Part 21

Katsoin takaisin veteen. Näin, että lautta kulki siinä nopeasti. Pitkin hirsien reunaa kuului kohinaa -- siinä, missä pyöröpuut halkoivat merta, näkyi vaahtoa. Minä tähystin uijia. Minä näin heidän pyöreät päänsä ja vihaiset kasvonsa, mutta en enää lautan ympärillä -- he olivat jo sen vanavedessä ja jäivät joka hetki yhä kauemmaksi. Armollinen taivas! Ainakin siitä kauheasta kohtalosta me olimme pelastuneet.

Katselin yhä taakseni. Näin edelleen tummat päät veden pinnalla. En voinut enää erottaa heidän kasvojaan. Luulin, että he olivat kääntäneet ne poispäin. Luulin, että he uivat takaisin palavaa parkkia kohti.

He olivat ehkä kääntyneet takaisin, mutta mitä toivoen? Heillä ei saattanut olla mitään toivoa; epätoivo tosin saattoi ajaa heitä tuohon suuntaan yhtä hyvin kuin jonnekin muuallekin.

Parkki oli surullinen majakka ohjaamaan heitä, eikä se hyödyttänyt heitä kauan. He eivät varmaankaan olleet tulleet lähelle sitä -- ei puoliväliinkään -- ennenkuin sattui se tapaus, jota Brace ja minä niin pelkäsimme. Ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut.

Missä tahansa ruutia olikaan pidetty, niin kului kauan, ennenkuin tuli oli ehtinyt siihen -- paljoa kauemmin kuin olimme odottaneet. Mutta etsivät liekit löysivät sen lopulta ja räjähdys tuli.

Se oli hirveä räjähdys, joka ei muistuttanut yhden kanuunan laukausta, vaan satojen tykkien, jotka laukaistiin yhtaikaa. Punaisia ainesjoukkoja syöksyi kauas taivaalle ja vielä kauemmas mereen rätisten ja sihisten, kun ne putosivat takaisin veteen. Pilvi tulikipinöitä pysytteli jonkun aikaa paikan yläpuolella, mutta vihdoin kipinät tulivat leijaillen alas, ja kun ne ehtivät pinnalle, ei niitä näkynyt enää. Nämä kipinät olivat viimeiset, mitkä nähtiin "Pandorasta".

Tällä hetkellä oli miehistö kauhistunut äänettömäksi. Hiljaisuus vallitsi laajalti yli meren, mutta vielä melkein tunnin ajan katkaisi tämän hiljaisuuden aika ajoin jonkun uupuneen uimarin tai jonkun saaliinhimoisen hain uhrin kuolonhuuto.

Tuuli puhalsi yhä, lautta oli liikkeessä, ja kauan ennen aamua oli "Pandoran" miehistö kulkeutunut loitolle hirmuisen murhenäytelmän esityspaikalta.

KUUDESKYMMENESKAHDES LUKU

Tuuli hiljeni ennen aamua, ja kun päivä koitti, ei ollut värettäkään. Tyven oli palannut, ja lautta oli vedessä yhtä liikkumattomana kuin puupölkky.

Miehet eivät enää koettaneet saada sitä eteenpäin; siitä ei olisi ollut mitään hyötyä matkanteossa, koska -- menimmepä mihin suuntaan tahansa -- valtamerta oli satoja maileja kuljettavana, eikä voinut ajatella purjehtia lautalla niin pitkää matkaa.

Jos meillä olisi ollut elintarve- ja vesivarasto, joka olisi kestänyt viikkoja, silloin olisi semmoinen ajatus ollut mahdollinen. Mutta meillä ei ollut mitään sellaista, eikä ajatusta, että purjehdittaisiin etsimään maata, otettu harkittavaksi hetkeäkään. Ainoa toivo oli, että tulisi näkyviin joku purje, että jokin laiva kulkisi valtameren poikki ja tulisi kylliksi lähelle nähdäkseen ja korjatakseen meidät. Joka ainoa oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli ainoa meidän pelastumisemme mahdollisuus.

