Part 17

Jokainen oli kauhistuksissaan sellaisesta tulevaisuudesta. He olivat kaikki miehiä, jotka olivat tehneet monta matkaa päiväntasaajan poikki ja kulkeneet kuumaa vyöhykettä itään ja länteen. He osasivat hyvin lukea taivaan merkkejä, ja sen nykyisestä muodosta useimmat heistä näkivät edeltä käsin pitkällisen tyvenen, eivätkä olleet hitaita sanomaan sitä edeltäkäsin. Tyyneys kestäisi viikon, ehkä kaksi ja kolmekin kertaa niin kauan. Joskus on näillä leveysasteilla kuukausi sellaista tuuletonta ilmaa. Jos se kestäisi vain lyhyimmänkin näistä ajanjaksoista, silloin olisivat he todella vaarassa, eikä siis ollut ihme, että he olivat uudestaan peloissaan.

Kun aurinko laski, näytti sen kehrä punaiselta ja tuliselta. Taivaalla ei ollut pilveäkään -- meressä ei värettäkään.

Tällöin aurinko paistoi viimeisen kerran "Pandoralle" -- kun aamu tuli, oli tuo kehnolla asioilla liikkuva mutta kaunis parkki hylkynä merellä -- ajelehtivien pirstaleiden kokoomuksena!

NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Haluatte selitystä? Tahdotte tietää, miten "Pandora" tuhoutui?

Edellisen luvun loppulauseissa minä kiiruhdin kertomukseni edelle. Minä palaan siihen nyt.

Yö tuli hiljaa, muttei hiljaisena -- ainakaan ei hiljaisena orjalaivalla. Alhaalla olevien kovakohtaloisten olentojen huudot painostivat vielä ilmaa -- heidän äänensä tulivat käheämmiksi ja käheämmiksi. Lurjukset saattoivat teljetä heidän ruumiinsa, mutta he eivät voineet sulkea heidän kieltään, ja aina silloin tällöin nousi tuo kauhea melu jymisten pitkin kansia ja kaikuen kauas vesien hiljaisen poven yli.

Se tuntui lopulta käyvän sietämättömäksi miehillekin, ja ne, jotka olivat aikaisemmin puolustaneet orjien heittämistä mereen, ehdottivat taas tämän menettelytavan noudattamista. Tyvenen aiheuttama odottamaton vastustus lisäsi nyt voimaa heidän perusteilleen. He toivat esiin, ettei ollut mitään mahdollisuutta, että neekerit kestäisivät. He kuolisivat kaikki parissa päivässä -- tukehtumalla yhtä hyvin kuin janostakin -- ja miksi ei asiaa saatettaisi kerta kaikkiaan loppuun? Heidän oli nyt pidettävä tarkasti vaari omasta hengestään, ja olisi parempi, ettei heidän enää tarvitsisi välittää näistä kiljuvista elukoista. (Näin puhui aivan sananmukaisesti muuan niistä, jotka puolustivat neekerien hukuttamista.) Huutaminen tekisi ihmisen aivan hulluksi ja heille olisi vain armonosoitus (paljon lurjus valittikin armosta) lopettaa asia lyhyeen, ja sitten olisi kurjilta pahuksilta kaikki lopussa kerta kaikkiaan. Tällä tavoin puhui muuan sääliväisenä.

