Part 18

Toinen seikka: oli liian myöhäistä nostaa melua asiasta, sillä ennenkuin olin voinut päättää tehdä kumpaakaan -- joko huutaa tai juosta takaisin -- oli vene vesillä, kuusi karkuria oli laskeutunut siihen sekä leikannut seuraavalla hetkellä taavetin taljan poikki ja päästänyt veneen irti!

He näyttivät toimivan äärimmäisen kiireisesti, ikäänkuin he olisivat varoneet, että heidät estettäisiin lähtemästä, tai pelänneet, että useampi tulisi ja hyppäisi heidän kanssaan veneeseen, niin että se tulisi liian täyteen.

Minä en voinut käsittää, miksi heillä oli sellainen epätoivoinen kiire. Ei ollut vaaraa, että vene tulisi liian täyteen, koska oli sovittu, että siihen menisi vain kaksitoista, ja minä tiesin, että enin osa miehistöä pitäisi paljon parempana mennä isoon veneeseen. Lisäksi ei ollut vielä vaaraa tulesta, sillä vaikka savua tihkui esiin kompassihytistä, kuluisi melkoinen aika, ennenkuin tämä osa olisi tulessa. Ruorirattaassa ei ollut ketään. Täydellinen tyyneys, jota oli jatkunut melkein aamusta asti, teki perämiehen tarpeettomaksi, ja ratas oli käyttämättä ja laiminlyötynä. Kompassi oli kadonnut. Sen minä olin huomannut veneen pohjalla.

Minä en voinut sentakia käsittää, miksi kapteenin ja hänen viiden liittolaisensa piti sillä lailla lähteä pois ja siten jättää muut toverinsa onnettomuuteen. Siinä oli jotakin salaperäistä.

Siinä oli salaperäistä, joka seuraavalla hetkellä selveni vieläpä pelkurimaisen kipparin itsensä toimesta.

Minä seisoin yhä peräparraspuun luona, kun taavetintalja katkaistiin, ja minä näin, että airot olivat ulkona sekä oltiin valmiina soutamaan pois kaikin voimin. Kippari itse piti yhdestä airosta kiinni. Sillä hetkellä hän katsahti ylös ja huomasi minut. Hän nousi puoliksi ylös istuimeltaan ja nikotti juopuneen äänellä:

"Ohoi, siellä! -- Sinä, poika, Ville! -- Sano heille, että pitävät varansa -- hik -- laskiessaan vesille isonveneen -- varansa, kuuletko. -- Olkoot he nopeita työssään -- nop -- hik -- sillä -- hik -- siellä on tynnyri ruu -- hik -- ruutia laivassa!"

VIIDESKYMMENESYHDES LUKU

Hämmästyttävä tieto, joka kävi ilmi hänen änkyttävän puheensa loppusanoista, riisti minulta hetkeksi liikuntakyvyn.

"Tynnyri ruutia laivassa!" Juuri näin olivat hänen sanansa, eikä minulla ollut aihetta epäillä niiden totuutta. Päinvastoin hänen ja hänen kanssaan olevien miesten käytös oli tarpeeksi selvä osoittamaan, että ne olivat totta. Minä en voinut perustaa mihinkään muuhun otaksumaan heidän kiirettään päästä tiehensä, mutta ajatus ruudista selitti sen heti. Epäilemättä puhe oli totta. Laivassa oli tynnyri ruutia! Sekä kippari että perämies tiesivät sen.

