Part 16

Mutta jok'ikinen näytti seuraavan toimia mielenkiinnolla, joka oli paljon suurempi kuin mitä he olisivat osoittaneet jotakin aluksen tavallista työtä kohtaan, ja minä saatoin sanoa heidän katseistaan sekä eleistään, että jotakin hyvin vakavaa oli kyseessä. En voinut arvata, mitä se oli. Minä kuvittelin kumminkin että se oli jotenkin yhteydessä veden kanssa.

Tulin innokkaaksi tietämään tämän omituisen äkillisen hälinän syyn. Minä tähystelin Bracea, mutta en voinut nähdä häntä. Luultavimmin oli hän alhaalla ruumassa, jossa vesiastioita pidettiin -- ruuma näet näytti olevan mielenkiinnon tärkeimpänä esineenä. Sentakia minä läksin etukannelta ja astuin eteenpäin isoa kansiluukkua kohti.

Minä olin nyt aivan perämiehen lähellä. Hän näki minut, mutta ei välittänyt minusta. Tämä oli itsessään tarpeeksi merkillistä, ja minä olin nyt varmasti vakuutettu, että jokin vakava tapaus oli sattunut tai tulisi sattumaan.

Mikä se saattoikaan olla, joka siten pelasti minut odotetusta kurituksesta? Jotakin hyvin tärkeätä -- jokin kauhistava vaara?

Minä tähystin luukusta alas nähdäkseni Bracen. Minä näin hänet alhaalla, kaukana ruuman pohjalla puuhaamassa suurten tynnyrien keskellä vierittäen niitä toistensa päälle. Hänen kanssaan oli muita -- joista toiset seisoivat vieressä ja toiset, taas auttoivat häntä. Kuten kannella olijoillakin oli kaikilla heillä synkkä katse, mikä ilmaisi pelkoon yhtyneitä epäilyksen tunteita.

En voinut kestää epätietoisuutta kauempaa. Odottaen vain kunnes perämies oli kääntänyt päänsä pois, liu'uin minä avonaisesta luukusta sisään ja laskeuduin ensin puolikannelle sekä sitten tikapuita alas ruumaan.

Minä kiipeilin tynnyreiden yli, kunnes olin aivan ystäväni lähellä. Minä tartuin häneen kiinni hihasta kiinnittääkseni hänen huomionsa puoleeni. Hän kääntyi ympäri, kun tein siten.

"Mikä nyt on, Ben?" kysyin minä.

"Rumia uutisia, Ville, rumia uutisia!"

"Mitä uutisia?"

"Vedestä on selvä!"

NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU

Minuun ei tämä lyhytsanainen pikku tieto vaikuttanut siten, kuin se olisi tehnyt, jos minä olisin tietänyt enemmän merestä, ja ehkä minä olisin välittänyt siitä vieläkin vähemmän, jollen olisi nähnyt ympärillä olevien synkkiä katseita ja pelokasta muotoa. Se ei tyrmistyttänyt minua ensi ilmoittamalla, mutta ei kulunut kauan, ennenkuin olin tarpeeksi tietoinen noiden yksinkertaisten sanojen kauheasta merkityksestä -- "Vedestä on selvä!"

Ollen ymmällänne lauseen kieliopinvastaisesta rakenteesta te luultavasti kysytte, mitä se tarkoitti. Minä sanon sen teille.

Se tarkoitti sitä että kaikki "Pandoralla" oleva raikas vesi oli käytetty -- että vesitynnyrit olivat tyhjät ja me olimme keskellä Atlantin valtamerta ilman pienintäkään mahdollisuutta uuden varaston saamiseksi -- että kuluisi viikkoja, ennenkuin me mahdollisesti pääsisimme maihin -- että polttavan, troopillisen auringon alla, joka paistoi meidän päällemme yhtämittaa, yksi viikko olisi tarpeeksi, jotta jano tekisi tehtävänsä; mutta jos joku eläisi tämän ajanjakson yli, silloin toinen viikko tekisi lopun hänestä -- lyhyesti sanoen jok'ikinen meistä oli tuomittu menehtymään kahden viikon kuluessa! Mustain orjien ja valkoisten herrojen -- kiduttajain ja uhrien -- syyttömien ja syyllisten, kaikkien täytyi sortua samaan kohtaloon -- jokaisen "Pandoralla" olevan elävän olennon täytyi kuolla!

