Part 15

Minä seisoin lähellä kipparia ja hänen perämiestään sekä kuuntelin heidän kauheita noitumisiaan kun he huomasivat, missä pinteessä olivat. Minä kuuntelin, koska lopputulos kiinnitti yhtä paljon minun mieltäni kuin heidänkin -- vaikka tosin toiveeni ja haluni olivat aivan vastakkaisia heidän toiveilleen -- minä rukoilin sydämestäni, että meidät saataisiin kiinni! Senkään uhalla, että minut olisi tappanut laidallinen oman maani laivasta, en voinut olla toivomatta tätä loppua asialle.

Vaikka minä olin ollut vain muutamia minuutteja laivassa lastin laivaamisen jälkeen, oli minuun jo vaikuttanut tuo kauhea näky -- minä tunsin sääliä -- syvää myötätuntoa, johon oli sekoittunut inhoa. Neekerien hirveä ulvonta heidän ollessaan sullottuina niin tiheään, että olivat tukehtua -- heidän rukoilevat ja joskus uhkaavat huutonsa olivat etumakuna siitä, mitä minun olisi pakko kuunnella viikkoja, ehkä kuukausia. Oi, semmoinen olisi kauheata elämää. Sydämestäni minä rukoilin, että meidät saataisiin kiinni.

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Minä aloin saada toivoa orjakapteenin ja hänen perämiehensä käyttäytymisestä. Heidän pelkonsa kasvoi, kun he näkivät kutterin levittävän purjeensa ja alkavan halkoa vettä. Liike oli niin nopea, että laiva ei ilmeisesti ollut odottanut kunnes saisi ankkurinsa ylös, vaan oli hakannut ankkuriköyden poikki! Niin sanoivat "Pandoran" miehet.

Perämies näytti yllyttävän päällikköään johonkin epätoivoiseen toimenpiteeseen. Hänen sanansa olivat, mikäli minä kuulin ne: --

"Me emme pääse sen ohi -- siitä ei ole hyötyä, kautta -- toinen keino on ainoa mahdollisuutemme -- vuorovesi on käsillä -- ei ole mitään vaaraa!"

"Koeta sitä sitten!" oli kapteenin vastaus; "Meidät otetaan kiinni joka tapauksessa, jollemme tee niin, ja kautta --, minä menisin mieluummin palasiksi riuttaan kuin soisin että tämä verinen -- saisi minut kiinni."

Rienaava keskustelu loppui, ja perämies kiiruhti antamaan joitakin määräyksiä miehistölle.

Minä en tietänyt, mitä he aikoivat tehdä, mutta muutamia minuutteja myöhemmin minä huomasin, että "Pandora" äkkiä muutti suuntaansa ja ohjasi suoraan kutteria kohti! Olisi voinut luulla, että se aikoi ajaa suoraan tämän päälle tai saadakseen laukauksen sen ampumaluukuista. Epäilemättä hämmästyi sotalaiva tästä tempusta, niinkuin monet orjalaivan omista miehistäkin.

Mutta perämiehellä, joka oli neuvonut tekemään tämän liikkeen, oli hulluudessaan jotakin järjellistä. Hänen tarkoituksensa ei ollut syöksyä turmioon, niin varma kuin se olisi ollutkin, ja ennenkuin "Pandora" oli purjehtinut kolmea kaapelinmittaa uuteen suuntaansa, nähtiin sen kääntyvän ympäri, kunnes tuuli kävi sen leveältä puolelta, ja sen raine osoitti taas maata kohti.

Temppu oli yhä arvoituksena useimmille orjalaivan miehille, jotka tietysti toimivat vain totellen käskyjä. Heissä oli kuitenkin muutamia päällystönsä luottamusta nauttivia, jotka tiesivät tarkoituksen.

Risteilijä ei ilmeisesti sitä tietänyt. Epäilemättä ajatteli sen komentaja, että parkki aikoi takaisin joelle, sillä se oli nyt suunnattu tätä kohti. Nähdessään, ettei se voinut päästä pakoon merelle, luopui se yrityksestä, ja sen miehistö oli päättänyt laskea laivansa joko takaisin joelle tai johonkin rannalle, aikoen lähteä pois siitä ja paeta veneisiin. Vain siten saattoi kutterin komentaja selittää parkin omituisen liikehtimisen. Hän ei ollenkaan epäillyt mitään sotajuonta, sillä ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta yrittää semmoista. Mutta kutterin komentaja oli erehtynyt. Sotajuoni oli kyseessä, eikä kulunut kahtakymmentä minuuttia sen jälkeen, kun se suoritettiin komentajan silmien edessä, epäilemättä hänen kummastuksekseen ja mielenkarvaudekseen. Joskin orjakapteenilta ja hänen apulaiseltaan puuttui inhimillisyyttä, ei heiltä puuttunut merimiestaitoa, ja heidän suurempi rannikon tuntemisensa pani heidät nyt parempaan asemaan.