Nuo pelkurit olivat tavallaan sopineet omantuntonsa kanssa selittäessään asian nyt. He olivat olleet vaiti siitä, kunnes olivat itse turvassa. Jos he olisivat ilmaisseet salaisuuden aikaisemmin, olisi koko miehistö seurannut heitä pienempään veneeseen peläten jäädä pitemmäksi aikaa laivaan, ja sentakia he eivät olisi päässeet lähtemään niin salaisesti. Mutta nyt kun he olivat itse vaaran ulkopuolella, ei ollut mitenkään vahingoksi antaa toisten tietää asiasta, koska se saattoi antaa nopeutta miesten ponnistuksille pakoonpääsemiseksi. Tietystikään he eivät halunneet nähdä vanhojen ystäviensä lentävän ilmaan -- jos asian saattoi auttaa ilman vaaran uhkaa heille -- mutta he olivat pitäneet hyvää huolta uhan torjumisesta, ennenkuin millään tavalla viittasivat mahdolliseen onnettomuuteen.

Niin pian kuin kippari oli lausunut nuo kauhistavat sanat, vaipui hän takaisin istuimelleen, ja hänen soutaessaan muitten mukana vene meni nopeasti poispäin.

Sanon, että hämmästyttävä ilmoitus riisti minulta liikkumiskyvyn ja samoin puhekyvyn. Mieleeni tuli kysyä selitystä, lisävahvistusta totuuden varmistamiseksi, mutta ennenkuin saatoin tointua, oli se liian myöhäistä -- vene oli miltei huutomatkan ulkopuolella. Ei hyödyttäisi huutaa heidän jälkeensä. He eivät kuulisi, tai jos kuulisivatkin, eivät välittäisi minusta ja mitäpä sillä oli väliä, sillä minä en voinut epäillä, etteikö se, mitä mies oli sanonut, ollut tarkoitettu täydeksi todeksi. Vaikkakaan hän ei ollut selvä, olisi hän tuskin laskenut leikkiä silloin ja sellaisella tavalla. Aika ja olosuhteet olivat liian vakavia leikinlaskuun -- hänellekin, vaikka hän oli tunteeton paholainen.

Ei, hän oli sanonut vain totuuden -- yksinkertaisen totuuden. Ei ollut epäilyksen hiventäkään siitä, että "Pandorassa" oli tynnyri ruutia!

Missä se oli? Varastohuoneessa, joka nyt oli tulen vallassa? Missä muualla saattaisi se olla? Puolikannella tai ruumassa? Ei -- se ei ollut luultavaa -- ei kukaan meistä milloinkaan nähnyt sitä siellä. Ruutia ei ollut huomattu missään osassa laivaa, minne tavalliset merimiehet saattoivat mennä, ei hitustakaan sen jälkeen kuin lasti oli luovutettu kuningas Dingolle. Sen täytyisi siis olla varastohuoneessa tai kapteenin omassa kajuutassa, kummassakin tapauksessa liekkejä lähellä -- kummassakin tapauksessa aivan likellä siinä missä minä olin!

Tämä ajatus nosti ajatukseni siitä huumaannuksen tilasta, johon ne olivat joutuneet. Itsesäilytysajatus antoi minulle uusia voimia, enkä minä hukannut yhtään aikaa kiiruhtaessani pois siltä paikalta. Vain pelkkä vaisto sai minut asettumaan niin kauas vaaran paikasta kuin saatoin. Minä kiiruhdin pois peräkeulasta ja juoksin pääkannelle.

Nyt en tietänyt, miten minun piti menetellä. Ensimmäinen mielijohteeni oli ollut syöstä miesten keskelle ja ilmoittaa tieto, jonka olin saanut kapteenilta. Minä olin juuri tekemäisilläni siten, kun joku hyvä enkeli tuntui kuiskaavan: "Ymmärtäväisyyttä!"

