Part 10

Mutta eräs asia oli hyvin epämiellyttävä. Me emme voisi ehtiä "Pandoralle" takaisin tänä yönä. Me voisimme päästä joen rannalle asti, ennenkuin aurinko kokonaan laskisi. Mutta me näimme, että maa oli molemmilla puolilla virtaa tiheän metsän peitossa, ja jollei löytyisi polkua, tulisi kulkeminen metsän läpi hitaaksi, ja hämärän tultua olisi mahdotonta mennä eteenpäin. Näytti jokseenkin selvältä, ettemme ehtisi "Pandoralle" sinä iltana, vaan että meidän piti viettää yö metsässä.

Kun asianlaita oli oleva näin, ajatteli Ben, että me saatoimme yhtä hyvin pysyä kukkulalla kuin mennä jonnekin muuanne. Me olisimme saattaneet mennä alas joen rannalle -- joki näet juoksi aivan mäen toista sivua pitkin, ehkä ei aivan mailin päässä rinteen alareunasta -- ja me ajattelimme alussa tehdä siten, mutta harkitessamme asiaa meistä näytti paremmalta pysyä siellä, missä olimme. Meillä olisi vähempi vaara villeistä pedoista, jos jäisimme kukkulalle, jossa ei ollut paljoa puita, kuin jos menisimme alas tiheisiin metsiin. Joen rantojen tiesimme olevan paikan, jossa villejä petoja oli eniten, ja vaara niiden hyökkäyksestä olisi siellä paljon suurempi. Mitä tuli veteen, emme voineet olla paremmassa asemassa, sillä me olimme löytäneet kauniin lähteen läheltä huippua ja olimme jo sammuttaneet janomme siitä. Meidän ei tarvinnut mennä joelle, mitä tähän seikkaan tuli.

Ainoa, mitä meiltä todella puuttui olivat kaikki ruokatarpeet. Meillä ei ollut palaakaan laivakorppuja eikä lihaa, ja me olimme kumpikin tulleet nälkäisiksi kuin sudet. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta saada illallista, ja meidän olisi ollut kuljettava tyhjin vatsoin, kunnes ehtisimme parkin luo -- ehkä vasta puolipäivän aikaan seuraavana päivänä.

Me olimme tulleet niin nälkäisiksi, että toverini toivoi nyt että olisi tuonut mukanaan palasen leijonan lihaa, selittäen, että hän olisi aivan hyvin voinut syödä viipaleen siitä. Meillä oli nahka yhä mukanamme, mutta se oli liian sitkeätä meille, vaikka olimmekin nälissämme.

Me istuuduimme lähelle lähdettä ja aloimme miettiä, mihin valmistuksiin meidän oli ryhdyttävä yön viettämiseksi. Ajattelimme, että oli parasta koota joku määrä puita ja tehdä roihuava tuli -- ei siksi, että olisimme pelänneet kylmää, sillä kylmyys oli täällä tuntematon asia. Päinvastoin, vaikka oltiin jo lähellä auringonlaskua, oli ilma yhä hyvin kuuma ja painostava. Tarkoituksenamme oli tulta polttamalla pelottaa tiehensä villieläimet, jotka mahdollisesti: lähestyisivät nukkumapaikkaamme yön aikana.

Puhuessamme me tulimme nälkäisemmiksi, ja lopulta rupesi vatsamme vaatimaan niin kovasti, että olisimme melkein voineet syödä ruohoa! Mutta onni näytti olevan ystävällinen meitä kohtaan ja pelasti meidät tulemasta ruohonsyöjiksi. Juuri kun aprikoitsimme, mitä löytäisimme syödäksemme, satuimme näkemään suuren linnun tulevan muutamien puiden suojasta avoimelle tantereelle. Se ei nähnyt meitä, sillä se tuli joka hetki lähemmäksi. Se näytti syövän ruohoa liikkuessaan eteenpäin, ja ollessaan siten kiintyneenä oman ravintonsa etsimiseen se ei huomannut mitään muuta.

Ben oli ladannut uudestaan "Anna-kuningattaren" tapettuaan leijonan. Latasin oli pahasti vääntynyt, mutta meidän oli onnistunut saada se suoraksi jälleen, niin että se kelpasi tarkoitukseensa, ja jotta olisimme valmiit mahdollisiin sattumuksiin, oli uusi lataus työnnetty piippuun.

