Part 19

Kahteen viimeiseen kysymykseen voi vastata sanomalla, ettei tähän hetkeen asti minua ehkä lukuunottamatta, yksikään ollut laivassa ajatellut heitä eikä heidän kohtaloaan! Mitä tulee heidän olopaikkaansa, olivat he yhä kansien välillä sekä ristikolla varustettujen luukkujen alla, ja mitä heidän toimiinsa tulee, olisi ollut vaikea sanoa sitä -- vaikeata arvatakin sitä. Mutta ainakin he huusivat raivoisasti ja kiljuivat ikäänkuin he olisivat kaikki tulleet hulluiksi -- mutta tämä ei ollut mitään uutta, heidän käyttäytymisensä oli ollut sellainen koko päivän.

Kiiruhtaessaan sinne tänne isoavenettä vesille laskiessaan ja jälkeenpäin kootessaan aineita lauttaa varten miehet kulkivat useasti heidän läheltään, ja neekerien huudot päästettiin sillä hetkellä kovemmalla äänellä ja vakavammassa sävyssä -- joskus pyytävinä, mutta useammin raivoisina ja uhkaavina.

Kun heistä ei välitetty, ja ne, joihin he vetosivat, kulkivat huolettomasti eteenpäin, vajosi heidän äänensä taas syvään, yhtämittaiseen epätoivon muminaan.

On luultavaa, että tähän asti -- hetkeen, jolloin lautta oli valmis -- he olivat tunteneet vain janon tuskaa, sillä minä huomasin kulkiessani viime kertaa heidän ohitseen etteivät heidän huutonsa olleet muuttuneet. Se oli yhä _agoa! agoa!_ -- vettä! vettä! Tämä ynnä ilman ja tilan puute sekä halu päästä kannelle olivat ne vaikuttimet, jotka olivat ajaneet heidät sellaisiin raivoisiin ja hulluihin mielenosoituksiin.

On sangen luultavaa sentakia, että siihen hetkeen asti, jonka olen maininnut, he eivät pelänneet mitään erikoisesti -- ainakaan eivät pelänneet sitä hirmuista kohtaloa, joka nyt uhkasi heitä niin likeltä.

Palavan kajuutan savu kallistui pikemmin etu- kuin takaosaan laivaa, eikä se ollut vielä ehtinyt heihin asti, eivätkä liekit olleet vielä kylliksi kirkkaita valaistakseen laivaa millään luonnottomalla valolla. Tietystikään eivät heidän ollessaan luukkujen alla kajuutta eikä kansi olleet heille näkyvissä, ja kunnes joko savu tai liekki, tai ristikon läpi loistava kirkas valo paljastaisi kauhean totuuden, eivät he luultavasti huomaisi vaaraansa. Ei kukaan ollut ottanut omasta aloitteestaan ilmoittaakseen sitä heille, sentakia ettei kukaan katsonut sen ansaitsevan vaivaa!

He olivat ehkä huomanneet, ettei kaikki ollut oikein -- heillä saattoi olla epäluuloja, että jokin asia oli huonosti. Miesten tavaton liikkuminen -- kannelta kuullut äänet -- jalkojen kiireinen töminä ja merimiesten viittoilemiset, kun he kulkivat näkyvissä, yhdessä heidän kasvojensa kauhistuneen ilmeen kanssa, mikä tuskin oli saattanut jäädä huomaamatta, sillä oli vielä tarpeeksi valoisaa, että voi huomata tämän -- kaikki nämä asiat olivat varmaan saaneet hereille ahtaassa pidetyn joukon epäluulot, että parkissa oli jotakin hullusti. Kirvesten räiskivä ääni ja sitten täräys sekä aluksen kova kallistuminen maston kaatuessa oli ehkä herättänyt muutakin levottomuutta kuin sen, että he kuolisivat janoon, ja vaikka he yhä huusivat vettä, huomasin minä, että he keskustelivat keskenään kiireisesti mutisten, mikä ilmaisi jostakin muusta syystä johtunutta pelkoa.

