Part 1

MERILLE KARANNUT

Seikkailuromaani Afrikan rannikolta

Kirj.

KAPTEENI MAYNE REID

Englanninkielestä suomentanut

A. J. Salonen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.

ENSIMMÄINEN LUKU

Olin juuri kuudentoista vuoden vanha, kun karkasin merille.

En tehnyt sitä siksi, että minua olisi kohdeltu kotona epäystävällisesti. Päinvastoin jätin jälkeeni hellän ja lempeän isän, rakastavan ja ystävällisen äidin sekä veljiä ja sisaria, jotka rakastivat minua ja surivat minua kauan sen jälkeen kuin olin mennyt.

Mutta ei kenelläkään ollut enemmän syytä valittaa tätä lapsen osoittamaa tottelemattomuutta kuin minulla itselläni. Minä kaduin pian tekoani, ja myöhemmässä elämässäni aiheutti se minulle tuskaa, kun ajattelin sitä tuskaa, jota olin tuottanut sukulaisilleni ja ystävilleni. Aikaisimmista ikävuosistani asti oli minulla ollut halu merille -- ehkei niin paljon tullakseni merimieheksi kuin päästäkseni matkustamaan suurella valtamerellä ja näkemään sen ihmeitä. Tämä halu näytti kuuluvan luonteeseeni, sillä vanhempani eivät millään lailla edistäneet sellaista taipumusta. Päinvastoin tekivät he kaiken voitavansa herättääkseen minussa vastenmielisyyttä merielämää kohtaan, koska isäni oli suunnitellut minulle aivan erilaisen uran. Mutta isäni neuvot ja äitini pyynnöt osoittautuivat kaikki tehottomiksi. Itse teossa -- tunnen häpeätä myöntäessäni sen --- niillä oli aivan vastakkainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu; sen sijaan, että ne olisivat vähentäneet taipumustani lähteä ulkomaille, ne vain tekivät minut innokkaammaksi toteuttamaan tarkoitukseni! Itsepäisten luonteiden laita on usein siten, ja pelkään, että minun luonteeni oli poikavuosina liiaksikin itsepäinen. Ihmissuvun yleinen virhe on haluta eniten sitä, mikä on kiellettyä, enkä minä ehkä suurestikaan poikennut toisista tehdessäni niin.

Varmaa on, että se, johon vanhempani toivoivat minun vähimmin tuntevan mielenkiintoa -- suureen suolaiseen mereen -- oli juuri se päämäärä, jossa mieleni alinomaa askarteli -- kaikkien halujeni ja pyrkimysteni päämäärä.

En voi sanoa, mikä ensinnä täytti minut kaipauksella mereen, sillä minulla oli sellainen mieltymys miltei lapsuusvuosista asti. Minä olin syntynyt meren rannalla, ja tämä seikka saattoi selittää sen, sillä aikaisemman elämäni aikana, kun olin vielä lapsi, oli minulla tapana istua ikkunan ääressä katselemassa ihailevin silmin veneitä valkeine purjeineen ja kauniita laivoja korkeine, terävästi päättyvine mastoineen, mitkä yhtämittaa tulivat ja menivät. Mitä voinkaan muuta kuin ihailla näitä suuria ja komeita laitoksia, jotka olivat niin vahvoja ja siroja? Miten saattoikaan olla toisin, kuin että minut täyttäisi halu päästä niihin ja kulkea kauas yli tuon kirkkaan sinisen veden?

Kun tulin vanhemmaksi, oli käsiini sattunut joutumaan muutamia kirjoja, ja nämä viittasivat merelle -- ne kertoivat ihastuttavista maista, jotka olivat sen rannalla -- kummallisista ihmis- ja eläinroduista -- omituisista kasveista ja puista -- palmuista ja leveälehtisistä viikunapuista -- Intian viikunapuusta ja apinanleipäpuusta -- monista kauneista ja ihmeellisistä asioista. Nämä kirjat vahvistivat jo ennenkin tuntemaani taipumusta mennä kauas valtameren yli.

