisymmärrys koski, enkä tosiaan olisi välittänyt sen olemassaolon ilmauksista, jollei olisi tapahtunut sitä, mitä tapahtui. Minä huomasin heidän silloin tällöin kuiskailevan toisilleen, ja siten tehdessään he loivat sivusilmäyksiä Braceen ja minuun päin. Toisinaan minä yllätin milloin yhden milloin toisen tuijottamassa minuun villillä susimaisella katseella, joka teki minut erikoisen levottomaksi, vaikka en voinut sanoa mistä syystä. Minä huomasin, että he näyttivät siltä kuin eivät olisi pitäneet siitä, että heidät tavattiin sillä tavoin katsomassa minuun, ja aina kun minä vastasin heidän katseisiinsa, laskivat he äkkiä silmänsä tai käänsivät kasvonsa poispäin. Jälkeenpäin he näyttivät aivan sellaisilta miehiltä jotka oli tavattu jostakin alhaisesta tai rangaistavasta teosta.

Kun minusta näytti, että he katsoivat samalla tavalla toveriini ja myös toisiinsa, kuvittelin että se oli varmaan joku äärimmäisen nälän tuntomerkki, enkä minä ajatellut sitä sen enempää.

Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin, että kuiskiminen lisääntyi heidän keskuudessaan, ja sitä seurasi yhä suurempi viittilöimisten ja kiihtymyksen vuorottelu.

Brace huomasi sen myöskin ja arvasi paremmin kuin minä, mitä kaikki tämä salakähmäisyys merkitsi -- ainakin oli hän lähempänä totuutta, sillä hänkin oli edelleen tietämätön noiden roistomaisten salaliittolaisten täydestä aikomuksesta.

Hän kuiskasi minulle, mihin hän luuli heidän tähtäävän, tarkoittaen paljastaa hirveän totuuden minulle niin hellävaroen kuin mahdollista. Mutta nyt olin minä enemmän kuin puoleksi arvannut asian, eikä hänen ilmoituksensa ällistyttänyt minua.

"Jonkun on kuoltava, poika. Luulen että he puhuvat arvan heittämisestä siitä, kuka se tulee olemaan -- no, meidän täytyy uskaltaa muiden mukana."

Juuri kun Brace oli päättänyt puheensa, nousi muuan mies lautalla ja vaatien toisten huomiota pyysi tehdä erään ehdotuksen heille.

Puhe, jolla hän teki ehdotuksensa tiettäväksi, oli tosiaan lyhyt ja osuva. Itse asiassa tuli hän ehdotukseensa melkein heti, ja se kuului yksinkertaisesti siten, että yhden joukosta täytyi kuolla muiden pelastamiseksi -- että heillä oli vielä vettä, mutta ei ollenkaan ruokaa -- kaikkien täytyi joutua perikatoon, jolleivät saaneet syödäkseen -- että he eivät voineet syödä, jollei --

Mutta en voi toistaa niitä kauheita perusteita, joita hän käytti, vaikka ne olivatkin lyhyitä -- hänen puheensa oli näet lyhyt ja kun hän oli pitänyt sen, istuutui hän taas.

Tuli lyhyt väliaika, ja sitten nousi toinen sekä kääntyi miesjoukon puoleen. Tämä mies yhtyi edellisen mielipiteisiin sekä lisäsi ehdotukseen suunnitelman sen toteuttamiseksi -- että nimittäin se, jonka tuli kuolla, valittaisiin arvalla. Tätä tietysti sekä Brace että minä odotimme. Ei ollut luultavaa, että kukaan tarjoutuisi vapaaehtoisesti.

Mikä olikaan kauhuni ja toverini suuttumus sekä säikähdys, kun muuan vahvimmista ja raaimmista koko joukosta -- Le Gros-lurjus -- nousi ja kovalla sekä vakavalla äänellä ei ainoastaan vastustanut arvanheittoa, vaan vieläpä ehdotti minua uhriksi!