Se tuntui lohduttomalta mahdollisuudelta, kun sitä tarkasteli kaikin puolin, itse asiassa niin lohduttomalta, että vain joukon herkkäluontoisimmat jäsenet saivat siitä toivoa. Huolimatta siitä, että satojatuhansia laivoja kyntää yhtämittaa mahtavia syvyyksiä ja purjehtii satamasta satamaan, tapaa niistä vain hyvin harvoja jollakin pitkällä matkalla. Saattaa mennä Englannista Hyväntoivonniemeen näkemättä enempää kuin yhden tai pari purjetta koko matkalla! Ja silloin kuljetaan kuitenkin eräällä valtameren suurista pääteistä -- kaikkien niiden laivojen reitillä, jotka purjehtivat Itä-Intian avaraan maailmaan ja myöskin noihin Australian onnellisiin kauppasiirtokuntiin, joiden kauppalaivasto miltei kilpailee itse Englannin laivaston kanssa. Toiseksi voi kulkea Atlantin yli erästä toista suurta vesitietä -- Liverpoolin ja New Yorkin välillä olevaa -- ja kuitenkin saattaa kummankin sataman välillä nähdä vähemmän kuin puoli tusinaa purjetta, joskus vain kaksi tai kolme, koko matkan aikana. Laajoja ja avaroita ovat suuren valtameren päätiet.

Tietäessään nämä tosiasiat vain harvat miehet jättäytyivät kovin vahvan toivon valtaan, että me tulisimme jonkun purjeen näkyviin. Me olimme juuri siinä osassa Atlanttia, jossa sellaisen kohtaamisen mahdollisuudet olivat harvat ja pitkien välimatkojen päässä. Me emme olleet minkään kahden suuren kauppamaan välisellä purjehdusreitillä, ja vaikka espanjalaiset laivat olivat aikaisemmin -- välittäessään liikettä eteläamerikkalaisten siirtokuntiensa kanssa -- hyvin paljon kulkeneet lähellä sitä väylää jossa me olimme, oli tämä kauppayhteys suuresti vähentynyt vallankumouksen kautta, ja liikennettä harjoittivat suurimmaksi osaksi Yhdysvalloille kuuluvat alukset, eivätkä nämä luultavasti purjehtisi niin kauas itään kuin me olimme. Portugalilaiset laivat kävivät yhä Brasiliassa melkoisen usein, ja näihin me panimme enimmän toivomme -- näihin ja siihen mahdollisuuteen, että joku laiva, jolla olisi sama tarkoitus kuin "Pandoralla", kulkisi länteenpäin orjineen tai palaisi hakemaan uutta lastia. Oli vielä muitakin laivoja, jotka satunnaisesti purjehtivat tässä osassa Atlanttia -- risteilijöitä, jotka olivat matkalla Afrikan rannikolta Brasiliaan, tai Gibraltarin sotalaivoja, jotka menivät Kap Hornin ympäri Tyynelle valtamerelle tai kulkivat Hyväntoivonniemestä Länsi-Intiaan.

Kaikki nämä mahdollisuudet tuotiin nyt esiin ja niitä pohdittiin joka suhteessa yksityiskohtaisesti. Jokainen näkökohta, joka näytti lupaavan pelastumisen toivoa, vedettiin esiin, sillä useimmat, jolleivät kaikki näistä lainsuojattomista olivat kokeneita merimiehiä, jotka tunsivat hyvin valtameren olosuhteet. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi eivät kuitenkaan olleet niinkään huonot. Meillä oli purje, johon saattoi laittaa köysistön airojen ja sauvoimien avulla, sekä levittää siten, että se näkyi kaukaa. Joku laiva tulisi varmasti näkemään meidät ja silloin olisi kaikki taas hyvin.