Mutta kun ei kukaan heistä tietänyt mitään laivoista tai niiden tavoista -- "Pandora" oli ensimmäinen, mitä he ikinä olivat katselleet -- eivät he tietystikään voineet päättää, miksi semmoisia tavattomia liikkeitä suoritettiin. Vain sen ohjaamana, mitä he kuulivat, saattoivat he tuskin arvata, mitä oli tekeillä. He eivät voineet kuvitella, että laiva oli vaarassa joutua hylyksi -- koskei ollut tuulta eikä myrskyä -- ja kaiken tämän jälkeen kyseessä saattoi olla purjehtimistemppu, jota he eivät ymmärtäneet. Näin he olisivat luultavasti uskoneet, jolleivät olisi huomanneet niiden merimiesten omituista katsetta ja kädenliikkeitä, jotka silloin tällöin tulivat lähelle ristikkoa. Ne olivat niin rajuja, että ne saivat heidät vakuutetuiksi siitä, että jokin oli hullusti -- että vaara piili laivassa.

Hälinä oli herättänyt heidän keskuudessaan pelkoa, vaikkakaan ei vaaraa vastaavaa. He eivät tietäneet vaaransa luonnetta, eikä heidän levottomuutensa ollut vielä saavuttanut huippuaan. Mutta oli määrätty, etteivät he olisi paljoa kauemmin epätietoisuudessa.

Juuri tällä hetkellä syöksyi punainen liekkipatsas ylöspäin savun läpi -- sitä seurasi toinen, punaisempi ja suurempi -- sitten uusi ja uusi, kunnes liekki nousi yhtämittaisena ja ulottui useita jalkoja korkealle ilmaan.

Kirkkaampi valo himmensi kuun -- koko alus oli keltaisessa valossa, ikäänkuin aurinko olisi palannut valtameren yläpuolelle.

Palavan puun rätinä kaikui nyt heidän korviinsa -- tuli, joka oli päässyt oman savunsa syleilystä, leimusi rajummin ja kohosi korkeammalle ilmaan, kunnes nousevien liekkien huippu saatettiin nähdä luukkujen ristikon läpi.

Mutta ei tarvittu liekkien näkemistä -- niiden valo, ja sihisevä sekä räiskivä ääni, joka läksi niistä, osoitti onnettomuuden kauhistavan luonteen.

Silloin nousi huuto -- villi, tuskallinen huuto tuon pimeän ruuman sisimmästä -- tuon onnettoman joukon sydämistä -- huuto, joka muutamiksi hetkiksi hukutti liekkien rajun kohinan sekä tulen räiskivät ja rätisevät äänet. Minä en milloinkaan unohda tuota huutoa -- ei kukaan, joka kuuli sen, voisi olla muistamatta sitä viimeiseen hetkeensä asti.

Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä minä olin kääntynyt katsoakseni taakseni. Kauhea oli näky, joka kohtasi silmiäni, -- kauheita äänet, jotka kuuluivat korviini. Liekehtivän laivan kirkkaassa valossa minä näin mustien kasvojen sekä pyöreiden, villaisten päiden painautuvan ristikon säleitä vastaan. Minä näin villisti tuijottavia silmiä, vaahtoavia huulia ja kauhun yhteenkiristämiä hampaita, jotka kiilsivät valkoisina liekkien loisteessa. Minä näin savun tunkeutuvan ristikolla varustetusta luukusta -- tuli kulki nopeasti eteenpäin -- sen inhoittava sanansaattaja oli jo heidän joukossaan -- oi, mikä kauhea näky! En voinut kestää sitä -- en olisi voinut kestää sitä unessakaan -- se oli liian paljon ihmissilmille -- liian paljon ihmisen sydämelle. Ensi vaikutteeni oli kääntyä pois ja liukua toverini viereen, joka odotti kärsivällisesti alhaalla lautalla.

Tämä oli ensimmäinen vaikutteeni, joka äkkiä väistyi toisen tieltä. Silmäni oli sattunut kirveeseen, joka yhä oli poikittain rainevanteilla, minne Brace oli viskannut sen. Ase toi mieleen erään suunnitelman, ja tarttuen siihen innokkaasti minä katselin taas palavaa alusta kohti. Tarkoituksenani oli palata kannelle -- lyödä säleet poikki ja avata ristikko. Minä tiesin vaaran -- olin unohtanut ruudin olemassaolon -- mutta vaikka asia olisi ollut kuolemakseni, en olisi voinut olla tekemättä niinkuin tein. En voinut elää katsellakseni sellaista hirveätä polttouhria --- sellaista ihmisolentojen tukuttaista polttamista!