Brace hypähti heti pystyyn ja päästi paheksumisen huudahduksen. Odotettiin, että tämä huudahdus saavuttaisi vastakaikua muilta, ja siten olisikin sellaisen halpamaisen ehdotuksen ottanut vastaan miltei jokainen muu miesjoukko maan pinnalla tai valtamerellä.

Mutta sekä toverini että minä huomasimme pian kauhistukseksemme, että sellaista vastakaikua ei kuulunut tuon roistomaisen miehistön puolelta. Päinvastoin useat kannattivat itse ehdotusta, vieläpä sellaisella enemmistöllä -- voisin melkein sanoa yksimielisyydellä, että oli ilmeistä useimpien niistä miehistä, jotka puhuivat, jo ennakolta päättäneen asian. Heidän nopeasta mukautumisestaan kävi selville, että he olivat valmistuneet tällaisen varalle, ja tämä seikka selitti sen salaperäisen kuiskuttelun, jota oli ollut edellisenä päivänä. Muutamat harvat eivät ilmeisesti olleet olleet mukana salaisuudessa, mutta nämä olivat heikkoja miehiä, joiden vastustuksesta ei olisi välitetty ja jotka itse asiassa näyttivät olevan kylläkin valmiita yhtymään enemmistöön.

Ranskalainen rehentelijä jatkoi puhettaan puolustellakseen ehdotustaan todisteilla. Me emme olleet kaikki samanarvoisia, sanoi hän -- oli kyvykkäitä merenkulkijoita -- ja tavallisia merimiehiä -- ja minä olin vain poika. Miksi olisi minulla yhtä hyvä mahdollisuus pelastua kuin muillakin? Se oli nurinkurista.

Brace vastusti hänen perusteitaan -- vetosi miehistöön -- heidän oikeuden- ja rehellisyyden tuntoonsa -- "heitettäköön arpaa", sanoi hän, "ja koettakoon poika onneaan muiden mukana" --- se oli ainoa oikeudenmukainen ja kunniallinen keino -- ainoa miehen arvoa vastaava menettelytapa.

Pyh! Nämä eivät olleet miehiä. Joka ikinen oli liiankin iloinen ryhtyäkseen mihin keinoon tahansa, joka vain vapauttaisi heidät vaarallisesta arvanheitosta. Le Grosin viisastelevat perusteet tyydyttivät heitä. Häpeällinen ehdotus voitti. Päätettiin, että minun piti kuolla!

KUUDESKYMMENESKUUDES LUKU

Niin -- päätettiin, että minun piti kuolla.

Aika ja tapa oli vain vielä määrättävä, mutta näistä seikoista sovittiin pian. Mitä tuli edelliseen, piti asian tapahtua silloin -- heti paikalla -- ja tavasta päätettiin, että vereni piti laskea kuiviin!

Nämä päätökset tehtiin nopeudella, joka ei suonut ollenkaan aikaa miettimiseen -- tuskin aikaa puhumiseen tai vastustamiseen. Ahnaat sudet olivat innokkaita saamaan saaliinsa.

Heidän päätöksensä oli toimia nopeasti sillä kertaa, sillä puolitusinaa asian innokkainta puoltajaa läheni enempää epäröimättä minua -- ilmeisesti aikoen panna aikeensa täytäntöön!

Ja he olisivat epäilemättä tehneet sen, jos olisin ollut yksin ja suojatonna -- epäilemättä he olisivat tappaneet ja syöneet minut! Mutta minä en ollut yksin -- en ollut ilman suojelijaa. Kun julmat ihmissyöjät lähestyivät, hyppäsi Brace heidän ja minun väliini ja vetäen esiin kääntöpääveitsensä hän uhkasi iskeä maahan ensimmäisen, joka koskisi sormellaankaan minuun.

"Pois!" huusi hän, "pois, te pelkurit lurjukset! Koskekaahan vain poikaan ja minä teen teistä hakkelusta. Hän on ehkä ensimmäinen, joka tulee syödyksi, mutta hän ei ole ensimmäinen, joka kuolee sentakia -- useampi kuin yksi teistä on kellistyvä ennen kuin hän. Hitto vieköön, jollei niin käy! Nyt siis, te arat koirat, tulkaa, jos uskallatte!"