Muuan toinen seikka oli apuna saattamaan halun huippuunsa. Minulla oli setä joka oli vanha kippari -- toisin sanoen kauppalaivan kapteeni, -- ja tämän vanhan herran ilona oli koota veljensä lapset ympärilleen -- meitä oli hyvä joukko -- ja kertoa meille mereltä tarinoita joita kaikki olivat aina innokkaita kuulemaan. Hän jutteli niitä hyvän joukon talvella takan ääressä, sillä hän osasi kertoa tuhat yksi tarinaa kuten "Tuhannenyhden yön" satujen kertoja -- tarinoita hurjista seikkailuista mailla ja merillä -- myrskyistä, rajuilmoista ja haaksirikoista -- pitkistä matkoista avonaisissa veneissä -- otteluista merirosvojen ja intiaanien kanssa -- taisteluista haikalojen ja hylkeiden sekä taloa suurempien valaiden kanssa -- pelottavista tappeluista villien petojen kanssa -- sellaisten kuin karhujen, susien, leijonien ja tiikerien! Kaikki nämä seikkailut oli vanha enomme kokenut tai sanoi kokeneensa, mikä oli hänen ihailevalle kuulijakunnalleen jokseenkin sama asia.

Ei ollut ihme että väsyin kotioloihin kuunneltuani sellaisia jännittäviä kertomuksia, ei ollut ihme, että luonnollinen taipumukseni kasvoi intohimoksi, jota en voinut vastustaa kauempaa. Ei ollut ihme, että karkasin merille.

Sen minä tein kuudentoista vuotiaana -- oli ihme, etten mennyt aikaisemmin, mutta se ei ollut minun vikani, sillä siitä asti kuin kykenin puhumaan, pyysin yhtämittaa vanhemmiltani lupaa saada mennä. Tiesin että he olisivat helposti saaneet minulle paikan, jos olisivat olleet asiaan taipuvaisia. He olisivat voineet panna minut laivapojaksi johonkin suureen kauppalaivaan, joka meni Intiaan, tai he olisivat saaneet minut merikadetiksi kuninkaalliseen sotalaivastoon, sillä heillä oli paljon vaikutusvaltaa. Mutta ei isä eikä äiti kallistanut korvaansa minun pyynnöilleni.

Vihdoin päätin karata, vakuutettuna siitä, etteivät he milloinkaan myöntyisi. Neljäntoista vuotiaasta olin minä kerta toisensa jälkeen tarjoutunut laivoihin, jotka kulkivat läheiseen merisatamaan, mutta minä olin vielä liian pieni, eikä kukaan niistä tahtonut ottaa minua. Jotkut kapteenit kieltäytyivät syystä, että tiesivät minun olevan ilman vanhempain suostumusta, ja nämä olivat juuri niitä, joiden mukana minä mieluimmin olisin mennyt, koska se, että he olivat niin tunnollisia miehiä, olisi ollut minulle takeena hyvästä kohtelusta. Mutta kun nämä kieltäytyivät ottamasta minua, ei minulla ollut muuta neuvoa kuin koettaa onneani muualla, ja lopuksi onnistui minun päättää kaupat muutaman kipparin kanssa, jolla ei ollut mitään epäilyksiä asian suhteen, ja siten minut merkittiin kirjoihin laivapojaksi. Hän tiesi, että olin aikeissa karata, vieläpä avustikin minua aikeissani antamalla minun tietää tarkalleen päivän ja tunnin, jolloin hän aikoi lähteä satamasta.

Minä olin määrätyllä hetkellä laivassa, ja ennenkuin minua saatettiin ruveta etsimään ja vieläpä ennenkuin minua saatettiin kaivata, oli laiva nostanut ankkurinsa, levittänyt purjeensa ja vienyt minut mahdollisen takaa-ajon saavuttamattomiin.

TOINEN LUKU

En ollut viipynyt laivassa kahtatoista tuntia -- voinpa miltei sanoa kahtatoista minuuttia -- ennenkuin parannuin kokonaan merikuumeestani; olisinpa luopunut parhaasta hampaasta suussani, jos olisin jälleen saanut astua maakamaralle. Melkein heti kun tulin laivaan jouduin meritaudin kynsiin, ja seuraavalla hetkellä kävi se niin pahaksi, että luulin sen saattavan kaikki minussa aivan sekasortoon.