Siten puhuivat luonteeltaan toivehikkaammat, mutta viisaammat pudistivat päätään ja epäilivät. He päättelivät vastakkaisella tavalla ja käyttelivät todisteita, joiden pätevyyttä ei voinut kieltää ja jotka saivat aikaan suurta alakuloisuutta. On muutamia, jotka aina mieluummin tuovat esiin kuvan synkemmän puolen -- ehkä ei mistään huvista, minkä se heille tuottaisi, vaan totuttautumalla katsomaan asiaa pahimmalta puolelta he ehkä paremmin kykenevät kestämään onnettomuuden, kun se saapuu. Toisin sanoen asian onnistuessa he saattavat tuntea sitä suurempaa riemua vastavaikutuksesta.

Nämä viimeksi mainitut toivat esiin, että mahdollisuudet jonkun aluksen kohtaamisesta tässä yksinäisessä osassa valtamerta olivat tosiaan vähäiset, ja että jos laivoja olisikin satamäärin -- kuinka ne voisivat lähestyä lauttaa tyvenen vallitessa? Tietysti laivat joutuisivat tyvenen pidättämiksi yhtä hyvin kuin mekin ja pysyisivät samassa asemassa niin kauan kun tyyntä jatkui. Sitä kestäisi luultavasti viikkoja, ja miten voisivat miehet pysyä elossa viikkomääriä? Miten kauan heidän ruokavaransa pitäisi heitä hengissä? Ei viikkoja, ehkä muutamia päiviä, ei enempää.

Näiden huomautusten johdosta ruvettiin heti tutkimaan elintarvevarastoa, joka oli otettu hylystä. Jokainen lautalla oleva esine käännettiin nurin ja tarkastettiin. Omituista sanoa, vesi oli ainoa, mitä oli jommoinenkin varasto. Suuri tynnyri, joka oli ollut siihen asti kannella ja joka yhä oli miltei puoliksi täynnä, oli nyt lautalla. Sen tappi oli lyöty kiinni ja sitten se oli vieritetty partaan yli sekä asetettu vakavasti pyöröpuiden väliin, veteen kellumaan. Ei yksikään tietänyt, paljonko vettä oli ehkä kuljetettu kapteenin veneeseen, mutta varmaa oli, että tynnyri oli yhä miltei puoliksi täynnä.

Tämä huomio herätti hetkeksi riemua, sillä sellaisissa tapauksissa on vesi tavallisesti tärkein asia, ja usein juuri sen hankkiminen lyödään laimin.

Mutta ilo oli lyhytaikainen; kun jokainen esine oli lautalla käännetty nurin ja jokainen osa siitä huolellisesti tutkittu, oli pieni pussi laivakorppuja ainoa ruoka, mitä voitiin löytää, -- siinä ei ollut tarpeeksi, jotta jokainen meistä olisi saanut edes kaksi korppua -- ei tarpeeksi yhtä ainoata ateriaa varten!

Tämä yllättävä tieto otettiin vastaan mielipahan huudahduksin ja säikähtynein katsein. Jotkut huusivat vihoissaan. Toinen puoli syytti toista. Joillekin oli erikoisesti uskottu ruoan hankkiminen. Nämä väittivät, että tynnyrillinen sianlihaa oli pantu lautalle. Missä se oli? Totta kylläkin siellä oli tynnyri, mutta kun se avattiin, huomattiin kaikkien kauhistukseksi, että se oli pikitynnyri!

Nyt seurasi näytelmä, jota olisi mahdoton kuvailla. Vannomisia, huudahduksia ja vihaisia sanoja kuului runsaasti, ja miehet kävivät miltei käsikähmään. Piki heitettiin mereen, ja niitä, jotka olivat panneet sen lautalle, uhattiin samanlaisella kohtalolla. Heidän huolimattomuutensa tulisi osoittautumaan kaikille kohtalokkaaksi. Ilman heidän erehdystään olisi vielä ollut mahdollisuuksia, mutta mitä toivoa oli nyt? Kaksi korppua jokaiselle, kuinka kauan ne riittivät? Ei kolmea päivääkään kärsimättä äärimmäistä nälkää. Ennenkuin viikko olisi kulunut, täytyisi joka ainoan menehtyä!

