Part 12

Ja siten Ben yhä ohjaili minua kauan sen jälkeen kun hän oli antanut musketin minun käsiini. Minä huomasin, että hän oli livahtanut taakseni, mutta en voinut arvata mitä tarkoitusta varten. Mutta eihän minulla ollut aikaa arvata, kun paviaanit nyt olivat päättäneet päästä väkisin sisään, ja tarvittiin kaikki voimani sekä taitavuuteni pidättämään niitä pyssyn piipun avulla. Yksi toisensa jälkeen hyppäsi kapean oviaukon astuimelle, ja yhden toisensa jälkeen lähetin minä kierien jälleen takaisin niiden iskujen avulla, joita annoin kaikella voimalla, minkä saatoin koota käsivarsiini. Näitä iskuja minun oli pakko toistaa yhtä nopeasti kuin seppä toistaa vasaran iskuja hevosta kengitettäessä.

Minä en olisi voinut jatkaa sellaista ruumiin harjoitusta kauan aikaa. Minä olisin pian käynyt lopen uupuneeksi siitä, ja silloin leppymätön joukko olisi syössyt sisään. Mutta minun ei ollut välttämätöntä ponnistella kovin kauan, sillä juuri silloin tunsin toverini tunkeutuvan ohitseni sisäänkäytävää kohti joka seuraavalla hetkellä pimeni. Vain muutamista raoista saatoin minä erottaa liekit ulkopuolelta, ja ainoastaan näiden kautta valo pääsi huoneeseen!

Mikä oli saanut aikaan keskeytyksen? Mikä tukki sisäänkäytävän? Oliko se toverini ruumis? Panisiko hän siten itsensä alttiiksi ulkopuolella olevan raivostuneen joukon hyökkäyksiä vastaan?

Ei ollenkaan siten. Ben Brace ei ollut niin tuhma, että olisi uhrannut henkensä sellaisella turhanpäiväisellä tavalla, ja ojentaessani käteni sekä koskettaessani mustaa ainesjoukkoa, joka nyt oli asetettu meidän ja vaaran väliin, minä ymmärsin, mikä se oli. Siinä oli yksi pahantekijöistä!

Siinä ei ollut enempää eikä vähempää kuin yksi muumioista, johon Ben oli käynyt käsiksi ja käännettyään sen kaksinkerroin tunkenut yks' kaks' sisäänkäytävään, minkä se täytti melkein alhaalta ylös.

Sulku ei ollut vielä täydellinen, ja toverini livahti takaisin hankkimaan toista samanlaista, kehotettuaan minua pitämään edellistä paikallaan. Hän toi pian toisen ja käännettyään sen kaksinkerroin niinkuin hän oli tehnyt edellisellekin sekä sullottuaan sen sopivan kokoiseksi ja muotoiseksi ollenkaan välittämättä luiden katkeamisesta ja nivelten ritisemisestä hän työnsi sen toisen viereen, kunnes molemmat likistyivät toisiinsa ja sulkivat oviaukon täydellisesti!

Sellainen näky olisi saattanut olla kylläkin naurettava -- huolimatta paikan pyhästä luonteesta -- mutta emme toverini enkä minä olleet huvinäytelmätuulella. Asiaintila oli yhä vielä liian vakava, ja vaikka ajatus luurankosulusta oli hyvä, emme olleet vielä vakuutetut turvallisuudesta. Tilamme saattoi suoda meille vain hetkellisen hengähdysajan, sillä me pelkäsimme, että rajut vastustajamme kävisivät hampainensa muumioiden kimppuun ja hävittäisivät pian suojamuurin, joka oli välillämme.