Minua oli aina pidetty teräväpäisenä poikana, ja se elämä, jota olin viime aikoina viettänyt, oli ihmeellisesti kehittänyt älyäni. Juuri silloin tuli mieleeni, että jos saattaisin julkisuuteen kauhistavan salaisuuden, ei se voisi aikaansaada mitään hyvää, vaan päinvastoin synnyttää suurta vahinkoa. Minä näin, että merimiehet ponnistivat kaikki voimansa saadakseen veneen vesille sekä kiirehtivät niin paljon kuin saattoivat. Ei mikään voima maan päällä olisi saanut heitä liikkumaan nopeammin. Liekkien pelko, jotka nyt alkoivat tulvia kajuutan ikkunoista, oli kylliksi suuri kiihotin. Lisäpelko vain lamaannuttaisi heitä. Minä päätin sentakia pitää kauhean tiedon omassa hallussani. Minä ajattelin ilmoittaa sen vain Benille, ja häntä minä nyt läksin hakemaan.

Pian minä löysin hänet. Hän oli miesjoukossa, joka oli taavettien kimpussa, ja hän teki työtä kaikin voiminsa. Minä en voinut päästä häntä likelle enkä tietystikään voinut puhua hänen kanssaan toisten sitä kuulematta. Sentakia päätin olla kauhistavan salaisuuden ainoa tuntija, kunnes tarjoutuisi parempi tilaisuus.

Minä ryhdyin työhön muiden mukana nostaen ja hinaten, mutta kaiken sen keskellä oli minulla vain yksi ajatus. Minä tuskin tiesin, mitä tapahtui tai mitä minä itse tein. Minä odotin joka hetki tuota kovaa pamausta -- tuota kauheata räjähdystä, joka singahduttaisi meidät kaikki ijäisyyteen! Minä tein työtä koneellisesti ja usein väärin; kerran tai pari yllätin itseni hinaamassa väärällä tavalla. Jotkut miehistä huomasivat sen ja potkaisivat minut raa'asti sivulle. Oi mikä tuskallinen levottomuus!

Vene saatiin vihdoin selvitetyksi kaiteilta ja heilautetuksi meren puolelle. Sitten alkoi sen laskeminen. Tämä toimi ei ollut niinkään vaikea ja muutamien minuuttien kuluttua vene oli vedessä. Miehet päästivät ilohuudon menestyksensä johdosta.

Monet liukuivat heti veneeseen, sill'aikaa kun toiset jäivät laivaan ja sen partaille laskien alas muutamia välttämättömiä tarpeita -- vähän leipää ja vettä;-- sellaista, mitä voitiin saada helpoimmin.

Tällä hetkellä kaksi miestä nosti välissään raskasta tynnyriä ja vierittäen sen laitojen yli alkoi laskea sitä alaspäin. Tynnyrin koko ja muoto ilmaisi sen sisällyksen. Se oli rommiastia, ja sen paino osoitti, ettei sitä ollut vielä avattu, vaan että se oli aivan täynnä tuota väkevää juomaa. Ei kukaan vastustanut sen ottamista veneeseen. Tässä miehistössä ei ollut vastustajia, päinvastoin useat tarjoutuivat nyt auttamaan sen alaslaskemisessa. Köydensilmukka pantiin tynnyrin ympäri, ja laskeminen alkoi. Se oli tuskin päässyt vaappuen kaiteen kuparisen päällyksen yli, kun köydensilmukka, joka oli hätäisesti heitetty sen ympäri, luiskahti pois, ja raskas tynnyri putosi koko painollaan veneen pohjalle. Ei aivan pohjalle, vaan toiselle sivulle -- vähän vesirajan alapuolelle, siten kun vene nyt oli.

Kuultiin kova räiskähdys -- ei sellaista kovaa tärähdystä jonka tynnyri aiheuttaa iskiessään veneen kimmoisiin kaaripuihin, vaan pikemmin ikäänkuin jokin olisi katkennut alapuolella, kun astia putosi. Tynnyri oli pudonnut kulmittain ja pää edellä, ja tammisten laitapuiden terävä ulkoneva pää oli iskenyt veneen kahden kaaripuun väliin ja suoraan päin sen ulkopuolista laudoitusta. Ikäänkuin jonkun pahan hengen käsi olisi ohjannut asioita, oli rommitynnyri laskettaessa pudonnut erään lahonneen lankun päälle, ja räiskähdys, joka oli kuultu, oli lankun synnyttämä ääni, kun se ponnahti paikoiltaan ja murtui samalla poikki.

