Part 14

Minä katselin ulos niiden suorien palmujen raoista, jotka muodostivat majan seinät. Minä näin veneen kulkevan ankkuroidulle alukselle ja siinä olijoiden astuvan laskuportaita ylös. Sitten soudettiin vene laivan perään, ylhäältä laskettiin taljat alas ja muutamissa minuuteissa oli se hinattu korkealle vedestä paikalleen laivan perän alle.

Minulla ei ollut enää mahdollisuutta päästä parkkiin paitsi uimalla, ja tätä varten oli minun valmistettava itseäni.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU

Minä muistin Bracen neuvon ja alistuin hänen mustan majesteettinsa vierasystävyyden osoituksiin niin suopealla mielellä kuin saatoin. Minä join osan hänen rommiaan, näytinpä vielä iloiseltakin. Hän näytti olevan hyvin tyytyväinen minun käytökseeni ja piti minua ilmeisesti hyvänä kauppana, vaikka orjakapteeni oli kiristänyt häneltä paljon yli hänen alkuperäisen tarjouksensa. Hänen ensimmäinen esityksensä oli ollut suora vaihtokauppa: mies miehestä tai mies pojasta, ja hän oli varmaan ollut kovin halukas kauppaan, koska antoi kuusi yhdestä!

Mihin tarkoitukseen aikoi hän minua? Orjaksi palvelemaan häntä? Antamaan hänelle ruokaa, kun hän tunsi halua syödä? Antamaan hänen romminsa, kun häntä miellyttäisi juoda? Löyhyttämään moskiitot pois hänestä, kun hän nukkui? Ja huvittamaan häntä, kun hän oli valveilla? Tämänlaiseenko elämään hän oli määrännyt minut? Tai aikoiko hän korottaa minut johonkin korkeampaan virkaan? Tehdä minusta yksityissihteerinsä tai kirjurinsa? Ehkä pääministerinsä? Naittaa minut jollekin tummaihoisista tyttäristään? Tehdä minusta ruhtinaan?

Siitä vierasvaraisesta tavasta, jolla hän alkoi kohdella minua, olin minä todella ruvennut ajattelemaan, että jos yhä miellyttäisin häntä, hän saattaisi antaa minulle kelpo elämän. Olin kuullut sellaisista tapauksista, että valkoiset miehet olivat tulleet neekeriruhtinaiden suosikeiksi ja asetetut hyvin luottamuksellisiin toimiin. Sellainen ehkä olisi ollut minunkin tulevaisuuteni, jos olisin jäänyt kuningas Dingo Bingon luo.

Mutta vaikka olisin ollut varma mitä parhaimmasta kohtelusta -- vaikka minulle olisi luvattu hänen kuningaskuntansa korkein virka -- itse valtaistuin ja sievin hänen tyttäristään kuningattarekseni -- olisin pysynyt edelleen päätöksessäni -- karata pois hänen luotaan yhtäkaikki ja palata parkkiin. Se ei tosiaan ollut mikään paratiisi pakopaikaksi -- ehkä menin ojasta allikkoon; mutta olihan kuitenkin toivo, ettei oloni "Pandoralla" olisi pitkäaikainen, ja siellähän oli minua Bracen suojeluksen alaisena ruvettu kohtelemaan viime aikoina vähemmän julmasti.

Mitä tulee kuningas Dingo Bingoon, tunsin minä hänen seurassaan vastenmielisyyttä, jota en voi kuvailla. Minä tunsin aavistuksen jostakin hirmuisesta pahasta ja minä olin päättänyt karata hänen luotaan yhtä kaikki, vaikken onnistuisikaan pääsemään parkkiin, sekä koettaa onneani metsissä. Niin, huolimatta leijonista ja muista rajuista villieläimistä olin minä päättänyt paeta metsään ja elää parhaani mukaan tai kuolla, jollen voinut elää.

Mielessäni oli muuan ajatus. Olin kuullut puhuttavan englantilaisesta varastopaikasta, joka oli ylempänä rannikolla -- viisikymmentä mailia kauempana. Minun ehkä onnistuisi päästä sinne. Muuan englantilainen oli sen päällikkönä.