Ja tämän ne varmaan olisivat tehneet, jollei avuksemme olisi tullut muuan temppu, joka johtui mieleemme. Temppu oli siinä, että me jätimme kaksi pientä aukkoa, josta me yhä saatoimme sohia vihollisiamme ja pitää niitä loitolla. Pahantekijäin ruumiiden välissä oli kaksi rakoa, ja nämä muokattiin pian sopivan kokoisiksi, niin että toisen kautta saattoi työntää musketin ja toisen kautta puukappaleen. Pitämällä näitä aseita yhtä mittaa toimessa me saatoimme työntää eläimet takaisin, kun ne tulivat kyllin lähellä tarttuakseen kiinni meidän luurankosulkuumme.

Onneksi suippeni oviaukko huoneesta ulos päin -- aivan kuin linnoituksen ampuma-aukko -- ja tämän takia ruumiit olivat likistyneet kiinteästi sivuja vastaan kummallakin puolen, niin että vaikka olisi ollut helppoa poistaa ne sisäpuolelta, olisi tarvittu voimakasta nykäisyä vetämään ne ulospäin. Siksi olisimme me aivan turvassa, niin kauan kuin saatoimme estää mandrillit repimästä ne palasiksi.

Me saimme olla yhtämittaisessa työssä enemmän kuin tunnin ajan, työntäen aseitamme edestakaisin niin kuin pari sahuria. Mutta vihdoin kävivät ulkopuolella olevan vihollisen hyökkäykset heikommiksi ja hajanaisemmiksi. Apinat rupesivat huomaamaan, etteivät ne voineet saada syntymään sisäänkäytävää, ja kun useimmat olivat tähän mennessä saaneet hyvän iskun päähänsä tai kylkiluittensa väliin, eivät ne olleet niin innokkaita koettamaan uudelleen.

Mutta vaikka ne lopulta luopuivat yrityksistään murtautua kimppuumme saatoimme me yhä kuulla niiden äänen niinkuin ennenkin. Me emme voineet enää nähdä niitä, sillä tuli oli sammunut ja kaikki oli pimeätä sekä ulkona että sisällä.

Ei yksikään valosäde tullut ulottuvillemme miltään puolelta, ja me kulutimme yön keskellä täydellistä pimeyttä sekä synkkyyttä.

Mutta ei hiljaisuudessa; koko yön jatkoi joukko kuorossa huutoaan, ulvomistaan ja valitustaan, ja vaikka me kuuntelimme tarkkaavasti toivoen saavamme kuulla joitakin lähdön merkkejä, eivät korvamme tulleet palkituiksi millään sellaisilla äänillä.

Se oli varmaan epämiellyttävimpiä öitä, mitä toverini tai minä olimme ikänä viettäneet. Minun ei tarvitse sanoa, ettei kumpikaan meistä nukkunut; meillä ei ollut silmänräpäyksenkään unta koko tuon loppumattomalta tuntuvan yön aikana, eikä Morfeuksen itsensäkään olisi ollut mahdollista nukkua sellaisten olosuhteiden vallitessa. Me olimme kuulleet siitä lepyttömästä mielenlaadusta, jota eivät osoita ainoastaan mandrillit, vaan muutkin paviaanisukuiset apinat, kun vihollinen on hyökännyt niiden kimppuun; me olimme kuulleet, että kun niiden kostonhalu kerran on syttynyt, ei se tyynny, ennenkuin sen esine joko tulee heidän uhrikseen tai sitten pääsee kokonaan pakoon heidän ulottuviltaan. Apinoiden suhteen ei asianlaita ole sama kuin leijonien, puhvelien sarvikuonojen tai muiden vaarallisten eläinten, joita saattaa tavata Afrikan metsissä. Kun vihollinen on näkymättömissä, näyttävät kaikki nämä eläimet unohtavan hyökkäyksen, joka ehkä on tehty niitä vastaan, tai ainakin luopuvat pian vihamielisistä aikomuksistaan. Niin ei ole paviaanien laita. Näillä kauheilla olennoilla on paljon parempi äly kuin tavallisilla nelijalkaisilla. Itse asiassa ne omaavat jossakin määrin harkitsemiskykyä, ja vaikka se onkin paljoa huonompi verrattuna inhimilliseen älyyn, on se kuitenkin täsmälleen samanluonteista.