Tämä siis oli niiden kolmen lyhyen sanan merkitys, jotka merimies niin alakuloisesti mutisi. Ne olivat kauhistavan painavia sanoja, kohtalokkaan ajatuksen sisältävä lause.

Sanon, etten alussa tajunnut selvästi sen tiedonannon täyttä merkitystä, jonka olin Bracelta saanut, mutta vain vähäinen harkinta auttoi minut ymmärtämään sen, ja pian minä tulin yhtä huolestuneeksi kuin muutkin ja otin yhtä vakavasti osaa tutkimiseen, joka oli käynnissä.

Tutkinta oli käynnissä, ja tähän hommaan oli "Pandoran" miehistö kiintyneenä. Ei ollut vielä selvästi saatu ilmi, että tynnyrit olivat tyhjiä. Itse asiassa eivät ne olleetkaan, eivät puoletkaan niistä, ja jos kysymys olisi yksinkertaisesti ollut siitä, olivatko ne tyhjiä vai täysiä, olisi se voitu ratkaista heti. Enemmän kuin puolet niistä olivat täynnä -- täynnä tappiin asti.

Mutta mitä ne olivat täynnä? Tämä oli vakava kysymys. Suolatonta vettä? Ei. Se kauhistava huomio, joka oli tehty, oli se, että niissä oleva vesi oli suolaista, itse asiassa merestä otettua vettä, suolaista kuin suolavesi.

Tämä oli todella pelottava huomio, mutta se oli helposti selitettävissä. Tiedettiin alusta asti, että nämä astiat oli täytetty suolaisella vedellä ollakseen painolastina matkalla Englannista. Tarkoitus oli ollut tyhjentää ne kaikki afrikalaiseen jokeen ja panna suolatonta vettä sijaan. Nyt näytti siltä, että tämä oli tehty vain osittain!

Oli tarjolla erilaisia selityksiä tästä tuhoisasta laiminlyönnistä. Ei kapteeni eikä perämies ollut valvonut tehtävän suorittamista. Kumpikin oli ollut liiaksi puuhassa kauppaa tehdessään ja mässätessään kuningas Dingo Bingon sekä hänen iloisten toveriensa kanssa -- ja edesvastuuttomat miehet, jotka oli pantu työhön, olivat puolijuovuksissa suorittaessaan sitä -- monien tynnyreiden, joista merivesi oli tyhjennetty huomattiin olevan täytettyjä vain osaksi; myöskin huomattiin, että enemmän kuin puolet toisista tynnyreistä oli jäänyt kokonaan tyhjentämättä! Jotkut miehistöstä esittivät puolustuksekseen, että toiset olivat sanoneet heille näissä jo olevan suolatonta vettä --- ettei hyödyttäisi nähdä vaivaa niistä -- kun taas miehet, joiden nimenomaan sanottiin vakuuttaneeen näin, kielsivät sen nyt jyrkästi. Kuului molemminpuolisia syytöksiä -- valehdeltiin puoleen ja toiseen -- törkeätä kieltä käytettiin runsaasti, ja mitä tuli miesten riitelyyn sekä päällystön huutoon ja noitumiseen, syntyi siitä näytelmä, joka olisi saattanut kilpailla aito irlantilaisen metelin kanssa helvetin seuduilla.

Pääasiallinen syy, miksi sellainen rangaistava erehdys oli tehty, oli ollut risteilijän ilmestyminen -- tämän syyn tiesivät kaikki miehet. Risteilijä oli tavannut heidät työssään ja lopettanut sen äkkiä.

Jollei se olisi saapunut, on kylläkin luultavaa, että miehet -- olivatpa kuinka laiskoja ja juopuneita tahansa -- olisivat saattaneet työnsä loppuun ja varustaneet kylliksi vettä matkaa varten. Mutta sotalaivan äkillinen ilmestyminen oli vienyt heidän päästään kaikki ajatukset vesitynnyreistä, ja he olivat ajatelleet vain "lastin" laivaamista sekä joelta poispääsemistä niin pian kuin mahdollista.

Todellisuudessa oli kippari se mies, joka oli vastuussa koko onnettomuudesta. Hän ei ollut myöntänyt aikaa tynnyrien täyttämisen loppuunsuorittamiseksi, ja itse asiassa jos hän olisi tehnyt siten, ei hän olisi milloinkaan nostanut purjeita, vaan olisi varmaan menettänyt sekä parkkinsa että lastinsa joella.