Totta kylläkin että hänen sanottiin olevan kuningas Dingo Bingon ystävän -- itse asiassa yhtiötoverin -- ja siitä, mikä oli tullut julki oli minulla syytä uskoa, että se oli vain liiankin totta. Mutta kuitenkin hän oli englantilainen. Varmaankaan hän ei luovuttaisi minua, varmaan hän ei uskaltaisi. Minä ajattelin myöskin risteilijää. Se suojelisi minua, se ei luovuttaisi minua, vaan päinvastoin lennättäisi hänen mustan majesteettinsa pilviin sellaisen vaatimuksen tekemisestä. Jos vain voisin tehdä asemani tiettäväksi -- mutta miten saattoi se tapahtua? Mahdotonta! Aamuauringon valaistessa ei risteilijä enää olisi rannikolla. Se olisi mennyt ajamaan takaa "Pandoraa", -- ehkä jo seuraavalla tunnilla!

Minua inhoitti tuon neekerikuninkaan läsnäolo, joka näytti koettavan olla miellyttävä törkeällä tavallaan. Hän tyrkytti minulle rommia, ja minä olin juovinani sitä. Minä en voinut ymmärtää hänen puhettaan vaikka muutamat englantilaiset sanat, vieläpä kielen alhaisimmat, olivat minulle hyvin tuttuja "Pandoralla" tekemäni matkan jälkeen. Mutta hänen majesteettinsa oli tällä haavaa niin juovuksissa, että hänen omat miehensäkin vaivoin saattoivat ymmärtää häntä, ja hän antoi joka hetki enemmän ja enemmän perään voimakkaan juoman vaikutukselle.

Minä iloitsin huomatessani tämän -- se auttaisi minun tarkoitustani. Minä iloitsin, nähdessäni hänen hoipertelevan lattian yli ja vielä enemmän, kun hän kompastui eräänlaista leposohvaa vasten ja putosi raskaasti sen päälle.

Seuraavalla hetkellä oli hän vahvassa unessa -- syvässä juopuneen unessa. Hänen kuorsaamisensa oli musiikkia minun korvissani, vaikka se muistutti kiinnisaadun härän kuolinkorinaa.

Tällä hetkellä minä kuulin joen poikki ankkurin vivun kolinaa ja ankkurikettingin epäsointuista kitinää, kun sitä vedettiin kettinkireiän rautaisen renkaan läpi.

Useimmat kuninkaan seurueeseen kuuluvista olivat rannalla ollakseen läsnä parkin lähtiessä -- sen saattoi juuri nähdä tumman hämärän läpi.

Minä odotin vielä viisi minuttia, etten lähtisi liian aikaisin liikkeelle ja sentakia tulisi takaa-ajetuksi sekä saavutetuksi, ennenkuin ehtisin joen suulle. Tiesin että parkki liikkuisi aivan hitaasti -- virta oli kapea ja teki kaarroksia useissa paikoissa, ja sentakia se ei voinut käyttää purjeitaan. Se ajautuisi alaspäin virran voimasta, ja minä saatoin helposti pysyä sen tasalla.

Kuninkaan seuralaiset eivät millään tavoin epäilleet minun aikeitani. He huomasivat että minä näytin hyvin tyytyväiseltä uuteen asemaani. Epäilemättä useimmat heistä kadehtivat minun onneani, ja on luultavaa, että minua pidettiin "uutena suosikkina". Ei ollut todennäköistä, että minä karkaisin sellaisen loistavan tulevaisuuden odottaessa -- ei todellakaan luultavaa! Sellainen ajatus ei johtunut yhdenkään mieleen niistä mustista herrasmiehistä, jotka olivat ympärilläni. Heti kun hänen majesteettinsa vaipui uneen, annettiin minulle vapaus kuljeskella, missä minua vain huvitti. Juuri silloin huvitti minua hiipiä taaksepäin suuren varastohuoneen taa ja vielä hieman kauemmaksi toisella puolella oleviin taajoihin metsiin. Sitä varten minä valitsin vinoon kulkevan tien, joka vei minut takaisin joen rannalle -- mutta melkoisen matkan päähän "varaston" alapuolelle -- ja, kun nyt olin päässyt neekerijoukkion kuulumattomiin ja aivan heidän näkymättömiinsä, etenin minä niin nopeasti rantaa alas kuin tiheikkö salli minun mennä.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU

Olin huomannut ennen lähtöäni, että parkki oli nostanut ankkurinsa ja liukui hitaasti virtaa alaspäin. Silloin tällöin käännyin hieman poispäin tieltäni ja tulin aivan veden reunaan ollakseni varma siitä, ettei se pääsisi minusta edelle, ja sitten hiivin takaisin tielle, joka kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa, mutta usean yardin päässä rannasta. Ohjatessani kulkuani tällä tavoin etenin minä suunnilleen samalla nopeudella kuin aluskin kulki ja pidin sitä silloin tällöin silmällä puissa olevien aukkojen kautta.

