Part 4

Pappi aikoi ratsastaa sir Oliverin jälkeen ja kehoitti master Bainea lähtemään mukaan. Mutta tuomari silmäili pitkin vartevaa nenäänsä ja arveli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, että Tressilianit olivat hurjia ja verenhimoisia miehiä ja että suuttunutta Tressiliania oli paras karttaa. Sir Andrew, joka ei suinkaan ollut mikään sotaurho, arveli tuomarin sanoissa voivan piillä viisautta ja muisti, että oli vaivaa itselläänkin aivan riittävästi omasta äreästä eukostaan, joten ei ollut syytä ottaa toisten taakkoja kannettavakseen. Tuomari huomautti, että master Godolphin ja sir Oliver olivat itse tämän myrskyn aiheuttaneet. Niinpä oli heidän asiansa se Jumalan nimessä saattaa päätökseen, ja jos he niin tehden leikkaisivat toisiltaan kurkut, pääsisi paikkakunta vapaaksi parista hurjapäisestä veikosta. Kauppias piti heitä villittyinä, joiden menettelyä ei tavallinen kuolevainen kykene ymmärtämään. Toiset — kalastajat ja maalaismiehet — eivät voineet lähteä matkaan, vaikka olisivat tahtoneetkin.

He hajautuivat levittämään tietoa tuosta lyhyestä, mutta rajusta kiistasta ennustaen sen sovittamisen vaativan verenvuodatusta. Tämä heidän otaksumansa perustui yksinomaan siihen, että he tunsivat Tressilianien kiivaan luonnonlaadun. He olivat kuitenkin ihan väärässä. Sir Oliver tosin ajoi täyttä laukkaa pitkin sitä tietä, joka noudattelee Penryn-joen vartta, ja syöksyi sillan yli Penrynin kaupunkiin master Godolphinin jäljessä, murhanaie mielessään. Henkilöt, jotka näkivät hänen hurjasti ratsastavan, punainen juova kalpeissa vimmastuneissa kasvoissa, sanoivat hänen näyttävän ilmeiseltä paholaiselta.

Hän kulki Penrynin sillan yli puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, hämärän tihentyessä yöksi, ja tuima kolea ilma lienee osaltaan viilentänyt hänen vertansa. Saavuttuaan joen itärannalle hän joka tapauksessa hiljensi hengenvaarallista vauhtiaan samoinkuin ajatustensa hillitöntä rientoa. Sen valan muisto, jonka hän oli vannonut Rosamundille kolme kuukautta aikaisemmin, kosketti häntä kuin ruumiiseen sattunut isku. Se esti häntä suorittamasta aiettaan, ja hänen asiaa harkitessaan ratsun vauhti hidastui kävelyksi. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut tuhonnut odottavaa onneansa.

Oliko poikasen piiskanisku niin merkitsevä, että sen herättämän vihan piti saattaa vaaranalaiseksi hänen koko elämänsä? Mitäpä merkitsi, vaikka ihmiset nimittäisivät häntä pelkuriksi hänen siihen tyytyessään ja jättäessään solvauksen kostamatta? Voihan hän sitä paitsi iskeä valheen leiman sen henkilön ruumiiseen, joka uskaltaisi niin typerästi häntä syyttää. Sir Oliver kohotti katseensa kohti syvää safiirinhohteista taivaankantta, missä yksinäinen tähti viluisesti värähteli, ja kiitti tulvahtavin sydämin Jumalaa siitä, ettei ollut saavuttanut Peter Godolphinia ollessaan vihansa vallassa.

Suunnilleen peninkulman päähän Penrynistä ehdittyään hän kääntyi tielle, joka johti siellä sijaitsevalle ylimenopaikalle ja ajoi kukkulan harjanteen yli, ohjakset höllinä. Se ei ollut hänen tavallinen tiensä. Hän kulki yleensä Trefusis-niemen tietä nähdäkseen edes vilahdukselta sen kartanon, jossa asusti Rosamund, ja hänen huoneensa ikkunan. Mutta tänä iltana hän ajatteli, että lyhyempi kukkulan yli johtava tie oli turvallisempi. Kulkiessaan Godolphinin kartanon lähitse johtavaa tietä hän olisi voinut kohdata jälleen Peterin, ja hänen äskeinen vihansa varoitti häntä etsimästä sellaista kohtausta, varoitti häntä sitä välttämään, jos mieli karttaa onnettomuutta.