On aivan luultavaa, ettei hän ollut ollenkaan ajatellut pulman toista puolta; niin, on varma, ettei hän ollut tehnyt sitä -- muuten olisi hän jo aikoja sitten huomannut varastonsa vähyyden ja ryhtynyt joihinkin keinoihin korjatakseen asian. Ei ollut käytetty mitään keinoja joko lisäveden hankkimiseksi tai sen säästeliäästi käyttämiseksi, mikä oli jäljellä. Ei miehistö eikä lasti ollut ollut annosten varassa matkan alusta asti; vettä oli jaettu kaikille yhtä vapaasti ja tuhlaavasti kuin jos valtameri itse olisi ollut makeavesinen järvi.

Minä pidin tutkimista silmällä tuntien tuskallisia aavistuksia. Minä odotin tulosta niin kärsivällisesti kuin saatoin.

Tieto annettiin vihdoin koko miehistön läsnäollessa. Se vaikutti heihin kaikkiin kuten sähköisku. Laivassa oli vain kaksi tynnyriä, joissa oli suolatonta vettä, ja ne olivat ainoastaan puoliksi täynnä!

NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU

Niin -- kaksi puolta tynnyriä tai yksi täysinäinen -- kaikkiaan noin sata gallonia suolatonta vettä riittämään neljäkymmentä valkoista miestä käsittävälle miehistölle ja viisisataa neekeriä käsittävälle lastille, riittämään heille viikoiksi! Siinä ei olisi yhdenkään päivän annosta kaikille -- tosiaan paljon vähemmän -- siitä tuskin riittäisi yksi kulaus heille jokaiselle!

Olen sanonut, että ilmoitus jäljellä olevan veden määrästä vaikutti miehistöön hyvin silmiinpistävästi. Tähän asti he olivat olleet synkän levottomuuden tilassa -- he eivät vielä olleet ilman toivoa, että niiden monien tynnyreiden joukossa, joiden paino osoitti niiden olevan täynnä, olisi suolatonta vettä. Nyt oli kaikki tutkittu huolellisesti. Jokainen tappi oli irroitettu ja sisällystä maistettu, mutta joka kerran oli pettymys tuloksena. Niistä ei löytynyt mitään muuta kuin meren katkeraa suolavettä.

Jokaista tynnyriä olivat useat miehistöstä tutkineet ja koetelleet -- epäilys ja levottomuus olivat lopussa. Nyt oli totuus saavutettu -- sen tiesivät kaikki varmasti -- ja tuloksena oli yleinen epätoivon puuska.

Raivo myöskin tuli ilmi esteettömästi. Jotkut, jotka pitivät itseään viattomina tämän pulman aikaansaamiseen, syyttelivät ja pitivät vikapäinä niitä, jotka olivat asiasta vastuussa, ja muutamat olivat kyllin rohkeita syyttääkseen julkisesti kapteenia ja perämiestä laiminlyönnistä. Kapinallista puhetta kuului esteettömästi, uhkauksia lausuttiin ääneen, ja hetkeksi näytti kaikki kuri kadonneen laivasta.

Kun oli kulutettu pitkä aika myrskyisessä sanasodassa ja runsaassa vannomisten ja uhkausten vaihtamisessa, loppui vihainen äänensävy, ja kaikki asianomaiset rupesivat noudattamaan rauhallisempaa käyttäytymistapaa toisiaan kohtaan. Yhteinen vaara teki miehet jälleen ystäviksi tai ainakin lopetti heidän hyödyttömän vihamielisyytensä ja lopulta jokainen tyyntyi maltillisemmalle mielelle sekä rupesi tekemään ehdotuksia tai kuuntelemaan toisten ehdotuksia siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin sellaisissa olosuhteissa.

Tietysti oli ensimmäinen ajatus, että vesi jaettaisiin tästä lähtien, mutta kysymyksenä oli, kuinka paljon sitä annettaisiin kerrallaan ja kuinka usein annoksia jaettaisiin. Tämä vaati tarkkojen laskelmien tekemistä, ja nämä laskelmat kiinnittivät mitä suurimmassa määrässä kaikkien mieliä. Jos päivittäin annettaisiin liian suuri määrä, olisi varasto lopussa, ennenkuin apu olisi lähellä, ja heidän täytyisi kuolla kaikesta huolimatta. Kuinka kauan kestäisi sata gallonia ja minkä perusteen mukaan he käyttäisivät vettä? Nämä olivat kaksi tärkeätä kysymystä.