Sellaisen kohtalon mahdollisuus, niin, täydellinen varmuus, sai aikaan alakuloisuuden näytelmän yhdistyneenä vihaiseen kiihtymykseen niiden puolelta, jotka sanoivat olevansa "petettyjä" -- näytelmän, jota olisi vaikea kuvailla. Tylyjä soimauksia kuului runsaasti. Samoin uhkaukset heittää syylliset mereen jatkuivat yhä aika ajottain koko yön.

Lautalla oli vielä toinenkin tynnyri, joka olisi ollut parempi jättää palavaan laivahylkyyn. Mutta ei ollut luultavaa, että se olisi unohdettu. Sen sisällys oli senluontoista, jota merimies pitää liiankin suuressa arvossa, kun hän pelkää kuolevansa hukkumalla tai muulla äkillisellä ja väkivaltaisella tavalla. Sen otaksutaan tekevän kuoleman helpoksi, ja sentakia epätoivoinen raukka tarrautuu siihen kuin ystäväänsä. Se on kehno turva, kauhea ihmiselämän loppu, mutta siihen turvaudutaan usein kurjuuden viime hetkinä. Minun ei tarvitse sanoa, että tämä tynnyri sisälsi rommia.

En voi sanoa, oliko se sama, joka oli laskettu isoonveneeseen niin tuhoisin seurauksin. Ehkä se oli. Se oli mahdollisesti ollut tuuliajolla ja korjattu taas talteen, tai sitten se saattoi olla vielä toinen, sillä kovaonnisen parkin varastoissa oli runsas määrä tätä kauheata nestettä. Se oli hurjistelevain miesten pääasiallisena "naukkuna" -- heidän hellyytensä ja eläimellisen ilonsa ensimmäisenä lähteenä. Se oli kehnoa ja halpaa ainetta, jota tarjottiin heille runsaasti, ja sitä tuskin pidettiin lukon takana. Ei ollut tuntiakaan, ettei jotakuta heistä olisi nähty virkistävän itseään tästä inhoittavasta lähteestä. Jos sianlihatynnyri oli unohdettu ja jätetty laivaan, oli tässä korvike. Omituista sanoa, tämän savuttuneen astian näkemisellä oli ilostuttava vaikutus moniin noista villeistä miehistä. Monen kuultiin huutavan tavallaan leikillisesti kerskaten, että jos rommi ei pitäisikään heitä elossa, auttaisi se heitä kuolemaan!

KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU

Niin pian kun päivä koitti, oli jokaisen silmä suunnattu taivaanrantaa kohti. Ei ollut pistettäkään koko kehässä, jota ei joka ainoa olisi tutkinut mitä suurimmalla huolella. Miehet kääntyivät puolelta toiselle tähystäen merenpintaa levottomin katsein sekä kohottautuen niin korkealle kuin saattoivat, saadakseen silmiensä eteen mahdollisimman pitkälle ulottuvan näköalan.

Mutta kaikki päättyi pettymykseen. Ei yhtäkään purjetta ollut näkyvissä, ei mitään, jossa olisi ollut eloa tai liikettä, ei edes kala tai lintu katkaissut nukkuvan veden laajan pinnan yksitoikkoisuutta.

Ei ollut mitään merkkiä kapteenin veneestä: se oli varmaan soutanut pois johonkin vastakkaiseen suuntaan; ei myöskään merkkiä hylystä, tuuli oli kuljettanut meidät kauas siitä, mutta vaikka olisimme jääneet sitä lähellekin, ei siitä olisi näkynyt mitään jälkiä. Kaikki oli aikoja sitten mennyt meren pohjaan.