Tapahtuma tuntui hänestä siinä määrin varoittavalta ja hän pelkäsi itseään niin kovin, että päätti poistua Penarrow'sta jo seuraavana päivänä. Hän ei vielä varmaan tietänyt, minne lähtisi. Hän voi palata Lontooseen ja voi lähteä uudelle retkelle. Viimeksimainitusta ajatuksesta hän oli kuitenkin hiljattain luopunut Rosamundin hartaasti pyytäessä. Joka tapauksessa oli välttämätöntä lähteä pois paikkakunnalta ja Peter Godolphinin läheisyydestä, kunnes tulisi se aika, jolloin hän voi ottaa Rosamundin vaimokseen. Kahdeksan kuukautta oli kenties vietettävä maanpaossa, mutta mitäpä siitä? Parempi niin kuin että joutuisi johonkin tekoon, joka pakottaisi elämään ikänsä kaiken Rosamundista erotettuna. Hän ajatteli kirjoittaa Rosamundille, joka varmaan ymmärtäisi ja hyväksyisi kuullessaan, mitä oli tänä päivänä tapahtunut.

Hänen päätöksensä oli luja hänen ehdittyään kotiin, ja hän tunsi mielensä korkenevan ajatellessaan sitä ja siihen sisältyvää lupausta, että hänen tuleva onnensa olisi siten taattu.

Hän vei itse ratsunsa talliin, sillä toinen tallirengeistä oli edellisenä päivänä päässyt viettämään joulunaikaa vanhempiensa luona Devonissa, toinen taas oli vilustunut, ja sir Oliver, joka piti hyvää huolta palvelijoistaan, oli samana päivänä käskenyt hänen mennä makuulle.

Ruokasalissa oli illallispöytä katettuna, ja valtavan suuressa liedessä paloi ristivalkea levittäen miellyttävää lämpöä avaraan suojaan ja välkkyen punervana seinää koristavissa varuksissa, seinäverhoissa ja edesmenneiden Tressilianien muotokuvissa. Hänen askelensa kuultuaan vanha Nicholas astui huoneeseen kädessään iso kynttilänjalka, jonka sijoitti pöydälle.

»Te tulette myöhään, sir Oliver», virkkoi palvelija, »ja master Lionel ei hänkään ole vielä palannut.»

Sir Oliver murahti ja kurtisti kulmiaan murskaten kannallaan kekäleen, joka sihisi kostean saappaan alla. Hän ajatteli Malpasia ja kirosi Lionelin mielettömyyttä, avasi sitten mitään virkkaamatta viittansa ja heitti sen tammiseen seinäkaappiin, johon oli jo viskannut hattunsa. Sitten hän istuutui, ja Nicholas tuli luo vetääkseen jalasta hänen saappaansa.

Kun se oli tehty ja vanha palvelija jälleen nousi seisaalleen, sir Oliver kehoitti lyhyesti tuomaan iltasta.

»Master Lionel ei voi enää kauan viipyä», sanoi hän. »Ja tuo minulle juotavaa, Nick. Sitä tarvitsen kaikkein kipeimmin.»

»Olen kuumentanut kanariansektiä ja maitoheraa», ilmoitti Nicholas. »Parempaa iltajuomaa ei ihminen voi saada kylmänä talvi-iltana, sir Oliver.»