Nämä laskelmat olivat kylläkin helppoja. Miehistön lukumäärä oli juuri neljäkymmentä -- päälliköt mukaan otettuina -- jälkimmäisille oli nyt pantava yhtäläiset annokset kuin muillekin, sillä tässä vaaran huippukohdassa oli "Pandoran" hallitus äkkiä omaksunut tasavallan muodon. Sekä kapteeni että perämies olivat menettäneet arvovaltansa ja tästä lähtien oli kaikkea hoidettava tasavaltaisen järjestelmän mukaan -- kullekin piti antaa osansa samalla lailla.

Miehiä oli siis kaikkiaan neljäkymmentä, ja vettä oli, mikäli saatettiin todeta, noin sata gallonia.

Ottaen kaikki huomioon eivät tulevaisuudentoiveet olleet niinkään huonot -- siten miehet ajattelivat, kun he kiireisesti tekivät laskelmiaan. Sata gallonia neljällekymmenelle miehelle olisi kaksi ja puoli gallonia eli kymmenen tuoppia miestä kohti -- siitä tulisi puoli tuoppia päivässä kahdenkymmenen päivän aikana ja miehet saattoivat tulla toimeen puolella tuopilla päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä ja vähemmässäkin ajassa uskoivat he tulevansa maan näkyviin. Ja vaikka he eivät ehtisikään satamaan ennenkuin nuo kaksikymmentä päivää olisivat kuluneet -- jos tyven tai vastakkaiset tuulet pidättäisivät heitä, saattoivat he yhä pienentää annosta ja siten tekemällä pidentää aikaa. Neljännestuoppi päivässä riittäisi pysyttämään heidät elossa, vieläpä paljon vähempikin määrä äärimmäisen välttämättömyyden vaatiessa. Kun kaikki otettiin huomioon, ei heidän tulevaisuutensa ollut niin huolestuttava kuin he alussa olivat päätelleet, ja he rupesivat tointumaan siitä pelästyksestä, joka oli heidät vallannut -- kun näet ilmoitettiin, että jäljellä oli vain sata gallonia, oli määrä tuntunut heistä tyhjänarvoiselta, he kun olivat tottuneet juomaan ja tuhlaamaan vettä niin paljon joka päivä. Mutta laskelmat osoittivat, että he tällä määrällä saattoivat tulla toimeen ilman suurta puutetta, kunnes maa tai mahdollisesti laiva tulisi näkyviin.

Mitä tuli jälkimäiseen mahdollisuuteen, olivat he jo tehneet suunnitelmansa. Jos jokin laiva tuli näkyviin -- tietysti lukuun ottamatta sotalaivaa -- olivat he päättäneet ajaa takaa sitä ja käydä sen kimppuun. Ja jos heiltä kiellettäisiin veden saaminen, ottaisivat he sitä laivasta vaikka väkisinkin. Ehkä vielä muutakin kuin vettä sillä sekä kapteeni, että miehistö olivat nyt niin epätoivoissaan, että he eivät olisi välittäneet mistään; hyvin pieni uhittelu olisi muuttanut orjalaivan merirosvolaivaksi.

Sellaiset olivat "Pandoran" miehistön ajatukset, ja sellaiset heidän päätöksensä, mitä tuli veden käyttämiseen. Joka miehelle oli annettava puoli tuoppia päivää kohti, ja siinä tapauksessa, että jokin este pidättäisi matkaa, oli annos tehtävä vielä pienemmäksi -- aina yhteen lasilliseen päivää kohti, jos semmoinen kävisi välttämättömäksi.