Meritauti on sairaus, joka ei ole missään tapauksessa miellyttävä -- ei edes ensiluokan matkustajallekaan, jolla on laivantarjoilija hoitamassa ja antamassa lievittäviä ohjeita sekä osoittamassa lohduttavaa myötätuntoa. Miten paljon tuskallisempi olikaan olo poika-paralle, jolla ei ollut ystäviä ja joita kohdeltiin kuten minua -- äreä kapteeni noitui minua -- raaka perämies kirosi ja antoi töyttäyksiä -- roistomainen miehistö pilkkasi ja nauroi minua. Oi, se oli kauheata, ja luulenpa todella, etten olisi vähääkään yrittänyt pelastaa itseäni, jos laiva olisi uponnut allani juuri sillä hetkellä!

Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua sain kuitenkin lievennystä inhoittavaan sairauteeni, sillä tämä kuten moni muukin sairaus on usein lyhytikäinen, kun se on pahimmillaan. Noin kahden päivän kuluttaa kykenin nousemaan sekä liikkumaan pitkin kansia. Ja minut pakotettiin liikkumaan siellä niin että tuntui.

Olen edellä sanonut kapteenia "äreäksi", perämiestä "raa'aksi" ja miehistöä "roistomaiseksi" joukkioksi: en ole puhunut liioitellen. Lukuunottamatta yhtä tai paria poikkeuksen tekevää miestä en ole milloinkaan tavannut törkeämpää joukkoa, tietystikään en ennen tätä aikaa, sillä sitähän ei voinut odottaakaan -- mutta en myöskään koskaan sen jälkeen, ja kuitenkin on elämäni osana ollut joutua tekemisiin hyvin epäilyttävän ja sekalaisen seuran kanssa.

Kapteeni ei ollut vain äreä vaan suorastaan villi, kun hän oli juopunut tai vihoissaan, ja jompikumpi hän tavallisesti oli. Oli vaarallista mennä hänen lähelleen -- ainakin minun tai muun, joka oli heikko ja avuton -- sillä hän uskalsi purkaa pahan tuulensa vain semmoista kohtaan, joka ei vastustanut.

En ollut kauan laivalla, ennenkuin sain tuntea hänen suuttumuksensa jonkin erehdyksen johdosta, jota en voinut mitenkään korjata -- silloin sain tuntea hieman hänen luonteenlaatuansa ja myös monta kertaa jälkeenpäin, sillä kun hänen kiukkunsa oli kerran syttynyt jotakuta kohtaan, oli se säälimätön kuten korsikalaisen viha eikä tyyntynyt milloinkaan.

Hän oli lyhyt, tanakka, hieman "pönäkkä" mies; piirteet olivat aivan säännölliset, mutta posket olivat lihavat ja pyöreät, silmät pallomaiset ja nenä hieman nykerö -- siis kasvot, joita kuvissa usein käytetään hyväluontoisuuden, iloisuuden ja rehellisen sydämen perikuvana. Mutta minun mielestäni niitä käytetään siten jokseenkin sopimattomasti, sillä juuri sellaisten hymyilevien kasvojen alla olen pitkän elämänkokemuksen aikana tavannut suurimman määrän epärehellisyyttä yhtyneenä mitä julmimpiin ja raaimpiin taipumuksiin. Sellainen oli kippari, jonka hellään hoitoon olin niin kevytmielisesti heittäytynyt.

Perämies oli aivan kapteeninsa kaiku. Kun toinen sanoi "ei", sanoi toinenkin "ei", ja kun jompikumpi sanoi "kyllä", vahvisti toinen sen. Pääasiallinen ero heidän välillään oli, ettei perämies juonut, ja tämä seikka ehkä pitensi heidän välillään vallitsevan ystävyyden liittoa, joskaan se ei sitä vahvistanut. Jos molemmat olisivat olleet juomareita, olisivat he varmaan riidelleet joskus. Mutta perämies ei milloinkaan "maistanut", kuten hän vakuutti, ja kun hänen päällysmiehensä oli päissään, saattoi tämä asianhaara hänet sietämään sitä loukkaavaa kohtelua, jota kapteeni usein osoitti hänelle. Kaikissa kurinpito- ja muissa asioissa oli hän kapteenin puolella, sillä vaikka hän oli raaka, oli hän silti vain pelkuri miehekseen ja aina valmis matelemaan päällikkönsä edessä, "nuolemaan hänen saappaitaan", kuten merimiehet semmoista nimittivät.