Veneestä nousi villi huuto, kun ne, jotka olivat alhaalla, näkivät onnettomuuden, mikä oli tapahtunut. Se oli näkyvissä ylhäältä kanneltakin, sillä katsoessani laidan yli näin minä valtavan vesivirran tulvivan veneeseen.

Jotkut miehistä hyppäsivät pois veneestä ja kiipesivät taas takaisin, kun taas toiset jäivät koettaen tukkia reikää sekä alkoivat heille nyt heitetyillä ämpäreillä ammentaa vettä pois.

He eivät jatkaneet kauan tätä työtä. Se oli ilmeisesti toivoton tehtävä, suurta murtumaa ei voitu korjata, ja vene täyttyi kymmenen kertaa nopeammin, kuin he saattoivat tyhjentää sitä. He luopuivat pian yrityksestä ja pudottaen ämpärinsä seurasivat tovereitaan laivan sivua ylös.

Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa sen jälkeen oli iso vene mennyt meren pohjaan.

"Lautta, lautta!"

VIIDESKYMMENESKAHDES LUKU

"Lautta, lautta!"

Tämä huuto kaikui nyt pitkin kansia, samalla kun miesten nähtiin kiireisesti tarttuvan pyöröpuihin, köysiin ja kirveisiin.

Mutta silloin kuului toinen huuto ja kiukkuisempi. Se oli lähtöisin niiltä muutamilta, jotka olivat syöksyneet peräkeulaa kohti toivoen valtaavansa kapteenin veneen, ja joiden pettymys, huomatessaan sen olevan tiessään, purkautui vannomisiin ja koston huutoihin.

Heidän ei tarvinnut mennä palavan kajuutan taakse huomatakseen asian. Vene näkyi peräkannen yli -- näkyi selvästi kirkkaassa kuuvalossa monen kaapelinmitan päässä parkista, kun sitä soudettiin nopeasti poispäin. Veneessä oli kuusi haahmoa -- vain kuusi -- ja miehet tiesivät heti, että ne olivat kapteeni, perämies sekä heidän neljä suosikkiaan. Ei vaadittu mitään selitystä. Veneessäolijoiden käyttäytyminen puhui itse puolestaan. He olivat jättäneet toverinsa hädän hetkellä -- hiipineet alhaisella tavalla pois.

"Vene hoi, vene hoi!" huudettiin lähtevän veneen jälkeen, mutta tuloksetta. Veneessä-olijat eivät kiinnittäneet ollenkaan huomiota huutoon, vaan näyttivät vain soutavan nopeammin pois. He näyttivät pelkäävän, että isovene ajaisi takaa ja saavuttaisi heidät, ja syystä he saattoivatkin pelätä sitä, sillä jos petetyt miehet olisivat päässeet käsiksi entisiin päällikköihinsä tällä hetkellä, olisivat he osoittaneet näille hyvin niukasti armoa.

Mitä pakeneviin tulee, soutivat he ilmeisesti kaikin voiminsa -- ikään kuin he eivät olisi halunneet päästä ainoastaan vanhojen toverustensa kuuluvista, vaan kokonaan näkyvistäkin. Luultavasti olivat sekä kapteenin että perämiehen korvat kovasti varuillaan, ja silmät myöskin, sillä vaikka kummankin sydämet olivat tunteettomia, oli niihin kuitenkin varmaan koskenut aavistus siitä kauheasta onnettomuudesta, jota kumpikin varmasti odotti. He ehkä toivoivat hetken ajan, että heiltä olisi riistetty näköjä kuulo.