Niin pian kuin huomattiin, että orjalaiva oli kääntynyt ja suuntautui takaisin jokea kohti, muutti risteilijäkin suuntaansa ja seurasi perässä. Tietysti se kiiruhti kaikin voimin odottaen täydellä todella joko kaappaavansa parkin heti tai ajavansa sen joelle, jossa siitä tulisi helppo saalis. Nyt pelkäsivät kutterin miehet vain, että orjalaivan miehistö joko upottaisi parkin tai sytyttäisi sen lähtiessään tuleen. Kaappausrahojen ajatus mielessään oli tämä seikka heidän suuri pelonaiheensa. Mutta he olivat päättäneet olla antamatta aikaa laivan upottamiseen tai polttamiseen, ja joka mies ponnisti sotalaivalla lisätäkseen vauhtia.

Olen maininnut, että tyynen puolella oli riutta: sitä pitäisi pikemmin sanoa matalikoksi, koska se oli eräänlainen mutainen hiekkasärkkä, jonka joessa oleva virta oli muodostanut, ja se ulottui vinosti mereen pitkän matkaa -- se oli tavallaan matala niemimaa. Nyt oli tämä hiekkasärkkä tavallisesti veden peitossa siinä kohdassa, jossa se yhtyi maahan, ja vuoroveden ollessa korkeimmillaan saattoi tavallisen kokoinen laiva kulkea pienoiskannaksen yli ja päästä merelle pitkän vesialueen läpi, joka oli hiekkasärkän ja rannan välillä. Sen saattoi tehdä vain korkean veden aikana sellainen alus, joka kulki melkoisen syvässä.

Takaa-ajo oli kestänyt noin kymmenen minuuttia -- toinen laiva seurasi toista aivan vanavedessä. Parkki oli nyt aivan lähellä maata näyttäen aikovan laskea sisään joen suusta, kun taas kutteri oli puoli mailia perässä aivan vastapäätä matalikon pitkittäistä syrjää.

Tällä hetkellä orjalaiva irroitti tuulen alla olevat ohjausköytensä -- sen kokka kääntyi, kunnes tuuli oli suoraan perässä, ja laiva oli aivan riutan takana. Tällöin oli tuskan hetki sen miehistön keskuudessa. Seuraavalla hetkellä se ajaisi kiinni tai pääsisi vapaaksi. Seuraavalla hetkellä se olisi avuttomana pohja auki Afrikan hiekan keskellä tai sitten se olisi vapaana ja esteettömänä matkallaan Amerikan rannoille!

Tällä kertaa riemuvoitto oli pahuuden voimilla. Parkki raapi pohjallaan hiekkaa, mutta pääsi onnellisesti läpi. Ratkaisu oli tapahtunut, ja roistomaisen miehistön käheä riemuhuuto ilmoitti voiton!

Pitempi takaa-ajo oli hyödytön. Kutteri nousi yhä hiekkaisen matalikon reunaa -- hitaasti, sillä tuuli ja vuorovesi olivat sitä vastaan, kun taas parkki pyyhälsi kaikki purjeet nostettuina vastakkaista sivua alaspäin kahdentoista solmuvälin nopeudella tunnissa!

Risteilijän tykeistä ammuttiin laukauksia, mutta pienellä tuloksella -- murtunut pyöröpuu ja yksi tai pari katkennutta köyttä köysistössä olivat helposti korjatut. Ennenkuin kutteri saattoi kääntyä ja päästä merelle, oli orjalaiva kaukana, kaukana poissa taivaan rannan reunaan päin suunnattuna!