Laivassa oli aliperämies, mutta hän oli hyvin toisarvoinen henkilö -- ei kuvauksen arvoinen ja tuskin erotettavissa tavallisista miehistä, joita hän piti vain hyvin vähäisessä määrässä silmällä.

Edelleen siellä oli kirvesmies -- vanha mies, jolla oli laajaksi paisunut, rommin punaama nenä -- kapteenin toinen hyvä ystävä, sekä suurikokoinen ja hyvin ruma neekeri, joka oli sekä kokkina että tarjoilijana, ja joka oli kyllin ilkeä ollakseen Pluton keittiön palveluksessa. Nämä olivat laivan alapäällystöä, ja mitä tulee miehiin, olivat he, kuten sanottu, niin roistomaista joukkoa kuin ikänäni olen tavannut. Oli poikkeuksia -- vain yksi tai kaksi -- mutta kului joku aika, ennenkuin huomasin heidät.

Sellaisessa seurassa minä siis olin -- minä, joka juuri olin tullut vanhempieni hellästä suojeluksesta -- hyvien ystävien ja toverien seurasta. Oi, olinpa parannettu merikuumeesta hyvin, ja olisin antanut puolet elämääni ollakseni jälleen maissa! Miten soimasinkaan itseäni mielettömyydestäni! Miten soimasinkaan tuota perheen ystävää -- vanhaa merikarhua -- jonka eriskummaiset seikkailut olivat epäilemättä olleet syynä merillepääsyhaluuni! Miten minä nyt sydämessäni kirosin sekä häntä että hänen haaveellisia juttujaan. Jospa en olisi milloinkaan kuullut niitä, jospa en milloinkaan olisi karannut merille!

Katumus oli tullut liian myöhään ollakseen hyödyksi. En voinut enää palata -- minun täytyi jatkaa, ja miten kauan? Armollinen taivas! tulevaisuus oli kauhea! Oli kestettävä kuukausia tätä tuskallista elämääni. Kuukausia! Ei, vaan vuosia, sillä nyt muistin, että kapteenilurjus oli pannut minut allekirjoittamaan jonkun sopimuksen -- en ollut edes lukenut sitä, mutta tiesin, että se oli kontrahtikirja ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että se sitoi minut vuosiksi -- viideksi pitkäksi vuodeksi -- sitoi ei ainoastaan laivapojaksi, vaan todellisuudessa orjaksi. Orjaksi viiden vuoden ajan tälle kauhealle pedolle, joka saattoi rähistä minulle mielensä mukaan, sysiä minua mielensä mukaan, potkia minua mielensä mukaan, pieksättää minua tai panna rautoihin, milloin vain hänelle tuli sellainen pää.

Näistä kovista ehdoista ei ollut pakoonpääsemistä. Täynnä valoisia näkyjä "elämästä valtameren aalloilla" olin minä kirjoittanut nimeni niiden alle epäröimättä tai miettimättä. Minun nimeni oli siinä, ja minä olin laillisesti sidottu. Niin he sanoivat minulle, sekä kapteeni että perämies, ja minä uskoin heitä.

En voinut päästä pakoon, olipa kohtelu kuinka ankara tahansa. Jos olisin yrittänyt mennä tieheni laivasta, olisi se ollut karkaus, ja minut olisi voitu tuoda takaisin sekä rangaista siitä. Vieraassa satamassakaan eivät karkausmahdollisuudet olleet sen paremmat, vaan päinvastoin huonommat, koska merimiehen on siellä vaikeampi piilottautua. Siten ei minulla ollut mitään toivoa päästä siitä julmasta orjuudesta, jossa nyt olin, muuten kuin tekemällä lopun olemassaolostani joko hyppäämällä mereen tai hirttäytymällä raakapuun kärkeen -- aie, jota vakavasti harkitsin useammin kuin kerran, mutta josta minut saivat luopumaan nuoruusaikana saamani uskonnolliset opetukset, joita nyt muistin keskellä kurjuuttani.