Nähdessämme suuren linnun tulevan niin likelle me painauduimme rauhallisesti alas kätkeäksemme itsemme ruohikkoon Benin asettuessa pienen pensaan taakse, jonka läpi hän työnsi musketin pitkän piipun.

Näytti siltä kuin kaitselmus olisi lähettänyt linnun illalliseksemme, sillä tyhmä elukka käveli suoraan eteenpäin, kunnes se oli tuskin kahdentoista yardin päässä "Anna-kuningattaren" piipunsuusta. Juuri silloin Ben veti liipasimesta, ja vaikka ammukset olivat pieniä, keikahti suuri trappi -- lintu osoittautui trapiksi -- ruohossa ympäri niin kuolleena kuin naula ovessa. Niin sanoi Ben nostaessaan sen ylös ja tuodessaan sen leiriimme. Me ryhdyimme nyt valmistamaan lintua, ja kynittyämme sekä puhdistettuamme sen me sytytimme tulen ja panimme sen liekkiin paahtumaan. Me emme ehkä keittäneet sitä hienoimmalla tavalla, ja se oli mahdollisesti hieman savustunut, mutta vaikka olikin, niin emme huomanneet sitä syödessämme, sillä me söimme kumpikin sydämen halusta ja ajattelimme, että se oli herkullisin pala mitä ikinä olimme maistaneet. Tietystikin suolalihan jälkeen johon olimme niin kauan tottuneet, tuores trappi --- se on maukkaimpia riistalintuja -- ei voinutkaan olla muuta kuin herkkupala, ja se maistui meille siinä määrin, että me ennen maatamenoamme teimme uuden hyökkäyksen linnun kimppuun ja söimme sen miltei loppuun, vaikka se oli suuri.

Me joimme illallisen paineeksi siemauksen kylmää vettä kristallikirkkaasta lähteestä ja sitten aloimme tuumailla, mihin oikaisisimme ruumiimme yöksi.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU

Ensin meillä oli aikeena jäädä sinne, missä olimme keittäneet ja syöneet illallisemme. Vettä oli helposti saatavissa ja siellä oli pitkää ruohoa, jossa saatoimme levätä hyvin mukavasti.

Mutta vaikka silloin oli tarpeeksi lämmintä ja vaikka me olisimme voineet ruveta nukkumaan tuntematta ollenkaan kylmää, tiesimme me että asianlaita olisi toinen keskiyön aikaan. Me tiesimme tämän siitä kokemuksesta, jonka me jo olimme saaneet tästä osasta maata, sillä huolimatta auringon suuresta kuumuudesta päivällä nousi yöllä paksu kaste, ja ilma oli usein sumuista sekä kylmää. Muutamina öinä olimme parkissa ollessamme huomanneet ilman kyllin kylmäksi ottaaksemme käytäntöön kaikki peitteet, jotka voimme saada. Mahdollisesti ei ilma ollut itsessään niin kylmä kuin me kuvittelimme, sillä tähän aikaan minä en tietänyt mitään lämpömittarista. On hyvin luultavaa, että me tunsimme yön kylmyyden tuntuvammin sen vastakkaisuuden takia verrattuna päivän suureen kuumuuteen, ja kun me olimme tavallisesti kovassa työssä ja hikoilimme koko päivän, ei veremme ollut tietystikään valmistautunut muutosta varten.

Kyseessä oleva päivä oli ollut erikoisen kuuma, ja kävellessämme palmunpähkinöiden yli sekä ponnistellessamme tiheikköjen ja muiden vaikeakulkuisten paikkain lävitse me olimme hikoilleet ylenmäärin koko päivän. Koska meillä ei ollut peitteitä verhotaksemme itseämme -- ei mitään muuta kuin aivan keveät vaatteemme -- tulisimme luultavasti kärsimään yöllä, kun kostea kaste laskeutuisi päällemme. Totta kylläkin, että meillä oli leijonan nahka mukanamme, mutta kun se oli tuore ja vielä muokkaamaton ei se olisi suurestikaan hyödyttänyt meitä.

Kun asianlaita oli näin, tuli mieleemme, että me saatoimme yhtä hyvin etsiä suojaa jonkun puun alta, joka ainakin varjelisi meidät laskeutuvalta kasteelta, vaikkakaan se ei lämmittäisi meitä.