Hän poistui ja palasi aivan pian tuoden mustan kulhon joka höyrysi ja tuoksui. Hänen herransa oli yhä samassa asennossa, tuijotti tuleen kulmat kurtussa. Sir Oliver ajatteli yhä veljeään ja Malpasia, vieläpä niin kiinteästi, että hetkeksi kerrassaan unohti omat huolensa; hän ajatteli, eikö kaikesta huolimatta ollut hänen velvollisuutensa yrittää veljeä nuhdella ja ojentaa. Vihdoin hän nousi huoaten seisomaan ja lähti pöydän luo. Samassa hänen mieleensä johtui sairas tallirenki, ja hän tiedusteli, kuinka mies voi. Nicholas sanoi hänen olevan jokseenkin entisellään. Sir Oliver otti maljan ja täytti sen reunoja myöten höyryävällä juomalla.

»Vie hänelle tämä», sanoi hän. »Sellaisessa taudissa ei ole parempaa rohtoa.»

Ulkoa kuului kavionkapsetta.

»Master Lionel saapuu vihdoinkin», virkkoi palvelija.

»Epäilemättä», myönsi sir Oliver. »Älä huoli jäädä häntä odottamaan. Täällä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Vie tämä Tomille, ennenkuin ehtii jäähtyä.»

Hän tahtoi saada palvelijan pois ennen Lionelin tuloa, koska oli päättänyt nuhdella veljeään mielettömästä käytöksestä. Hän oli harkittuaan johtunut siihen vakaumukseen, että hänen velvollisuutensa oli niin menetellä, koska hän itse aikoi poistua Penarrow’sta, ja hän oli päättänyt veljensä hyvää silmälläpitäen olla häntä säästämättä.

Hän joi aimo siemauksen ja kuuli maljaa pöydälle laskiessaan Lionelin askelet ulkoa. Sitten ovi temmattiin auki ja hänen veljensä seisoi hetkisen kynnyksellä katse jäykkänä.

Sir Oliver kääntyi häneen päin synkin ilmein, harkittu nuhde valmiina huulillaan.

»Niinkö...» aloitti hän, mutta ei ehtinyt kauemmaksi. Hänen edessään oleva näky poisti valmiit sanat hänen huuliltaan ja mielestään; hän hypähti heti säikähtyneenä seisaalleen. »Lionel!»

Lionel hoippui sisään, sulki oven ja salpasi sen. Sitten hän nojautui oveen ja silmäili jälleen veljeänsä. Hän oli kalmankalpea, ja silmien alla olivat tummat renkaat, paljas oikea käsi oli painettu kupeeseen, ja sormet olivat veressä, jota yhä tihkui ja tippui niiden lomitse. Hänen liiveissään oli oikealla puolen yhä leviävä tumma täplä, jonka merkityksen sir Oliver heti oivalsi.

»Hyvä Jumala!» huudahti hän rientäen veljensä luo. »Mitä on tapahtunut, Lal? Kuka on tämän tehnyt?»

»Peter Godolphin», kuului vastaus huulilta, jotka kiertyivät omituiseen hymyyn.

Sir Oliver ei virkkanut sanaakaan, puri vain hammasta ja puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet upposivat kämmeniin. Sitten hän kietoi käsivartensa nuorukaisen ympäri, jota rakasti hellemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, yhtä ainoata lukuunottamatta, ja talutti hänet lieden luo, pelontuska mielessään. Lionel vaipui tuoliin, jossa sir Oliver oli taannoin istunut.

»Millainen on haavasi, poika? Onko se syvä?» kysyi hän melkein kauhuissaan.

»Ei ollenkaan — vain lihahaava, mutta olen menettänyt paljon verta. Luulin sen juoksevan kuiviin, ennenkuin ehdin kotiin.»

Sir Oliver sieppasi peloissaan kiireesti tikarinsa ja leikkasi auki liivit ja paidan paljastaen nuorukaisen valkoisen ihon. Hetkisen tarkasteltuaan hän hengitti helpommin.

»Olet kuin pieni lapsi, Lal», huudahti hän keventynein mielin. »Ratsastat eteenpäin ajattelematta sulkea näin yksinkertaista haavaa ja menetät paljon verta — vaikkapa vain pahaa Tressilianien verta.» Hetkellisestä pelonkauhusta vapautuminen oli niin valtava, että hänen täytyi puhjeta nauruun. »Jää siihen; minä kutsun Nickin auttamaan tuon naarmun sitomisessa.»