Aurinko nousi korkeammalle ja korkeammalle, ja puolenpäivän aikaan se oli aivan päittemme yläpuolella. Meillä ei ollut mitään suojaa sen säteitä vastaan -- ne olivat miltei tarpeeksi kuumia saattamaan ihomme rakoille.

Tyventä jatkui -- ilmassa ei ollut kylliksi liikettä häälyttämään höyhentäkään, ja lautta oli niin hiljaa kuin olisi se ollut karilla. Se liikkui vain silloin kun sillä olijat siirtyivät paikasta toiseen.

Ei ollut paljon varaa vaihtaa olopaikkaa. Ei ollut suurtakaan tilaa sitä varten. Meitä oli kaikkiaan kolmekymmentäneljä, ja miehet täyttivät ruumiillaan melkein koko alan -- muutamat istuen ja toiset maaten. Ei ollut mitään syytä liikuskella ympäri. Useimmat olivat synkkiä ja alakuloisia sekä pysyivät niillä paikoilla, mihin he alussa olivat asettuneet, omaamatta tarmoa lähteä liikkeelle. Toiset olivat kevytsydämisempiä tai runsaasti juomansa rommin vaikutuksesta meluisampia. Silloin tällöin oli heidän keskensä kinastusta.

Merta tarkastettiin usein, yltympäri, aivan taivaanrantoihin asti.

Tätä velvollisuutta ei unohdettu eikä lyöty laimin. Joku nousi aina jaloilleen ja tuijotti merelle päin, mutta vain palatakseen entiseen asentoonsa katsellen eteensä sillä lamauttavalla tavalla, joka osoitti, miten turha hänen tähystyksensä oli ollut. Niin, hiljaisuus itse oli riittävänä vastauksena. Ei yksikään olisi huomannut purjetta ilmoittamatta sitä heti paikalla.

Puolenpäivän aikaan me kaikki kärsimme janoa; ne jotka olivat ilahduttaneet itseään rommilla, kärsivät pahimmin -- se näet on romminjuonnin varma seuraus.

Tynnyristä jaettiin vettä -- jokaiselle sama määrä, oli sovittu siitä, että kaikki saisivat samanlaisen osan sekä vedestä että leivästä -- ja oli päätetty että jokainen saisi vettä puoli tuoppia päivässä. Jossakin toisessa tilanteessa olisi annos ollut riittävä, ja henkeä olisi saattanut pitää yllä sen avulla, mutta tämän paahtavan auringon alla, joka näytti kuivaavan verenkin suonistamme, janomme kävi miltei sietämättömäksi ja puolituopillisen saattoi nielaista ilman että se toi pienintäkään huojennusta. Olen varma, että puoli gallonia olisi tuskin riittänyt sammuttamaan janoani. Puolituopillisen teki vielä riittämättömämmäksi se seikka, ettei vesi ollut enää kylmää. Aurinko, joka paistoi vain puoliksi peitettyyn tynnyriin, oli kuumentanut laitapuut --- ja tietystikin sisällä olevan veden -- siihen määrin, että vesi maistui aivan kuin se olisi kiehumaan rupeamassa. Se ehkä esti janon edistymistä, mutta se ei helpottanut tuskaa.

Vettä olisi ehkä voinut pitää viileämpänä, jos olisi heitetty tarpeeton purje tynnyrin yli, mutta tähänkään vähäpätöiseen varokeinoon ei ryhdytty.

Miehet jättäytyivät vähitellen epätoivon valtaan -- syvän alakuloisuuden tuottama tylsyys sai heidät nopeasti valtoihinsa, ja sen vaikutuksesta ei yhdelläkään näyttänyt olevan kylliksi tarmoa ryhtyäkseen johonkin varokeinoon, olipa se miten helppo tahansa.