On joitakin ihmisiä, jotka luulevat tämänlaisen väitteen tekemisen vivahtavan pyhyydenloukkaukseen. Mutta on olemassa hyvin heikkoälyisiä ihmisiä, jotka pelkäävät katsoa tieteellistä ajattelutapaa suoraan kasvoihin, ettei se ehkä vastustaisi jotakin mielioppia, jota he ovat pitkän aikaa tottuneet uskomaan. Sellaiset ihmiset kieltävät rohkeasti mitä varmimmat tosiasiat, jotka voidaan panna merkille sekä geologisessa että eläinmaailmassa, eivätkä he epäröi antaa kovia nimityksiä niille, joilla on suoruutta tunnustaa nämä tosiasiat. On nurinkurista sanoa, ettei apinoilla ole harkintakykyä; ei kukaan ihminen voisi seisoa viittä minuuttia apinahäkin edessä tulematta tästä tosiasiasta vakuutetuksi.

Paviaaneissa ei harkintakyky ole niin hyvin kehittynyt kuin muutamissa muissa apinasuvun lajeissa niinkuin suuressa orangutangissa ja simpanssissa, mutta kaikesta tästä huolimatta Ben Brace ja minä tiesimme, että se oli kylliksi hyvä, jotta ne kykenivät täydelleen ymmärtämään tilanteen, jossa me olimme sekä tietämään, ettemme me mitenkään voineet päästä pakoon puussa olevasta vankilastamme kulkematta niiden silmien ohitse. Me tiesimme myöskin, että niiden intohimot olivat vielä voimakkaammat kuin niiden ajatusvoima ja että sellaisen loukkauksen jälkeen, minkä me olimme osoittaneet niille tappamalla yhden joukosta -- ehkä heimon kunnioitetun johtajan -- ja haavoittamalla toista sekä antaen voimakkaita "töyttäyksiä" melkein kaikille joukkueen jäsenille, että tämän kaiken jälkeen ei ollut ollenkaan todennäköistä, että ne sallisivat meidän päästä pakoon ensin koettamatta pitkän piirityksen vaikutusta meihin.

Jos asianlaita oli oleva näin, ei meillä voinut olla mitään toiveita pakoonpääsystä. Mandrillit saattoivat pysyä paikalla niin kauan kuin niitä miellytti. Jotkut saattoivat mennä pois hakemaan ruokaa ja juomaa, sill'aikaa kun toiset pitivät vahtia, ja siten ne voivat vuorotella toistensa kanssa. Mitä itse ravinnon hankkimiseen tulee, oli juotavaa saatavissa aivan läheltä -- mainiosta lähteestä, jonka luona me olimme syöneet illallisemme -- vaikka siihen nähden mitä hyötyä siitä olisi saattanut olla meille, se olisi yhtä hyvin voinut olla viidenkymmenen mailin päässä. Ruokaa saattoivat apinat myöskin helposti hankkia metsistä, jotka olivat aivan kukkulan juurella tai voivat ne elättää itseään baobabin suurilla hedelmillä, mitkä olivat niiden erikoista mieliravintoa, niin että niitä sen johdosta sanotaan apinan leipähedelmiksi. Toverini ja minä epäilimme nyt todenteolla, että suuri puu oli niiden tavallinen kokoontumispaikka -- niiden nukkuma- tai olopaikka -- ja että ne olivat juuri kotimatkalla -- retkeiltyään päivänsä metsissä -- silloin, kuin ne ensi kertaa tapasivat meidät. Tämä seikka saattoi olla syynä siihen villiin, aivan aiheettomaan hyökkäykseen, johon ne yht'äkkiä olivat ryhtyneet meidän leiriämme vastaan.