Toinen jatkoi samaan äänilajiin ja sanoi kysyvästi: Mitä se oikeastaan merkitsi? Lastihan ei ollut niin kovin suuriarvoinen, kunhan vain laiva oli turvassa! Mitä merkitsi kaikki se, mitä neekerit olivat maksaneet? Oli toinen asia mitä he saisivat niistä, mutta ihminen ei voinut sanoa tappioksi sitä, mitä hänellä ei ollut koskaan ollutkaan, ja sentakia olisi kipparin kärsimä tappio vain se, mitä hän alkuaan oli kuluttanut. Se ei ollut koko miljoonaa. Hän korjaisi pian vahinkonsa. Kun he vain saisivat tynnyrit täytetyiksi, voisivat he palata Afrikaan, ja kuningas Dingo Bingossa olisi kyllä miestä hankkimaan heille uuden lastin. Ehkä hän antaisi sen heille luottoa vastaan, jolleivät he voisi menetellä paremmin (tätä epätodennäköisyyttä useat nauroivat), mutta kipparin ei tarvinnut mennä pyytämään luottoa. Hän ei ollut suinkaan niin helposti murrettavissa. Jos häneltä itseltään olivat varat lopussa, oli hänellä ystäviä Brasiliassa --- ja Portsmouthissa myöskin -- jotka pian hankkisivat hänelle rahaa.

Tämän taitavan ajattelijan puhe sai vaa'an kallistumaan ja ratkaisi kysymyksen. Huolimatta orjakapteenin ja yhden tai kahden muun miehen vastalauseista päätettiin että neekerit heitettäisiin mereen!

Nyt käytettiin muutamia minuutteja sen tavan pohtimiseen, jolla tämä tarkoitus saataisiin toteutetuksi, ja lopuksi sovittiin, että paras tapa olisi poistaa yksi ainoa poikkipuu ristikosta, niin että vain yksi uhreista voisi kerrallaan tulla ylös. Sitten vietäisiin jokainen laivan peräosaan luukulta näkymättömiin -- tietysti etteivät muut näkisi heitä --- sekä otettaisiin kiinni yksi toisensa perästä ja heitettäisiin mereen, josta ei tarvinnut pelätä heidän palaavan. Epäilemättä eivät monet heistä osaisi uida yhtäkään vetäisyä, ja ne jotka osaisivat, eivät uisi kauan keskellä ahnasta haijoukkoa, joka risteili parkin ympärillä!

Sotajuoni, että kurjat uhrit tuhottaisiin täten vähitellen antamatta asiasta selvää alhaalla oleville tovereille, ei johtunut mistään armeliaisuuden ajatuksesta -- se oli aate, joka sai alkunsa pelkästään siitä, että sopi tehdä siten. Ihmishirviöt tiesivät että jos alhaalla olevat aavistaisivat sen kohtalon, joka odotti heitä ylhäällä, he eivät enää tulisi kannelle. Ja jos olisi menty alas heidän luokseen tarkoituksella tuoda heidät ylös, olisi siitä ollut vaivaa, ja semmoisessa olisi ollut vaara tarjolla.

Oli sydäntäkouristavaa kuunnella heidän suunnitelmansa yksityiskohtia ja tietää, ettei voinut vastustaa eikä ehkäistä sitä. Jos minä olisin ryhtynyt puhumaan joko vedotakseni miehiin onnettomien puolesta tai suojellakseni heitä, on aivan otaksuttavaa, että minut olisi ensi suupalana annettu haikaloille. En voinut muuta kuin kärsiä hiljaisuudessa.

Itse asiassa en ole varma, olisiko ollut oikein puuttua miesten aikomukseen, vaikka sillä hetkellä olisikin ollut minun vallassani estää sen toteuttaminen. Ilmeisesti ei siitä olisi ollut inhimillisyydelle hyötyä. Jonkinlainen kuolema oli varmasti näiden kurjaosaisten olentojen varalla -- joko janon kidutuksen tuottama hidas ja vitkallinen kuolema tai nopeampi ja paljoa vähemmän julma, sellainen, johon he nyt olivat menemäisillään. Saattoi ehkä olla ihmisystävällistä antaa roistojen toteuttaa tarkoituksensa ja lyhentää mustien uhriensa kärsimyksiä helpommalla hukkumiskuolemalla.

Minulla oli sellainen ajatus tuolla hetkellä, mutta minulla ei ollut aikaa syventyä siihen, sillä juuri silloin miesten syöksyminen orjaluukkua kohti ilmaisi minulle, että nuo hirviöt olivat itse asiassa aikeissa toteuttaa pirullisen aikeensa.