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU

Kaikkien näiden tuumiskelujen aikana ei ollut sanottu sanaakaan viidestäsadasta onnettomasta raukasta, jotka olivat kansien välillä! On kyseenalaista, oliko heihin tuhlattu yhtään ajatustakaan lukuunottamatta minua, mahdollisesti Ben Bracea ja sangen luultavasti "Pandoran" kapteenia. Mutta jos kippari ajattelikin heitä, ei se tapahtunut mitenkään ihmisystävyydestä johtuen. Voitto ja tappio olivat ainoat näkökohdat, jotka kiinnittivät hänen mieltään, ja jos hän ajatteli noita kurjia olentoja säälien, ei hän säälinyt sitä kauheata kohtaloa, joka heitä luultavasti kohtaisi, vaan yksinomaan sitä rahallista tappiota, jonka hän kärsisi heidän tuhoutumisensa kautta! Tunnen varmasti, että siihen hetkeen asti, jolloin miehet olivat perinpohjin pohtineet tulevaisuudensuunnitelmiaan ja päässeet niistä yksimielisyyteen, yksikään tuosta häikäilemättömästä joukosta ei ollut ajatellut neekerien asemaa. Jos nämä ihmisolennot olisivat olleet yhtä monta päätä karjaa, eivät he olisi vähemmässä määrässä voineet vaikuttaa laskelmiin, joita oli tehty, sillä heitä ei ajateltu ollenkaan. Ei tippaakaan vettä ollut tarkoitettu jaettavaksi heille. Sellaisesta asiasta ei ollut esitetty ehdotustakaan -- sille olisi naurettu aivan mielettömästi.

Vasta sitten kuin kaikesta oli sovittu, tuli puhe heistä. Silloin muuan raaka veitikka huudahti pilkallisen ällistyneellä äänellä, josta ilmeni inhoittavaa kevytmielisyyttä:

"Tuli ja leimaus! Mitä on tehtävä neekereille!"

"Niin, niin", huusivat monet yhteen ääneen, "mitä on tehtävä heille? Heille ei ole yhtään vettä -- se on varma."

"No, mitä voi tehdä?" vastasi muuan epäinhimillinen hirviö. "Heitettävä ne yli laidan!"

"Tuli ja salama!" huudahti eräs villi saksalainen, jota ajatus näytti miellyttävän, "se on paras suunnitelma -- ei voi tehdä paremmin kuin tehdä niistä selvää."

"_Pe Gar_!" huusi ranskalainen Le Gros, "se olisi hurjan suuri uppoaminen -- suuri läiskähdys veteen -- _sacr-r-r-é_!"

En voi kuvailla tunteitani kuunnellessani tätä keskustelua. Nämä miehet olivat todella vakavissaan, ja kuitenkin he laskivat leikkiä. Semmoinen on melkein liian kauheata ollakseen uskottavaa, ja kuitenkin se on totta!

Mutta he olivat vakavissaan -- minä tiesin, että he olivat -- ja minä odotin joka minuutti kuulevani, että tämä kauhea ehdotus oli hyväksytty ja että neekerit oli viskattava mereen!

Mutta lurjukset eivät olleet yksimielisiä, vaan keskustelivat asiasta pitkän aikaa samalla puoliksi vakavalla, puoliksi leikillisellä tavalla. Oli hirveätä kuunnella tätä epäinhimillistä pohdintaa!

Mutta orjakapteenin toivomuksille oli vastaista se, että hänen lastinsa viskattaisiin mereen, ja huolimatta miesten kapinallisesta mielialasta oli hänellä vielä kylliksi arvovaltaa saavuttaakseen tarkoituksensa. Hänen oli kuitenkin pakko nöyryyttää itseään turvautumalla todisteluihin. Hänen puheensa oli luonteenomaista; siinä ei ollut koko aikana sanaakaan inhimillisyydestä.

Hän huomautti, että neekerit joka tapauksessa tulisivat kuolemaan ja että muutama päivä ei heihin nähden merkitsisi mitään. Eikä ei heistä (meistä) ollut väliä, kuolivatko neekerit janoon vai hukkumalla. He saattoivat viskata ne mereen yhtä hyvin sitten kuin henki oli poissa. Mutta joku niistä saattoi elää matkan loppuun. Hän oli huomannut neekereiden kestävän pitkän aikaa ilman vettä -- he saattoivat sietää semmoista paljon kauemmin kuin valkoiset miehet -- sillä he muistuttivat trutseja, kameleja ja muita oman maansa eläimiä siinä suhteessa, että he saattoivat olla kokonaisia viikkoja juomatta! Epäilemättä monet heistä kuolisivat ja siten joutuisivat hukkaan häneltä, mutta he eivät kuolisi, jos he voisivat estää sen, ja oli vielä mahdollisuuksia, että hyvin moni heistä keinottelisi itsensä läpi (nämä olivat kapteenin sanat), kunnes he saapuisivat maihin tai tavoittaisivat jonkun laivan. Ja vaikka he ehkä olisivat hyvin äärimmillään (toinen puhujan lauseparsi), niin kulaus vettä saattaisi heidän, vatsansa jälleen kuntoon. Siten kuului tuo lurjusmainen puhe.