"Ainakaan", ajattelin minä, "he eivät joudu perikatoon tällä tavoin. Vaikka heidän kohtalonsa olisikin määrätty, on heillä oleva valintavapaus kuolemaansa nähden -- he saavat valita palamisen ja hukkumisen välillä -- jälkimäinen on ainakin oleva helpompi kestää."

Tämä viimeinen ajatus oli kannustanut minua aikomuksessani.

Kumartuen alaspäin ilmoitin minä nopeasti aikeestani toverilleni. Olin iloissani hänen vastauksestaan.

"Hyvä on, Vilho! Hyvä työ -- tee niin! Tee niin -- päästä heidät vapaaksi, kurjat olennot. Minä ajattelin sitä itsekin -- vaikkakin liian myöhään -- kiiruhda, poika -- pidä varasi!"

Minä en odottanut hänen puheensa loppua, vaan juosten takaisin kannelle syöksyin luukkua kohti. Minä en ajatellut katsoa alas -- itse asiassa tuli savu nyt niin paksuna, että minä tuskin saatoin nähdä kauhistuneet kasvot. Se silmäys, jonka loin heihin, oli riittävä saattaakseen minut levolliseksi siitä, että muutamien minuuttien kuluttua nuo tuijottavat silmät olisivat sokeat ja nuo käheät äänet kuoleman hiljentämät.

Minä muistin, mistä yksi säle oli otettu pois ja missä toisen kimppuun oli käyty kirveellä. Minä kävin uudestaan sen kimppuun lyöden kaikella voimallani ja taidollani, millä kykenin.

Ponnistukseni osoittautuivat tuloksellisiksi, ja puolentusinan iskun jälkeen naulat antoivat perään ja puusäle lennähti pois.

En jäänyt kauemmaksi aikaa kohottaakseni ristikkoa; minä tiesin, että alhaalta tuleva paino tekisi sen, ja ryömien takaisin minä kiipesin taas keulan yli.

Katsahdus taaksepäin, kun menin kokan yli, ilmaisi minulle, että tarkoitukseni oli täyttynyt täydelleen. Heti kun läksin ristikon luota, työnnettiin se ylös, ja minä näin virran mustia haahmoja kumpuavan ylöspäin sekä hajautuvan kannen yli!

En pysähtynyt tekemään enempiä huomioita, vaan liu'uin köyttä alaspäin, ja toverini otti minut vastaan syliinsä.

VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU

Lyhyen poissaoloni aikana ei Brace ollut jäänyt toimettomaksi. Hän oli liittänyt pienen lauttansa lujaksi -- sitonut sen hirret yhteen -- ja nyt se kantoi meidät kummankin vajoamatta edes veden alle. Kaksi pyöröpuuta, keulatanko ja puolet karankoraa'asta oli pantu yhdensuuntaisesti toistensa viereen, ja näitä vastaan olivat poikittain ne leveät laudankappaleet, joihin oli suurilla kirjaimilla merkittynä kovaonnisen parkin nimi. Siinä oli useita muitakin puukappaleita, yksi tai pari sauvointa sekä airo, jonka Brace oli siepannut hiipiessään kokkaa kohti, ja kaiken päällä oli palanen purjekangasta eli tervavaatetta. Kokonaisuudessaan oli siinä juuri kahdelle kylliksi iso lautta sekä tarpeeksi turvallinen tyynellä ilmalla, mutta vihurin tai vahvan tuulenkin puhaltaessa olisi sellainen rakenne joutunut heti veden valtaan.

Mutta toverillani ei ollut aikomuksena lähteä merelle sellaisella aluksella. Hänen ajatuksenaan oli ollut, että hän saisi sen valmiiksi, ennenkuin suuri lautta voitaisiin saada viimeistellyksi, ja pääsisi siten pikemmin pakoon ruudin vaarallisesta läheisyydestä. Ja vaikka häneltä olisi mennyt aivan yhtä pitkä aika sen valmistamiseen, oli meillä kuitenkin suurempi turvallisuuden mahdollisuus, kun olimme niin kaukana aluksen etupäässä. Jos ruuti olisi räjähtänyt, olisi ollut mahdollisuus, ettemme olisi pirstoutuneet palasiksi. Aluksen peräpää olisi murskautunut palasiksi, ja muu osa olisi tietysti pian uponnut mutta kuitenkin oli useita mahdollisuuksia meidän eduksemme, kun pysyttelimme kokan puolella. Näitä seikkoja silmälläpitäen oli merimies kiirehtinyt pois keskilaivasta ja ruvennut tekemään lauttaansa keulassa. Lautta oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi turvapaikaksi -- jotta pääsisimme mahdollisimman pian vaaran piirin ulkopuolelle, ja jos miesten onnistuisi saada valmiiksi suurempi laitoksensa, sopisi meidän lauttamme tuoda jälkeenpäin sen sivulle sekä liittää siihen.