Minun ei ollut vaikeata erottaa sitä, sillä päinvastoin kuin orjakapteeni oli toivonut, oli yö valoisa, ja kirkas kuu kulki taivaalla, jossa ei ollut pilveäkään.

Vaikka parkki purjehti hitaasti saatoin minä töintuskin pysyä sen tasalla. Jos polku olisi ollut selvä, ei olisi ollut mitään vaikeutta -- mutta todellisuudessa ei ollut polkua ollenkaan, vain villieläinten tekemä jälki, jonka siellä täällä sulkivat yläpuolelta kaikenlaiset kiipeilevät köynnöskasvit, jotka ulottuivat puusta puuhun ja estivät minun nopeata etenemistäni. Vaikka eläimet saattoivat kulkea näiden luonnollisten siltojen alitse esteettä, oli ihmisolennon ryömittävä alta tai kiivettävä yli, ja se kaikki vaati aikaa. Näitä esteitä oli niin paljon, että ne hidastuttivat minua suuresti, ja minä huomasin töintuskin voivani pysytellä aluksen rinnalla, joka yhtämittaa kulki eteenpäin. Tiesin, että minun täytyi päästä hyvän joukon sen edelle voidakseni valita paikan, josta menisin veteen ja uisin laivaan, kun se kulki ohi. Kun joki tuli leveämmäksi lähellä suutaan oli minulla luultavasti pitkä matka uitavanani sinne.

Useita kertoja peloitti minua villieläinten ilmestyminen, sillä saatoin juuri erottaa niiden haahmot siinä hämäryydessä, joka vallitsi puiden varjojen alla. Minä näin useanlaatuisia ja joitakin äärettömän suuria, jotka menivät ryskyen pensaikon läpi, kun minä äkkiä kohtasin ne. Ne olivat varmaan joko sarvikuonoja tai suuria virtahepoja -- en voinut varjojen alla ollen sanoa kumpia -- mutta mitä ne olivatkin, juoksivat ne pois minun lähestyessäni. Minä olisin ehkä pelännyt niitä enemmänkin kuin pelkäsin, jollei minua olisi vallannut vielä suurempi pelko. Minä pelkäsin kuulevani kuningas Dingo Bingon ja hänen mustan vartiostonsa äänet takanani. Pelkäsin tätä enemmän kuin mitään muuta, ja silloin tällöin pysähdyin polulle kuunnellakseni.

Mutta heidän olisi tarvinnut olla lähellä minua, jotta olisin kuullut heidät. Metsä oli täynnä muita ääniä, ja vain hyvin äänekkään melun olisi voinut kuulla yleisen hälisevän kuoron yli. Kuului laulukaskasten ja puusirkkojen kimeätä sirinää, kilpikonnien ja sammakoiden käheätä kurnutusta -- joskus niin äänekkäänä kuin härän pärskyntä -- edelleen kissojen kiljunaa, sakaalien haukkumista sekä apinoiden rupastusta ja ulvontaa -- kaiken kaikkiaan täydellinen kuoro epäsointuisia ääniä, minkä sai aikaan parkki, joka liikkui virtaa alaspäin, ja epäilemättä osaksi myöskin minun oma kulkuni pensaikon läpi. Yksi laji pani liikkeelle toisen, ja siitä lähtevä hälinä sekä hälinää seuraavat meluisat äänet levisivät kauaksi metsän läpi.

Oli mielestäni vähemmän otaksuttavaa, että minua seurattaisiin metsän läpi kuin itse virtaa alaspäin. Kun minua kaivattaisiin, otettaisiin esille luultavasti kanootti -- ehkä itse kuninkaallinen kaleeri, ja hänen majesteettinsa tulisi ohjaamaan takaa-ajoa. Miehet muistivat, että minä olin hävinnyt juuri sillä hetkellä, jolloin parkki nosti ankkurinsa, ja he epäilisivät, että minä olin heti mennyt laivaan. Oli sentakia paljon luultavampaa, että etsintä kävisi vettä myöten ja että takaa-ajajat meloisivat aluksensa suoraan parkkia kohti. Näin uskoessani katsoin minä levottomasti joelle, milloin vain sain sen näkyviini. Vielä ei ollut ilmestynyt ketään takaa-ajajia.