Pelkurit, joita Bracen rohkea esiintyminen lannisti, pysähtyivät paikoillaan ja epäröivät, vaikkei kukaan heistä uskaltanut vastata. Hämmästys näytti vallanneen heidät, sillä vaikka he tiesivät, että Brace vastusti aikomusta, ei heillä ollut ajatustakaan, että hän yrittäisi taistella koko joukkoa vastaan. Sentakia hämmästys pidätti heitä -- yhdessä pienen pelon kanssa, sillä Bracen ottama päättävä asento ja hänen veitsensä loistava terä lupasivat kuolemaa joillekin heistä. Ja kun jokainen pelkäsi, että kuolema tulisi hänen osakseen, ei yksikään halunnut olla etumaisena.

Minä olin syöksynyt rohkean puolustajani rinnalle päättäen taistella ja kuolla hänen sivullaan, vaikka minun heikko käsivarteni ei olisi voinut saada paljon aikaan vahvaa ja rajua miesjoukkoa vastaan, joka hyökkäsi kimppuumme. Kuitenkin olisi parempi kuolla sillä tavoin kuin tulla kylmäverisesti teurastetuksi, ja näin uskoen minä rohkaisin itseni kohtaamaan vihollisia.

Tällä ratkaisevalla hetkellä näytti toverini asennossa tapahtuvan muutos: jokin uusi ajatus oli vallannut hänet, ja heiluttaen kättään erikoisella tavalla, joka osoitti vastustajillemme, että hänellä oli jokin ehdotus tehtävänä, hänen onnistui saada aikaan hiljaisuus. Sitten hän kääntyi heidän puoleensa seuraavasti: "Toverit, eikö ole aivan kehnosti, että me riitelemme semmoisella hetkellä kuin nyt, jolloin me kaikki olemme yhtäläisesti hädässä?"

Bracen äskeinen uhmaava sävy oli muuttunut puolittain pyytäväksi, ja oli ilmeistä, että hän aikoi ehdottaa jonkun sopimuksen tekoa. Olisihan ollutkin hänen puoleltaan mieletöntä pitkittää ristiriitaa, koska se olisi vain päättynyt meidän kummankin kuolemaan.

"Toverit", jatkoi hän, "on kauheata kuolla, mutta minä tiedän, että meidän täytyy uhrata joku muiden edestä, ja se on parempi kuin että kaikki tuhoutuisimme. Mutta teidän tulee tietää, että kun tämä tapahtuu, on tavallisena tapana vetää arpaa asiasta."

"Me emme tee sitä sillä tavoin!" huusi muuan lisäten kirouksella painokkuutta vastaukseensa.

"No hyvä", jatkoi Brace, kadottamatta rauhallista esiintymistään, "koska olette päättäneet, ettei asiaa sovita sillä tavoin, ja että tämän pojan täytyy olla ensimmäinen, ja koska olette kaikki päättäneet sen, ei hyödytä että minä olen tiellä. Minä suostun toisten aikeeseen."

Minä ällistyin näistä sanoista ja käänsin ehdottomasti katseeni puhujan kasvoihin. Oliko hän vakavissaan? Aikoiko hän todella hyljätä minut? Luovuttaa minut noiden armottomien miesten käsiin?

Hän ei välittänyt minusta, ja hänen päättäväinen asentonsa sekä yhä samaan suuntaan kohdistettu katseensa osoitti minulle, ettei hän ollut vielä puhunut loppuun.

"Mutta", sanoi hän hetken perästä, "seuraavilla ehdoilla".

"Millä ehdoilla?" kysyivät useat keskeyttäen hänet.