NELJÄSKYMMENES LUKU

Kutteria me emme nähneet enää milloinkaan. Kun aurinko nousi, ei ollut yhtäkään purjetta näkyvissä, vaan orjalaiva kulki yksinään läntistä suuntaansa hiljaisessa, vienossa tuulessa ja kokonaisen purjepilven varjossa. Epäilemättä oli kutteri luopunut takaa-ajosta lähellä rannikkoa, sillä sen edellinen kokemus oli opettanut sille, että sellaisen kevyen tuulen puhaltaessa se ei vetänyt vertoja parkille. Se näki, että toinen oli paennut -- että olisi hyödytöntä seurata sitä Atlantille, ja sen oli tästä syystä pakko mennä etsimään muita orjalaivoja, jotka ehkä eivät osoittautuisi niin nopeiksi kuin "Pandora". Asian näin ollen oli takaa-ajosta luovuttu, ja parkki saattoi nyt vapaasti kulkea laajan Atlantin valtameren yli sekä toimittaa ihmislastinsa Brasilian rannoille. Olisi pelkkä sattuma, jos sille sattuisi vielä keskeytys. Mahdollisesti saattoi englantilainen sotalaiva Etelä-Amerikan laivueesta vielä saavuttaa sen, mutta paljoa todennäköisemmin se löytäisi tiensä johonkin rauhalliseen Brasilian pikku satamaan -- tai Kuubaan, jos se piti sitä parempana -- missä se olisi aivan tervetullut ja missä sen omistaja ei kohtaisi vähintäkään vaikeutta myydessään viisisataa "paaliansa", vieläpä kymmenkertaisenkin määrän, jos hänellä olisi ollut.

Tällainen osa oli "Pandoralle" luultavasti tulossa. Sen matka tulisi olemaan menestyksellinen; viisisataa uutta onnetonta olentoa oli paisuttava orjalaumojen rivejä -- sen kapteeni rikastuisi -- sen miehistö saisi palkintonsa ja eläisi jonkun aikaa hillittömässä irstailussa -- ja kaikki tämä tapahtui kaiken inhimillisen oikeuden -- kaikkien siveellisten periaatteiden kustannuksella.

Mitä välittivät he siitä, kapteeni tai miehistö? He tiesivät, että hallitukset katsoivat sormiensa lävitse heidän lainloukkauksiaan -- että jotkut avoimesti hyväksyivät ne -- vieläpä olivat jotkut näistä raaoista veitikoista kylliksi älykkäitä, tietääkseen että Ison Britannian hallituksen puolelta osoitetut näennäisesti vakavat yritykset olivat lopulta kuitenkin vain teeskennellyn vakavia -- pelkkiä valtiollisia verukkeita -- sotajuonia Amerikan tasavaltaisuutta vastaan. Niin, muutamat näistä raaoista veitikoista tiesivät homman olevan petkutusta -- tiesivät myöskin, että ne summat, jotka Iso Britannia vuosittain kulutti toimettoman hovin raakalaisylellisyyteen, olisivat riittäneet pysäyttämään orjakaupan yli koko maailman -- mutta että tämä yletön tuhlaaminen sensijaan vain synnytti orjia -- valkoisia orjia, vieläpä paljon suuremman määrän kuin kaikki neekerit, jotka milloinkaan olivat menneet Atlantin yli. Niin, monella näistä raaoista veitikoista oli kylliksi älyä ymmärtääkseen sellaisia asioita, ja sentakia on vähemmän ihmeteltävää, että he olivat joutuneet tähän häikäilemättömän lainsuojattoman elämään. Lisäksi, kun vain onnistuttaisiin, niin meren toisella puolen ei oltaisi ollenkaan pahantekijöitä. Rikas kippari asettuisi siellä kauppiasruhtinaiden joukkoon. Hän pääsisi parhaaseen seuraan, ja hänet otettaisiin hyvin vastaan. Ei merkitsisi mitään, että hänen kätensä olisi verentahraama ja hänen otsallansa syyllisyyden leima. Meidän päiviemme kuninkaat, ruhtinaat ja keisarit ovat samalla tavoin polttomerkillä varustetut, mutta kaikesta siitä huolimatta naisen hieno, valkea käsi on halukas tarttumaan heidän käteensä ystävyyden ja hyväksymisen sydämellisessä syleilyssä. Kun maailman silmien edessä on sellaisia korkeita esimerkkejä, ei ole ihme, että on orjakauppiaita -- ei ihme, vaikka olisi merirosvoja. On vain omituista, että näitä ei ole enää.