Mitä ruoan jakamiseen tulee, oli siinä vain yksi toimi tehtävänä. Ei tullut kysymykseenkään, että sellaisesta varastosta olisi ruvettu jakamaan päiväannoksia. Kaikki mitä tarvittiin, oli yksinkertainen jako: korppupussi tyhjennettiin, ja sen sisällys jaettiin tasaisesti kaikille. Siitä huomattiin tulevan kaksi korppua mieheen. Vähäinen määrä jäi yli ja tästä miehet heittivät arpaa -- yksi korppu oli joka kerta palkintona. Näistä palkinnoista miehet kilpailivat yhtä kiihkeästi kuin olisi suuria rahasummia ollut arvonnan tuloksesta riippumassa, ja itse asiassa olisikin tarvittu suuri summa, jotta olisi voinut ostaa yhden noista kallisarvoisista leipäpalasista.

Arpominen yhdessä rommin kanssa, jota nyt niinikään mitattiin miehille, herätti joksikin aikaa meluisaa kiihtymystä. Mutta tämä oli pian ohi, ja toivottomuuden synkkä hiljaisuus vallitsi jälleen.

Jotkut, jotka jo olivat polttavan nälissään ja seurauksista piittaamattomia, söivät yhdellä kertaa molemmat laivakorppunsa, kun taas toiset, joilla oli enemmän ymmärrystä tai suurempi voima kestää, nakersivat vain pienen osan ja säilyttivät lopun vastaista ja pakottavampaa tarvetta varten.

Siten kului aika miltei auringonlaskuun asti -- ilman yhtäkään tapausta, joka olisi ilahduttanut meitä -- ilman yhtäkään uutta mahdollisuutta, joka olisi herättänyt toivoa.

Miltei auringonlaskun aikaan syntyi kuitenkin suuri hälinä, ja taas tunnettiin kaikkia toivon tuottamia suloisia riemuja.

Eräs mies, joka oli noussut pystyyn ja katseli yli meren, huudahti äkkiä:

"Purje, purje!"

Olisi mahdotonta kuvailla sitä villiä iloa, jonka nämä sanat saivat aikaan -- miehet hyppäsivät pystyyn päästäen riemuhuutoja, kun he kertasivat sanat: "purje, purje!" Jotkut tempasivat hatun päästään ja heiluttivat sitä ilmassa -- jotkut hyppivät ja tanssivat aivankuin mielettömät, ja epätoivoisimmatkin käyttäytyivät ikäänkuin heidät olisi herätetty uuteen eloon.

Olen sanonut, että olisi mahdotonta kuvailla tuota näytelmää, mutta vielä mahdottomampi olisi kuvailla vastakohtaa, jonka olisi voinut nähdä lautalla vain hetki jälkeenpäin, kun saatiin selville, että huuto oli väärä hälytys. Näkyvissä ei ollut mitään purjetta -- ei ollut ollutkaan -- ei voitu nähdä jälkeäkään laivasta tai purjeesta valtameren laajassa, kehässä -- ei mitään liikkunut tuon suuren peilin lasimaisella pinnalla.

Väärä hälytys -- aivan perusteeton. Pian oli selvää, miksi mies oli semmoiseen ryhtynyt. Villit puheet, jotka tulvivat hänen huuliltaan, osoittivat yhdessä niiden eriskummaisten liikkeiden kanssa, mitä hän teki käsillään, että hän oli mielipuoli!

KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU

Niin, mies oli mielipuoli. Edellisen yön kauheat tapahtumat olivat riistäneet häneltä järjen, ja hän oli nyt mieletön hullu.

Jotkut huusivat, että hänet heitettäisiin mereen. Ei yksikään vastustanut tätä neuvoa. Se olisi saatettu täytäntöön, sillä monet olivat valmiina tarttumaan häneen käsiksi, kun mielipuoli, ilmeisesti hyvin tietäen heidän aikomuksensa, kömpi takaisin entiseen asentoonsa ja kyyristyen alas jäi siihen hiljaisena sekä pelästyneen näköisenä. Ei ollut luultavaa, että hän vahingoittaisi ketään -- hänet jätettiin rauhaan.

