Part 20

"Ei!" vastasi Brace närkästyneellä äänellä ja tietysti puhuen totta, mikäli asia koski häntä. "Miten olisimme me saattaneet tehdä sen. Me olimme alhaalla keulassa emmekä nähneet heitä. Kummastelen vain, miten he ovat päässeet irti? He ovat varmaan murtautuneet läpi, kun te rikoitte säleen. Minä en nähnyt yhtäkään heistä, ennenkuin olimme vedessä. Minä olin kokan alla tekemässä tätä pikku lauttaamme. Minä pelkäsin, ettei teidän lautallanne olisi tilaa kaikille -- auttakaahan joku ja kiinnittäkää tämä lautta omaanne -- se auttaa ainakin paria meistä pysymään veden pinnalla."

Tällä avunpyynnöllä toverini käänsi taitavasti keskustelun toisaalle, niin ettei enää kysytty, kuka vapautti neekerit. Itse asiassa ei ollut enää tilaisuutta puhua asiasta, sillä tällä ratkaisevalla hetkellä oli jokaisen lautallaolijan huomio vakavasti kiintynyt siihen tummaan, punaiseen pilveen, joka muodostui laivan sivulle.

Omituista sanoa, neekerit olivat olleet jonkun aikaa tässä asennossa, -- ilmeisesti näyttäen aikovan hypätä veteen ja uida lauttaa kohti -- eikä kuitenkaan kukaan heistä ollut vielä hypännyt! He näyttivät miehiltä, jotka olivat päättäneet tehdä jotakin, mutta odottivat merkkiä joltakin johtajalta. Joko sitä tai sitten että joku ryhtyisi johtoon ja näyttäisi esimerkkiä -- he aivan muistuttivat sotamiesjoukkoa, joka on kokoontunut yhteen taistelukentällä -- kuten sotamiehet aina tekevät sellaisissa tapauksissa -- ollen valmiina hyökkäämään eteenpäin ja syöksymään päin kuolemaakin, jos vain joku rohkea sielu lausuu käskevän sanan ja menee eteenpäin heidän edellään. Siten käyttäytyi neekerijoukko uhaten viskautua mereen ja kuitenkin epäröiden tehdä siten.

Me ihmettelimme heidän epäröimistään. Mitä tarkoittivatkaan he pidättäytymisellään? Lautta näytti olevan ainoa mahdollisuus heidän henkensä pelastamiseksi -- vaikkakin se tulisi olemaan vain mitätön levähdysaika. Siitä ei väliä, ihmiset, jotka ovat vaarassa palaa tai hukkua, tarttuvat pienempäänkin toivoon kuin minkä se tarjosi. Miksi he siis eivät hypänneet mereen ja uineet sitä kohti, niinkuin kaikki odottivat heidän jo aikoja sitten tekevän? Osasivatko he uida vai eivätkö? Nämä olivat kysymyksiä, jotka kulkivat lautalla suusta suuhun ja niihin vastattiin yhtä nopeasti, vaikka vastaukset olivat vain arvauksia, eivätkä tyydyttäneet kysyjiä. Ne olivat sekä kieltäviä että myöntäviä. Jotkut väittivät, että he eivät osanneet. Jos tämä oli totta, silloin saattoi asiain tilan selittää heti: neekerien epäröimisen lähteä veden varaan saattoi tämän otaksuman nojalla ymmärtää helposti. Mutta oli vain muutamia, joilla oli tämä mielipide. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että se oli oikea oletus -- ei ollenkaan luultavaa, ettei koko tuossa joukossa ollut ketään, joka olisi osannut uida,-- olisihan edes joku mennyt mereen, jos hänellä olisi ollut toivoa saada turvapaikka lautalta, vaikkakin toivo saattoi olla hyvin vähäinen. Ei, kielteistä otaksumaa ei voinut hyväksyä hetkeksikään. On hyvin tunnettua, että useimmat Afrikan alkuasukkaat eivät vain osaa uida, vaan ovat myös mitä mainioimpia uimareita. Heidän elintapansa tekee taidon välttämättömäksi heidän keskuudessaan. Koska nämä ihmiset elävät suurten jokien rannoilla ja niiden suunnattomien järvien rannikoilla, joita keski-Afrika on täynnä, ja heidän usein tarvitsee mennä syvien sekä vuolaiden virtojen poikki, missä ei ole mitään siltoja, on heidän pakko juuri omien tarpeittensa takia tulla kokeneiksi uimareiksi. Sen lisäksi tekee heidän kuuma ilmastonsa uinnin harjoittamisen miellyttäväksi, ja monet heimot kuluttavat puolet aikaansa vedessä.