Me olimme jo huomanneet metsikön, joka oli jonkun matkan päässä mäen rinteellä. Se näytti lupaavan juuri sitä suojaa, mitä me kaipasimme, ja me läksimme metsikköön päin ottaen mukaamme pyssyn, leijonannahan, trapin jäännökset sekä vähän polttoaineksia tehdäksemme niistä uuden tulen.

Tämä metsikkö näytti olevan sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan viidakoksi -- sellainen, jota voi usein huomata englantilaisissa puistoissa. Se oli muodoltaan pyöreä ja peitti noin puolen acren alan maanpinnasta. Ei mikään puista ollut suuri -- ei yli kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuinen, mutta kun pääsimme lähemmäksi, saatoimme huomata, että ne olivat kaikki yhtä lajia. Sen saatoimme päättää lehdistä, jotka olivat hyvin suuria ja loistavan vihreitä väriltään. Ne olivat pitkulaisia ja jokainen lehti oli jakautunut viiteen lehdykkään, jotka olivat toisiinsa nähden samassa asennossa kuin sormet kädessä. Lehdykätkin olivat samanlaisia kuin suuret, kokonaiset lehdet, ja jokaisesta lehtikimpusta huomasimme kasvavan suuren, valkean kukan, mikä riippui pitkässä nuokkuvassa varressa pää alaspäin. Nämä kukat antoivat metsikölle hyvin kauniin ulkonäön -- niiden loistavat, valkeat terät olivat somana vastakohtana lehtien tummalle vihreydelle.

Kaikki nämä seikat me huomasimme, kun menimme lähemmäksi, sillä vaikka aurinko oli laskenut, oli yhä kyllin valoisaa, jotta saattoi nähdä esineet melkoisen välimatkan päästä.

Me emme huomanneet tästä pienestä viidakosta mitään muuta, mikä olisi näyttänyt erikoiselta, kunnes me olimme päässeet aivan sen reunaan. Me huomasimme vain, että se oli sievästi pyöreä, aivan kuin se olisi kuulunut johonkin hienoon puistoon ja kuin olisi puistonvartijan tai jonkun maisemapuutarhurin karsimaveitsi pitänyt sitä somasti leikattuna. Tietysti oli tämä vain satunnainen omituisuus, kun ajatteli, että metsikkö kasvoi villissä, asumattomassa maassa, missä ihmiskäsi ei milloinkaan puuttunut siihen, kuten otaksuimme. Mutta minä olin kuullut, että sellaisia säännöllisesti muodostuneita viidakkoja tavataan usein villeissä seuduissa sekä etelä-Afrikan tasankomailla että Amerikan heinäaavikoilla, ja siksi ei ollut mitään merkillistä, että niitä olisi yhtä hyvin keski-Afrikassakin.

Tämän takia me olimme tuskin huomauttaneetkaan toisillemme viidakon muodon omituisuudesta, vaan lähestyimme sitä tarkoittamatta mitään muuta kuin että saisimme varjoa sen alla. Sen taaja lehvistö, joka tarjosi suojaa kasteelta vieläpä sateeltakin, jos se sattuisi tulemaan, näytti kutsuvan meitä luokseen, ja me päätimme ottaa vastaan sen tarjoaman vieraanvaraisuuden.

Vasta kun me pääsimme hyvin lähelle viidakkoa, me huomasimme tämän omituisen metsikön oikean luonteen -- ja silloin me huomasimme erikoisuuden, joka hämmästytti meitä.

Voitte kuvitella hämmästystämme, kun huomasimme, että koko tiheikössä oli vain yksi puu sen sijaan että -- niinkuin olimme otaksuneet -- siinä olisi ollut todellinen metsikkö, joka peitti tuon miltei acren suuruisen alan maata.

Varmastikin siinä oli vain yksi puu, ja me olimme väärin pitäneet suurta, varjostavaa lehti- ja kukkalatvaa kokonaisena metsikkönä!

Mutta minkälainen puu se olikaan! Jos olimme hämmästyneet traakkipuusta, kävi hämmästyksemme nyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi, kun katselimme jättiläismäistä puiden hallitsijaa, joka tässä levisi laajalle silmiemme edessä. Traakkipuu kutistui pensaaksi siihen verraten.