Kun ajattelimme kaikkea tätä, ei ollut ihme, ettei kumpikaan meistä ajatellut mennä nukkumaan vaan että me päinvastoin istuimme ylhäällä koko yön vaaramme täydellisen ymmärtämisen valveilla pitäminä. Meillä oli toiveita -- vaikka me emme suinkaan luottaneet niihin -- että niin pian kuin päivä koittaisi, piirittäjämme valtaisi kiusaus seurata tavallista tapaansa, ja ne menisivät pois metsiin.

Voi! Kun aamu tuli, näimme me kauhuksemme, ettei niillä ollut mitään sellaista aikomusta; niiden huudoista ja eleistä me tulimme vakuutetuiksi siitä, että piiritystä aiottiin jatkaa. Ne olivat kaikki siellä -- kaikki, jotka me olimme nähneet edellisenä yönä -- ja näytti siltä kuin niitä olisi ollut paljon enemmän. Epäilemättä niihin oli liittynyt muita metsistä tulleita, sillä niitä ei ollut vähempää kuin sata. Noita rumia eläimiä näyttäytyi kaikkialla -- jotkut kyyristelivät maassa, toiset baobabin oksilla -- ja keskellä lörpöttelevää joukkoa me saatoimme nähdä sen raadon, joka oli tapettu, kun taas aivan lähellä oli haavoitettu eläin, niinikään myötätuntoisten ystävien ympäröimänä.

Silloin tällöin kokoontui jokin joukkio ja kasautui ilmeisesti uuden raivonpuuskan innostamana meidän turvapaikkamme sisäänkäytävän eteen sekä uudisti hyökkäyksensä sulkua vastaan. Me ajoimme hyökkääjät takaisin, kuten ennenkin, kunnes ne huomasivat, että niiden hyökkäykset olivat turhia, jolloin ne luopuivat yrityksistään sekä vetäytyivät pois, kunnes jokin niiden keskinen kiihoittava seikka näytti yllyttävän niitä uuteen koetukseen.

Tällainen oli niiden käytös koko sen päivän ja koko tämän ajan me olimme suljettuina hämärään vankikoppiimme. Me olimme vahvistaneet suojaavaa sulkuamme aineksilla, joita saimme kolmannesta pahantekijästä, ja tunsimme itsemme siinä suhteessa kylläkin turvallisiksi. Mutta nyt me rupesimme pelkäämään toista vihollista -- sellaista, joka oli yhtä pelottava hyökkäyksissään ja yhtä voimakas hävittämään kuin joko mandrillit tai itse väkevä leijona. Tämä vihollinen ei ollut meille uusi; meillä oli jo ollut ottelu sen kanssa; me olimme kohdanneet sen traakkipuun oksilla ja me olimme kohtaamassa sen taas baobabin rungon luona. Se oli jano.

Niin, me tunsimme jo sen aiheuttamaa tuskallista tunnetta. Se pääsi joka hetki meistä enemmän voitolle, ja sen tuskat tulivat ankarammiksi sekä kovemmiksi kestää. Jos piiritys jatkuisi vielä paljon kauemmin, emme me tienneet, miten me voisimme kestää sitä.

Tulisiko piiritys jatkumaan? Se jatkui koko sen päivän; rajut eläimet jäivät puun luo koko seuraavaksi yöksi, ja kun sitä seuraava aamu sarasti, näimme me ne ympärillämme yhtä lukuisina kuin konsanaan ja ilmeisesti yhtä leppymättöminä sekä kostonhimoisina, kuin ne olivat olleet ensi kertaa hyökätessään!

Mitä meidän piti tehdä? Ilman lepoa, ilman unta, ilman ruokaa, mutta mikä oli kaikista pahinta, ilman vettä, me emme voineet kestää kauempaa. Ulosmeno oli samaa kuin joutua surman suuhun -- tulla revityksi palasiksi -- tulla syödyksi; siellä pysyminen, missä me olimme, merkitsi janoon kuolemista -- siis vain hitaampi ja tuskallisempi kuolema! Mitä meidän piti tehdä?