"No, vain sillä", vastasi Brace, "että pojan annetaan elää huomisaamuun. Pyydän hänelle ainoastaan aikaa auringon nousuun, ja jollei silloin ole yhtään purjetta näkyvissä, voitte tehdä, mitä tahdotte. On vain kohtuuden mukaista, että poika saa mahdollisuuden säilyttää henkensä, ja jollette suostu antamaan hänelle tätä mahdollisuutta", jatkoi puhuja asettuen taas päättäväiseen asentoon, "jollette anna, niin kaikki, mitä minulla on sanottavana, on se, että minä taistelen pojan puolesta niin kauan kun voin puolustaa häntä, ja jos hänet syödään ensiksi, ei häntä tapeta ensiksi -- sen voin luvata teille. No?"

Bracen puheella oli toivottu vaikutus. Hänen kuulijakuntansa suostui ehdotukseen, vaikkakin vastahakoisesti. Nuokin sydämettömät paholaiset eivät voineet olla tunnustamatta, että semmoinen menettely oli vain kohtuullista, mutta mahdollisesti oli suojelijani päättäväisellä ja uskaliaalla käyttäytymisellä -- hänen siinä seisoessaan suoristuneena ja valmiina, terävä veitsi loistaen hänen vahvassa, lujassa otteessaan -- suurempi vaikutus heidän päätökseensä kuin millään rehellisyyden tunteella.

Oli miten tahansa, lykkäykseen myönnyttiin, ja ne, jotka olivat uhanneet henkeäni, vetäytyivät takaisin -- vaikkakin yhä muristen tyytymättömyyttään -- sekä peräytyivät jälleen paikoilleen.

KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Voin vain huonosti kuvailla niitä tunteita, jotka myllersivät rinnassani. Vaikka olin vapautunut heti paikalla uhkaavan kuoleman kauhusta, ei viivytyksessä ollut mitään, joka olisi antanut minulle ilon tunteita. Se olisi vain kohtaloni lyhyt lykkäys, sillä huomenissa minun täytyi varmasti kuolla. Vähäpätöiset mahdollisuudet, että me näkisimme purjeen, olivat tuskin miettimisen arvoisia, enkä minä saanut mitään lohdutusta sellaisen sattuman ajattelemisesta.

Siksi pidin kohtaloani varmana. Suojelijani ei voinut pelastaa minua. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa hankkimalla lykkäyksen, joka oli antava minulle tämän vähäpätöisen mahdollisuuden pelastaa henkeni. Jos mahdollisuus jäisi toteutumatta, olisi hänen epäilemättä pidettävä sanansa ja luovutettava minut.

Minulla oli samat tunteet kuin tuomitulla rikollisella, jonka mestaushetki on määrätty ja joka tietää sen -- ehkä vain sillä erotuksella, että minä saatoin odottaa tapausta omatunto puhtaana. Tunteeni eivät olleet samoja kuin rikollisen, vaan ikäänkuin uhrin -- marttyyrin rosvojen joukossa.

Tietystikään en ajatellut nukkumista -- kaikki uni oli kaikonnut silmäluomistani. Miten saatoin nukkua, kun sellainen tulevaisuus oli edessäni? Surullisena ajattelin minä tuolla ratkaisuhetkellä kotia, vanhempia ja sukulaisia. Katkerasti minä kaduin sitä että milloinkaan olin karannut merille.

Voi! Niinkuin monen muunkin, joka on menetellyt tottelemattomasti ja uhkarohkeasti, oli minunkin kokemukseni liian kalliisti ostettu -- minun katumukseni tuli liian myöhään.

Huomenna auringon noustessa minun täytyi kuolla ja voi, sellaisen kauhean kohtalon uhrina! Osakseni tullutta kuolemaa ei tiedettäisi milloinkaan, sillä vaikka minut tehtiin uhriksi, ei ollut luultavaa, että mestaajani eläisivät kauan jälkeeni. Mahdollisuudet, että joku heistä milloinkaan pääsisi maihin, olivat tosiaan pienet, ja vaikka he pääsisivätkin, ei ollut luultavaa, että he levittäisivät salaisuutta. Minusta ei kuultaisi milloinkaan enää; ei ystävät eivätkä sukulaiset saisi ikinä tietää surullista osaani ja parempi olisikin, etteivät he saisi. Oi, se oli kauhea kohtalo!