Kuten olen sanonut, kuului kantta pitkin koston huuto. Jotkut, jotka vain hetkeä aikaisemmin olivat hiipineet laivan peräpuoleen samanlaisessa tarkoituksessa, syyttivät nyt äänekkäästi päälliköitään heidän pelkurimaisesta käytöksestään, ja kahden intohimoisen tunteen, pettymyksen sekä raivon kannustamina he huusivat miesten jälkeen mitä herjaavimpia nimityksiä ja katkerimpia uhkauksia.

Mutta pieni vene oli tähän mennessä kaukana vesillä, ja pikaisen toiminnan välttämättömyys kutsui miehet pian pois näistä turhista mielenosoituksista.

Kaikki miehet kävivät vakavasti työhön käsiksi lautan laittamiseksi. Se taitavuus ja nopeus, jolla merimiehet voivat rakentaa lautan, olisi melkein uskomatonta maalla eläjälle, joka ei ole koskaan nähnyt sitä tehtävän. Asia ei johdu pelkästään miesten välillä vallitsevasta yhteisymmärryksestä tai järjestyksestä, vaikka se näistäkin riippuu. Ei kuitenkaan paljon, sillä hyvin harjoitetut sotilaat ovat yhtä kömpelöitä sellaisessa työssä kuin maatyöläisetkin.

Vaikka lautan pääasiallisena aineena onkin puu, sitoo merimies köydellään puukappaleet yhteen paljon nopeammin kuin kirvesmies vasarallaan ja nauloillaan, ja sitoo sen paljon tukevammin ja varmemmin. Köysi on merimiehen oma ase, ja sen käyttämisen hän ymmärtää paremmin kuin kaikki muut. Hän tietää yhdellä silmäyksellä tai kosketuksella, onko se tarkoitukseensa soveltuva -- onko se liian pitkä tai liian lyhyt, liian pehmeä tai liian kankea -- venyykö, katkeaako vai pitääkö se lujasti. Hän tietää aivan kuin vaistosta, minkälaista solmua on käytettävä tähän paikkaan, minkälaista tuohon -- "kääresolmuako", "keulanuorasolmua", "timanttia" vai "päätesolmua" -- "tiukkaa solmua", "ankkurisolmua" vai "kissan käpälää" -- kaikki nämä punomis- ja köysien koettamistavat sekä monet muut lisäksi ovat salaisuuksia, jotka vain merimies tuntee.

Ja vain hän voi nopeasti katkaista maston tai irroittaa pyöröpuun köysistöstään sekä saada ne mereen viivytyksettä. Maallaeläjän apu olisi vähäiseksi hyödyksi tämänlaisissa toimissa.

Miehet ryhtyivät työhön kuin mehiläiset -- joka ainoa kolmestakymmenestäneljästä. Jotkut käsittelivät sahoja ja kirveitä -- jotkut kuljettivat vararaakoja sekä pyöröpuita, jotkut kävivät veitsellään juoksevien köysien kimppuun sekä hankkivat siten nuoria. Kaikki olivat yhtäläisesti toimessa -- kaikkien mieltä kiinnitti tulos yhtäläisesti.

Muutamissa minuuteissa tuli päämasto ryskyen alas ja kaatui partaan yli sekä murskasi parraspuut alleen ikään kuin ne olisivat olleet kaisloista kudottuja. Muutama minuutti vielä, ja sen köysistö oli kaikki leikattu irti -- sekä juoksevat että kiinteät köydet -- sen vantit ja harusköydet -- jalusnuorat, ohjasköydet ja nokkaköydet.