Jos minun pitäisi mainita tämän äärettömän suuren kasvin mittasuhteet, niin minua tuskin uskottaisiin. Mutta onneksi eivät sen jättiläismitat ole yksin minun vakuutukseni varassa. Kasvitieteilijät ovat kuvanneet samankaltaisia puita, vieläpä aivan samaa lajiakin olevia, ja sentakia tuntee tieteellinen maailma niiden suuren koon hyvin.

Siinä puussa, jonka Brace ja minä tapasimme, oli runko täydelleen sata jalkaa ympärimitaten. En voi sanoa tarkkaan, koska minulla ei ollut mittanauhaa, ja olisi tarvittu melko pitkä nuora ympäröimään sitä. Mutta Ben mittasi sen huolellisesti käsivarsillaan ja ilmoitti sen olevan "kaksikymmentäviisi syltä". Nyt olivat Benin sylet kelpo syliä, sillä hänellä oli pitkät käsivarret, ja siitä päätän, että runko oli vähintäin sata jalkaa ympärimitaten. Noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta haarautui runko useaksi suureksi oksaksi, joista jokainen oli itsekin aivan kuin puu, ja itse asiassa muutamat niistä olivat paljon paksumpia kuin metsän useimmat puut. Nämä haarat ulottuivat monen yardin päähän, ensin vaakasuoraan, mutta kun ne kaventuivat päätään kohti, alkoivat ne vähitellen kaartua alaspäin, kunnes niiden uloin pää -- huipussa olevat oksat lehtineen -- aivan koskettivat maata. Tästä syystä me emme olleet voineet nähdä päärunkoa, kun lähestyimme. Ulompana olevien oksien lehdet kätkivät sen meidän näkyvistämme, ja sentakia olimme pitäneet yksityistä puuta metsikkönä ja viidakkona. Se muistutti tätä sitäkin enemmän korkeutensa tähden, sillä kuten jo on huomautettu, sen ylimmät oksat eivät nousseet suoraan ylöspäin enemmän kuin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa. Sentakia se ei ollut maailman korkein puu, vaikka se varmaan oli paksuimpia.

Nyt sattui niin, että minä tiesin, minkälajinen puu se oli -- tiesin sen nimenkin; minun "ihmekirjani" ei ollut jättänyt kuvaamatta tätä kasvimaailman harvinaisuutta. Se oli suuri _baobab_.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Tiesin, että puulla oli muita nimiä baobab-nimen ohella: että Senegalin neekerit sanovat sitä "apinanleipäpuuksi", "happamaksi kurpitsaksi" ja "lalo"-kasviksi. Minun kirjani oli ollut niin yksityiskohtainen, että se mainitsi puun tieteellisenkin nimen, mikä on _Adansonia_ -- nimi on johtunut kuuluisasta ranskalaisesta kasvitieteilijästä Adansonista, joka kauan sitten matkusti läntisen Afrikan läpi ja kuvaili ensimmäisenä tätä ihmeellistä puuta. Vieläpä muistin Adansonin kuvauksen siitä ja hänen tiedonantonsa että hän uskoi olevan muutamia baobab-puita, jotka olivat viisituhatta vuotta vanhoja, siis samanikäisiä kuin maailma. Hän oli itse mitannut muutamia, jotka olivat setsemänkymmentäviisi jalkaa ympärykseltään, sekä oli kuullut toisista, jotka olivat yli sata jalkaa! Tämän minä saatoin nyt uskoa. Minä muistin lisäksi, että hän oli kertonut puun hedelmän olevan suuren soikean kappaleen, joka oli täyteensä yhdeksän tuumaa pitkä ja tummanvihreä väriltään sekä pinnaltaan valkean villan peitossa, että se muistutti kurpitsaa ja avattuna toi näkösälle useita pikku kammioita, joissa oli kovia, kiiltäviä siemeniä uponneena pehmeään hedelmälihaan, että alkuasukkaat niillä seuduin, missä puu kasvoi, valmistivat tästä hedelmälihasta hapahkoa juomaa, mikä oli hyvää parantamaan kuumetauteja, että sama kansa sekoitti lehtiä kuivattuina ja survottuina ruokaansa estämään liian runsasta hikoilua, lisäksi että suurempia lehtiä käytetään kattamaan heidän majojaan sekä että he valmistivat kuoresta eräänlaista köyttä ja myöskin karkealajista kangasta, mitä köyhemmät ihmiset pitivät lanteillaan muodostamaan verhon, joka ulottui vyötäisiltä polviin. Myöskin astioita valmistettiin hedelmän ulkokuoresta, mitkä astiat sopivat samoihin tarkoituksiin, kuin ne, joita saatiin kurpitsapuusta.