Me olimme syvässä epätoivossa -- me olimme melkein heittäneet toivon tulla pelastetuiksi -- emme melkein, vaan kokonaan.

Meillä ei saattanut olla mitään toiveita, paitsi että vastustajamme väsyisivät pitkistyneeseen piiritykseen ja lähtisivät pois luotamme. Mutta kuten jo on huomautettu, on näillä olennoilla ymmärrys, joka muistuttaa inhimillisten olentojen ymmärrystä. Ne käsittivät täydelleen meidän asemamme, ja tuntiessaan sen eivät ne todennäköisesti tulisi antamaan meille mitään mahdollisuutta päästä pakoon; siitä ei ollut toivoa.

Me olimme olleet tässä uskossa jonkun aikaa istuen vieri vieressä syvimmän alakuloisuuden masentamina. Ei kumpikaan meistä sanonut sanaakaan. Meillä ei ollut mitään sanottavana -- ei mitään neuvoa annettavana toisillemme.

Me olimme useita kertoja puhuneet mahdollisuudesta taistellen raivata tiemme mandrillijoukon lävitse sekä päästä pakoon jalkojemme ketteryyden avulla. Me tiesimme, että kun vain pääsisimme avoimelle kentälle, voisimme me juosta kovemmin kuin vastustajamme, sillä vaikka paviaanit juoksevat hyvin tiheikköjen ja metsien läpi, missä ne tilaisuuden sattuessa auttavat itseään eteenpäin tarttumalla puiden oksiin, ja vaikka ne avoimella maalla etenevät nopeammin kuin monet muut apinalajit, niin ihminen voi kuitenkin voittaa ne juoksussa.

Me tiesimme tämän ja kaduimme nyt suuresti, ettemme olleet murtautuneet apinoiden rivien läpi ja menneet pois heti alussa, kuten meidän olisi pitänyt tehdä. Jälkeenpäin kävi vaikeammaksi tehdä siten, kun joukko tuli suuremmaksi ja saarsi meidät tiukempaan, ja me olimmekin pitäneet sitä aivan mahdottomana. Nyt kuitenkin, kun kauhea jano pakotti meitä, olimme me miltei päättäneet murtautua ulos ja uskaltautua kujanjuoksuun. Ben päätteli, että oli parempi tehdä siten, kuin menehtyä vähä vähältä mustassa luolassa, ja minä olin samaa mieltä hänen kanssaan. Meillä tulisi varmaan olemaan kauhea taistelu ja me tulisimme pahoin revityiksi; kaiken todennäköisyyden mukaan jompikumpi meistä tai molemmatkin kaatuisivat, mutta sellainen mahdollisuus tuntui vähemmän pelottavalta niiden kärsimysten johdosta, joita saimme kokea janon takia. Minä saatan lisätä, että me olimme nälissämme niinikään, mutta nälkä oli vain toisarvoinen asia verrattuna sen seuralaisen tuottamiin tuskiin.

Nyt tuli esiin toinen levottomuuden syy. Tullen ilmeisesti kärsimättömiksi odottaessaan niin kauan kostoaan näyttivät paviaanit muodostaneen omia suunnitelmiaan ja alkoivat tehdä uusia hyökkäyksiä luurankosulkua vastaan. Kaksittain ja kolmittain kävivät ne hampainensa sen kimppuun; ja joka kerralla lähti muumioiden kuivasta nahasta ja luista palasia. Oli selvää, että jos semmoinen jatkuisi paljon kauemmin, tulisivat kaikki kolme pahantekijää revityiksi, emmekä me voisi enää puolustaa sisäänkäytävää. Tietystikin tämän jälkeen saattaisi olla seurauksena vain yksi loppukohtaus -- meidän sortumisemme.