Tämän sattuman tuottama kiihtymys hälveni pian, ja synkät katseet tulivat takaisin -- jos mahdollista synkempinä kuin ennen, sillä siten käy aina, kun on syttynyt toiveita, jotka päättyvät pettymykseen.

Siten meni ilta ja osa yötä.

Samalla tunnilla kuin edellisenä yönä -- melkein samalla minuutilla -- nousi tuuli taas puhaltamaan. Se saattoi olla vain vähän hyödyksi, koska ei ollut mitään mahdollisuutta että se kuljettaisi meidät maihin --- mutta se oli viileä ja virkistävä sen kovan ja kuivan kuumuuden jälkeen, jota olimme kärsineet koko päivän.

Jotkut puolustivat purjeen levittämistä, toiset taas eivät nähneet siitä olevan mitään hyötyä. "Mitä hyvää siitä koituu?" kysyivät nämä. "Se voi kuljettaa meidät parikymmentä mailia tältä paikalta tai ehkä kaksikin kertaa niin paljon. Mitä sitten? Se ei vie meitä maan näkyviin -- eikä laivankaan. Me näemme laivan yhtä hyvin olemalla paikallamme. Mitä hyötyä on liikkumisesta? Jos meillä ei ole mitä syödä, ja meidän täytyy kuolla, voimme kuolla yhtä hyvin täällä kuin parikymmentä solmuväliä kauempana tuulen alla. Levittäkää purjeenne, jos tahdotte, me emme estä emmekä auta."

Sillä tavoin puhui miehistön epätoivoinen osa.

Oli niitä, jotka ajattelivat, että purjehtimalla todennäköisemmin kohtaisimme laivan. He ajattelivat, etteivät voisi juosta huonompaan tilaan, vaan saattoivat ehkä ajautua parempaan paikkaan, missä laivoja oli taajemmassa, vaikka he samalla myönsivätkin, että oli yhtä suuret mahdollisuudet joutua reitiltä pois.

Totuus on, ettei yksikään tuntenut satojen mailien laajuudelta paikkaa, missä me olimme, ja että purjehtiminen mihin suuntaan tahansa olisi ollut vain arvaamista.

Mutta kurjuudessa olevat ihmiset pitävät aina liikkumista parempana kuin lepoa, ja tieto, että on kulkemassa ja kulkemassa eteenpäin, vaikuttaa mieleen rauhoittavasti. Se synnyttää toivon, että saa näkyviinsä jotakin, joka on avuksi, ja tämä toivo, olkoon vaikka kuinkakin huonosti perusteltu, saattaa ihmisen kykeneväksi kuluttamaan aikansa keveämmin. Kun taas päinvastoin jää yhteen määrättyyn paikkaan yhtä pitkäksi ajaksi, suuttuu ja vimmastuu paljon enemmän epävarmuuden takia.

Kun miehillä oli tämä tunne, olivat useimmat heistä purjeen levittämisen puolella, ja sentähden se levitettiin.

Edellisenä yönä olivat useat miehistä pitäneet sitä ylhäällä -- se kun oli ollut ainoa, millä lautan oli voinut saada uijien saavuttamattomiin. Kun tämä tarkoitus oli saavutettu, oli purjeen annettu pudota, ja lautta oli ajelehtinut hyvän matkan ilman sitä.

Tänä yönä oli kuitenkin nostettu masto -- tai pikemminkin kaksi mastoa, jotka oli tehty yhteenliitetyistä airoista ja sauvoimista. Niiden väliin oli purje pingoitettu ilman raakapuuta, kahvelia tai puomia. Ei ollut ollenkaan aikomuksena käännellä purjetta. Se oli vain levitetty kuin peite lautan poikki ja jätetty siihen tuulen puhallettavaksi sen verran kuin tätä miellytti. Kun tämä työ oli tehty, jätettiin lautta omiin valtoihinsa, ja se tietysti ajelehti tuulen suuntaan niin nopeasti kuin saattoi -- ilmeisesti kolmen tai neljän solmun nopeudella tunnissa.