»Ei, ei!» Pojan äänessä kuului äkillinen pelko, ja hänen kätensä tarttui veljen liepeeseen. »Nick ei saa sitä tietää. Siitä ei saa kertoa kenellekään, muuten olen mennyt mies.»

Sir Oliver tuijotti hämmentyneenä. Lionel hymyili jälleen omituista vääntynyttä, melkein pelokasta hymyään.

»Minä annoin enemmän kuin sain, Noll», virkkoi hän. »Master Godolphin on nyt yhtä kylmä kuin hanki, johon hänet jätin makaamaan».

Veljen äkillinen säpsähdys ja hänen hitaasti kalpenevien kasvojensa jäykkä ilme hieman säikähdyttivät Lionelia. Hän havaitsi melkein tajuamattaan himmeän punaisen juovan, joka tuli näkyviin sir Oliverin kasvoissa niiden kalvetessa, mutta ei ajatellutkaan kysyä, mistä se oli johtunut. Hänen omat asiansa askarruttivat häntä riittävästi.

»Mitä se merkitsee?» kysyi Oliver vihdoin käheästi.

Lionel painoi silmänsä alas kykenemättä enää kestämään katsetta, joka muuttui peloittavaksi.

»Hän tahtoi niin», virkkoi hän melkein äreästi, vastaten moitteeseen, joka ilmeni veljen jäykän ruumiin jokaisessa piirteessä. »Olin varoittanut häntä tulemasta tielleni. Mutta tänä iltana hän lienee joutunut jonkinlaisen mielettömyyden valtaan. Hän solvasi minua, Noll, sanoi sellaista, mitä ihmisluonto ei voi sietää, ja...» Lauseensa täydennykseksi hän kohautti olkapäitään.

»Hyvä, hyvä», virkkoi Oliver hiljaa. »Me hoidamme nyt ensinnä haavasi.»

»Älä kutsu Nickiä», varoitti toinen vikkelästi. »Ota huomioon, Noll», selitti hän vastaten veljen kysyvään katseeseen, »ota huomioon, että taistelimme melkein pimeässä ja ilman todistajia. Sitä...» hän nielaisi, »sitä nimitetään murhaksi, vaikka se oli kunniallinen taistelu, ja jos saadaan tietää, että minä...» Hän värisi, katse sai hurjan ilmeen ja huulet vavahtelivat.

»Minä ymmärrän», virkkoi Oliver, joka vihdoin käsitti asian, ja lisäsi katkerasti: »Sinä houkkio!»

»Minulla ei ollut valinnan varaa», huomautti Lionel. »Hän tuli minua kohti miekka ojossa. Luulen tosiaankin, että hän oli puolihumalassa. Minä varoitin häntä huomauttaen, miten kävisi, jos jompikumpi meistä kaatuisi, mutta hän kehoitti minua olemaan huolehtimatta sellaisista seikoista, mikäli ne koskivat häntä. Hän puhui rumin sanoin minusta ja sinusta ja kaikista niistä, jotka ovat koskaan kantaneet nimeämme. Hän iski minua miekkansa lappeella ja uhkasi puhkaista minut siihen paikkaan, ellen vetänyt miekkaani ja puolustautunut. Mitä voinkaan tehdä? En aikonut surmata häntä — Jumala on todistajani, etten aikonut sitä tehdä, Noll.»

Sanaakaan virkkaamatta Oliver kääntyi sivupöydän luo, missä oli metallikulho ja vesikannu. Hän kaatoi vettä ja tuli sitten, yhä sanatonna, hoitamaan veljensä haavaa. Se, mitä Lionel oli kertonut, teki moitteen mahdottomaksi, ainakin Oliverille. Hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä, missä tilassa oli itse ratsastanut Peter Godolphinin jälkeen, hänen tarvitsi vain muistaa, että ainoastaan Rosamundin ajatteleminen, — niin, ainoastaan oman tulevaisuuden ajatteleminen — oli hillinnyt hänen omaa verenhimoansa.