Minua vaivasi toinenkin ajatus. Kroomannit olivat menneet joen suulle tarkkaamaan risteilijän liikkeitä ja ilmoittamaan, oliko se laskenut veneitä vesille. Nyt olivat nämä miehet kokonaan kuningas Dingon puolella. He saattoivat nähdä minut, kun minä uin parkkiin ja ottaa minut veneeseensä sekä viedä takaisin varastohuoneelle. He olivat olleet läsnä, kun kauppa oli tehty, ja tiesivät kaikki, mikä koski sitä. Minun täytyi senvuoksi tähystellä heidän venettään ja välttää sitä.

Kun sellaiset ajatukset ja päätökset kulkivat mielessäni, tarkkasin minä taas aluksen kulkua ja jatkoin matkaani sukeltautuen pensaikkoon.

Vihdoin saavuin paikkaan, jossa oli joessa mutka. Se ei ollut kaukana joen suusta. Tämän paikan toisella puolen virta leveni tavallaan merenlahdeksi.

Minun ei ollut edullista mennä edemmäksi. Minulla olisi silloin ollut liian pitkä matka uitavana. Sitäpaitsi valmistautui parkki purjehtimiskuntoon -- sen purjeet olivat jo irroitetut, ja kun purjeet vain olisi levitetty paikoilleen, kokoaisivat ne tuulta ja veisivät laivaa nopeasti vedessä -- niin nopeasti, etten minä voisi päästä laivaan.

Minä olin mennyt kylliksi kauas. Minä olin ehtinyt paikalle, jossa minun oli parasta lähteä veteen, ja heittäen pois kenkäni sekä enimmät vaatteeni astuin minä veden partaalle ja sukelsin jokeen.

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Parkki ei ollut vielä minua vastapäätä, mutta sen etenemisnopeudesta minä arvostelin, että se olisi tasallani silloin kun tulisin keskelle virtaa.

Brace oli sanonut minulle, että uisin keulalaitaa kohti, sillä hän olisi siellä köysineen; siinä tapauksessa taas etten voisi saada siitä kiinni, olisi toinen valmiina laskuportaiden aukon luona toisen köyden kanssa. Jompikumpi varmasti hinaisi minut ylös; mutta olisi parempi jos pääsisin laivaan keulalaidan puolelta, koska silloin perämies tai kippari ei huomaisi minua, ja vaikkapa hänen majesteettinsakin tulisi hakemaan minua, saattoi minut piilottaa keulakannen tienoille. Koska kippari ei tietäisi minun olevan laivassa, kieltäisi hän tietysti asian kaikin voimin. Sentakia olin päättänyt tehdä kaiken, minkä voin, päästäkseni laivaan keulan puolelta.

Minä olin mainio uija -- minua ei ollut voittanut kukaan "Pandoran" miehistä, jollei ehkä Brace itse, joka oli maailman parhaita. Minä olin harjoitellut uintia kouluaikanani hyvän joukon jo'issa, suolattoman veden järvissä ja meressä itsessään, enkä pitänyt minään asiana uida maili tai enemmänkin lepäämättä. Mennä joen rannalta keskivirralle -- noin kahdensadan yardin matka -- oli vain pikku asia, enkä minä ollenkaan pelännyt, etten kykenisi suorittamaan matkaa vastuksetta.

Mutta vaikka en pelännyt voimien uupuvan uidessani, olin minä tarkasti tietoinen vaarasta, joka aiheutui toisaalta. Minä en ollut ajatellut sitä ennen tätä hetkeä, sillä pakenemisen aiheuttama kiihoitus ja vaikeus raivata tieni pensaikon läpi, oli vienyt päästäni ajatukset kaikista muista vaaroista paitsi siitä, että minua ajettaisiin takaa. Takaapäin tuleva vaara oli estänyt minua viipymästä edestäpäin tulevien vaarojen ajattelussa, ja vasta virtaan syöksyttyäni valtasi minut voimakas pelontunne. Silloin ja vasta silloin muistin minä onnettoman hollantilaisen kohtalon -- silloin ja vasta silloin ajattelin minä krokotiileja!