Kaikki nämä asiat minä muistin sillä hetkellä ja aioin ilmoittaa ne toverilleni niin pian kun olimme majoittuneet johonkin yötä varten. Mutta tähän mennessä me olimme vain saapuneet paikalle, emmekä olleet saaneet jättiläiskasvista selville mitään muuta kuin että se oli kaikki yhtä ainoata puuta, sillä me saatoimme vielä erottaa päärungon hämärän heikossa valossa. Tietystikin suoritti Ben mittaamisensa vasta jälkeenpäin, ja se tapahtui vasta kauan sen jälkeen kuin olimme saapuneet paikalle.

Niin, me olimme tulleet tämän ihmeellisen puun luo ja kumartaessamme alas sekä astuessamme sen oksien alle me näimme yhdellä silmäyksellä, että se oli juuri sopiva paikka yöpymistä varten. Talokaan olisi tuskin voinut sopia meille paremmin, ja mitä tuli tilaan, oli sitä siellä kylliksi, vaikka sinne olisi majoittunut kolmikantisen laivan miehistö. Oli tuskin väliä, mihin me asetuimme lepäämään -- puun laajalle leviävän katoksen alla oli runsaasti valinnan varaa, eikä kaste häiritsisi luultavasti missään meidän uinailuamme.

Me olimme kuitenkin päättäneet sytyttää tulen, sillä me pelkäsimme yhä edelleen villieläimiä. Eikä ihmekään sellaisen päivän seikkailujen jälkeen.

Vaikka puun varjon alla oli miltei pimeä, oli ulkopuolella vielä hämärää, ja oli yhä kylliksi valoisaa, että saatoimme koota polttoaineita tultamme varten. Siten me laskettuamme maahan leijonannahkamme ja muut sälymme rupesimme kokoamaan puunkappaleita. Pienen matkan päässä me tapasimme jonkun määrän kuivunutta puuta, joka sopi erinomaisesti polttoaineeksi, ja kolme tai neljä täyttä sylillistä oli tarpeeksi.

Me kokosimme nopeasti sen verran ja valittuamme paikan erään suuren vaakasuoran oksan alta me rakensimme leiritulemme. Oksa oli niin paksu ja leveä alhaaltapäin, että se jo itsessään muodosti tarpeeksi suuren katon suojaamaan meitä sateelta, joka mahdollisesti tulisi, ja maa oli alapuolella taulakuiva, joten meillä oli kaikki mahdollisuudet saada mukava yölepo.

Me rakensimme tulemme jonkun matkan päähän päärungosta ja heti kun se oli saatu kunnolla sytytetyksi, me lopetimme työmme sekä istuuduimme sen viereen. Benillä oli savipiippunsa taskussaan, ja täyttäen sen siihen kuuluvalla huumaavalla aineella hän rupesi polttamaan sitä hyvin tyytyväisenä. Minä olin itse hyvin onnellinen. Sen jälkeen mitä olin kokenut parkissa, oli tämä vapaa metsäelämä todella ihastuttavaa, ja minä ajattelin, että haluaisin sen jatkuvan aina. Vaikkakaan minä en ruvennut vetelemään savuja toverini kanssa, istuuduin minä häntä vastapäätä, ja me nautimme kumpikin luontevan keskustelun tuottamasta huvista.

Olen sanonut, että kun ensiksi tulimme baobabin varjoon, oli siellä aivan pimeä -- niin pimeä kuin yö itse -- emmekä me voineet nähdä kuuttakaan jalkaa nenäämme edemmäksi mihinkään suuntaan. Mutta pian tuli rupesi leimuamaan, joten me saatoimme tehdä tarkempia huomioita uudesta asunnostamme. Me voimme nähdä päidemme yläpuolella pitkän, munanmuotoisen hedelmän riippuvan suurien lehtien keskellä, kun taas pitkin maata oli siroteltuna monta, jotka olivat pudonneet ollen liika kypsiä, sekä kuoria toisista, jotka olivat auenneet ja hajoittaneet siemenensä maahan ollen nyt kuivia ja tyhjiä.