Me jouduimme epätoivoon enemmän kuin milloinkaan ja pitäen tuskin vaivaa-ansaitsevana ryhtyä ponnistuksiin me jäimme toimettomina odottamaan ratkaisua.

Yht'äkkiä huomasin minä toverini nousevan alistumista ilmaisevasta asennostaan ja ryhtyvän haparoimaan lattialla. Mitä saattoi hän etsiä, kysyin minä.

"Olen saanut erään aatteen, Ville!" oli hänen vastauksensa; "menköön kaaripuuni hajalle", jatkoi hän, "jollen luule voivani hajoittaa apinoita kaikkiin neljään ilmansuuntaan."

"Miten?" kysyin minä innokkaasti.

"Sinä saat nähdä, poika! Missä on leijonannahka?"

"Minä istun sen päällä", sanoin minä, "tarvitsetko sitä?"

"Kyllä, heti! Anna se minulle, Ville!" Oli vain pelkkä sattuma, että leijonannahka oli tuotu huoneeseen. Me emme olleet käyttäneet sitä peitteenä, koska se oli vielä raaka, ja ennenkuin paviaanit olivat ilmestyneet, oli se levitetty auki sekä pantu puuontelon sisäänkäytävälle, koska se oli sopivin paikka, mikä tarjoutui. Kun me syöksyimme sisään, tulimme potkaisseeksi sen edellämme, ja siten se sattui olemaan meidän hallussamme.

Menettämättä sekuntiakaan ajastamme vedin minä sen altani ja annoin toverilleni aavistaessani jo, mihin hän aikoi käyttää sitä. Ryhtymättä sen pitempiin selityksiin rupesin minä auttamaan häntä aikeessaan.

Kymmentä minuuttia myöhemmin oli Ben Brace kokonaan kääritty leijonannahkaan, joka oli sidottu ja nyöritetty hänen ympärilleen sellaisella tavalla, että olisi tarvittu tarkempia silmiä kuin paviaanin huomaamaan petoksen.

Hänen aikeensa oli tunkeutua ulos tässä valepuvussa sekä näyttäytyä paviaaneille toivossa, että niiden kuninkaan ilmestyminen pelottaisi ne pakoon. Jollei petoksella olisi tätä vaikutusta, päätteli Ben ettemme voineet olla huonommassa asemassa kuin ennenkään, koska hän saattoi peräytyä takaisin luolaan, ja me saatoimme sulkea sen niinkuin ennenkin.

Oli varmasti jonkunverran todennäköistä, että suunnitelma onnistuisi. Me tiesimme, että melkein kaikki eläimet pelkäävät suuresti leijonaa, ja etteivät paviaanit ole minään poikkeuksena säännöstä. Usein metsien itsevaltiaan pelkkä näkeminenkin pelottaa muita villieläimiä siinä määrin, että ne juoksevat sen edellä ikäänkuin ihmisolennon näkyvistä. Sentähden tämä nerokas suunnitelma jäljitellä leijonaa, minkä toverini oli keksinyt, omasi hyvät mahdollisuudet onnistua, ja me olimme kumpikin iloissamme tästä ajatuksesta.

Varmistuaksemme siitä ettei sattuisi epäonnistumilta valmistusten hätäisyyden tai huolimattomuuden takia ryhdyimme me toimeen asianomaisella huolella ja varovaisuudella sekä käytimme melkoisen ajan saadaksemme kaikki täydelliseksi. Me verhosimme Benin käsivarret nahalla, joka oli peittänyt leijonan etukäpälät, venyttäen sitä, kunnes kynnet peittivät hänen kädenrystönsä. Jalat oli kääritty taljaan, joka oli verhonnut suuren eläimen takajalat, ja meillä oli hyvän joukon vaivaa, ennekuin "housut" saatiin sopimaan. Päänahka saatiin helposti sovitetuksi merimiehen päälaelle, ja ruumista verhoava suuri nahka sopi hyvin yhteen etupuolelta ja kiinnitettiin siitä nauhoilla. Onneksi oli meillä paljon nuoraa. Tuo mainio nuora, joka jo oli tehnyt meille niin hyvän palveluksen, oli yhä hallussamme, ja me käytimme sitä taas hyödyksemme.