Oli kovin epätodennäköistä, etteivät he osanneet uida -- kaikki, tai melkein kaikki. Ei, se ei ollut syynä heidän epäröimiseensä.

Ja mikä se oli?

Tähän kysymykseen vastasi muuan merimiehistä, vaikkakin me kaikki huomasimme syyn samalla hetkellä.

"Katsokaa tuonne!" huudahti mies osoittaen veteen, "katsokaa tuonne; se se heidät panee jänistämään -- hait!"

VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Vedenpinta, joka levisi lautan ja palavan aluksen välillä kimalteli keltaisessa valossa kuin sulaa kultaa oleva meri. Sen tyynellä pinnalla kuvastui liekehtivä parkki ikäänkuin toinen alus olisi palanut alapuolella. Mutta täydellisen kuvan rikkoi satunnainen värehtiminen, ikäänkuin joitakin eläviä olentoja olisi kulkenut vedessä. Juuri valon voimakkuus, joka häikäisi silmiämme, esti tutkimasta pintaa millään lailla tarkasti. Oli aivan kuin olisi katsonut päin aurinkoa, kun sen kirkas kehrä nousee tai laskee meren ylitse. Vahva valo, joka välkkyi vedessä, sai aikaan loiston ja kimalluksen, mikä teki meidät puolittain sokeiksi, ja vaikka me olimme nähneet satunnaisen pyörteen tai väräjävän liikkeen pinnalta, emme me olleet ajatelleet sen aiheuttajaa tähän asti.

Mutta nyt, kun huomiomme oli kiintynyt tähän veden liikehtimiseen, ei meidän ollut vaikea huomata syytä. Syynä olivat hait, jotka syöksyivät sinne tänne -- milloin hyökäten kärsimättömästi paikasta paikkaan, milloin ollen odottavina, hiljaa ja tarkkaavaisina kuin kissat, jotka ovat valmiit karkaamaan saaliinsa kimppuun. Siellä täällä me saatoimme nähdä niiden suuren suuret selkäevät, jotka milloin olivat pystyssä kuin kahvelimärssypurjeet pinnan yläpuolella, milloin halkoen vettä kuin suuren suuret terässäilät, milloin taas sukeltaen pinnan alle noustakseen uudestaan jossakin paikassa lähempänä odotettua saalista.

Laskien niitä eviä, jotka me huomasimme veden yläpuolella, me tulimme siihen päätökseen, että näitä ahnaita eläimiä täytyi olla satamääriä palavan parkin ympärillä. Itse asiassa oli niitä kokonainen parvi, ikäänkuin merisikoja ja minnow-kaloja -- sillä mitä kauemmin me katselimme, sitä suuremman määrän eviä ja väreileviä pyörteitä saattoi huomata, kunnes ajoittain näytti siltä kuin koko veden pinta olisi ollut paksulta näiden rosvoilevien kalojen peitossa.

Niinikään näytti niiden lukumäärä alinomaa kasvavan. Kun katsoi merelle, saattoi nähdä toisia tulevan uiden ikäänkuin ne olisivat saapuneet kaukaa. Epäilemättä oli punainen loimu merkkinä, joka houkutteli niitä etäältä. Oli aivan luultavaa, ettei näky ollut niille uusi -- ne eivät nähneet ensi kertaa laivan paloa vaan olivat ennenkin olleet läsnä sellaisessa näytelmässä; ne olivat tätä ennen olleet mukana näytelmän ratkaisussa, ja olivat aina valmiit toivottamaan sellaista onnettomuutta tervetulleeksi sekä kiiruhtamaan sitä kohti kaukaa.

En todellakaan voinut olla ajattelematta, että näillä syvyyden hirviöillä oli jokin sellainen tieto, kun ne uivat kohtaloonsa joutuneen parkin ympäri luoden sinnepäin pelottavia ja odottavia silmäyksiään.