Pestyään haavan hän nouti kaapista liinakangasta ja repi sen liuskoiksi tikarillaan, hajoitti sitten erään liuskan langoiksi ja sijoitti nöyhdän haavalle. Säilä oli lävistänyt rintalihakset hipoen kylkiluuta, ja liinanöyhdän piti edistää veren tyrehtymistä. Seikkailuretkillään hankkimaansa erinomaista taitoa hyväkseen käyttäen hän sitten ryhtyi haavaa sitomaan.

Sen tehtyään hän avasi ikkunan ja heitti ulos veren värjäämän veden. Liinankappaleet, joilla oli pyyhkinyt haavaa, ja kaikki muut todistuskappaleiksi kelpaavat esineet hän heitti tuleen. Hänen täytyi peittää kaikki jäljet liekiltäkin. Hän tosin luotti mitä ehdottomimmin vanhan palvelijan uskollisuuteen, mutta asia oli niin vakava, ettei sopinut suotta uskaltaa mitään. Hän käsitti täysin oikeutetuksi Lionelin pelon: olipa taistelu ollut kuinka moitteeton tahansa, sellaista salassa tapahtunutta asiaa oikeus sittenkin pitäisi murhana.

Sir Oliver pyysi Lionelia kääriytymään viittaansa, avasi oven ja lähti yläkertaan hakemaan veljelleen uutta paitaa ja nuttua. Porrastasanteella hän tapasi alas laskeutuvan Nickin. Sir Oliver pidätti häntä hetken aikaa keskustelemalla hänen kanssaan yläkerrassa makaavasta sairaasta palvelijasta ja oli ainakin ulkonaisesti täysin tyyni. Sitten hän lähetti Nickin takaisin yläkertaan suorittamaan jotakin keksittyä tehtävää, joka viivyttäisi häntä ainakin vähän aikaa, ja lähti itse hakemaan tarvitsemiaan tavaroita.

Alas palattuaan hän auttoi veljeänsä pukeutumaan niin vähin ponnistuksin kuin mahdollista, jottei side liikahtaisi tai haava alkaisi jälleen vuotaa, otti sitten veren tahraaman nutun, liivit ja paidan, jotka oli avatessaan repinyt, ja heitti kaikki takkaan.

Tullessaan vähän myöhemmin suureen huoneeseen Nicholas näki veljesten istuvan kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jos hän olisi Lionelia tarkastellut, hän ei olisi huomannut paljoakaan vikaa, kasvojen ankaraa kalpeutta kenties lukuunottamatta. Mutta hän ei huomannut sitäkään. Lionel istui selin oveen, ja sir Oliver esti palvelijaa astumasta huoneeseen vakuuttamalla, etteivät he häntä tarvinneet. Nicholas poistui, ja veljekset olivat jälleen kahden kesken.

Lionel ei paljoa syönyt. Hän oli janoinen ja olisi mielellään tyhjentänyt koko hehkuviinikulhon, mutta sir Oliver esti häntä juomasta muuta kuin vettä peläten hänen muuten joutuvan kuumeeseen. Kumpikin söi minkä söi — ruokahalua näytti molemmilta puuttuvan — mitään virkkaamatta. Vihdoin sir Oliver nousi ja astui lieden luo hitain, raskain, hänen mielialaansa ilmaisevin askelin. Hän heitti lieteen lisää puuta ja otti korkealta muurinkamanalta piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa. Hitaasti piippunsa täytettyään hän otti lyhyillä rautapihdeillä palan hehkuvaa hiiltä ja sytytti sillä piipun.

Sitten hän palasi pöydän luo, pysähtyi veljensä eteen ja keskeytti vaitiolon, jota nyt oli kestänyt melkoisen kauan.

»Mitä», kysyi hän ärtyisästi, »mikä oli riitanne aiheena?»

Lionel säpsähti ja painui kasaan; etusormen ja peukalon välissä hän vatvoi leivänmurua, katse siihen kiintyneenä. »Tuskin tiedän», vastasi hän.

»Se ei ole totta, Lal.»

»Kuinka niin?»