Kauhea tunne valtasi minut -- hirveä pelontunne. Vereni jäähtyi -- se kävi paljon kylmemmäksi kuin virran vesi -- ehkä minä sillä hetkellä olin suuren, ihmisiä syövän krokotiilin saavutettavissa? Ainakin näkyvissä, sillä muutamia näistä kauheista hirviöistä oli varmaan likellä rannalla taikka toisella. Itse asiassa, kuin aioin sukeltaa veteen, näin minä pitkän, tumman haahmon rannalla, noin parikymmentä yardia alempana ja minä olin pitänyt sitä uivana puukappaleena. Ääni, jonka ruumiini aiheutti veteen osuessaan, oli saanut sen liikkumaan. Luulin silloin, että sen aiheutti virta, mutta nyt ajattelin voimakkaiden pelontunteitteni vallassa toisin. Siinä ei ollut mikään kuollut puukappale -- siinä oli elävän olennon liikuntoa -- epäilemättä suurensuuren krokotiilin!

Tämä otaksuma kävi pian varmuudeksi. Uiva puukappale olisi tuskin asettunut siihen kaislaista rantaa vasten, paikkaan, jossa oli kyllin suuri virta viemään sitä eteenpäin; se ei ollut puukappale, se oli suuri sisiliskoeläin itse.

En voinut olla kääntymättä puoliksi ympäri ja nostamatta ruumistani korkealle vedessä katsoakseni taakseni. Kirkas kuuvalo oli kaikin tavoin edukseni ja minä saatoin erottaa jokaisen esineen veden pinnalla melkein yhtä selvästi kuin päivällä.

Yksi katse oli minulle kylliksi osoittamaan vaarallisen asemani. Armollinen taivas! Minun arvaukseni oli liiankin totta! Kuollut puukappale ei ollut puukappale, vaan mahdottoman suuri krokotiili! Sen ruman muodon saattoi nähdä selvästi; sen pitkä, halkonainen pää ja leveä suomuinen selkä kimaltelivat korkealla vedenpinnan yläpuolella ja sen kuono oli kohotettu sekä käännetty minua kohti, ikäänkuin se olisi juuri selviämässä ällistyksestä ja tulemassa tietoon siitä, minkälainen olento minä olin.

Sen ällistys oli kuitenkin pian ohi, ja ennenkuin minä saatoin oikaista itseni uidakseni eteenpäin, näin minä sen pieksevän veden vahtoon pyrstöllään ikäänkuin saadakseen itsensä liikkeelle, ja seuraavalla hetkellä se lähti rannalta sekä tuli syöksyen minua kohti!

Sen ruumis oli nyt vaipunut veden pinnalle, mutta sen tylppä, ruma pää ja terävä kuono olivat kohotetut korkealle veden yläpuolelle.

Minä näin kaiken tämän, kun käännyin taas ympäri, ja tuntien jäädyttävää kauhua minä uin eteenpäin.

Parkki oli nyt lähellä -- sen keula ei ollut viidenkymmenenkään yardin päässä, ja krokotiili oli yhä enemmän kuin sata yardia takanani. Mutta minä tiesin hyvin että nämä sekä maalla että vedessä toimentulevat hirviöt voivat hyvin paljon voittaa ihmisen uinnissa. Ne etenevät vedessä kuin saukko ja yhtä nopeasti. Tunsin, että minut varmasti saavutettaisiin ja sitten --

Jäädyttävää kauhua jatkui -- minä huusin apua -- minä jatkoin huutamistani, kun uin eteenpäin!

Minä kuulin parkista ääniä vastaukseksi huutoihini. Minä saatoin nähdä haahmoja, jotka liukuivat keulapuolella ja juoksivat ohjasriu'un vanteille sekä pitkin rainetta. Minä saatoin erottaa Bracen syvän äänen, kun hän huusi rohkaisun ja neuvon sanoja.

Minä olin raineen pään alla -- minä en voinut nähdä köyttä -- tähystin turhaan köyttää -- minulle ei ollut heitetty sitä. Oi taivas, mitä minun piti tehdä?

Minä nousin vielä kerran vedestä ylös ja katsoin taakseni. Silmieni eteen avautui kauhistava näky. Krokotiilin musta pää kimalteli kymmenen jalan päässä minusta -- minä saatoin nähdä leuat ojennettuina -- pitkät, epäsäännölliset torahampaat -- vahvat, suomuiset raajat, kun ne meloivat vedessä.