Niitä tuli myöskin lautan ympärille -- niin, niitä näytti olevan tiheämmässä siinä kuin muualla -- ikäänkuin me, jotka olimme lautalla, tulisimme olemaan saaliina, joka ensinnä joutuisi niiden ahnaaseen kitaan. Niitä oli niin taajassa, että saattoi nähdä pari kolme vieri vieressä uiden yhdessä ikäänkuin ne olisivat olleet yhteenkytkettyjä. Ne kävivät joka hetki rohkeammiksi ja tulivat lähemmäksi lankkuja. Jotkut uivat jo niin lähelle lauttaa, että ne olivat sauvoimella iskettävissä, mutta ei kukaan yrittänyt koskea niihin. Päinvastoin lähetettiin kiertämään sana, ettei kukaan iskisi tai hätyyttäisi niitä millään tavalla. Ne tekivät juuri silloin hyvää; ne oli jätettävä rauhaan!

Vaikka merimiehet olisivat pitäneet vähän näiden pelottavien eläinten näkemisestä sellaisissa joukoissa joskus toiste -- merimiehen ja hain välillä on näet ainainen vastenmielisyys -- oli niiden näkeminen juuri silloin heille mieluisa. He tiesivät itse olevansa hirveiden petojen saavuttamattomissa ja he olivat yhdellä silmäyksellä ymmärtäneet hyödyn, joka heille koitui niiden läsnäolosta. He näkivät, että ne olivat lautan vartijoita, ja että jollei niitä olisi ollut, olisivat neekerit jo aikoja sitten heittäytyneet veteen ja seuranneet lauttaa. Vain haikalojen pelko pidätti heitä, eikä ihmettäkään, sillä koko meren pinta palavan aluksen ja lautan välillä näytti nyt elävältä noiden kauheiden eläinten takia!

Ei ihmetelty enää, etteivät neekerit olleet viskautuneet veteen ja uineet meidän jälkeemme. Siinä olisi ollut rohkea hyppäys kenelle tahansa heistä -- hyppäys aivan kuin suoraan kuoleman kitaan.

Ja kuitenkin, kuolema oli heidän takanaan -- nopea sekä varma kuolema ja ehkä kaikkein tuskallisin -- kuolema tulessa. Kun minä olin päästänyt nuo kurjat raukat vapaiksi, oli minulla se inhimillinen vaikute, että minä olin suonut heille helpomman vaihtoehdon, hukkumisen. Nyt näin, että olin erehtynyt. Heidän vallassaan ei ollut sellaista vaihtoehtoa. Ei ollut enää valittavana palamisen ja hukkumisen välillä. Nyt oli jouduttava joko tulen tai haikalojen saaliiksi!

VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Tämä oli kauhea vaihtoehto, ja kovaosaiset uhrit näyttivät epäröivän pitkän aikaa valinnassaan. Raskas valinta kahden kauhean kuoleman muodon välillä! Oli vähän väliä kumman valitsi, ja tietoisuus tästä teki heidät välinpitämättömäksi siitä, hyppäisivätkö mereen vai pysyisivät paikallaan. Kuolema oli heillä edessään yhtä hyvin kuin takanaankin --- kääntyivätpä he minne tahansa, tuijotti kuolema heitä kasvoihin pikaisena ja varmana, ja joka puolella he näkivät sen uhkaavan käsivarren -- edessään, takanaan, yläpuolellaan ja ympärillään. Äärimmäinen toivottomuus pakoonpääsystä oli lamauttanut heidän tarmonsa -- he olivat epätoivon kangistamia.

Mutta suurimmankin epätoivon hetkillä tulee ratkaiseva kohta, jolloin ihmiset taistelevat hengestään -- viimeisen taistelun -- lopullisen ottelun ikäänkuin kuoleman itsensä kanssa. Ei yksikään luovu hengestään ilman tätä ponnistusta, vaikka se olisi kuinkakin turha. Hukkuva mies ei anna vapaaehtoisesti itsensä upota pinnan alle. Hän ponnistelee yhä pysyäkseen pinnalla, vaikka hänellä ei ehkä ole pienintäkään toivoa tulla pelastetuksi. Ponnistus on osaksi vastentahtoista -- ruumis taistelee yhä hengen puolesta, kun mieli on jo luopunut kaikesta toivosta -- se on viimeinen vastustus, johon olemassaolo ryhtyy häviämistä vastaan. Se saattaa olla puhtaasti koneellista ponnistusta -- ehkä se on sitä -- mutta kuka on ikinä nähnyt, että vahva mies, jonka on pakko äkkiä luopua elämästä, ei taistelisi sillä tavoin? Tuomittu rikollinenkin vastustaa yhä hirsipuussa, kunnes henki on lähtenyt hänen ruumiistaan. Jokin tämäntapainen viimeinen epätoivoinen ponnistus herätti sen epäröivän joukon tarmon, joka tungeskeli palavassa parkissa. Ratkaiseva hetki tuli vihdoin.