Minun olisi mahdotonta yksityiskohtaisesti kertoa kaikista julmuuksista ja häväistyksistä, joihin minun oli pakko alistua. Olemassaoloni oli yhtämittainen sarja kumpaakin.

Ei edes nukkumisesta sallittu minun nauttia, jos sellaista saattoi sanoa nukkumiseksi. Minulla ei ollut patjaa eikä riippumattoa, sillä minä olin tullut laivaan tavallisissa käyntivaatteissani -- koulutakissani ja lakissani -- ei rahaa taskussa eikä matkatavaroita käsissäni. Minulla ei ollut edes karkurin tavallisia varustuksia -- nenäliinasta tehtyä myttyä ja keppiä; minulla ei ollut suorastaan mitään -- puhumattakaan patjasta tai riippumatosta. Semmoisia tavaroita ei kipparilla ole miehilleen, eikä niitä tietystikään ollut minulle. Minulle ei suotu edes makuulavaa nukkuakseni, sillä keulakansi oli täynnä miehiä, ja useimmilla lavoilla makasi kaksi. Niissä, joissa oli vain yksi, sattui olemaan äreimmät ja pahaluontoisimmat miehet, eikä minun sallittu olla makuupaikassa yhdessä heidän kanssaan.

Vielä suurempaakin tylyyttä osoittivat nämä paholaiset -- en voi olla nimittämättä heitä siten, kun ajattelen nyt jälkeenpäin, mitä kärsin heidän käsissään -- minun ei sallittu maata edes heidän suurilla arkuillaan, joita ulottui kokonainen rivi pitkin keulakantta, itsekunkin makuulavan edessä, ja jotka peittivät miltei koko lattia-alan. Itse lattialla ei ollut tilaa minun maatakseni, ja sitä paitsi se oli usein märkä likaisesta vedestä, jota siihen läiskytettiin, tai päivittäisestä huuhtelusta, joka tuli sen osaksi. Ainoa paikka, jossa saatoin levätä -- saaden edes vähäisen mahdollisuuden olla toisten häiritsemättä -- oli muutamassa nurkassa kannella. Mutta siellä oli ajoittain niin kylmä, etten voinut kestää sitä, sillä minulla ei ollut mitään peitettä -- ei muuta verhoa kuin ohuet vaatteeni, ja nämä olivat miltei aina kosteat kansien pesemisestä ja meren pärskeistä. Kylmä pakoitti minua etsimään suojaa alhaalta, mutta jos minä siellä oikaisin väsyneet jäseneni arkun kannelle ja suljin silmäni nukkuakseni, olin varma siitä, että minut herättäisi arkun äreä omistaja, joka sysäisi minut tylysti lattialle ja välistä lähettäisi minut kokonaan pois keulakannelta.

Lisättäköön tähän, että minua pidettiin miltei alinomaa työssä --. yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Voipa sanoa, ettei ollut mitään raadantaa -- ei mitään "likaista työtä" -- mikä ei olisi kuulunut minulle. En ollut ainoastaan kapteenin, perämiehen ja kirvesmiehen orja, vaan jokainen miehistöön kuuluva piti itseään minun herranani. "Lumipallokin" laivankeittiössä -- siten nimitettiin kokkia leikillisesti -- antoi minulle määräyksiään villisti riemuiten siitä, että hänellä oli yksi valkoihoinen, jota hän saattoi komentaa!

Minä oli kapteenin, perämiesten ja kirvesmiehen kengänkiilloittaja, kokin astiainpesijä ja miesten palveluspoika -- minun tehtävänäni oli huuhdella keulankansi ja yleensä palvella merimiehiä.

Oi, se oli kauheata elämää. Olin saanut hyvän rangaistuksen ainoasta lapsen osoittamasta tottelemattomuudesta -- saanut hyvän palkinnon halustani ja kaipauksestani merelle. Mutta tässä asemassa pitää monen meripoikaraukan olla -- erittäinkin jos hän minun tavallani on karannut merille.

KOLMAS LUKU

Monta pitkää päivää ja yötä kestin minä tätä kauhistavaa sortoa valittamatta -- ei siksi, etten olisi voinut ja tahtonut valittaa; mutta miksi ja kenelle? Ei ollut ketään, johon olisin voinut vedota -- ei ketään, joka olisi kuunnellut kertomusta kurjuudestani. Kaikki miehet olivat yhtä välinpitämättömiä kärsimyksistäni tai ainakin näyttivät siltä, koska ei kukaan tarjoutunut joko rupeamaan puolelleni tai sanomaan sanan hyväkseni.

Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka näytti tekevän minut jossakin määrin erään merimiehen suojatiksi -- hän tosin ei voinut suojella minua kapteenin tai perämiehen raakuuksilta, mutta kykeni ainakin turvaamaan minut niiltä loukkauksilta, joita tähän asti olin kärsinyt tavallisten merimiesten käsissä.

Miehen nimi oli "Ben Brace" [_Brace_ on suomeksi ohjasköysi, _bowline_ keulanuora, _buntline_ helmanuora. -- _Suom._], mutta en voinut milloinkaan sanoa, oliko tämä hänen oikea nimensä vai semmoinen, jonka hän oli saanut merillä. Se oli ainoa nimi, minkä koskaan kuulin hänelle annettavan, ja sennimisenä hän oli merkitty laivan kirjoihin. On aivan mahdollista, että "Ben Brace" oli hänen oikea nimensä -- merimiesten kesken ovat nimitykset kuten Tom Bowline, Bill Buntline ja niiden kaltaiset tavallisia -- mikä oli periytynyt isältä pojalle pitkän, merimiehenä olleiden esi-isien sarjan kautta.

Ben Brace siis oli suojelijani nimi, ja vaikka nimi on toisaalla tullut kuuluisaksi, en totuuden takia voi muuttaa sitä. Se, että pääsin Benin suojelukseen, ei johtunut mistään omasta ansiostani, eikä se myöskään ollut seurauksena mistään erikoisen hienotunteisesta myötämielisyydestä hänen puoleltaan. Seura, jossa hän oli elänyt kauan, oli tietysti tehnyt hänen tunteensa koviksi niinkuin muidenkin -- vaikka ei suinkaan niin suuressa määrässä. Hän oli vain hieman välinpitämätön inhimillisestä kärsimyksestä -- koska hän oli nähnyt niin paljon sitä -- tottumus turruttaa tunteellisimmatkin luonteet. Lisäksi oli Ben itse kärsinyt huonoa kohtelua, kuten jälkeenpäin sain häneltä kuulla -- hän oli kärsinyt hirveätä pahoinpitelyä ja tämä oli painunut hänen mieleensä sekä tehnyt hänet jonkunverran äreäksi. Häntä saattoi puolustaa, jos hänen käytöstapansa ei ollut hienoimpia. Hänen luontaista mielenlaatuaan oli pidetty väärin; sillä pohjaltaan oli hänen luonteessaan yhtä paljon ystävällisyyttä kuin ihmisillä keskimäärin on.

Brace oli karkea, mainio merimies -- paras laivalla -- ja tämän muut yleensä myönsivät, vaikka hänellä kylläkin oli yksi tai pari kilpailijaa.

Oli loistava näky nähdä Ben Brace äkillisen tuulenpuuskan lähestyessä kipuamassa ylös vantteja reivaamaan märssypurjetta, komeat, tuuheat kiharat liehuen takana, ja kasvoilla sellainen rauhallinen, mutta uskalias ilme, kuin olisi hän uhmannut myrskyä ja voinut hallita sitä. Hän oli suurikokoinen mies, mutta sopusuhtaisesti muodostunut --- pikemmin notkea ja jäntevä kuin tukeva; mustanruskea hiusjoukko paksuine kiehkuroineen oli jonkunverran pörrössä peittäen koko pään, hän oli näet vielä nuori mies, eikä hänellä ollut merkkiäkään kaljupäisyydestä. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, jokseenkin tummat väriltään, eikä hänellä ollut partaa eikä viiksiä, mikä oli jokseenkin omituista merimiehelle, jonka parranajomahdollisuudet eivät ole parhaimpia. Mutta Ben piti sileiksiajelluista kasvoista, ja hänen kasvonsa olivat aina sileinä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään merikeikari eikä koskaan näytellyt itseään, ei sunnuntaisinkaan, esiintymällä hienossa sinisessä nutussa ja muodikkaissa kauluksissa, niinkuin joidenkuiden muiden oli tapana tehdä. Päinvastoin oli hänen pukunaan tummansininen villamekko, joka sopi hänelle kiinteästi rinnasta ja toi esiin käsivarsien sekä rintakehän hienot, sopusuhtaiset muodot. Hänen kaulaansa olisi kuvanveistäjä ihaillut sen rohkean säännöllisen kaarteen takia ja hänen rintansa oli täyteläinen sekä kauniisti pyöristyvä, vaikka se oli tatuoimisen rumentama, kuten kaikkien merimiesten. Kun se oli paljaana, olisi sen pinnalla samoinkuin käsivarsissakin saattanut huomata laivan tavalliset kuvakirjoitukset -- sekauksissa olevan ankkurin, nuolen lävistämän sydänparin -- niissä B. B. -- sekä monia muita nimikirjaimia. Naisen kuva, joka oli kömpelösti kuvattu pistoksilla vasemmalle puolen rintaa tummansinisellä värillä, oli varmaan jonkun Kentin rannoilta olevan mustasilmäisen Saaran tai Susannan oletettu muotokuva.