Kärsiessäni sellaisista ajatuksista makasin minä ojentuneena lankulle; suojelijani oli yhä vieressäni -- niin lähellä, että meidän hartiamme koskettivat toisiaan ja päämme olivat aivan yhdessä -- minä olisin voinut kuulla kaiken, mitä hän olisi sanonut vaikka kuiskaamallakin, mutta pitkään aikaan hän ei lausunut sanaakaan minulle. Häntä näyttivät omat ajatuksensa askarruttavan -- aivan kuin olisi hän ollut vajonnut johonkin syvään mietiskelyyn -- eikä hän halunnut, että häntä puhuteltaisiin. Huomatessani tämän pysyin minäkin vaiti.

Yö laskeutui ja näytti tulevan pimeäksi. Useimmat edellisistä öistä olivat olleet hyvin valoisat, kun oli ollut kuuvalo ja tuskin pilveäkään taivaalla moniin viikkoihin. Mutta tänä päivänä ja erikoisesti sen loppupuolella oli mustia pilviä näyttäytynyt taivaanrannan yläpuolella, ja vaikka meri oli vielä tyyni, näytti siltä, kuin jokin muutos olisi käsillä.

Kun aurinko oli laskenut, nousivat nämä pilvet korkeammalle ja korkeammalle, kunnes niiden musta käärinliina peitti koko taivaankannen verhoten kuun täydellisesti, ei vain kätkien sitä silmistämme, vaan estäen sen säteitä luomasta valoaan merelle.

Sensijaan että vedenpinta olisi kimallellut ympärillämme, niinkuin se oli tehnyt edellisinä öinä, oli se nyt harmaan ja synkän näköinen, sillä se heijasti yläpuolellaan riippuvien pilvien väriä. Kumpikin oli minun oman surullisen mielialani sopivia vertauskuvia.

Minä huomautin melkein koneellisesti toverilleni tästä muutoksesta yläilmoissa ja puhuin yön pimeydestä.

"Sitä parempi, poika", oli hänen lyhyt vastauksensa, ja hän vaipui taas äänettömyyteen ikäänkuin hän ei olisi pitänyt siitä, että häntä koetettiin saada keskustelemaan.

Minä mietiskelin hetken hänen vastaustaan. Miten se oli parempi? -- Mitä merkitsi pimeys? Mitä hyötyä voitiin siitä saada? Pimeä yö ei voinut tuoda laivoja merelle, eikä se myöskään voinut pelastaa minua kohtalosta, joka oli minulle määrätty. Aurinko nousisi yhtä kaikki, ja sen noustessa minun täytyisi kuolla! Pimeys ei voinut hyödyttää minua! Mitä saattoikaan hän tarkoittaa?

Minä mietiskelin pitkän aikaa hänen vastaustaan, mutta en voinut saada selville sen merkitystä. Oliko hän tarkoittanut sen rohkaisulausunnoksi -- joksikin, jonka tuli herättää toivoa minussa -- joksikin, joka ilahduttaisi minua -- sillä oli näet epämääräisesti se vaikutus -- vai oliko vastaus annettu koneellisesti ja ajattelematta?

Edellistä mahdollisuutta en uskaltanut toivoa. Siitä hetkestä, jolloin minulle oli suotu armonaikaa, ei hän ollut puhunut eikä lausunut yhtäkään toivon sanaa, sillä olin varma, ettei hänellä ollut semmoista lausuttavana. Mitä hän sitten tarkoitti sanoilla, jotka hän juuri oli sanonut: "Sitä parempi, poika"?

Minä olisin lopulta kysynyt häneltä, mutta juuri kun olin päättänyt tehdä niin, huomasin minä, että hän käänsi itsensä ympäri, ja ennenkuin voin puhua hänelle, oli hän siirtänyt päänsä pois, niin ettei hän olisi enää kuullut minun kuiskaustani. Haluten, etteivät muut kuulisi kysymystä, jonka aioin tehdä hänelle, minä pysyin hiljaa ja odotin parempaa tilaisuutta.

KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Nyt oli tullut erittäin pimeä -- niin pimeä, että minä tuskin saatoin erottaa toverini haahmon, vaikka hän oli aivan vieressäni -- suuri lautta itse sekä siinä pitkällään olevat miehet olivat erotettavissa vain muodottomana mustana joukkona. Minä saatoin huomata levitetyn purjeen paremmin kuin muun, koska se oli vaaleanvärinen ja rajoittui selvästi taivaan synkkää harmautta vastaan.

Mutta vaikka olikin pimeä, huomasin minä, että Bracella oli minusta poispäin kääntyessään veitsi käteen puristettuna, terä yhä auki ja valmiina käytettäväksi! Mitä hän aikoi sillä?

Yht'äkkiä tuli mieleeni, että hän epäili jotakin -- että hän pelkäsi, etteivät roistot haluaisi odottaa aamuun, niinkuin oli sovittu, vaan yrittäisivät saada aikeensa täytäntöön yöllä. Tämän epäluulon takia oli hän asettunut heidän ja minun väliini päättäen vartioida minua. Paikka, jonka hän oli valinnut, tuki tätä otaksumaa, ja hänen asentonsa vahvisti sitä.

Kuten olen ennen kertonut, olimme Brace ja minä yhäti niillä uivilla lankuilla, jotka olimme sitoneet yhteen, ja nämä oli kiinnitetty lauttaan siihen osaan, jota voisi sanoa sen peräkeulaksi -- toisin sanoen, kun lautta liikkui vedessä purjeen avulla, oli meidän paikkamme takana vanavedessä.

Nyt kun toverini oli kääntynyt, makasi hän pää lauttaa kohti, ja kuten luulin, puoleksi kyyristyneessä asennossa, vaikka pikimustan pimeyden takia en ollut varma tästä. Joka tapauksessa oli hän sellaisessa asennossa, että jos joku olisi koettanut lähestyä minua, olisi hänen ensin pitänyt mennä Bracen ruumiin yli, ja sentakia luulin -- nähdessäni veitsen hänen kädessään -- että hänen tarkoituksensa oli suojella minua.

Olen sanonut, että nyt oli tullut erittäin pimeä, mutta tämän lisäksi huomasin, että tuuli oli noussut -- juuri melkein samalla hetkellä kuin muinakin öinä. Tänä yönä se oli kuitenkin paljon vireämpi kuin ennen -- niin vireä, että lautta kulki reippaasti eteenpäin saaden vedessä aikaan kohisevan äänen ja jättäen jälkeensä vaahtoisen uran.

Jonkinlaiseen tylsyyteen tuudittautuneena makasin minä kuunnellen tätä ääntä, ja unelmistani herätti minut vasta se, että huomasin veden äänen yht'äkkiä tulevan vähemmän äänekkääksi ja selväksi -- ikäänkuin lautta olisi kulkenut hiljaisemmin meressä -- sitten en kuullut sitä ollenkaan!

Varmaankin, ajattelin, on purje tullut alas, eikä lautta ole enää liikkeessä.

Makasin hetken kuunnellen tarkkaavasti; hämmästyksekseni saatoin yhä erottaa kohisevan veden äänen, mutta nyt se tuntui tulevan jonkun matkan päästä ja loittoni joka hetki! Olin vähällä hypähtää ylös ja etsiä selitystä tähän omituiseen ilmiöön, kun villi huuto tuli kiirien yli veden kovien äänien synnyttämän epäselvän melun seuraamana.

"Me olemme pelastetut!" ajattelin minä. "Jokin laiva on likellä!" Minä tosiaan huusin nämä sanat hypähtäen pystyyn makaavasta asennostani.

"Niin", vastasi ääni, jonka tiesin olevan Bracen, "me olemme kuitenkin pelastuneet heiltä -- tuolla he menevät, nuo pelkurit lurjukset! He eivät saa meitä kiinni niin kauan kun tämä tuuli kestää --- sitä he eivät tee."

Hämmästyksekseni huomasin nyt, että Brace ja minä olimme yksinämme, ja kaukana varjoisessa pimeydessä saatoin minä tuskin erottaa valkean purjeen lautalta, joka yhä kiiti poispäin tuulessa!