Liekit syöksyivät nopeasti eteenpäin ja levisivät yli koko kannen. Niiden punaiset suihkut, jotka syöksyivät esiin savureunuksen ulkopuolelle, alkoivat koskettaa uhriensa ruumiita ja piinata niitä tulen rajulla poltolla. Tämä seikka ei lisännyt millään tavoin heidän tuskanhuutojaan. Nämä olivat jo aikoja sitten saavuttaneet huippunsa, ja niiden äänet, jotka niitä päästivät, olivat jo kohonneet korkeimmilleen. Mutta liekkien välitön läheisyys ja ehdoton varmuus siitä, että ne nyt tuhoaisivat heidät, sai aikaan yleisen liikkeen elävässä aines joukossa, ja kaikkien nähtiin yhtäkkiä lähtevän veteen ikäänkuin yleisen vaikuttimen pakoittamina tai yhteisen vaiston johtamina.

Ne, jotka olivat tähän asti olleet laivan sivulla, eivät olleet ensimmäisiä hyppäämään mereen. Sensijaan ne, jotka olivat kauempana ja tietystikin lähempänä liekkejä, läksivät ensin veteen, ja syöksyen kaiteiden yli -- vieläpä astuen niiden hartioillekin, jotka olivat kokoutuneet sinne -- nämä viskautuivat epäröimättä päistikkaa mereen. Mutta vaikutin näytti siirtyvän toisiinkin, ja miltei silmänräpäyksessä -- ikäänkuin joku olisi ilmaissut tien turvallisuuteen sekä johtanut heitä sitä kohti -- koko joukko seurasi etumaista ja molskahti veteen. Muutamien sekuntien kuluttua ei saattanut nähdä yhtäkään ihmistä -- koko tuosta tummasta joukosta, joka niin äskettäin oli täyttänyt aluksen etuosan, ei laivalla näkynyt nyt ketään. Kaikki olivat yht'aikaa lähteneet palavalta laivahylyltä!

Nyt tarjoutui vedessä nähtäväksi villi näytelmä. Koko pinta oli täynnä ihmishahmoja, jotka molskuttivat ja taistelivat yhdessä. Jotkut eivät ilmeisesti kyenneet uimaan ja ruumis puolittain pystyssä he huitoivat käsiään sinne tänne koettaen turhaan pysyä pinnan yläpuolella. Siellä täällä heitä tarrautui useampia yhteen, kunnes he kaksi tai kolme yhdessä -- joskus suuremmissakin joukoissa -- vetivät toisensa alas ja vaipuivat yhdessä pohjaan. Hyvien uimarien huomattiin eroavan joukosta ja ponnistelevan avoimeen veteen. Heistä saattoi nähdä vain pään ja päätä nopeasti lähestyvän tumman, pystysuoran evän, joka ilmaisi takaa-ajavan hain läsnäolon.

Sitten saattoi kuulla villin, epätoivoisen huudon -- sitten saattoi nähdä hirviön syöksyvän nopeasti uhrinsa kimppuun -- sen pyrstö pieksi vettä -- vaahto, joka jo oli värjäytynyt uhrin verestä punaiseksi, lennähti ylöspäin -- ja tämän jälkeen pinta palasi tavalliselle tasolleen -- pyörteet ja punaiset, vaahtoavat kuplat vain osoittivat muutamiksi hetkiksi kunkin traagillisen ratkaisun paikan.

Oi, se oli kauhea näky katsella -- tämä haikalojen määrätön saaliinhimo -- lautalla olijatkaan eivät voineet kaikessa epäinhimillisyydessään ja mielenlaatunsa sydämettömässä julmuudessa katsella sitä ilman mielenliikutusta.