"Pandoran" miehet olivat iloisia ja hauskalla päällä, kun he näkivät kutterin katoavan taivaanrannan alapuolelle ja huomasivat, että se luopui takaa-ajosta. Heidän työnsä tulisi nyt olemaan mitä helpointa, sillä purjehdus Atlantin poikki Guinean lahdesta Brasiliaan on helpoimpia matkoja merimiehelle. Pasaadituulet puhaltavat melkein aina hänen edukseen. Kunnossa oleva alus kiitää tasaisesti pitkin merenpintaa, ja purjeita tarvitsee vain harvoin muuttaa. Matka tuntuu enemmän jonkun hiljaa virtaavan joen virrassa sohimiselta kuin matkanteolta leveän aaltoilevan Atlantin pinnan yli.

Voi! Vaikka me kuljimme tasaisesti, ei matka suinkaan ollut miellyttävä ajanjakso minun elämässäni. Minun oli oltava läsnä yhtämittaisen kärsimyksen näyttämöllä; joka päivä -- niin, joka tunti kouristi tuska sydäntäni sillä ei kulunut tuntiakaan, ilman jotakin tuskallista näytelmää aluksemme "puolikannen" kurjien asukasten keskuudessa.

Minun ei tarvitse tässä kuvailla orjalaivan tavallisia kärsimyksiä. Niistä on kerrottu monissa kirjoissa, ja minä luulen, että sydäntäsärkevimmät tarinat, mitä on kerrottu eivät ole hiukkaakaan liioitellut. Omat kokemukseni saavat minut vakuutetuksi siitä, että useimmat niistä ovat totuuden rajojen sisäpuolella. "Pandoralla" näitä kurjia raukkoja kohdeltiin niinkuin on tavallista muissakin orja-aluksissa. Heitä pidettiin alhaalla, tiheään sullottuina ja ilman mitään laitoksia nukkumista tai edes pitkällään oloa varten. Heidän oli pakko kasautua yhteen ja maata toinen toisensa päällä! Heillä ei ollut edes tarpeeksi tilaa istua kaikki yhtaikaa, ja ilma, jota heidän oli pakko hengittää, oli pilaantunutta sekä kaikkia terveysopin periaatteita uhmaavaa. Heitä syötettiin ja juotettiin aivan niinkuin maanviljelijä ruokkisi sikojaan tai karjaansa ja itse asiassa heitä kohdeltiin kaikissa suhteissa niinkuin karjaa, kun sitä viedään meren poikki -- ehkä ei aivan niinkään hyvin. Eläintenkään suhteen ei olisi menetelty niin julmasti. Heitä päästettiin kannelle vain neljä tai viisi kerrallaan ja ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, minkä jälkeen heidät pakotettiin pitemmittä mutkitta sukeltamaan takaisin inhoittaviin asuntoihinsa, ja armoton ristikko suljettiin heidän jälkeensä.

Ristikon yläpuolella oli vartija ladattuine musketteineen ja pistimineen; jälkimäistä käyteltiin mitä mielivaltaisimmalla ja julmimmalla tavalla. Tarkoituksena oli saattaa nuo kurjat raukat sellaisen pelon valtaan, että se olisi lamauttanut kaikki salaliiton tai kapinan yritykset, sillä näitä pelätään joskus orjalaivalla.

Tietysti sellainen kohtelu pian saavutti tarkoituksensa. Muutamissa päivissä oli ilmeinen muutos huomattavissa onnettomien uhrien kasvoissa ja ulkomuodossa. Heidän ruumiinsa kävivät laihoiksi, heidän poskensa kuihtuneiksi ja heidän silmänsä painuivat syvälle kuoppiinsa. Heidän korkealla olevat poskiluunsa nousivat korkeammalle ja antoivat kasvoille laihan, sutta muistuttavan ulkomuodon, joka oli kauhea katsella. Kiiltävän musta väri hävisi heidän kasvoiltaan, ja iho sai vaaleahkon, tomuttuneen näön, ikäänkuin he olisivat kieritelleet itseään jauhoissa.

Oli tosiaan kauhea näky, kun Jumalan kuva täten muuttui enemmän paholaista muistuttavaksi -- kauhea näky, ja joka hetki kouristi sydäntäni murhe sekä tuska.

Niin ei ollut "Pandoran" muiden miesten laita. He söivät ja joivat ja olivat iloisia joka suhteessa. He eivät edes ajatelleetkaan noiden alhaalla olevien kurjien raukkojen kärsimyksiä, joiden huokaukset usein olivat kaikuna heidän nauruunsa. Ei, nämä neekerit olivat vain eläimiä, joita saattoi ostaa ja myydä, ja sellaisina he itse asiassa pitivät niitä.

NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU

Minä säästän lukijalta monta yksityisseikkaa tältä "Pandoran" matkalta. Oli vain harvoja tapauksia ulkopuolella laivaa, jotka keskeyttivät yksitoikkoisuuden -- ei edes yhtäkään purjetta nähty kahteen viikkoon sitten kun oli lähdetty Guinean lahdesta. Mutta laivassa sattui kylliksi tapauksia, joiden yksityiskohdat säästän lukijalta.

Yhdestä täytyy minun kertoa aivan yksityiskohtaisesti. Siinä voi huomata kauhistavia asioita, jotka riittäisivät tuhanteen tapaukseen, ja tahtoisin säästää lukijaa niistä mikäli mahdollista. Mutta jos tekisin siten, tulisi kertomukseni loppumaan äkkiä, sillä tästä sattumasta riippuu tarinani jatkuminen.

Sattuma on tuskin oikea nimi siitä käytettäväksi. Se oli enemmän kuin pelkkä sattuma, se oli peloittava ja kauhea onnettomuus, ja silmätessäni taaksepäin elämäni tapauksia on tämä yksi niitä, jotka kohoavat muistiini surullisimpina ja synkimpinä; itse asiassa, kun se tapahtui, vaikutti se mieleeni niin kauhistavana, että kului pitkä aika, ennenkuin saatoin ajatella mitään muuta. Vielä nytkin, pitkien vuosien kuluttua, tuo hirveä näytelmä, johon jouduin näkijäksi ja osittain myötävaikuttamaan, kulkee usein muistini silmien ohitse, ja sen kauheat näyt kuvastuvat minulle todellisuuden kaikessa tuskallisessa eloisuudessa.

Kuunnelkaa siis! Minä selvitän tämän hirmuisen tapahtuman laadun.

Kuten jo on sanottu olimme me olleet noin kaksi viikkoa merellä suotuisan tuulen puhaltaessa melkein koko ajan ja olimme saapuneet keski-Atlantille, toisin sanoen noin puoliväliin Afrikassa olevaa Cape Palmasia ja Etelä-Amerikan itäisintä kärkeä -- me olimme tietysti sen tähden monen sadan mailin päässä kummaltakin rannalta.

Tuuli oli yhä lauhkea, sillä me purjehdimme eteläisessä paasadituulessa, ja kaikki näytti lupaavan nopeata pääsyä Brasilian rannikolle. Minä olin itse iloissani etenemisestämme, sillä minä pidin jokaista päivää kokonaisena kurjuuden viikkona ja jokaista tuntia päivänä, en ainoastaan itselleni, vaan myös niille kurjille olennoille, jotka elivät kidutuksessa ja joita kuoli joka päivä tästä kidutuksesta. Joka päiväkö? Joka tunti, voin miltei sanoa, heitä kuoli, ja heidän ruumiidensa molskahdus, kun ne vieritettiin pitemmittä mutkitta laidan yli, oli käynyt yhtä tavalliseksi tapaukseksi kuin vahtikellon soittaminen. Laidan yli heidät viskattiin kaikessa kauheassa alastomuudessaan -- aivan kuin olisi heitetty kuollut koira -- ei edes kanuunankuulaa tai kiveä sidottu heihin upottamaan heidän ruumiitansa vedenpinnan alle. Päinvastoin moni heidän ruumiistaan jäi kuoleman jälkeen luonnottomalla tavalla paisuneena meren pinnalle, ja niiden saattoi nähdä vanavedessämme keikkuvan ylös ja alas aalloilla jotka aluksen emäpuu oli tehnyt kulkiessaan veden läpi. Tämä kauhea näky ei ollut koskaan kovin pitkää aikaa silmiemme edessä. Vaikka se toistui usein, oli se tavallisesti lyhyt ja loppui äkkinäiseen kiistaan syvyyden hirviöiden välillä vaahdon ja kuohujen keskellä, joita niiden pyrstöjen voimakkaat iskut olivat nostaneet korkealle, kunnes paikan yläpuolella näytti olevan pilvi, mikä peitti alapuolella tapahtuvan kauhean taistelun. Sitten kun tämä pilvi hitaasti hälveni saattoi nähdä, ettei meressä ollut enää ihmishaahmoa, mutta sen paikalla voitiin huomata joitakin raadeltuja jäännöksiä ja haikalan purjemainen evä, joka pisti esiin pinnan yläpuolelle tai liukui nopeasti veden lävitse.