Suuri masto, johon raa'at olivat vielä kiinnitettyinä, oli pian vedessä laivahylyn sivulla -- "Pandoraa" saattoi nyt sanoa hylyksi -- ja tämä tuli raakoineen perustaksi, jonka päälle lautta rakennettiin kiireesti. Varapyöröpuut ja raa'at, kahvelit ja puomit levitettiin päälle ja sidottiin lujasti kiinni. Sen tekivät miehet, jotka olivat laskeutuneet veteen ja jotka tapasivat nyt jalansijan suurella uivalla hirsipaljoudella. Tyhjiin tynnyreihin lyötiin tappi suulle ja ne viskattiin mereen. Tynnyrit lisäsivät melkoisesti rakenteen turvallisuutta sekä sen kykyä kannattaa raskaampia kuormia. Purjeitakin viskattiin irrallisina koko laitoksen yli ja sitten kaikista viimeiseksi laivakorppuja sekä vettä -- kumpaakin niin paljon kuin voitiin löytää keskellä sekasortoa.

Vihdoin arveltiin lautan olevan täydellisen. Ei varmaan ollut kulunut enempää viittätoista minuuttia isonveneen uppoamisesta, kun ilmoitettiin se ilahduttava tosiasia, että lautta oli valmis!

VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU

Mutta vaikka aika oli lyhyt, tuntui se minusta iäisyydeltä. Kun mieleeni oli suljettuna tuo kauhea salaisuus, tuntui joka minuutti tunnilta, enkä tietänyt, mikä hetki olisi viimeisemme. Kun isovene meni pohjaan, olin minä luopunut kaikesta toivosta, enkä uneksinut, että lautta voitaisiin saada valmiiksi, ennenkuin räjähdys tapahtuisi.

On kuvaannollista sanoa, että joka minuutti tuntui tunnilta, mutta niin hitaasti aika kului, että rupesin ihmettelemään, miksi kauhea tapaus viipyi niin kauan. Ehkä, ajattelin minä, ruuti on hyvin alhaalla, muiden esineiden peitossa -- esimerkiksi laatikoitten ja paalujen -- eikä tuli ole vielä voinut saavuttaa sitä? Minä tiesin, että ruutitynnyri tarvitsee melkoisen ajan räjähtääkseen, vaikka se olisi viskattu keskelle punaisen hehkuvaa tulta. Puussa täytyy syntyä kova kuumuus, ennen kuin sisäpuolella oleva ruuti syttyy tuleen ja tästä syystä pitää tynnyrin olla melkoinen aika tulelle alttiina. Ehkä liekit eivät olleet vielä ehtineet siihen asti? Oliko tämä syynä siihen, miksi onnettomuus viipyi?

Vai oliko asia niin, että ruuti ei ollut varastohuoneessa eikä kajuutassakaan tai yleensä aluksen peräosassa? Sen olopaikasta ei kippari ollut sanonut mitään, ja tästä seikasta olisin halunnut selitystä, kun vene souti pois. Tieto tästä asiasta olisi ollut mitä tärkeäarvoisin, mutta kapteeni ei ollut tehnyt viittaustakaan. Mitäpä, jollei laivassa lopulta ollutkaan ruutia? Jospa mies olikin tarkoittanut sanansa vain pilaksi, vaikka se olikin olosuhteisiin soveltumatonta?

Entäpä jos hän ei ollut tarkoittanutkaan sitä hauskaksi kepposeksi, vaan mitä harkituimman julmuuden osoitukseksi?

Oli asianhaaroja, jotka olivat viimeisen otaksuman eduksi. Edellisten kahdenkymmenen tunnin ajan oli hän ollut epäsovussa miehistön kanssa. Aina aamusta asti, aina vesijupakan alusta asti olivat miehet olleet ärtyisiä ja kapinallisia, ja sekä perämiestä että kapteenia oli kohdeltu halveksien -- heidän määräyksensä olivat useimmissa tapauksissa jätetyt kokonaan huomioonottamatta. Itse asiassa oli kumpaakin uhmattu ja uhattu, ja useita vihaisia sanakiistoja oli sattunut heidän ja miesten välillä. Oli luonnollista, että he tunsivat vihamielisyyttä ja halusivat kostaa -- luonnollista heidän tapaisilleen miehille -- ja tämän tunteen tyydyttämiseksi ehkä kippari oli huutanut taakseen sen perättömän tiedonannon, että laivassa oli ruutia?