Mutta se oli tuskin säälistä johtunutta mielenliikutusta. Mahdollisesti olimme Brace ja minä koko joukosta ainoat, jotka tunsimme sääliä. Jotkut olivat välinpitämättömiä, mutta suurin osa miehistä -- vaikkakin hiukan kauhuissaan traagillisesta näystä -- olivat todenteolla iloisia katsellessaan sitä! On ehkä väärin minun puoleltani sanoa, että he olivat iloisia -- minä tarkoitan, että he tunsivat salaista tyydytystä siitä, mitä tapahtui -- tyydytystä, joka ei johtunut pelkästään sydämen pahanilkisestä julmuudesta, vaan pikemmin itsesäilytyksen vaistosta. Tähän asti olivat nämä miehet pelänneet suuresti, että neekerit valtaisivat lautan -- he eivät olleet vieläkään päässeet pelostaan -- ja tietysti kun tämä oli heillä mielessä, he katselivat tyydytyksellä sitä summittaista hävitystä, jota hait saivat aikaan. Tämän kautta heidän oma vaaransa väheni joka hetki -- sentakia he olivat mielissään kauheasta näytelmästä.

Mutta vaikka hait olivat lukuisat, ei niitä ollut kylliksi hävittämään tyyten tuota suurta joukkoa ihmisolentoja. Ensimmäisen yleishyökkäyksen jälkeen raatelevat pedot näyttivät tulevan yhä harvalukuisemmiksi, kunnes vain yhden siellä ja toisen täällä saatettiin nähdä hyökkäävän saaliinsa kimppuun. Suurin osa oli tyytyväinen saatuaan jo uhrin, ja ne olivat ehkä menneet olopaikkoihinsa pimeämpiin syvyyksiin, kun satoja ihmispäitä näkyi vielä vedenpinnan yläpuolella.

Liekit, jotka yhä leimusivat kirkkaasti, valaisivat meren ikäänkuin päivä olisi paistanut siihen. Saattoi huomata, että eloonjääneiden kasvot olivat kaikki käännetyt lauttaan päin, jota kohti neekerit uivat kaikin voimin.

Taas joutuivat merimiehet levottomuuden valtaan -- taas he pelkäsivät, että heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja että he itse pian taistelisivat haikalojen joukossa.

KUUDESKYMMENES LUKU

Valkoisten miesten kesken kuului paljon hälinää ja monia villejä huudahduksia, mutta aikaa ei hukattu ollenkaan turhaan puheluun, sillä jokainen teki parhaansa saadakseen lauttaa eteenpäin. Huudot olivat vain säestyksenä heidän toiminnalleen. Melkein jokainen käytteli jotakin asetta, johon oli tartuttu hetken kiireessä. Jotkut olivat varustetut airoilla, toisilla oli vain sauvoimia ja vieläkin muutamat avustivat melomalla laudankappaleilla, jotka oli saatu vanhoista sammioista tai kaidelaudoista, mitkä putoava masto oli murtanut. Ne, jotka eivät voineet löytää mitään parempaa, laskeutuivat pitkäkseen lautan reunalle ja läiskyttivät vettä käsillään saadakseen aikaan liikettä eteenpäin.

Mutta suuret puujoukot, jotka eivät olleet vielä sidotut lujasti toisiinsa, kelluivat veden pinnalla höllinä ja pölkkymäisinä sekä liikkuivat hyvin hitaasti ja epäsäännöllisesti sellaisen huonosti soveltuvan kuljettamistavan avulla. Ja huolimatta siitä, että lautta oli saavuttanut sadan yardin etumatkan uimareista, alkoivat sen omistajat vakavasti pelätä, että heidät saataisiin kiinni.

Heillä oli syytä pelätä sitä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että takaa-ajajat saavuttivat meitä, ja tämä asia kävi pian selväksi kaikille lautalla olijoille. Niin, vielä enemmänkin, he pääsivät nopeasti meitä likemmäksi, ja katsoen siihen miten he uivat, ei voinut kulua viittä minuuttia, ennenkuin he saavuttaisivat meidät.

Lautalla olijat tiesivät nyt täydelleen, että siten tulisi käymään. Vaikka he olisivat miten meloneet ja hosuneet vettä, eivät he voineet saada raskaita hirsiä eteenpäin määrättyä vauhtia kovemmin -- ei niin nopeasti kuin mies saattoi uida. Huolimatta ponnistuksistaan ja pitkän etumatkan tuottamasta hyödystä näkivät he, että heidät pian saavutettaisiin.

Toisin ei saattanut käydä -- nyt ei ollut mitään, joka olisi estänyt takaa-ajoa -- ei mitään, joka olisi pysäyttänyt takaa-ajajia. Kun hait olivat tyydyttäneet nälkänsä, olivat ne päästäneet useimmat uijista pakoon. Silloin tällöin jonkun nähtiin vajoavan huudahtaen, mutta se oli poikkeus -- muut uivat esteettömästi edelleen.