Hän jatkoi edelleen osoittaakseen kuulijakunnalleen sen avuttoman aseman, jossa hän ja he olisivat, jos he tulisivat Brasilian rannikolle ilman lastia. Ei tulisi ylimääräisiä palkintoja -- ei tarverahaa -- ei mitään, kun sitävastoin jos he vain pääsisivät sinne mukanaan edes osa neekereitä elävinä -- edes yksi viidestä (sata koko määrästä) olisi vielä silloinkin suuri rahamäärä saatavissa, ja hän lupasi olla antelias kaikille miehille.

Oli sentakia typerää puhua, että lasti heitettäisiin mereen. Neekerit eivät voineet mitenkään tuottaa vaivaa siellä, missä he nyt olivat; ei voinut syntyä mitään vaaraa, koska he pitäisivät neekerit varmassa säilössä laskuoven alla, ja sentakia oli joka suhteessa parempi antaa näiden kestää niin kauan kuin voivat, sekä koettaa saada joku heistä markkinoille. Sellainen oli kipparin puhe, ja minä olen jäljitellyt hänen puhetapaansa, mikäli muistan sitä. Se oli kauhistava esitys, ja sydäntäni kouristi, kun minä kuuntelin sitä.

Sillävälin olivat onnettomuuteen tuomitut uhrit, jotka olivat näiden pohtimisten aiheena, tietämättömiä siitä hirveästä kohtalosta, jolla heitä uhattiin.

Muutamat heistä, joiden laihat kasvot katselivat ristikon läpi; saattoivat ehkä huomata, että jokin oli huonosti. Mutta koska he eivät tunteneet tyrannillisten vanginvartijainsa kieltä eivätkä tapoja, eivät he luultavasti voineet tietää vaaraa, mihin heidän elämänsä nyt oli joutunut.

Voi, voi! He saisivat pian tietää sen -- liian pian. Pian he tunsivat janon tuskaa -- pian tunsivat he sen hirveät vaatimukset.

Tuollakin hetkellä se lähestyi heitä; silloinkin he huusivat vettä, sillä sen huomion seurauksena, joka oli tehty, oli, että heidän aamuannostaan ei ollut vielä annettu heille, ja vettä he näkyivät eniten haluavan ja tahtovan. Sen niukkuus oli heidän suurimpana murheenaan. Tuollakin hetkellä, kun minä kuljin ohi, saatoin kuulla heidän pyytävän: "Vettä, vettä"; jotkut omalla kielellään ja toiset -- toivoen, että heitä ymmärrettäisiin paremmin -- sillä kielellä, joka tunnetaan parhaiten Afrikan rannikolla -- portugalinkielellä -- toistaen sanaa:

"_Agoa -- agoa_!"

NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU

Onnettomat olennot! Minua värisytti, kun ajattelin, mitä heidän edessään oli. Heidän oli kärsittävä janoa sen kaikissa asteissa -- yksinkertaisesta, tuskin kiusallisesta halusta saada vettä -- sitä useimmat heistä jo tunsivat -- siihen äärimmäiseen tuskaan ja kidutukseen, jota tämä tarve saattaa tuottaa. Vain muutamia päiviä aikaisemmin olin minä itse kokenut janoa, mutta mitä merkitsi se verrattuna tähän, mitä heidän olisi pakko koettaa? Suorastaan ei mitään -- kokemani oli vain pelkkää esimakua, joka teki minulle mahdolliseksi arvostella, miten kauhean tuskalliseksi jano saattaa tulla. Niin, minua värisytti, kun ajattelin, mitä heillä oli edessään!

Vähän saatoin minä uneksia, miten lyhyeksi heidän kärsimisensä aika tulisi. Vähän ajattelin minä astellessani pitkin kantta ja kuunnellessani heidän huutojaan saadakseen vettä, että heidän janosta johtuvat tuskansa olisivat pian lopussa.