Sellainen oli Ben Brace, uusi ystäväni ja suojelijani. Se, että pääsin hänen suojelukseensa, oli sattuma ja verrattain merkillinen. Tapaus oli seuraava:

En ollut viipynyt pitkää aikaa laivassa, ennenkuin tein huomion, joka jossakin määrin hämmästytti minua, nimittäin että enemmän kuin puolet laivaväkeä oli ulkomaalaisia. Olin hämmästynyt tästä, koska minulla oli siihen asti ollut se käsitys, että englantilaisen laivan miehistönä oli aina englantilaisia merimiehiä -- tietystikin ottaen mukaan skotlantilaiset ja irlantilaiset -- he ovat kumpikin yhtä hyviä merimiehiä kuin englantilaisetkin. Sensijaan että kaikki olisivat olleet englantilaisia, skotlantilaisia tai irlantilaisia, huomasin pian että "Pandoralla" (olin saanut tietää, että se oli laivan nimi, ja sopiva nimi se olikin) oli vähintäin kolme neljäsosaa miehistä muista maista. Olivatko he ranskalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, hollantilaisia, ruotsalaisia vai italialaisia? Ei, heitä oli kaikista näistä kansallisuuksista ja vielä monista muista lisäksi, koska miehistö oli hyvin suuri laivan kokoon verraten -- sitä oli kaikkiaan nelisenkymmentä miestä. Heidän keskuudessaan näytti olevan edustaja jokaisesta mertakulkevasta kansasta maailmassa, ja jos jokainen kansa olisi osuuttaan lähettäessään valinnut suurimman roiston alueeltaan, olisivat ne tuskin saaneet parempaa lurjusmaisuuden yhdistelmää, kuin mitä "Pandoran" miehistö oli! Olen jo viitannut poikkeuksiin, mutta kun opin tuntemaan miehet kaikki, oli niitä vain kaksi -- suojelijani Brace ja muuan toinen viaton, mutta onneton toveri, joka oli syntyään hollantilainen.

Sekalaisessa joukossa oli useita ranskalaisia, mutta eräs nimeltä Le Gros ansaitsee erikoista huomiota. Hänellä oli sattuva nimi, sillä hän oli tukeva lihava ranskalainen, siistimätön sekä ruumiiltaan että mieleltään, kasvot villinnäköiset, enemmän kuin puolet sellaisen parran peitossa, että merirosvokin olisi sitä kadehtinut -- ja se olikin merirosvon parta, kuten jälkeenpäin sain kuulla.

Le Gros oli rehentelijä. Hänen suuri kokonsa ja voimansa soivat hänelle mahdollisuuden näytellä rehentelijän osaa, ja hän näyttelikin sitä kaikissa tilaisuuksissa oivallisesti. Hän oli kuitenkin rohkea mies ja hyvä merimies -- yksi niistä parista kolmesta, jotka jakoivat mestaruuden Ben Bracen kanssa. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että he kilpailivat keskenään, kilpailu pohjautuen kansallisiin ennakkoluuloihin. Tätä kilpailua sain kiittää Ben Bracen ystävyydestä.