Mikä oli heidän vaikuttimensa seuratessaan meitä? Oliko se kosto vai epätoivoisen toivo pelastumisesta? Ehkä kumpikin -- mutta ei ollut väliä kumpi, heitä oli kylliksi voittamaan valkoiset miehet pelkällä voimallaan, ja jos heidän vain onnistuisi saavuttaa meidät, ei olisi luultavaa, että he olisivat kostamatta vääryyksiä, joita heille oli tehty. Jos heidän onnistuisi saavuttaa lautta, kiipeisivät he helposti sen päälle; muutamia saattaisi torjua, mutta kolmenkymmenen miehen olisi mahdotonta ajaa pois satoja; joukko ryömisi pian reunan yli ja upottaisi lisäpainollaan heikon rakennelman meren pohjaan.

Jos heidän onnistuisi tulla lautalle asti -- sitä asiaa ei tarvinnut ollenkaan epäillä -- valtaisivat he sen varmasti -- juuri tällä hetkellä joku heistä oli tuskin kymmenen yardin päässä, tullen lähemmäksi jokaisella uudella käsiensä vetäisyllä. Mutta nämä olivat vahvimpia uimareita, jotka olivat kaukana toisten edellä. Pääjoukko oli vielä kaksikymmentä yardia kauempana, mutta oli ilmeistä, että hitainkin siinä olevista ui nopeammin, kuin lautta kulki.

Useimmat merimiehistä alkoivat jättäytyä epätoivoon. Huonosti kulutetun elämän ilkityöt nousivat heidän silmiensä eteen. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli heidän viimeinen hetkensä tullut.

Ja minun myöskin -- minä ainakin luulin siten tuolla hetkellä.

Oli raskasta kuolla siten -- sellaisella hirveällä tavalla ja semmoisessa seurassa. Kun olin täysin terve, oli rakkaus elämään minussa voimakas, ja tämän vaikuttimen alaisena minä miltei kaduin, mitä olin tehnyt. Minähän olin saanut aikaan tämän viimeisen kauhean sattuman, ja minun oma henkeni tulisi nyt olemaan tekoni sovituksena. Niin, minä olin toiminut ymmärtämättömästi ja hätäisesti, enkä tahdo kieltää, että minä tuolla hetkellä tulin miltei katuneeksi tekoani.

Silloin ei ollut miettimisen aika. Ratkaiseva hetki oli tullut. Meidän täytyi kaikkien luopua hengestämme. Meri ottaisi meidät pian vastaan laajaan syleilyynsä. Herrojen ja orjien, tyrannien ja heidän uhriensa, kaikkien täytyi tuhoutua yhdessä!

Sellaiset ajatukset kiitivät aivoissani, kun näin mustien uimarien lähestyvän. En tuntenut enää myötätuntoa tai sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin pidin heitä vihollisina -- peloittavina hirviöinä, jotka aikoivat hävittää ja nielaista meidät -- syöstä meidät kaikki yhteiseen tuhoon ja minut muiden mukana -- heidän äskeisen hyväntekijänsä. Minä tosiaankin katselin tuolla hetkellä ajatusteni myllerryksessä näitä onnettomia olentoja ikäänkuin he olisivat olleet asian tahallisia aiheuttajia -- ikäänkuin he olisivat olleet mielivaltaisen julmuuden ja koston kiihoittamia eikä epätoivon uhreja, jotka taistelivat oman henkensä säilyttämiseksi.

Aistimeni olivat hämmentyneet, ajatuskykyni oli jättänyt minut, ja samoin kuin ympärilläni olijat minäkin pidin takaa-ajajia vihollisina!

Tämän tunteen vallassa -- vaikka se saattoikin olla väärä -- en minä ollut oikein halukas tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan, kun näin, että ensimmäiset, jotka tulivat lähelle lauttaa, torjuttiin merimiesten airojen ja sauvoimien avulla. Näin pitkälle oli näet asia jo kehittynyt.

Sitten seurasi julma näytelmä. Minä en ottanut ollenkaan osaa siihen. Vaikka kuinkakin olisin halunnut, että henkeni pelastuisi, en olisi voinut mennä niin äärimmäisyyksiin sen säilyttämiseksi. Minä olin vain katselijana.