He olivat aikeissa ja olisivat jatkaneet aikomustaan. Kirvesmies oli siinä kirveineen lyödäkseen poikki yhden ristikon poikkipuista -- hän oli jo antanut yhden iskun säleeseen ja toinen olisi ollut kylliksi --- sitten olisi hirveä näytelmä alkanut. Mutta sillä hetkellä kuului laivan peräosasta huuto, joka aiheutti sen että kirvesmies keskeytti työnsä ja katsahti ylös pelästyksissään. Hänen ympärillään olijat hätkähtivät samoin kuin hänkin, ja kaikki katsoivat perään päin kauhun kuvastuessa heidän kasvoillaan. Jok'ikinen oli kauhistunut tuosta huudosta, eikä ihmekään, että he olivat - huuto oli: "Tuli...!" Laiva oli tulessa!

NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Tämän huudon kuullessaan kaikki miehet juoksivat laivan peräpuolta kohti. Minä juoksin muiden mukana.

Ehtiessämme peräkannelle huomasimme me mustan kokin, "Lumipallon", kapteenin ja perämiehen käsissä, ja he löivät häntä paksuilla köysillä saattaen hänet huutamaan täysin kurkuin. Kumpikin oli kiihtynyt ja vihoissaan noituen kovalla äänellä antaessaan iskujaan, ja miehen selkä osoitti jo heidän kostonsa ankaruuden.

Jotkut merimiehistä ollen yhä levottomia kuulemastaan "tuli"-huudosta vaativat selitystä, joka annettiinkin heti. "Lumipallo" oli mennyt alas varastohuoneeseen isonkajuutan alle aikoen laskea paloviinaa suuresta, tätä ainetta sisältävästä tynnyristä, jota pidettiin siellä. Varastohuoneeseen pääsi vain pienestä luukusta itse kajuutan lattiassa, ja kun paikka oli väliseinällä erotettu muusta ruumasta, oli se tietysti aivan pimeä. Tästä syystä kokilla oli ollut mukanaan sytytetty kynttilä, niinkuin hänellä oli aina tapana sellaisissa tilaisuuksissa.

Ei tullut täydelleen selville, miten hän oli menetellyt kömpelösti, sillä neekeri samoinkuin useimmat "Pandoran" miehet olivat aina veden suhteen tehdyn huomion jälkeen yhtä mittaa puolijuopuneessa tilassa. Tälläkin hetkellä sekä perämies että kapteeni olivat ilmeisesti miltei juovuksissa ja antoivat vain puoliksi sattuvia vastauksia miesten kiihkeisiin kysymyksiin, miesten, jotka yhä olivat levottomia "tuli"-huudosta, mikä oli saanut heidät tulemaan laivan perään. "Lumipallo" selitti tapauksen itse jälkeenpäin. Näytti siltä, että viinatynnyrissä ei ollut tavanmukaista tulppaa eli sulkuhanaa, ja että kokilla oli tapana laskea nestettä tapinreiän läpi tavallisen ammennusastian avulla. Tavalla tai toisella -- tietysti juopuneen neekerin huolimattomuuden takia -- palava kynttilä oli luiskahtanut hänen sormistaan ja pudonnut suoraan tapinreikään. Viina oli salaman nopeudella syttynyt tuleen, ja tulta, savua, sekä liekkejä tulvi lävestä ilmoille.

Alussa päätti kokki rangaistusta peläten olla tekemättä hälytystä ja hankki itselleen kannelle tultuaan ämpärin vettä niin nopeasti kuin saattoi. Hän palasi tämä mukanaan ja valoi veden tynnyriin koettaen sillä tavoin tukahuttaa liekkejä. Se kaikki ei hyödyttänyt mitään -- sininen liekki kiemurteli ylöspäin niinkuin ennenkin, tullen joka hetki voimakkaammaksi, kun paloviina itse kävi kuumemmaksi ja yhä suurempi määrä sitä joutui tulen valtaan. Näytti siltä, että kokki oli tehnyt useita matkoja edestakaisin varastohuoneesta kannelle, ennenkuin tunnusti, mitä oli sattunut, tai varoitti ketään vaarasta, johon alus oli joutunut.