Miehet asettuivat taas toimettomaan asentoonsa, ja kaikki pysyivät hiljaa. Joku vaipui uneen ja kuorsasi ikään kuin olisi ollut onnellinenkin! Toiset nukkuivat, mutta heidän unissaanpuhumisensa ilmaisi huolestuneita näkyjä, jotka ehkä palauttivat mieleen syyllisyyden synkkiä näytelmiä. Jotkut näyttivät makaavan hereillä koko pitkän yön silloin tällöin kääntelehtien sinne tänne ikäänkuin jano, nälkä tai lähestyvän kuoleman pelko olisi pitänyt heitä valveilla.

Brace ja minä istuimme aivan likekkäin. Meillä oli yhä se yksinkertainen lautta, jonka hän oli tehnyt -- toisella oli näet vain vähän tilaa, ja tämä, joka nyt oli osana koko lautasta, oli niin hyvä olopaikka kuin suinkin olisimme voineet valita -- itse asiassa paras, niinkuin seuraavat tapaukset osoittivat.

Siinä oli purje -- halkaisija tai ajopurje, en tiedä kumpi -- sekä kappale vanhaa tervavaatetta, ja kun nämä olivat levitettyinä lankkujen ylitse, pitivät ne näitä koossa ja soivat meille pehmeämmän makuusijan loikoiltavaksi.

Me keskustelimme silloin tällöin, vaikkakaan ei usein. Aika ajoin oli kunnon merimies koettanut ilostuttaa minua herättämällä minussa toiveita, mutta nyt oli asemamme käynyt niin toivottomaksi, että hän vihdoin luopui yrityksestä. Hän tunsi, että olisi vain pilkantekoa uskotella, että olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastua. Hänkin -- rohkein koko tuosta joukosta -- oli nopeasti jättäytymässä epätoivon valtaan.

Tuuli tyyntyi ennen päivänkoittoa aivan kuin edellisenä yönäkin -- toinen aamu tuli, mutta ei näyttänyt yhtäkään purjetta koko rajattomalla merellä.

Aurinko nousi taas kuumana ja kaarsi päidemme yli saman pilvettömän taivaan kautta sekä laski punaisena ja tulisena niinkuin ennenkin.

Meni toinenkin yö, ja taas tuuli kuljetti meitä ulapalla. Sitten tuli ja meni useita muita päiviä ja öitä -- minä lakkasin laskemasta niitä -- melkein samalla yksitoikkoisella totutulla tavalla, johon tuotti vaihtelua vain miesten riitely -- siitä kehittyi joskus mitä pahimpia jupakoita, joissa veitset vedettiin esiin ja niitä käytettiin miltei kohtalokkain seurauksin.

Omituinen aika epäsopua ja leppymätöntä taistelua varten!

Villit eläimetkin -- rajuimmatkin pedot luopuvat yhteisen vaaran vaikutuksesta luonteensa julmuudesta. Siten ei ollut näiden kelvottomien miesten laita -- heidän alhaiset intohimonsa näyttivät tällä pelottavalla hetkellä tulevan vain vahvemmiksi ja turmiollisemmiksi!

Heidän riitansa koskivat aivan pikkuasioita -- veden ja rommin jakamista, jonkun otaksumaa, ettei hänen kanssaan menetelty rehellisesti annosten suhteen -- mutta riidat olivat tulleet niin lukuisiksi, että nekin kävivät yksitoikkoisiksi. Joka tunti häiritsi raju meteli syvää rauhaa ja muutoin täydellistä hiljaisuutta, joka oli tunnusmerkillistä riitojen väliajoille.