Suuri lautta oli valmis yhtä pian kuin meidänkin, ja kaikki miehet olivat menneet siihen. Kun minä palasin kannelle lyödäkseni luukun auki, en minä nähnyt yhtään sielua "Pandoran" miehistöstä. He olivat kaikki lähteneet pois laivasta ja lähteneet lautalle. Kannelta en minä voinut nähdä heitä enkä lauttaa, koska tämä oli vielä aivan parkin laidan alla.

Niin pian kuin olin päässyt kunnollisesti alas, lykkäsi toverini lautan menemään, ja seuraavalla hetkellä tuli suuri lautta näkyviimme. Sekä se että siinä olijat näkyivät yhtä selvästi kuin jos olisi ollut päivänvalo, sillä palava alus ei ollut enää liekkien ja savun yhdistys. Koko sen peräkansi peräparraspuulta pääluukkuun asti oli kirkkaan liekin verhoama, joka valaisi merenpinnan mailien välimatkan päähän. Tässä valossa huomasimme me lautan ja miehet, jotka seisoivat tai kyyristelivät siinä.

He olivat menneet kymmenen tai kahdentoista yardin päähän laivan sivulta ollakseen liekeistä irti. Oli toinenkin syy, joka sai heidät menemään jonkun matkan päähän, ja se oli pelko, että laivassa olisi ruutia. Vaikka tämän asian suhteen ei ollut annettu mitään varsinaista varoitusta, epäiltiin asiaa kuitenkin, eivätkä miehet olleet siinä suhteessa levollisia. Oli muitakin miehiä paitsi Brace, jotka tiesivät jotakin tai olivat kuulleet jotakin varastetusta nassakasta, mutta kun he eivät olleet varmoja asiasta, eivät he mielellään tuoneet epäluulojaan muiden tietoon. Laivassa saattoi olla vielä ruutia, ja sentakia olivat kaikki miehet hypänneet lautalle tuntien helpotusta sekä vieneet aluksensa pois sellaisen vaarallisen mahdollisuuden ulottuvilta. Epäilemättä oli tämä epäilys ruudin suhteen saanut heidät kaikki ponnistelemaan niin uutterasti työssä. Mikäli oli vaaraa tulesta, olisivat he ehkä olleet laivassa jonkun aikaa kauemmin, sillä olisi kulunut vielä monta minuuttia, ennenkuin palo olisi ulottunut kauemmaksi ja vallannut koko aluksen.

Miehet eivät olleet viipyneet laivassa hetkeäkään kauemmin kuin heidän tarvitsi päättääkseen välttämättömät työt, ja kun he olivat vesillä, näkyivät he työskentelevän niin kiihkeästi kuin suinkin saadakseen lautan merelle, ikäänkuin he olisivat pelänneet kosketusta parkin kanssa jostakin muusta syystä kuin tulen vaaran takia.

Näin olikin todellisuudessa asianlaita, sillä nyt kun lautta oli onnellisesti vesillä, kuultiin niiden, jotka epäilivät laivassa olevan ruutia, ilmaisevan julkisesti epäilyksensä, ja kaikki katselivat paloa odottavin silmin -- odottaen joka hetki kuulevansa räjähdyksen!

Juuri tällä hetkellä Brace ja minä kulkiessamme alihangan puoleisen kaulan ympäri tulimme miehistön näkyviin, ja epäröimättä hetkeäkään, toverini käytellen airoa ja minä tehden sauvoimella, minkä voin, me panimme pienen lautan liikkeelle ohjaten sitä niin hyvin kuin saatoimme toista kohti, jonka tasalle luulimme voivamme tulla muutamissa sekunneissa.

Tässä asiassa me kuitenkin petyimme. Juuri silloin me huomasimme lautalla olevien miesten joukossa omituista liikettä, kun he seisottuaan muutamia sekunteja hämmästystä osoittavissa asennoissa sekä äänillään ja eleillään vahvistaen tätä vaikutelmaa näkyivät nopeasti uudistavan ponnistuksensa päästäkseen yhä kauemmaksi laivahylystä, eikä vain nopeasti, vaan tavalla, joka ilmaisi jonkin määrän kauhua!