Lopulta kuitenkin hänen taaja edestakaisin kulkemisensa vesiämpäri mukanaan herätti perämiehen huomiota, ja silloin havaittiin, että paloviina oli tulessa, sillä nyt oli neekerin pakko tunnustaa totuus.

Sitten nostettiin huuto tulesta, mikä oli kutsunut miehistön pois pirullisesta aikomuksestaan.

Kapteenin ja hänen perämiehensä käytöksestä olisi voinut otaksua, että tuli oli sammutettu, ja jonkun aikaa uskottiinkin että asia oli siten. Varmaankin he olivat nähneet, että tuli oli sammunut, ennenkuin rupesivat muokkaamaan syyllistä niinkuin tekivät? Sellainen olisi ollut luonnollinen johtopäätös, ja siten jokainen arvosteli asiaa. Pian kävi selville, että he arvostelivat väärin. Molemmat päällysmiehet olivat puolihulluja juoman ja raivon vaikutuksesta ja he olivat käyneet neekerin kimppuun koettamatta saada tulta talttumaan, sekä purkivat kiukkuaan iskuihin, neekerin ulvomistaan ulvoessa täyttä kurkkua sekä yhdistäessä armon huutoihinsa pelästyttävämmän huudon "tuli!" Tämä se oli niin äkkiä saanut miehistön levottomaksi.

Oliko tuli sammunut? Vai paloiko se yhä? Nämä kysymykset kulkivat suusta suuhun nopeasti ja levottomasti lausuttuina.

Niin pian kuin oli päästy selville, missä asia oli tapahtunut, syöstiin kajuuttaan -- miehet tunkeutuivat yhdessä sisäänkäytävästä ja astuivat toistensa kantapäille innoissaan, jota he osoittivat tullakseen selville totuudesta sekä päästäkseen kauheasta epätietoisuudesta. Laivalla ei näet tapahdu mitään onnettomuutta, jota pelättäisiin niin paljon kuin tulta.

"Pandoran" miehistön epätietoisuutta ei kestänyt kauan. Se tuli varmuudeksi -- varmuudeksi, ettei tuli ollut vielä sammutettu! Tullessaan kajuuttaan näkivät he sen yhdellä silmäyksellä. Sakeata rikkipitoista savua nousi avoimesta luukusta, ja kajuutta oli jo täynnä sitä. Täytyi olla tulta saamaan aikaan sellaista savua, ja tulta, joka yhä oli vireillä sekä toimessa, sillä se ei ollut semmoisen tulen savua, joka oli äskettäin sammutettu! Ei, se oli yhä vireillä -- yhä palamassa -- -- yhä leviämässä ja kasvamassa! Tämä kävi kaikille selväksi heti kun he astuivat kajuuttaan ja näkivät savun tulvivan luukusta.

Mutta jos jonkun mielessä vielä oli epäilystä, hälveni se pian, sillä tuolla hetkellä kuultiin kova räjähdys alhaalta varastohuoneesta -- aivan kuin luodittoman ammuksen laukaisu tai höyrykattilan räjähdys -- ja miltei yhtä aikaa pamauksen kanssa syöksyi luukusta ylös paksu höyryvirta johon oli sekoittuneena sinisiä liekkejä.

NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Ei tarvittu tietäjää selittämään tuota pamausta. Sen aiheutti vahvan, rautasiteisen tynnyrin räjähtäminen -- tämän halkaisi kaasu, jonka tuli oli sen sisällä muodostanut. Tietysti oli viina nyt levinnyt varastohuoneen lattialle ollen kaikkialla tulessa, niin että jokainen ulottuvilla oleva palava esine -- ja niitä oli paljon -- syttyisi pian tuleen. Varastohuoneessa oli kuivia laivakorpputynnyreitä sekä silavaa ja kinkkuja, edelleen ihraa, öljyä ja voita. Muistettiin, että siellä oli myöskin tynnyri pikeä aivan lähellä sitä paikkaa, missä viina-astiaa oli pidetty. Kaikki nämä syttyisivät halukkaasti tuleen ja palaisivat nopeasti sekä helposti -- etenkin pikitynnyri, jonka kansi oli auki. Luultiin, ettei siellä ollut ruutia, sillä vaikka laivassa oli ollut suuri määrä karkeata räjähdysruutia, oli se osana alkuperäisestä lastista sekä annettu kokonaan kuningas Dingo Bingolle orjien vastineeksi. Siten ainakin otaksuttiin nyt, ja tämä otaksuma oli eduksi hyödylliselle aikomukselle, koska se nimittäin sai miehistön toimimaan kylmäverisemmin kuin he muuten olisivat tehneet. Ei ole mitään tilannetta, joka paremmin olisi omiaan hävittämään mielenmaltin kuin se, että on palavassa laivassa ja tietää, että jossakin liekkien keskellä on tynnyri ruutia.

Tietystikään eivät "Pandoran" miehet olleet laiskoina ja toimettomina. He juoksivat joka suuntaan etsien keinoa tulen sammuttamiseksi. Ämpäreitä koottiin kaikkialta kannelta ja vettä hankittiin pumpuista sekä laivanpartaan yli. Sitä hinattiin alas varastohuoneen luukusta -- ämpärillinen ämpärillisen jälkeen -- mutta ilmeisesti ilman toivottua vaikutusta. Liekit raivosivat yhä, eikä vesi riittänyt niille; ainakaan siitä ei ollut sammuttamaan niitä.

Tietysti ei yksikään uskaltanut mennä alas. Savu ja tuli estivät sen -- yritys mennä alas olisi ollut hullunrohkea hengen uhraaminen, eikä kukaan ajatellut tehdä siten.

Lähes kymmenen minuuttia miehet yhä nostivat vettä ja holvasivat sitä luukusta alas ämpärittäin, mutta kaikki oli turhaa. Tuli yhä yltyi. Savu tuli sakeammaksi ja kuumemmaksi lähtien piestä sekä muista palavista aineista, jotka nyt olivat ilmeisesti syttyneet liekkeihin. Sitä tulvi paksuina joukkoina, kunnes kajuutta tuli täyteen. Ei ollut enää mahdollista lähestyä luukkua, ei enää mahdollista edes mennä kajuuttaan, yksi tai pari miestä, jotka rohkenivat mennä sisälle, olivat puoliksi tukehtuneita, ennenkuin he olivat menneet kuusi jalkaa sisäpuolelle, ja tulivat takaisin hoiperrellen niinkuin juovuksissa olevat.

Ämpärit heitettiin syrjään. Ne eivät hyödyttäneet enää, koskei kukaan voinut päästä lähelle luukkua heittääkseen vettä siitä alas, eikä ollut hyötyä sen kaatamisesta muualle.

Mutta epätoivon hetki ei ollut vielä tullut. Merimiehet ovat miehiä, jotka harvoin heittäytyvät epätoivoon, ainakaan ei silloin kun on jäljellä pieninkin mahdollisuus toivon ylläpitämiseen, ja vaikka "Pandoran" miehistön siveellinen luonne olikin huono, eivät miehet olleet pelkureita. Heillä oli tuhansiin paheisiin yhdistyneenä yksi ainoa hyve, rohkeus -- vaikka se ehkä olikin raakaa rohkeutta.