Minä näin, että etumaisia uijia lyötiin päähän tai työnnettiin pois-päin voimakkailla airojen tai sauvoimien iskuilla. Minä näin jonkun katoavan pinnan alle, ikäänkuin he olisivat menneet pohjaan iskun vaikutuksesta, kun taas toiset uivat vahingoittumattomina pois ja kaartelivat sitten ympärillä ikäänkuin päästäkseen meidän edellemme.

Vaikka valkoisten miesten rajut ja vihaiset huudot sekä vielä rajummat liikkeet säikähdyttivät etumaisia uijia, eivät nämä mielenosoitukset ajaneet heitä takaisin. He väin pysyttelivät poissa airojen ja sauvoimien ulottuvilta mutta seurasivat yhä. Itse asiassa he eivät enää seuranneet sillä lautta ei liikkunut enää; soutajilla oli kyllin työtä kuljettamatta sitä eteenpäin, ja nyt se oli pysähtynyt!

KUUDESKYMMENESYHDES LUKU

Kävi pian selville, että etumaisilla uijilla, jotka olivat hetkeksi työnnetyt takaisin, ei ollut aikomustakaan kääntyä poispäin. Miksi he sen tekisivät? Takanaan heillä ei ollut mitään toivoa -- ei lankkuakaan, johon olisi voinut tarttua -- vain tulessa oleva laiva, joka leimusi taivasta kohti ja oli nyt miltei liekkien kätkössä. Sekin olisi palanut veden pintaan asti, ennenkuin he voisivat saavuttaa sen. Miksi ajattelisivat he takaisin uimista? Ei, lautta oli ainoa kohta tuon laajan meren koko pinnalla, mistä ihmisjalka nyt löytäisi levähdyspaikan. Vaikka se olisi vain oljenkorsi niin monille, olivat he päättäneet tarttua tähän korteen, niin kauan kun henki oli jäljellä.

Heillä ei ollut ollenkaan aikomusta jättää meitä, vaan uivat nyt ajelehtivien pyöröpuiden ympäri, ilmeisesti odottaen kunnes heidän pääjoukkonsa tulisi, niin että kaikki voisivat syöksyä yhdessä eteenpäin sekä saada lautan haltuunsa.

Tämä oli ilmeisesti heidän aikeensa, ja tietäen sen olivat valkeat miehet nopeasti joutumassa epätoivoon.

Eivät kaikki. Oli muutamia näistä raaoista miehistä, jotka yhä säilyttivät mielenmalttinsa, ja tällä vaarallisella hetkellä, kun kaikki toivo näytti hävinneen, nämä miehet keksivät äkkiä suunnitelman lautan ja sillä olijain henkien pelastamiseksi siitä ilmeisesti väistymättömästä perikadosta, joka uhkasi heitä.

Minä itse olin puolittaisen huumauksen tilassa. Minä olin katsellut vedessä olevien kurjien raukkojen liikkeitä, kunnes päätäni rupesi huimaamaan ja minä tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Kasvoni olivat käännetyt palavaa laivaa kohti, enkä minä ollut pitkään aikaan katsonut muualle. Minä kuulin merimiesten päästävän äänekkäitä huikkauksia ja huutavan rohkaisevia sanoja, mutta minä otaksuin, että he rohkaisivat toinen toistaan torjumaan uimarien hyökkäystä, nämä kun olivat nyt lautan kaikilla puolilla, muodostaen jonkinlaisen epäsäännöllisen kehän sen ympärille, useita jalkoja leveän. Minä odotin, että me pian uppoisimme mereen! Olin pökerryksissäni ja luulin, että uneksuin.

Yhtäkkiä heräsin huumauksestani kuullessani äänekkään riemuhuudon. Se tuli takanani olevien merimiesten suusta. En voinut sanoa sen tarkoitusta, kunnes käännyin ympäri ja silloin näin hämmästyksekseni että lautan poikki oli levitetty purjekappale, jota useat miehet pitivät pystysuorassa asennossa. Heitä oli yksi joka kulmassa ja yksi keskellä ja he pitivät, kädet ylöspäin ojennettuina, purjetta niin korkealla kuin saattoivat ulottua.

Mitä varten tekivät he siten? Minun ei tarvinnut tehdä tätä kysymystä. Minä huomasin, että tuuli puhalsi purjetta vastaan. Tunsin viiman poskellani.