Mitä saattoi tämä tarkoittaa? Varmaankaan eivät liekit ulottuisi heihin nyt. Varmaankin he olivat kaiken, ruudin räjähtämisestä johtuvan vaaran ulkopuolella -- vaikka ruutia olisi ollut sata tynnyriä yhden sijasta. Kokonaisen varaston ilmaanlentäminen ei olisi voinut vahingoittaa heitä tämän matkan päässä. Varmaankaan ei tämä asia kiihdyttänyt heitä.

Minä katsoin ensin Bracea saadakseni häneltä selityksen mutta hänen toimensa olivat tällä hetkellä niin salaperäisiä kuin suinkin. Hän oli pienen aluksemme etuosassa polvillaan lankuilla ja käytteli airoaan melan tavoin. Minä näin, että hän koetti ohjata suuntamme lauttaa kohti kuten minäkin sauvoimella, mutta toverini souti nyt kaikella nopeudella ja voimalla, minkä hän sai käsivarsiinsa, sen sijaan, että hän olisi työskennellyt hitaasti ja harkiten, niinkuin hän oli tähän asti tehnyt. Näytti kuin hän olisi pelännyt, että lautta pääsisi käsistämme, ja hän tekisi kaikkensa saavuttaaksemme sen!

Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minä saatoin nähdä hänen kasvonsa selvästi kirkkaassa valossa ja niiden ilme samoinkuin hänen vakavat ponnistuksensa enentääkseen nopeuttamme saivat minut uskomaan, että hänkin tunsi jonkinlaista kauhua.

Johtuiko se pelosta, että lautallaolijat jättäisivät meidät jälkeensä? Ei, siten ei saattanut olla, sillä vaikka kumpikaan ei kulkenut nopeammin kuin mitä kissa saattaa uida, oli meillä ilmeisesti parempi nopeus kuin heillä, ja oli selvää, että me pääsimme heitä lähemmäksi jokaisella melan vedolla. Suuri lautta oli tosiaan se, miksi se oli tehtykin -- pölkkylautta, ja vaikka miehillä oli airoja, saattoi sitä vain hyvin vaikeasti liikuttaa eteenpäin, ja se kulki hitaasti sekä raskaasti vedessä. Miksi Brace olisi ollenkaan huolissaan siitä, ettemme saavuttaisi sitä?

Mutta tämä seikka ei kiihoittanut häntä semmoiseen kiireeseen. Sellainen otaksuma valtasi ajatukseni vain hetkeksi. Seuraavalla hetkellä minä ymmärsin kauhun syyn. Minä näin, mikä teki levottomaksi sekä minun toverini että lautalla olevan miehistön.

VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU

Tähän hetkeen asti en minä ollut katsonut taakseni palavaan parkkiin. En olisi mielelläni tehnyt siten. Minä pelkäsin katsoa taakseni ja lisäksi olin niin innokkaassa puuhassa auttaakseni uivia lankkujamme eteenpäin, että minulla oli tuskin aikaa katsoa ympärilleni.

Mutta nyt oli minun pakko kohottaa pääni ja katsoa taakseni tuohon kauheaan näkyyn. Näkemäni kuva selitti heti paikalla, miksi "Pandoran" miehet tahtoivat niin innokkaasti päästä siltä paikalta.

Tuli oli palanut eteenpäin päämastosta jääneeseen pätkään asti, ja saaden lisää voimaa suurista määristä mustia, pikisiä köysiä -- vanteista, harusköysistä ja tikkaista -- se viskoi ylöspäin voimakkaita savuisia liekkipatsaita. Punaisia kielekkeitä syöksyi eteenpäin ikäänkuin tarttuakseen etumaston köysistöön, joka vielä oli koskematta. Mutta omituisin tai pikemmin kauhein osa näytelmää esitettiin etukannella ja laivan koko etuosassa. Ankkurinvivulla, kaiteen laudoituksella, etumaston vanteilla, kokan ympärillä ja raineen nokkaan asti näkyi katkeamaton joukko ihmishahmoja, jotka olivat tunkeutuneet niin yhteen, että tuskin voi erottaa mitään osaa aluksesta lukuunottamatta etumastoa, joka pyöröpuineen ja köysistöineen kohosi korkealle. Siellä oli niitä viisisataa -- ehkä ei niin paljon, koska jotkut itselleen onneksi olivat erinneet maailmasta ennen tätä kauhistavaa hetkeä. Mutta melkein viisisataa heitä oli, ja he peittivät tietysti joka paikan etukannesta, vieläpä sivut ja kaiteetkin lähestyvien liekkien muodostamasta reunasta raineen nokkaan asti. Jotkut olivat menneet kauemmaksikin, ja heitä saattoi nähdä parveilevan mehiläisten tavoin sekä pysyttelevän ruumistaan tasapainossa halkaisijantangolla. Itse asiassa, jollei ottanut huomioon näytelmän hirveää luonnetta, se muistutti mehiläisten olotapaa, kun ne ovat peittäneet joukollaan jokaisen lehden ja haaran puun oksasta.