He eivät olleet vielä epätoivoissaan. Nyt ajateltiin muita turvakeinoja. Palanen letkua kiinnitettiin pumpun putkeen, sekä vietiin kajuutan ovelle, ja tämän laitoksen avulla vettä valettiin sinne yhä.

Mutta tämä keksintö osoittautui hyödyttömäksi. Letkun suuta ei voitu saada luukulle, koska oli mahdotonta enää mennä kajuuttaan, ja vesi levisi lattialle. Sattui niin, että laivan takaosa oli korkealla. Tynnyrit, jotka oli tyhjennetty, olivat kaikki peräruumassa, kun taas täysinäiset, joissa oli merivettä olivat ladotut etupuolelle. Tämän takia parkki oli korkeammalla takaa kuin keulasta. Siitä syystä vesi, joka pumpattiin kajuutan lattialle letkun avulla, juoksi takaisin käytäviä kohti niin pian kuin sitä kaadettiin, sensijaan että se olisi jäänyt lattialle.

Tämä sai aikaan uutta tyrmistymistä, sillä miehet olivat olleet toivossa, että kun kajuutta saatettaisiin pumppujen avulla veden valtaan, vesi juoksisi avoimesta luukusta ja sammuttaisi sitten tulen alhaalta.

Niin pian kuin huomattiin, ettei tätä suunnitelmaa voitu saada toteutetuksi, silloin ilmestyi todella epätoivon merkkejä miesten kasvoille, ja he alkoivat kääntää silmänsä toisiaan kohti kysyvin vilkaisuin sekä katsein, jotka ilmaisivat tietoisuuden, että heidän aikeensa oli osoittautunut epäonnistuneeksi. Yhdelläkään ei ollut rohkeutta sanoa sitä, ja vedennostaminen jatkui, vaikka oli ilmeistä miesten osoittamasta liikunnon hitaudesta ja tarmon puutteesta, että ne, jotka olivat pumpunvarressa, uurastivat vain jonkinlaisen koneellisen ponnistuksen vaikutuksesta, mikä pian vaihtuisi alakuloisuuteen ja epätoivoon.

Ja niin se vaihtuikin. Vaikkei kukaan sanonut sanaakaan, näyttivät kaikki hiljaisuudessa tulleen samaan loppupäätökseen -- että heidän ponnistuksensa olivat turhia. Yhtäkkiä vedennostaminen keskeytettiin kokonaan, pumpunvarsi laskettiin irti, letku oli litteänä kannella ja vesi lakkasi vuotamasta.

Tähän mennessä oli aluksen koko peräpuoli savun verhossa, joka oli tunkeutunut kajuutan ikkunoista ja ovesta, eikä yön hiljaisuuden takia ollut kulkeutunut pois. Se nousi hitaasti ilmaan, ja niin suoraan ylöspäin, että pilven reuna ei ollut vielä saavuttanut pääkantta, vaikka koko perämasto oli paksun savun peitossa ja näkymättömissä huippuunsa asti. Enin osa peräkantta oli sen verhoama, ja kajuutta oli nyt täydelleen näkymättömissä sen usvajoukon takia, joka oli kasaantunut sen yläpuolelle ja ympärille. Vielä ei ollut liekkejä näkyvissä, mutta alhaalta tuleva sihisevä ja räiskivä ääni kuului korvaan silloin tällöin sekä ilmaisi, että raju alkuaine yhä raivosi siellä ja tulisi pian ilmi kaikessa punaisessa ja kauhistavassa loistossaan.

Ei yksikään odottanut sen etenemistä. Kukaan ei enää ajatellut koettaa rajun hävittäjän sammuttamista tai edes sen pidättämistä. Kaikki toivo aluksen pelastamisesta oli menetetty; "Pandorasta" täytyi lähteä, ja nyt kuultiin tuo merimiehen sydäntä värisyttävä kehoitus -- viimeinen epätoivon huuto:

"Veneisiin, veneisiin!"