Kaikki tämä oli huomattu muutamissa sekunneissa -- juuri sill'aikaa kun nuotion puut alkoivat leimuta. Mutta tarkkaavaisuutemme johtui pois sellaisista huomioista ja keskittyi yhteen ainoaan seikkaan, joka heti herätti meissä innokasta uteliaisuutta.

Tämä seikka oli muuan omituinen ilmiö, joka oli näkyvissä puun rungossa. Aivan tulen toisella puolen, mutta -- kuten jo on mainittu -- jonkun matkan päässä siitä kohosi päärunko suuren seinän tapaisena. Kaarna oli ruskeanharmaa väriltään, ryppyinen ja mukurainen, ja sen pinnalla oli monta nystermää sekä epätasaista kohtaa. Mutta huolimatta tästä epätasaisuudesta me huomasimme heti kun liekit rupesivat loistamaan rungolla neljä säännöllistä viivaa eli uurretta, mitkä tekivät toistensa kanssa suoria kulmia. Nämä viivat muodostivat suunnikkaan, joka oli kolme jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Pohjaviiva oli noin kaksi jalkaa maanpinnan yläpuolella, ja suunnikas itse kuvastui pitkinpäin puuta vasten.

Heti kun loimme silmämme säännöllisesti muodostuneeseen kuvioon, näimme me, ettei se ollut voinut syntyä mistään luonnollisesta syystä -- kaarna ei ollut voinut haljeta niin sopusuhtaiseen muotoon. Oli selvää, että kuvio oli keinotekoinen -- toisin sanoen sen oli ihmiskäsi tehnyt. Itse asiassa, kun tarkastimme sitä seikkaperäisemmin, saatoimme sanoa, että asianlaita oli siten, sillä puussa voi huomata veitsen tai jonkun muun leikkausaseen jäljet, vaikka työ oli tehty aikoja sitten, eikä väri antanut mitään opastusta siitä, milloin se oli tehty. Viivat olivat samanlaisesti tummanharmaita kuin luonnolliset halkeamat puun muissa osissa.

Kun uteliaisuutemme oli herännyt, nousimme toverini ja minä tulen äärestä sekä lähestyimme suurta runkoa tutkiaksemme sitä. Jos maa olisi ollut asuttu, emme olisi ajatelleet asiasta mitään, sillä silloin olisimme luulleet, että joku oli leikellyt puun kaarnaan kuvioita huvikseen -- mahdollisesti ne olivat olleet toimettomia poikia -- niinhän olen itsekin usein tehnyt ja Ben oli tehnyt, kun hän oli toimeton poika. Mutta tuon päivän koko retkeilyn aikana me emme olleet kohdanneet yhtäkään ihmisolentoa emmekä myöskään nähneet merkkiä tai jälkeä kenestäkään, ja me olimme jokseenkin varmoja kaiken sen jälkeen mitä meille oli kerrottu, että tämä osa maata oli aivan ilman asujamia. Sentakia baobabin kuoreen leikattu kuvio hämmästytti meitä, sillä se oli merkkinä siitä, että siellä oli ollut ihmisolentoja ennen meitä, vaikka siitä saattoi olla hyvinkin pitkä aika.

Me siis lähestyimme runkoa tutkiaksemme sitä tarkemmin.

Kun tulimme lähelle, huomasimme, että viivat olivat hyvin syviä, aivan kuin ne olisivat olleet leikatut puuhun asti, mutta tämän lisäksi ei ollut huomattavissa mitään erikoista. Kaarnassa ei ollut muuta uurrosta, niinkuin olimme odottaneet -- ei mitään muuta kuin tämä pitkänomainen kuvio, joka muistutti vähän pienen ikkunan tahi oven muotoa. Itse asiassa, kun seisoimme sitä ihmettelemässä, toi se mieleemme ajatuksen pienestä ovesta, joka avautui puun sivusta, sillä uurros näytti yltympäri reunastaan mustalta, ikäänkuin olisimme voineet nähdä johonkin tummaan onteloon sen toisella puolen.

Tämä ajatus tuli mieleeni, kun seisoin tuijottamassa sitä, ja Benillä oli samanlainen kuvitelma.