Lopulta pidettiin naamiaispukua täydellisenä, ja leijona oli valmis näyttelemään osaansa.

Me olimme varovaisia myöskin käsitellessämme muumioita, niin että ne tarpeen vaatiessa hyödyttäisivät meitä taas. Ja kun kaikki oli järjestetty tyytyväisyydeksemme, vedimme me ne takaisin sisäänkäytävältä.

Meidän sotatemppumme olivat nyt vetäneet puoleensa piirittäjien huomion -- ne osoittivat huudoillaan ja liikkeillään olevansa varuillaan.

Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä leijona lähti liikkeelle, ja jos milloinkaan on apinajoukossa ollut katselemisen arvoista sekasortoa, niin toverini ja minä näimme sen tuolla hetkellä. Kuului huutoa ja ulvomista, lörpöttelyä ja papattamista, ja siinä syöstiin joka suuntaan -- paitsi siihen, joka olisi vienyt valeleijonaa kohti. Tämä eläin osoitti koko ajan mitä rajuimmalla tavalla mieltään ja päästi kovia ärjymisiä, jotka barytonin syvyydessä miltei vetivät vertoja itsensä metsien itsevaltiaan karjumiselle!

Me emme voineet sanoa, mitä paviaaneista tuli -- ne näyttivät katoavan maan sisään tai ilmaan; joka tapauksessa vähemmässä ajassa kuin kahden minuutin kuluttua siitä, kun leijona oli ilmestynyt baobabin ulkopuolelle, ei niitä näkynyt yhtäkään. Ja keltaisenruskean nelijalkaisen, joka yht'äkkiä lakkasi karjumasta leijonan tavoin, voitiin kuulla päästävän julmasta kidastaan inhimillisestä naurusta johtuvia äänekkäitä huutoja!

Me emme jääneet paljoakaan pitemmäksi aikaa baobabin varjoon. Se oli vaarallista maaperää. Mandrillit saattoivat huomata petoksen ja tulla takaisin. Siten me peläten ajatuksissamme tätä otimme nopeat jäähyväiset iäkkäiltä ystäviltämme muumioilta ja kiiruhdimme nopeasti kukkulaa alas. Me pysähdyimme vain juomaan ja ponnistimme sitten eteenpäin.

Oli melkein kolmannen päivän puolipäivä siitä, kun olimme lähteneet retkellemme, ennenkuin me hämmästytimme "Pandoran" miehistön jälleen ilmestymällä laivaan.

KOLMASKYMMENESYHDES LUKU

"Pandora" varustettiin nyt kiireesti Atlantin yli menoaan varten. Kirvesmies oli saanut valmiiksi väliseinänsä ja luukunristikkonsa, ja miehet olivat joka päivä puuhassa tyhjentääkseen suolaveden tynnyreistä sekä täyttääkseen ne raikkaalla vedellä -- se oli jokseenkin hidasta ja vaivaloista työtä. Kun nämä valmistukset olivat käynnissä, tuli kuningas Dingo Bingon varastohuoneelle sanansaattaja joka toi mukanaan sanoman, mikä saattoi hänen majesteettinsa mitä kauheimpaan levottomuuden ja huolestuksen tilaan ja jolla niinikään oli hyvin samanlainen vaikutus "Pandoran" kippariin.