VIIDESKYMMENES LUKU

"Pandoran"-parkkiin kuului kolme venettä. Ne olivat isovene, "pinassi" ja kapteenin vene. Ne olisivat kylliksi suuret kuljettamaan koko miehistön -- itse asiassa olisivat isoonveneeseen mahtuneet kaikki miehet tai ainakin osapuilleen kaikki. Kolmekymmentä miestä laskettiin kuuluvan sen täydelliseen miehistöön, vaikka onnettomuuden sattuessa neljäkymmentäkin henkilöä olisi saanut paikkansa siinä, ja se olisi pysynyt veden päällä semmoisessa lastissa, joskaan ei kovasti aaltoavalla merellä. Se oli ollut hyvä vene aikanaan, mutta nyt se oli vanha ja kulunut, ja siinä oli yksi tai kaksi mätää lankkua kaaripuissaan. Se ei ollut se vene, joka oli alkuaan "Pandoraa" varten tehty. Tämä oli hukkunut myrskyssä, ja se, joka nyt oli laivassa oli ilman ja veden kuluttama vanha palvelija, joka oli kiireessä saatu matkaa varten. Pinassi olisi kantanut ehkä viisitoista miestä, jos sen olisi voinut laskea veteen, mutta niin ei ollut asian laita. Sitä oli kohdannut onnettomuus, kun oltiin joella, eikä sitä ollut vielä korjattu. Se ei ollut tällä hetkellä paikalleen ripustettuna, vaan oli se asetettu vesireikien kohdalle pitkin pääkantta, missä kirvesmies oli korjannut sitä edellisenä päivänä. Mutta korjaukset eivät olleet vielä lopussa, eikä venettä voitu laskea mereen. Siten täytyi koko miehistön sopia isoonveneeseen ja kapteenin veneeseen. Päätettiin, että kaksikymmentäkahdeksan menisi edelliseen, kun taas jäljellä olevat kaksitoista voitaisiin sovittaa toiseen veneeseen.

Tämä sopimus tehtiin tietysti jonkinlaisen epämääräisen yhteisen suostumuksen perusteella, sillä nyt ei harkittu mitään, kun koko miehistö oli puolihulluna kiireestä ja kiihtymyksestä.

Suuri joukko miehiä oli heti syöksynyt isoavenettä kohti, ja minä seurasin heidän mukanaan. Heitä tungeskeli pian laivan kaiteilla, ja he ryhtyivät toimeen kääntääkseen taavetit ulospäin ja saadakseen köysistön kuntoon veneiden laskemiseksi vesille. Minä en nähnyt Bracea heidän joukossaan, ja koska luulottelin hänen ehkä menneen toisen joukon kanssa kapteenin venettä kohti, läksin minä peräpuoleen hakeakseni hänet, koska tarkoituksenani oli mennä siihen veneeseen, jossa hänkin oli. Toinen vene riippui peräkeulassa juuri peräparraspuun alla, ja päästäkseni tähän kohtaan oli minun kuljettava kajuuttaa ympäröivän savun läpi. Mutta vaikka ilmakehä näytti aivan liikkumattomalta, kallistui savupilvi vähän alihangan puolelle ja vastakkaisella, siis ylähangan puolella tie oli osittain selvä. Minä olin huomannut yhden tai useammankin miehen hiljaa menevän siitä peräpuolta kohti, ja minä seurasin heitä.

Saapuessani laivan perään huomasin minä, että siellä oli viisi tai kuusi henkilöä, jotka puuhasivat veneen irroittamisessa. He työskentelivät kaikin voimin ja jouduttivat ilmeisesti työtään jonkinlaisen kauhusta johtuneen äärimmäisen levottomuuden vaikutuksesta. Kolme heistä minä tunsin kapteeniksi, perämieheksi sekä kirvesmieheksi, ja muut olivat miehiä, jotka tiedettiin heidän liittolaisikseen ja uskollisiksi ystävikseen. He olivat jo laskeneet veneen miltei veteen, ja juuri kun katsoin peräparraspuun yli, kuulin minä läiskäyksen, kun sen emäpuu upposi mereen. Minä näin, että siinä oli joitakin esineitä -- kompassi sekä merikortteja ja muutamia muita tavaroita, laatikoiden ja tynnyrien tapaisia -- jo veneen pohjalla, mutta miehistä ei ollut vielä kukaan astunut siihen.