»Se ei ole totta. Minusta ei suoriuduta «sellaisen vastauksen avulla. Itse sanoit varoittaneesi häntä tulemasta tiellesi. Mitä tietä tarkoitit?»

Lionel nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä. Verenvuoto oli hänet heikontanut, ja sitäpaitsi teki mielenkuohu ja illan traagillisen tapahtuman syynä olleen jännittävän tilanteen laukeaminen hänelle mahdottomaksi salata sitä, mitä veli oli tiedustellut. Hänestä tuntui päinvastoin, että hän asian sir Oliverille tunnustaessaan saisi häneltä suojaa ja apua.

»Se Malpasissa asuva kelvoton nainen oli kaikkeen syynä», valitti Lionel. Sir Oliverin silmät välähtivät hänen kuullessaan nuo sanat. »Minä pidin häntä aivan toisenlaisena; olin houkkio, houkkio! Minä» — hänen äänensä petti ja nyyhkytys vavahdutti häntä — »luulin hänen itseäni rakastavan. Olisin ottanut hänet vaimokseni, Jumala tietää, että olisin niin tehnyt.»

Sir Oliver sadatteli hiljaa.

»Pidin häntä puhtaana ja hyvänä ja...» Hän vaikeni. »Ja mikä olen vieläkään sanomaan, ettei hän ollut puhdas ja hyvä? Se ei ollut hänen syynsä. Tuo kehno konna Godolphin se hänet johti harhaan. Ennen hänen tuloaan oli kaikki hyvin meidän kesken. Mutta sitten...»

»Ymmärrän», virkkoi sir Oliver tyynesti. »Sinulla on mielestäni syytä olla hänelle kiitollinen, jos hän on saanut sinut käsittämään, millainen tuon nartun todellinen laatu on. Olisin sinua varoittanut, poikani. Mutta... Lienen ollut heikko siinä asiassa.»

»Niin ei ollut laita; syy ei ollut hänen...»

»Minä sanon, että oli niin, ja kun sen sanon, on minua uskottava, Lionel. En tahraisi kenenkään naisen mainetta ilman pätevää syytä. Sen voit varmasti uskoa.»

Lionel tuijotti häneen. »Hyvä Jumala!» huudahti hän sitten. »Enhän tiedä, mitä uskoa. Häilyn suuntaan ja toiseen kuin höyhenpallonen.»

»Usko minua», virkkoi sir Oliver tuimasti. »Ja jätä kaikki epäilyksesi.» Sitten hän hymyili. »Vai siinäkö olikin master Peterin salainen huvi? Kuinka tekopyhä voikaan ihminen olla! Sen asian syvyyksiä on mahdoton mitata!»

Hän nauroi ääneen muistaessaan mitä kaikkea master Peter oli sanonut Ralph Tressilianista puhuen ikäänkuin olisi ollut siveä ja itseäänkieltävä erakko. Sitten hän yhtäkkiä lakkasi nauramasta ja virkkoi pelokkaasti: »Saaneeko hän sen tietää? Saaneeko se portto tietää tai aavistaa, että kätesi on miehen surmannut?»

»Epäilemättä», vastasi toinen. »Sanoin hänelle tänä iltana, kun hän pilkkasi minua puhuen hänestä, lähteväni suoraa päätä hänen luokseen selvittämään laskuamme. Olin matkalla Godolphinien kartanoon, kun hän tuli puistossa minua vastaan.»

»Olet siis jälleen minulle valehdellut, Lionel. Sanoithan hänen hyökänneen kimppuusi?»

»Niin hän tekikin», vastasi Lionel heti. »Hän ei antanut minulle ollenkaan tilaisuutta puhua, vaan hyppäsi satulasta ja tuli minua kohti muristen kuin villipeto. Hän oli yhtä valmis taistelemaan kuin minä — yhtä kiihkeä.»

»Mutta Malpasin nainen tietää asian», virkkoi Oliver synkästi. »Ja jos hän kertoo...»

»Hän ei kerro», huudahti Lionel. »Hän ei uskalla maineensa vuoksi.»