Seuraavalla hetkellä olisin tuntenut nuo kauheat hampaat, ja minut olisi vedetty mustien vesien pohjaan ikäänkuin pihdissä hirviön kovien leukojen puristuksessa, jos se olisi ollut minun kohtaloni.

Mutta niin ei ollut kirjoitettu kohtaloiden kirjaan. Juuri kun pidin itseäni menneenä, tunsin vahvan käden tarttuvan vaatteisiini vyötäisten kohdalta, ja hetkeä myöhemmin oli minut hinattu kokonaan ylös joesta sekä kohotettu korkealle ilmaan! Krokotiili syöksähti eteenpäin ja hyppäsi korkealle pinnan yläpuolelle, mutta minut oli nostettu sen ulottuvilta, ja se putosi molskahtaen takaisin sekä pieksi edelleen jonkun aikaa vettä pyrstöllään. Nähtyään uhrinsa päässeen pakoon, ui se sitten pois ja katosi aluksen sivuitse.

Minä tuskin tiesin miten olin pelastunut niin ihmeellisesti. Epätoivo ja kauhu olivat sekoittaneet aistimeni, ja vasta kun olin pääsyt ylös sekä astunut tukevalle kannella, ymmärsin minä kaikki.

Brace oli pelastajani. Hän oli kiiruhtanut raineen nokkaan ja laskeutunut sieltä alas keulatangolle sekä pudottautunut yhä alemmaksi silmussa olevan köyden avulla. Tällä keinoin oli hän saattanut heilauttaa itsensä alas ulottuakseen vedenpintaan. Onneksi olin minä juuri tällä hetkellä nousut vedestä katsoakseni krokotiilia ja antanut siten Bracelle tilaisuuden tarttua minuun varmasti sekä kiskaista minut ylös.

Mutta kaikki oli kuitenkin hyvin täpärällä, ja minä lupasin etten milloinkaan enää huuhtelisi jäseniäni afrikalaisen joen vesissä, jollei minun olisi pakko.

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

En epäile ollenkaan, että kippari tiesi kaikki minun laivaantulostani. Olivathan miehet itse asiassa nostaneet sellaisen melun, kun krokotiili seurasi minua, että oli mahdotonta joko hänen tai perämiehen olla tietämättä sen syytä. Mutta minut vietiin keulakannelle, enkä kuullut sanaakaan siitä, että minut lähetettäisiin takaisin. Todenteolla oli, niinkuin Brace oli minulle jo ilmoittanut mumistessaan, kippari pikemmin hyvillään asiasta voidessaan petkuttaa kuningas Dingoa, ja kun hän oli huomannut minut itselleen hyödylliseksi, ei hän ollenkaan halunnut, että minä menisin pois. Vain se suuri voitto, jota hän odotti vaihtokaupasta, oli saanut hänet kiusaukseen erota minusta, mutta kun hän vain oli pysynyt kaupassaan ja asianmukaisesti luovuttanut minut, oli hänen omatuntonsa tyydytetty, eikä hän ollut mitenkään loukkaantunut tai pahoillaan siitä, että minä olin osannut takaisin parkkiin. Jollei siis kanoottia tullut peräämme ja vaatinut minua luovutettavaksi, ei minun tarvinnut mennä takaisin Dingo Bingon luo.

Vasta sitten kun me olimme päässeet kunnollisesti joelta ja "Pandora" oli levittänyt siipensä tuulessa sekä purjehti avointa merta kohti, tunsin minä mieleni levolliseksi. Monta levotonta katsetta loin minä joelle, kun me soluimme hitaasti sen suuta kohti, ja panin merkille jokaisen tumman esineen sekä jokaisen väreen, joka näkyi sen virrassa. Krokotiili ei saanut minua katselemaan taakseni, vielä kauheampaa hirviötä minä pelkäsin -- pitkää kanottia, jossa oli musta soutajarivi ja kuningas Dingo Bingo perässä.

Ajatus, että minut vietäisiin takaisin oli äärimmäisen pelottava. Minua ei enää kohdeltaisi ystävällisesti; päinvastoin rankaisisi pahanilkinen yksinvaltias minua pakoyrityksestäni ja kostaisi puolestaan sen petoksen, jonka olin hänelle tehnyt -- hän saattaisi elämäni mitä suurimmaksi kurjuudeksi.