Siinä oli sekä miehiä että naisia, sillä kumpienkin oli onnistunut raivata tie kannelle, mutta tuossa tiheässä parvessa ei heidän sukupuoltaan voinut erottaa. Omituista sanoa, he eivät olleet enää mustia! Ei yksikään heistä näyttänyt mustalta -- päinvastoin he näyttivät punaisilta! Heidän kasvonsa, heidän paljaiden ruumiittensa iho vieläpä heidän päänsä villapeitekin kuulsi veren-punaiselta leimuavan pien hohtavassa valossa, ja tämä omituinen muutos oli suurena lisänä tekemään näytelmän kauheammaksi, sillä tässä muuttuneessa ihonvärissä oli jotakin yliluonnollista.

Koko näytelmää olisi saattanut verrata jonkun suurenmoisen teatteriesityksen loppukohtaukseen -- siinä oli kaikki sen loistokkuus, punainen valo sekä näyttämökaunistuskeinot -- mutta kahdessa suhteessa se erosi suuresti keksitystä jäljittelystä. Siinä ei ollut kuvaelmissa tavattavaa muotojen ja värien vaihtelevaisuutta eivätkä myöskään henkilöt olleet samanlaisia kuin näyttämöllä -- ne eivät olleet asennoissa ja ryhmissä, jotka ilmaisivat lepoa. Päinvastoin olivat kaikki liikkeessä. Käsivarret huitoivat rajusti heidän päittensä päällä, kun taas he itse hyppelivät ylöspäin tai tanssivat sinne tänne, missä vain saattoivat löytää jalansijaa. He huusivat epätoivon äänellä ja kiljuivat tuskaisin korostuksin, kun taas muutamat, jotka ilmeisesti olivat tulleet mielipuoliksi, rupattivat ja nauroivat äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti hyenaa!

Voimakas valo soi minun erottaa kaikki tarkasti -- voi, liiankin tarkasti! Minä saatoin nähdä valkoiset, välkkyvät hampaat, vaahtoavat huulet ja hulluudesta tai kauhusta tuijoittavat silmät. Me olimme yhä tuskin kaapelin matkan päässä neekereistä. Saatoin huomata joka liikkeen aivan kuin olisin ollut heidän keskellään tai kymmenen jalan päässä heistä. He olivat kaikki lauttaan päin kääntyneinä, ja tästä syystä minä voin nähdä heidän eleensä, vieläpä erottaa heidän kasvojensa ilmeenkin.

Muun muassa minä näin naisia -- minä tiesin että he olivat naisia, koska he olivat pienempikokoisia kuin ympärillä olevat -- minä näin naisia, jotka kohottivat pieniä tummia haahmoja niin korkealle kuin saattoivat nostaa ne, sekä kurottivat niitä lauttaan päin. Ne olivat heidän lapsiaan heidän hentoja lapsukaisiaan, ja tämä liike oli tarkoitettu rukoukseksi valkoisille karkureille että he palaisivat takaisin ja pelastaisivat heidät. Toiset ojensivat käsivarsiaan ja seisoivat pyytävissä asennoissa, kun miehet -- vahvemmat ja rajummat heistä -- pudistivat ilmassa yhteenpuristettuja nyrkkejään ja sinkosivat peräämme uhkaavia huutoja.

Vaikka näky oli kauhua herättävä eivät kuitenkaan miesten uhkaukset eivätkä naisten rukoukset saaneet aikaan kaikkea tuota levottomuutta lautalla olevien miesten keskuudessa.