Silmätessäni niitä, jotka olivat ympärilläni, huomasin, ettei ystäväni ollut heidän joukossaan, ja minä olin kääntymäisilläni mennäkseni takaisin pääkantta kohti, kun yht'äkkiä kaikki kuusi miestä, jotka olivat laskeneet veneen alas -- nyt minä näin, että heitä oli vain kuusi -- menivät äkkiä peräparraspuun yli ja liukuen alas taavetintaljaa pudottautuivat veneeseen.

Varmaankaan, ajattelin minä, he eivät aio soutaa pois ilman täyttä kahdentoista miehen määrää? Semmoinenhan oli sopimus, ja lisäksi oli suostuttu siihen, että kaikki miehet auttaisivat isonveneen alas laskemisessa, ennenkuin toinen vene pantaisiin vesille; jälkimäisen, joka oli pieni ja kevyt, saattoi laskea vesille muutamissa sekunneissa, ja puolitusinaa miehiä olisi silloin tarpeeksi, kun sitävastoin suurikokoisen isonveneen paikoiltaan ottaminen, kaiteiden yli saaminen ja lopuksi turvallisesti mereen laskeminen oli työ, joka vaati sekä aikaa että kaikkien miesten apua.

Siitä, että kaikki avustaisivat tässä työssä, oli erikoisesti sovittu siinä kiireisessä neuvottelussa, joka oli pidetty sen jälkeen kun oli kuulunut huuto: "Veneisiin!"

Epäilemättä ne, jotka puuhasivat isoavenettä vesille, otaksuivat, että kaikki miehet olivat siellä, sillä neljänkymmenen miehen suuruisessa joukossa ei viiden tai kuuden poissaoloa huomata helposti, ja kun ei ollut enää päivänvaloa, ei kenenkään kasvoja saattanut helposti erottaa. Perämiestä ja kapteenia ei kaivattaisi enempää kuin muitakaan. Heidän arvovaltaansa ei ollut enää olemassa, ja heidän tyhmä käyttäytymisensä, joka osoittautui kokin pieksämisessä, kun heidän olisi pitänyt käyttää aikaansa hyödyllisemmin koettamalla tukahduttaa tulta, oli saattanut toiset uskomaan, että kumpikin oli "tuntuvasti hiprakassa", ja sentakia ei jälkeenpäin ollut kiinnitetty mitään huomiota heidän kummankaan määräyksiinsä.

Heidät ja neljä muuta miestä heidän kanssaan olin minä nähnyt kulkevan peräpuolelle, kun tähystelin Beniä, ja minä ajattelin silloin, että he hiipivät ikäänkuin he eivät olisi toivoneet tulevansa nähdyiksi!

Kun minä seisoin peräkeulassa, vahvistui tämä otaksuma. Nuo kuusi miestä aikoivat ilmeisesti varastaa veneen odottamatta toisia, joiden piti tulla siihen.

Olin epätietoinen siitä, miten minun oli meneteltävä. Minä en voinut itse estää heitä. Minun vastaväitteitäni olisi naurettu, eikä minulla ollut voimaa pysäyttää heitä. Huutaminen ei olisi hyödyttänyt mitään. Alhaalla kohisevan räiskivän tulen ääni, itse miesten käheä huutaminen ja etupuolelta kuuluva orjien ulvonta sekä kiljuminen saivat aikaan äänien sekamelskan, jonka keskeltä minun huutojani ei olisi kuultu tai ainakaan niiden tarkoitusta oivallettu.