Niin, olisi synkkä paikka joutua takaisin, ja vasta kun "Pandora" oli pyyhältänyt joen suusta ulos -- vasta kun kroomannien vene oli sivuutettu ja me riensimme avaralle merelle, lakkasin minä pelkäämästä.

Silloin olin minä vapaa kaikesta levottomuuden aiheesta Dingo Bingon puolelta ja hetkeä myöhemmin olin lakannut ajattelemasta häntä ja hänen raakoja kätyreitään.

Niin -- hetkeä myöhemmin -- sillä näyttämöllä oli uusi kuvaelma -- oli näyteltävänä uusi näytelmä, jota minä jouduin katselemaan.

Niin pian kuin "Pandora" oli kulkenut joen suulla olevan särkän ohi, näkyi se kutteriin vesilinjasta maston huippuun asti ja samoin näkyi kutteri siihen. Kumpikin alus näki toisensa täydellisesti tai ainakin olisi saattanut nähdä, sillä kuu paistoi niin kirkkaasti, että laivan saattoi erottaa pitkän välimatkan päähän. Mutta kutterin miehet eivät näyttäneet huomaavan orjalaivaa, ennenkuin tämä oli päässyt useita satoja yardeja merelle. Mahdollisesti metsän varjoisa tausta teki sen epäselväksi, tai vahti ehkä oli ollut huoleton. Oli miten tahansa, kului muutamia minuutteja ennenkuin risteilijälle tuli liikettä. Sitten huomattiin liikettä, joka osoitti, että se oli huomannut parkin. Kuultiin rummun pärryttävän hälytystä, ja laivan purjeet irroitettiin nopeudella, joka johtuu kylliksi suuresta miehistön luvusta kun se on yhdistyneenä täydelliseen kuriin.

Vaikkakin orjakapteeni oli saavuttanut etua yrityksensä uhkarohkeudella ja ilmestymisensä äkillisyydellä, oli kuitenkin yksi seikka kääntynyt häntä vastaan. Sen tunnin tai parin aikana, jotka olivat kuluneet siitä kun risteilijä oli laskenut ankkuriin, oli tuuli kääntynyt ympäri miltei täyden neljänneksen, ja sen suunta oli nyt melkein yhdensuuntainen rannan kanssa sensijaan että se olisi puhaltanut suoraan maalta.

Tietysti oli kokenut kippari huomannut muutoksen jo aikoja sitten -- tarvittiin vain yksi silmäys huomaamaan se -- kutteri itse, joka nyt oli ankkurissa kannen niskapuitten päät rannalle päin osoitti muutoksen, sillä kroomannit olivat ilmoittaneet, että kun se ensin ankkuroi, oli sen keula suoraan maata kohti.

Orjakapteeni huomasi karvain mielin tuulensuunnan muutoksen sekä tunsi ennen aavistamatonta pelkoa. Jos tuuli olisi edelleen puhaltanut samalta suunnalta kuin risteilijän tulosta ensi kertaa ilmoitettaessa, tiesi hän, että hän olisi voinut helposti sivuuttaa takaa-ajajansa. Tuuli olisi silloin ollut hänen omalla suunnallaan ja sillä tavoin hänen kiikkerä aluksensa purjehti parhaiten. Kiiruhtamalla kovasti eteenpäin vinosti olevaan suuntaan oli hän laskenut voivansa päästä ohi saaden ehkä vain yhden tai pari tykinlaukausta.

Mutta muutos oli häntä vastaan. Risteilijä oli suoraan merelle päin -- noin kaksi mailia joen suusta. Hän ei voinut purjehtia tuulen puolelle siitä, koska semmoinen suunta olisi ollut liiaksi hankatuuleen hänen omalle laivalleen, paitsi jos hän pysytteli ampumamatkalla siitä. Edelleen sattui, että tyveneen päin oli matalikko eli pitkä hiekkasärkkä, joka ulottui melkein rannalta siihen asti, missä kutteri oli. Kutterin ja tämän matalikon reunan välillä saattoi olla puolen mailin välimatka, mutta se ei ollut riittävä ala kujanjuoksua varten, jota orjakapteeni oli aikonut. Sotalaiva, joka kiiti eteenpäin tuulessa, olisi helposti saattanut tulla parkin tielle, ennenkuin se olisi voinut päästä läpi, sekä antaa sille sellaisen laidallisen, joka olisi saattanut sen avuttomaksi ja kiertänyt sen heti tuuleen.