Vaikka semmoinen käyttäytyminen saattaakin tuntua pirulliselta, oli otaksumassa sentään todennäköisyyttä. Sellainen olisi vain sopusoinnussa miehen luonteen kanssa.

Aloin todella toivoa, että asianlaita olisi siten, ja mieleeni tuli taas etsiä Beniä sekä ilmoittaa salaisuus hänelle. Hän tietäisi luultavasti paremmin oliko kippari puhunut totta vai laskenut julmaa pilaa. Jos ensimmäinen otaksuma olisi oikea, saattaisi hän ehkä arvata, minne vaarallinen aine oli kätketty sekä voisi vielä ehtiä siirtämään sen pois tulen saatavilta.

Nämä mietteet valtasivat minut vain muutamiksi sekunneiksi, ja kun olin suoriutunut niistä, kiirehdin minä kannelle hakemaan ystävääni aikoen ilmaista salaisuuteni.

Löysin hänet muiden joukosta lautan valmistuspuuhista. Hän heilutteli kirvestä ja hakkasi pois jotakin kaiteen päällystyksestä avustaen siten lautan rakentamista. Minä tartuin häntä hihasta ja tehden pienen liikkeen vedin hänet vähän sivulle. Sitten ilmaisin hänelle kuiskaten kapteenin lähtöpuheen.

Näin, että ilmoitus hämmästytti häntä. Vaikka hän oli urhoollinen mies, riitti se tuomaan kalpeuden hänen poskilleen sekä saamaan hänet seisomaan muutamia hetkiä sanatonna ja epätietoisena.

"Oletko varma, että hän sanoi niin -- varma asiastasi, Vilho?"

"Aivan varma -- juuri niin olivat hänen sanansa."

"Tynnyri ruutia laivassa!"

"Hän sanoi sen juuri kun he soutivat pois. Olen ajatellut, että hän teki sen ehkä suuttumuksesta -- pelottaakseen meitä?"

"Ei, ei, poika, se on totta -- menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole. Ruuti -- luultiin, että me olimme luovuttaneet sen kaikki kuningas Dingolle. Nyt muistan jotakin. Luulen nähneeni, että kippari kätki tynnyrillisen sitä sen jälkeen kun sen määrä oli laskettu; hän varasti sen varmasti neekeriltä. Ajattelin silloin siten, mutta en ollut varma. Nyt olen varma. Laivassa on tynnyrillinen, niin totta kuin elämme! Armias taivas! -- Me olemme hukassa, poika -- me olemme hukassa!"

Hetken helpotus jota olin tuntenut äskeisestä otaksumastani, oli lopussa, ja pelkoni oli nyt suurempi kuin milloinkaan. Asia ei siis ollut pilaa -- kippari oli puhunut tosissaan. Ruuti oli laivassa -- varastettu tynnyri -- ja tästä varkaudesta jouduimme me nyt uhrattaviksi, kun varas itse oli päässyt pakoon!

Brace oli muutamia sekunteja aivan kuin sen tiedon lamauttama, jonka minä olin antanut hänelle. Hän tuntui odottavan sekä kuuntelevan ratkaisun tuloa, ja niin tein minäkin.

Mutta lyhyen ajan kuluttua toverini sai takaisin mielenmalttinsa ja näytti uutterasti ajattelevan jotakin pelastussuunnitelmaa.

Mutta vain muutamia sekunteja hän oli hiljaa ja hiipi sitten aluksen keulaa kohti annettuaan minulle merkin, että seuraisin häntä.

Ei yksikään nähnyt meitä tai tullut perässämme, eikä keulassa ollut ketään ankkurinvivun toisella puolen. Sillä hetkellä kaikki puuhasivat keskilaivassa, työntäen suurta mastoa mereen ja hakaten pois vahvoja köysiä taklauksesta.