Heidän kohtalonaan ei ollut kuolla vedenpuutteesta. Voi! Paljon kauhistavampi osa oli heille varattu -- osa josta kertominen minua melkein värisyttää.

Kun päivä kului pitemmälle, tulivat heidän huutonsa vettä saadakseen -- "agoa! agoa" -- yhä taajemmiksi ja valittavimmiksi. Oli muutamia, jotka huusivat suutuksissaan. Oli muutamia, jotka ihmetellessään, miksi heiltä oli kielletty heidän tavallinen annoksensa, luulottelivat, että se johtui joko huolimattomuudesta heidän valkoisten tyranniensa puolelta -- he näkivät näiden liikkuvan aivan välinpitämättöminä heidän pyynnöistään -- tai myös jostain oikullisesta julmuudesta heidän kiduttamisekseen ja rankaisemisekseen! On vaikeata sanoa, mitä he kuvittelivat, mutta monet heistä osoittivat melkein mielettömyyteen menevän raivon merkkejä. He lähestyivät ristikkoa uhkaavin elein ja koettivat kaikin voimin murtaa vahvaa puulaitetta luukulta. Jotkut kiristelivät hampaitaan huulet vaahdossa lyöden rintaansa puristetuilla nyrkeillään ja ulvoen omia sotahuutojaan, kunnes heidän äänensä kaikuivat kauas yli vesien!

Kaikkiin näihin mielenosoituksiin ei "Pandoran" miehistö kiinnittänyt ollenkaan huomiota lukuunottamatta sitä, että luukulle pantiin kaksi vahtia yhden sijasta siihen paikkaan, missä miespuoliset orjat olivat teljettyinä. Tähän varokeinoon ryhdyttiin, koska nyt pidettiin mahdollisena, että neekerit murtautuisivat kannelle. Ja jos heidän onnistuisi tehdä se raivostuneessa mielentilassaan, voi niitä valkoisia miehiä, jotka olivat siihen asti vallinneet heitä!

Sekä kalikoita että pistimiä käytettiin siekailematta raivoisia olentoja vastaan, kunnes kirvesmies oli valmiina olevilla työaseillaan vahvistanut ristikkoa ja kiinnittänyt sen säleillä, niin että niiden, jotka ponnistelivat alapuolella, oli mahdotonta nostaa tai murtaa sitä.

Muuan asia, joka lisäsi orjien kärsimyksiä samoinkuin "Pandoran" miehistön pelkoakin, oli se, että tuuli oli äkkiä tyyntynyt ja sijaan oli tullut täydellinen tyven.

Auringon kuumuus, jota ei enää lieventänyt pieninkään tuulenhenkäys, oli käynyt sietämättömäksi. Piki suli köysissä ja kannen saumoissa, ja jokainen esine, olipa se hamppua, puuta tai rautaa, oli niin kuuma kuin olisi se otettu tulesta. Me olimme saapuneet siihen osaan Atlantin valtamerta, jonka espanjalaiset merimiehet tuntevat "hevosleveysasteiden" nimellä, koska siellä espanjalaisten seikkailumatkojen aiempina aikoina alukset heti joutuivat tyveneen, ja niiden hevoslastit, jotka kuolivat kuumuudesta, heitettiin mereen erotuksetta. Tämä on yksi selityksistä, joita on annettu omituisesta nimityksestä, vaikka muitakin on esitetty.

"Hevos-leveysasteille" oli siis "Pandora" ehtinyt, ja täydellinen tyyneys, joksi ilma yhtäkkiä oli muuttunut, ei ollut ainoastaan kärsimysten aiheena kaikille laivassaolijoille, vaan myös merimiehille uuden levottomuuden aiheena.

Kun he ensinnä huomasivat vesivaraston vähyyden, oli tyyni meri juuri se, jota he enimmän olivat pelänneet. Myrskyn kohtaamista he eivät kauhistuneet. Sen vallitessa -- vaikka tuuli olisikin heitä vastaan -- saattoivat he kuitenkin kulkea, mutta tyvenessä he eivät voineet muuta kuin olla hiljaa nukkuvan valtameren kuumalla povella kuluttaen päiviään ja tuntejaan -- kuluttaen sitä, mikä oli nyt kallisarvoisempaa kuin kaikki muu -- niukkaa vesivarastoaan.