Osaksi nousi jumalaton ja äänekäs puhe, joka lautalta kuului, kiukusta, että neekerit oli laskettu ulos ja me saatoimme kuulla useiden miesten kysyvän karkealla, vihaisella äänellä: "Kuka on tehnyt sen? Kuka on tehnyt sen?"

Näitä kysymyksiä ei tehty yksinkertaisesti tällä tavoin, vaan niitä kaunisteltiin kauheilla vannomisilla ja uhkauksilla, joita ei voi toistaa.

Juuri kun minä ja toverini läksimme keulalaidalta, kuulimme me nämä kysymykset tehtävän, ja kysyjäin äänensävy oli niin vakava, että minä heti huomasin joutuneeni vaaralliseen asemaan.

Näytti siltä, että olin menetellyt ymmärtämättömästi. Ihmisrakkauteni oli kannustanut minut tekoon, joka ei ollenkaan voinut olla hyödyksi niiden henkien pelastamiseksi, joiden parasta tarkoitin, vaan toisi luultavasti tuhon kaikille -- minulle muiden mukana.

Voin tuskin sanoa, että kaduin tekoani. Olisin tehnyt saman työn uudestaan. En olisi voinut pidättää itseäni. Olin totellut armeliaisuuden vaatimusta. Miten olisin saattanut menetellä toisin?

Sellaisia mietteitä oli minulla tuolla hetkellä tai niiden kaltaisia. En voi tarkalleen kuvailla ajatuksiani, sillä omituisten mielenliikutusten sekasorto vallitsi mielessäni. Nyt huomasin vaaran, joka uhkasi kumpaakin lauttaa, huomasin sen katsoessani taaksepäin palavaa laivaa kohti: neekerit uhkasivat uida perässä ja etsiä pakopaikkaa lautoilta. Suurin joukoin he näyttivät päättäneen yrittää sitä. Se kävi ilmi heidän liikkeistään ja asennoistaan. He tulivat parvittain kaiteitten yli ja laivan sivua alas. He olivat kokoontuneet niskapuiden päihin ja näyttivät joka hetki olevan heittäytymäisillään veteen!

VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Ei ihmettä, että merimiehet olivat levottomia. Jos neekerit panisivat aikomuksensa täytäntöön saapuisi heitä kylliksi monta lautalle, jotta se uppoisi -- ehkä kylliksi monta, jotta he heittäisivät valkoiset miehet mereen ja anastaisivat itselleen sen tarjoaman heikon mahdollisuuden hengen säilyttämiseksi. Kuinka sitten kävisikään, ainakin oli selvää, että jos he tulisivat, olisi varma tuho tuloksena toisille tai toisille tai luultavimmin kaikille. Mitä tuli toveriini ja minuun, näytimme me olevan vielä suuremmassa vaarassa kuin toisella lautalla olijat, sillä me olimme heidän ja uhkaavan tuhon välissä. Mutta meillä ei ollut ollenkaan pelkoa tässä suhteessa; me olimme varmoja, että jollei meidän alustamme kohtaisi mikään onnettomuus, saattaisimme me kuljettaa sitä eteenpäin nopeammin kuin mies voi uida -- vaikka niin vähän nopeammin, että olisi tullut ankara kamppailu, jos meitä olisi ajettu takaa. Mutta kun meillä oli niin monta yardia etumatkaa, oli meillä vähän pelättävänä.

Me jatkoimme matkaamme aikoen saavuttaa lautan ja kiinnittää uivat lankkumme sen sivulle, ja tämä tarkoitus meidän onnistui saavuttaa muutamien minuuttien kuluttua.

Brace oli varoittanut minua, kun tulimme lautan tasalle, sanomasta mitään siitä, mitä olin tehnyt.

"Henkesi tähden, älä sano mitään, sillä varmaan", sanoi hän, "he työntävät sinut mereen ja minut sinun mukanasi. Älä sano sanaakaan", kuiskasi hän loppuvaroitukseksi -- "ei sanaakaan, vaikka he kysyisivätkin sinulta. Minä vastaan heille, jos he kysyvät."

Hänen olikin tehtävä se, ja hän suoritti tehtävänsä taitavasti.

"Halloo!" huusivat useat meidän lähestyessämme -- "ketä te olette? Hei, Brace ja tuo mainio Ville-poika. Tekö päästitte neekerit kannelle? Tekikö jompikumpi teistä sen?"

Nämä kysymykset tehtiin lisäämällä tavalliset, alhaiset kaunistuskeinot.