Brace jatkoi kulkuaan keularintasuojan yli, kunnes oli päässyt ohjasriu'un ja rainevanttien väliin aivan aluksen keulakoristeen luo. Siinä hän pysähtyi ja viittasi minua tulemaan luokseen. Minä ryömin sinne ja seisahduin hänen sivulleen.

"Ei sanaakaan, poika -- ei sanaakaan siitä, mitä olet kuullut! Siitä ei olisi mitään hyötyä, mutta vain vahinkoa. Jos he saavat tietää sen, lopettavat he työn -- jok'ikinen -- ja sitten täytyy meidän kaikkien joko paistua tai hukkua. Antakaamme heidän jatkaa lautan tekoaan ehkä vielä on kylliksi aikaa. Suokoon Kaikkivaltias, että olisi, Vilho! Mutta sitä huolimatta ei ole haitaksi koettaa pelastaa itsemme, jos voimme. Ruuti on varmaan kajuutan tienoilla, ja meillä on paremmat mahdollisuudet täällä etupuolella. Mutta me emme rupea olemaan täällä kauempaa kuin on tarpeellista. Pidä varasi nyt ja anna kätesi minulle! Nämä kaksi lankkua pitävät meidät veden päällä. Katkaise sinä jokin köysi sillaikaa kun minä laitan nämä nopeasti valmiiksi -- noin -- katkaise halkaisijan jalusnuorat ja laskinnuorat -- sillä tavoin -- nopeasti, poika, nopeasti!"

Tällä tavoin ohjaten minua alkoi Brace, joka oli tuonut kirveen mukanaan, irroittaa suuria ja leveitä lautoja, jotka ulottuivat kummallakin puolen kaiteista keulakoristeeseen ja joihin oli maalattu aluksen nimi. Vahva mies kykeni irroittamaan ne muutamilla kirveeniskuilla, ja heti kun se oli tehty, kietoi hän ne köysiin, jotka minä jo olin saanut irti, sekä laski ne alas veteen.

Kiiveten ulos raineelle irroitti hän sitten keulatangon ja laski senkin alas, minun hyödyttäessäni asiaamme sillä, että katkaisin survotuen sekä myös etuprammitangon ja yläprammitangon harus-köydet jotka kiinnittivät tämän pyöröpuun paikoilleen. Monet muutkin hirret irtautuivat kirveen iskuista, ja kun kaikki oli työnnetty mereen, kelluivat ne yhdessä veden liikkumattomalla pinnalla.

Huomattuaan nyt, että puuta oli kylliksi, jotta voitiin tehdä meidät molemmat kannattava lautta, ryhtyi Brace kirveineen vanttien kimppuun, ja liu'uttuaan köyttä alas uiville hirsille kehoitti hän minua seuraamaan itseään. Tällä hetkellä minä kuulin pääkannelta huudon, että iso lautta oli valmis, ja katsoessani taakseni huomasin minä, että miehet kiiruhtivat partaan yli ja laskeutuivat lautalle. Jos jäisin vain hetkeksikin, olisin viimeinen palavassa laivahylyssä.

Ei -- ei viimeinen -- kaukana siitä! Oli melkein viisisataa vielä -- viisisataa inhimillistä olentoa "Pandoralla"! Ja vaikka he olivat ihmisiä, joilla oli musta iho, oli heilläkin henki menetettävänä -- henki, joka oli yhtä kallis heille kuin meidän henkemme meille.

Kauhea näytelmä avautui tuon taaksepäin luodun katseen nähtäväksi -- näky, jonka muisto ei milloinkaan ole saattamatta kylmän väristystä suoniini ja puistatusta vartalooni.

VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU

Miten olivat onnettomat neekerit käyttäytyneet koko tämän ajan kuluessa? Missä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä tehtiin heidän hyväkseen? Oliko ryhdytty joihinkin toimiin heidän turvallisuudekseen?