"Hitto vieköön, Vilho!" sanoi hän astuen lähemmäksi sitä, "se on ovi, luulemma", ja sitten kumartuen eteenpäin sekä iskien sitä nyrkillään hän huudahti: "Menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole ovi! Kuulehan poika! Kuuletko tätä? Se kumajaa yhtä ontolta kuin tyhjä tynnyri!"

Tosiaan, merimiehen rystöjen isku kaarnaan antoi onton kuminan -- aivan erilaisen kuin mikä olisi syntynyt iskemällä jykevää puunrunkoa. Lisäksi huomasimme me, että se osa, johon oli lyöty, tärisi iskusta. Epäilemättä oli puu ontto, ja se osa, joka oli vetänyt huomiomme puoleensa, ei ollut mitään muuta kuin sen sivuun leikattu ovi.

Tämä asia kävi heti varmaksi, sillä Ben nosti jalkansa taas tuumattuaan: "menköön kaaripuuni rikki", ja potkaisi kelpo tavalla siihen osaan, joka oli irtonainen. Se antoi heti perään ja saattoi hämmästyneitten silmiemme nähtäväksi puun kyljessä olevan oven, joka johti toisella puolella olevaan mustaan onkaloon!

Ben juoksi heti takaisin tulen luo ja ottaen useita leimuavia puukappaleita sekä sovittaen ne vieri viereen, niin että ne muodostivat soihdun, hän palasi ne mukanaan rungon luo. Pitäen soihtua onkalon suun edessä me kurkistimme sisään, kun silmiämme kohtasi näky, joka sai aikaan jotakin enemmän kuin hämmästystä -- jotakin joka oli hyvin lähellä kauhua. Meillä oli kummallakin tämä tunne, ja vaikka toverini oli mies, vieläpä hyvin rohkea mies, oli hän yhtä kauhuissaan kuin minäkin. Itse asiassa minä näin, että hänen vartalonsa vapisi kokonaan ja että hänen kätensä tutisivat sillä tavoin, että useita puukappaleita putosi hänen sormistaan, ja hän näytti olevan muutamia sekunteja kahden vaiheella, viskaisiko hän soihdun pois ja lähtisi pakoon!

Tätä voi tuskin kummastella, kun ajattelee sitä omituista näkyä, joka avautui silmiemme eteen. Olisi koetellut rohkeimmankin kuolevaisen hermoja, mikä ikinä on elänyt, katsoa tuohon mustaan puun onteloon tietämättä edeltäpäin, mitä se sisälsi. Ei ollut ihme, että Ben Brace päästi villin huudahduksen ja seisoi vavisten sanattomassa kauhussa.

Puunrungon sisäpuolella oli huone. Se oli neliskulmainen muodoltaan, noin kuusi, seitsemän jalkaa pitkä, leveä ja korkea. Se ei ollut mikään mädäntyneen puun luonnollinen ontelo, vaan sen olivat ilmeisesti ihmiskädet kovertaneet, ei aivan tarkkaan, vaan karkeasti hakaten ikäänkuin kirveellä.

Pitkin takaosaa oli jätetty paikoilleen osa puuta, muistuttaen penkkiä tai rahia, ja tällä penkillä olivat ne esineet, jotka herättivät kauhuamme. Siinä istui kolme ihmishaahmoa, kasvot kääntyneinä sisäänkäytävää kohti. Ne istuivat niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät lepuuttaessaan itseään -- selkä nojaten huoneen takimmaista seinää vasten ja käsivarret riippuen hervottomina sivulla, polvet koukussa ja raajat hieman kurotettuina lattian keskustaa kohti.

Kukaan näistä kolmesta ei liikkunut, sillä vaikka ne olivat ihmishahmoja, eivät ne olleet eläviä, eivätkä ne myöskään olleet kuolleita ruumiita! Ei, ne eivät olleet eläviä eikä kuolleita ihmisiä, ja tämä seikka lisäsi hämmästystämme, kun katselimme niitä. Jos ne olisivat olleet eläviä tai vain ruumiita, olisi näky ollut luonnollinen, mutta ne eivät olleet kumpaakaan. Aikanaan ne olivat olleet molempia, mutta siitä oli varmaan pitkä aika, sillä nyt ne eivät muistuttaneet kumpaakaan!