Tämä oli alussa ollut minusta tuskallinen näky, kun taas, uskomatonta kertoa, se tuotti vain huvia "Pandoran" miehistölle. Mutta lyhyessä ajassa oli se toistunut niin monta kertaa, ettei se enää herättänyt heidän mielenkiintoaan hetkellisenäkään huvituksensa, ja minun -- toivoakseni ei sydämeni kovettunut, vaan ainoastaan tottui kestämään tuskaa -- minuun vaikutti kauhea näky päivä päivältä yhä vähemmän.

Minulla oli mittaamattomia mahdollisuuksia tehdäkseni huomioita noista merihirviöistä, haikaloista. En epäile ollenkaan, että monet niistä olivat seuranneet meitä koko matkan Afrikan rannikolta, sillä niissä oli useita, joiden ulkomuotoon minä olin tottunut tarkattuani niitä päivä päivältä. Itse asiassa monella niistä oli tuntomerkkeinä sellaisten vanhojen haavojen arvet, joita ne luultavasti olivat saaneet otteluissa omaa lajiaan olevien vastustajien kanssa tai tappeluissa joidenkin muiden saaliinahnaiden syvyyden hirviöiden kanssa. Näistä arvista saatoin minä erottaa toisistaan useamman kuin yhden hain; olen varma siitä, että ne olivat seuranneet meitä koko matkan, sillä minä olin pannut merkille joitakin "leimalla" varustettuja yksilöitä, kun purjehdimme pois lahdelta. Minä olin myöskin huomannut, että niitä oli useanlaatuisia, vaikka merimiehet panivat vähän huomiota eroavaisuuksiin, sanoen niitä kaikkia hyvintunnetulla, luonteenomaisella nimellään, "haikaloiksi." Itse asiassa eivät minun omat huomioni niistä olleet kovin tarkkoja tai tieteellisiä. Minulla oli liian paljon ajateltavaa samoinkuin toimitettavaakin, että olisin voinut usein suunnata ajatuksiani aluksen rajojen ulkopuolelle, ja vain silloin tällöin omistin jonkunverran huomiota merelle tai sen evillä varustetuille asukkaille. Yhtä asiaa en voinut olla huomaamatta, nimittäin että haikalojen lukumäärä oli joka päivä kasvanut ja kasvoi yhä. Ja nyt, toisen viikon lopulla, saattoi niitä nähdä parkin ympärillä tusinoittain -- joskus liukuen poikki sen väylän ja joskus uiden samaan suuntaan kuten joukko merisikoja! Toisinaan niitä saattoi nähdä joka puolella aluksen ympärillä niiden katsellessa sen kylkiä ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hypätä laivaan, sekä tuijottaen ahnaasti silmillään niinkuin nälkäiset koirat, jotka odottavat että niille heitettäisiin luu.

Sille, joka ei ollut tottunut siihen, sellainen olisi ollut pelottava näky, mutta minä olin muiden mukana käynyt niin tottuneeksi näihin haikalojen mielenilmaisuihin, että minä saatoin katsella niitä tuntematta vähintäkään levottomuutta.

Mutta on palattava sen peloittavan onnettomuuden kertomiseen, jonka olen luvannut kuvailla.

NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU

Me olimme keskellä laajaa Atlanttia, satojen mailien päässä maasta. Tämä tosiasia muistettakoon.

Eräänä aamuna minä tulin kannelle jokseenkin paljon myöhemmin kuin tavallista. Tavallisimmin minut herätti unesta vieläpä hyvin aikaisin perämiehen jyrisevä ääni, jota tavallisesti seurasi joko kirous tai raaka ravistaminen -- tämä aina silloin kuin lurjus oli kyllin lähellä tehdäkseen siten.

Erityisesti tänä aamuna minun sallittiin maata hiljaa ja häiritsemättä -- mistä syystä, en voinut arvata -- ja käyttäen hyväkseni armonosoitusta sekä tosin myös unen uuvuttamana, mitä minä en milloinkaan saanut tarpeeksi, minä makasin hiljaa ja nukuin edelleen.