Siinä ei ollut mitään salaperäistä. Brace oli leikannut poikki köydet, jotka yhdistivät meidän lankkumme lauttaan, ja antanut lankkujen hiljaa jäädä jälkeen. Sitä varten hän oli puuhaillut veitsi kädessä!

Tietysti tuuli, joka painoi purjetta vasten, oli vienyt suuren lautan kauas saavuttamattomiin, ja se oli nyt useita satoja yardeja tuulen alla meistä. Pimeys oli estänyt ketään miehistä huomaamasta, mitä oli tapahtumassa, mutta he olivat vihdoin keksineet meidän pakomme, niinkuin heidän hurjat luikkauksensa ja vihaiset huutelunsa todistivat. Me saatoimme kuulla heidän kutsuvan meitä nimeltä, samalla kun he päästivät uhkauksia ja pettymyksen tuottaman raivon huudahduksia.

"Älä pelkää heitä enää", huomautti toverini kylmästi, "eivät he saavuta meitä tuolla hitaalla aluksella -- me voimme soutaa nopeammin kuin he uida. Mutta on kuitenkin paras päästä varmuuteen -- mitä kauempana me olemme heistä, sitä parempi -- käy kiinni, poika, tässä on sinulle airo -- vedä kaikin voimisi!"

Minä tartuin airoon niinkuin toverini neuvoi, ja aloin soutaa. Minä näin, että Bracella oli toinen airo -- hän oli näet saanut otetuksi sen lautalta -- ja kahden airon avulla pieni aluksemme kulki nopeasti vedessä. Me tietysti soudimme suoraan päin tuulta, sillä näin tekemällä oli meillä vastakkainen suunta verraten siihen, mihin muut miehet kulkeutuivat.

Pitkän aikaa me yhä kuulimme heidän villit, käheät huutonsa takanamme. Mutta äänet kävivät heikommiksi ja heikommiksi, kun lautta ajautui tuulessa, ja vihdoin me emme kuulleet niitä enää.

Me soudimme kunnes aamu valkeni, ja silloin me lepäsimme työstämme sekä tähystimme merenpintaa.

Näkyvissä ei ollut yhtään purjetta -- ei minkäänlaista esinettä. Lautta oli kadonnut veden kuperan kohouman taakse -- me olimme yksinämme valtamerellä!

* * * * *

Lukija! Voisin kuvailla muitakin vaaran näytelmiä, joiden kautta rohkea toverini ja minä kuljimme ennen sitä riemuisaa hetkeä, jolloin silmämme kiintyivät laivan valkeihin purjeisiin -- vahvan, mainion laivan, joka nosti meidät valtameren povelta ja kuljetti meidät taas maalle -- niin, vieläpä syntymämaallemme. En väsytä Sinua yksityiskohdilla. Riittäköön, kun sanon, että pelastuimme -- miten olisin muuten elossa kertoakseni tarinaani? Niin minä elän yhä ja samoin toverinikin -- me kumpikin kuljemme vielä merillä, mutta ei enää mielivaltaisen tyrannin johdossa, sellaisen kuin oli "Pandoran" kapteeni. Ei, me olemme kumpikin kapteeneja itse -- minä eräällä Itä-Intian kulkijalla, ja Ben on mainion, Afrikassa kulkevan parkin päällikkönä -- sekä myös osittain omistajana -- parkin, joka oli aivan "Pandoran" veroinen.

Mutta hänen Afrikan-kauppansa ei ole samanlaista -- ei. Vanha ystäväni on kunniallinen mies. Hänen kauppatavaranaan ei ole mustat miehet, vaan keltainen kultahiekka, valkoinen norsunluu, palmuöljy ja kamelikurjen sulat, ja joka kerta "käväistyään" Afrikan rannikolla, "käväisee" Ben -- niinkuin olen saanut tietää -- Englannin pankissa ja sijoittaa sinne hyvin huomattavan rahasumman. Minä iloitsen hänen menestyksestään, enkä epäile, että sinä, lukija, teet samoin.