Sanansaattaja -- tai sanansaattajat, niitä oli näet kolme -- olivat tietysti neekereitä. He olivat krooman-nimellä tunnettua lajia, toisin sanoen neekeriluokkaa, jota on Afrikan länsirannikon useimmissa osissa. He ovat suuresti kiintyneitä mereen ja heistä tulee mainioita merimiehiä, kun heitä käytetään siihen ammattiin. He ovat todenteolla Afrikan rannikon "pursimiehiä" tai "venemiehiä" jos pidätte paremmin siitä nimestä, mutta he purjehtivat usein pitkiäkin matkoja, ja monet Afrikan kauppaa käyvät alukset ovat tottuneet ottamaan miehistönsä näistä kroomeneista, kun heillä on vähän miehiä.

Kolme näistä kroomanneista oli siis äkkiä ilmestynyt joelle tuoden sanoman, joka levitti tyrmistystä kuningas Dingo Bingon miesten ja "Pandoran" miehistön joukkoon.

Mikä oli tämä sanoma?

Se oli semmoinen, että muuan brittiläinen risteilijä oli käynyt eräällä asemalla noin viisikymmentä mailia kauempana rannikolla sekä ilmoittanut, että se oli ajanut takaa suurta orjaparkkia ja että se oli kadottanut tämän näkyvistään ulkona merellä, mutta etsi yhä tätä ja odotti löytävänsä sen etelässä päin. Edelleen sanottiin, että risteilijä pysähtyi mainittuun satamaan vain ottaakseen vettä ja että heti kun se olisi tehty, tulisi se rannikkoa alaspäin ja etsisi joka sopen ja poukaman löytääkseen orjalaivan.

Enin osa näistä tiedoista oli annettu kaikessa tuttavuudessa sataman ylitoimitsijalle, eräälle englantilaiselle, jonka kauppatavaroina oli palmuöljy, maapähkinät, norsunluu sekä muut Afrikan tuotteet ja jonka ei arveltu olevan minkäänlaisessa yhteydessä orjakaupan kanssa. Päinvastoin oli hän niitä, jotka antoivat apuaan sen kukistamiseksi avustamalla kaikin tavoin orjaristeilijöitä ja ollen ystävyys- ja tuttavuussuhteissa niiden komentajien kanssa. Mutta kaikesta tästä huolimatta epäiltiin tätä miellyttävää John Bullia -- ei kuitenkaan edellämainittujen komentajien puolelta -- siitä, että hän oli hyvin ystävällisissä suhteissa hänen majesteettiinsa kuningas Dingo Bingoon -- niin ystävällisissä, että oli sellaisia, jotka viittailivat heidän välillään olevan jonkinlaisen yhtiön!

Olipa tämä miten tahansa, on varmaa, että englantilainen oli lähettänyt kolme kroomannia varoittamaan kuningas Dingo Bingoa vaarasta. Tätä tosiasiaa ei näet mitenkään pidetty salassa "Pandoralla". Kroomannit olivat uskaltaneet tulla rannikon ympäri pienessä purjeveneessä ja he olivat tulleet joen suusta sisään kuljettuaan enimmän osan vaarallista matkaa yöllä.

Kuten olen sanonut, sai heidän sanomansa aikaan tyrmistystä kaikissa miehissä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että risteilijä oli se kutteri, joka oli ajanut meitä takaa, ja tietäessään, että orjalaiva oli mennyt eteläänpäin päästyään pakoon risteilijältä, tulisi takaa-ajaja tätä suuntaa tähystelläkseen parkkia ja samalla se tutkisi varmasti joka tuuman rannikosta risteillessään siellä. Tietystikään ei joki luultavasti jäisi siltä huomaamatta, ja jos se löytäisi "Pandoran" sieltä, olisi orjalaivan ura lopussa. Oli sangen luultavaa, että risteilijä oli ottanut luotsin, joka tiesi kaikki, mikä koski kuningas Dingo Bingoa ja hänen orjain säilytyspaikkaansa. Jos asia oli niin, ei kuluisi kauan, ennenkuin se olisi kimpussamme. Sen saattoi odottaa näkevänsä joka minuutti!

Ei ihmettä siis, että kroomannin sanoma toi tyrmistystä mukanaan.