Oli kulunut melkoinen aika päivän noususta kun minä heräsin. Aurinko paistoi alas keulakannelle ja valaisi tämän pienen puisen huoneen -- se oli enimmät ajat pimeä kuin vankila -- aivan tavattomalla loistolla, ja minä saatoin nähdä selvästi kaikki esineet sekä jokaisen siellä olevan henkilön. Näitä oli vain kaksi tai kolme. Kirkas valo, joka tulvi silmiini, ilmaisi minulle, että minä olin nukkunut liikaa ja että se hetki oli aikoja sitten mennyt, jolloin minun olisi pitänyt olla kannella ja työssä. Tästä syystä oli ensimmäinen ajatus mielessäni, että minulla oli tiedossa köydenpäätä perämieheltä ja että voisin odottaa sitä heti kun ilmestyisin peräkannelle.

Ei hyödyttänyt kuitenkaan ajatella sen välttämistä. Minä tulisin varmasti saamaan sitä ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sitä parempi, tuumin minä, koska pelko siitä olisi sitten poissa mielestäni, ja asia olisi ohi. Jättäytyen katsomaan asiaa tältä näkökannalta minä vedin äkkiä takin päälleni ja kengät jalkaani (nämä olivat ainoat vaatekappaleeni, mitkä milloinkaan riisuin päältäni) sekä rohkaisten itseäni odotettua rangaistusta varten minä ryömin tikapuita ylös ja sukeltaen esiin keulakannen luukun kautta seisahduin kannelle.

Päästessäni kannelle sain minä sellaisen vaikutelman, että laivassa ei kaikki ollut paikallaan; niin, minulla oli jo jokin sellainen vaikutelma, ennenkuin tulin ylös. Alhaalla keulakannella oli vain kaksi miestä -- he olivat ulkomaalaisia -- ja he keskustelivat omalla kielellään, jota en ymmärtänyt, mutta heidän kasvojensa ilmeessä oli jotakin, joka vaikutti minuun voimakkaasti. Kumpikin näytti synkältä, vaikka kiihtyneeltä, ja heidän viittoilunsa, kun he puhuivat toistensa kanssa, sai minut uskomaan, että he pohtivat jotakin vakavaa tapausta, joka joko oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan "Pandoralle."

"Ehkä", ajattelin minä, alkaen taaskin toivoa, "ehkä purje on näkyvissä --- sotalaiva, jossa on Englannin lippu? Ehkä orjalaivaa ajetaan takaa?"

Minä olisin koettanut päästä keskusteluun miesten kanssa ja kysyä heiltä, mitä oli tapahtunut, mutta he sattuivat olemaan pari äreätä toveria, jotka olivat aina osoittaneet vihamielisyyttä minua kohtaan, joten minä pidätyin tekemästä heille mitään kysymyksiä. Minä saisin asian selville menemällä kannelle, ja minä juoksin iloisemmin askelmia ylös, mieleni hieman keventyneenä tästä otaksumasta.

Niin pian kuin pääsin kannelle, vahvistuivat vaikutelmani, vaikkakaan ei otaksumani, sillä melkein ensimmäinen asia, johon ryhdyin, oli tarkastaa merta katseillani kääntyen ympäri sitä mukaa kuin katselin. Yhtään purjetta ei ollut näkyvissä. Vesillä oli melkein täydellinen tyyneys, ja taivas oli sininen sekä pilvetön. Minä olisin voinut nähdä purjeen monien mailien päästä, jos sellaista olisi ollut. Mutta ei purjetta eikä pyöröpuuta näyttäytynyt parkin ja taivaanrannan reunan välillä.

Se ei siis synnyttänyt laivalla kiihtymystä, sillä nyt minä näin, että kiihtymystä, jopa tavatonta, oli ilmassa.

Sekä perämies että kapteeni olivat peräkannella myrskyten ja vannoen, kun taas merimiehet kiirehtivät sinne tänne muutamat syöksyen alas avoimista luukuista ja toiset palaten takaisin niiden kautta kasvoillaan synkkä ja kauhistava kalpeus, joka ilmaisi pelästyksen ja kauhun tunteita.

Minä huomasin kannella useita vesiastioita, jotka oli äskettäin tuotu ruumasta. Niiden ympärillä oli miehiä ryhmissä -- jotkut lyöden tappeja auki, toiset upottaen nuoriin ripustettuja tinaisia ammennusastioita läpiin ja ilmeisesti mitaten sisältöä tai koetellen vettä.