»Luulenpa tosiaankin, että olet oikeassa», myönsi veli helpotusta tuntien. »Toisetkin syyt estävät häntä uskaltamasta, kun asiaa ajattelen. Hänen maineensa on jo niin huono ja hän on niin vihattu, että jos saadaan tietää hänen olleen, vaikkapa välillisestikin syynä tähän, niin paikkakuntalaiset varmaan tyydyttäisivät eräitä häntä koskevia halujaan. Oletko varma siitä, ettei kukaan nähnyt sinua meno- eikä paluumatkalla?»

»Olen.»

Sir Oliver mittaili lattiaa vedellen sauhuja piipustaan. »Niinpä on luullakseni kaikki hyvin», virkkoi hän viimein. »Sinun on paras lähteä makuulle. Minä kannan sinut vuoteeseesi.»

Hän nosti nuoren veljensä voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet yläkertaan kuin pienen lapsen. Nähtyään hänen vaipuvan rauhalliseen uneen hän palasi alas, sulki hallin oven, siirsi suuren tammituolin lieden luo ja istui siinä myöhään yöhön piippua polttaen ja miettien.

Hän oli sanonut Lionelille, että kaikki kääntyisi hyväksi. Kaikki kääntyisikin epäilemättä hyväksi, mikäli oli kysymyksessä Lionel. Mutta miten olisi hänen laitansa tämän salaisuuden rasittaessa hänen sieluansa? Jos uhri olisi ollut joku toinen eikä Rosamundin veli, ei asia olisi häntä paljoakaan vaivannut. Tunnustettava on, ettei Godolphinin kuolema sinänsä kovinkaan häntä rasittanut. Godolphin oli hyvinkin ansainnut loppunsa ja olisi joutunut kuten tiedämme, saman kohtalon alaiseksi jo monta kuukautta sitten, ellei olisi ollut Rosamundin veli. Siinä oli asian vaikeus, katkera ja armoton. Rosamundin oman veljen oli surmannut hänen veljensä käsi. Rosamund rakasti veljeään samoinkuin hän, sir Oliver, omaa veljeään enemmän kuin ketään muuta elävää olentoa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Sir Oliver tiesi, millaiseen tuskaan hänen nyt täytyi joutua: hän koki sitä tavallaan ennakolta, otti siihen osaa, koska se oli rakastetun tuska ja koska kaikkien rakastettua koskevien seikkojen täytyi nyt olla jossakin määrin häntä itseään koskevia.

Vihdoin hän nousi sadatellen tuota kirottua Malpasin naista, joka oli nostanut tämän uuden ja kamalan vaikeuden siihen, missä oli jo ennestään vaikeuksia ylen paljon. Hän seisoi nojaten uuninkamanaan, jalka lieden rautaristikon varassa, ja mietti mitä oli tekeminen. Hänen oli kannettava taakkansa vaieten, siinä kaikki. Hänen täytyi salata asia Rosamundiltakin. Hänen sydäntään vihloi, kun hän ajatteli, että oli siten käytettävä petosta. Mutta mikään muu ei ollut mahdollista, ellei tahtonut häntä jättää, ja siihen hän ei missään tapauksessa kyennyt.

Päätökseen päästyään hän otti vahakynttilän ja lähti makuulle.

Viides luku.

KILPI.

Vanha Nicholas toi veljeksille uutisen seuraavana aamuna heidän ollessaan aamiaisella.

Lionelin olisi pitänyt pysyä vuoteessa koko päivän, mutta hän ei uskaltanut, koska se olisi voinut herättää epäluuloja. Hänessä oli hiukan kuumetta, joka varsin luonnollisesti aiheutui haavasta ja verenvuodosta, ja hän oli siitä pikemmin mielissään kuin pahoillaan, koska muuten liian kalpeat kasvot saivat siitä väriä.

Hän siis tuli veljen käsivarteen nojaten alakertaan nauttimaan eineekseen silliä ja mietoa mallasjuomaa, ennenkuin joulukuun myöhäinen aurinko oli ehtinyt kunnolla nousta.

Nicholas syöksyi heidän luokseen kasvot kalpeina ja vapisevin jäsenin. Hän huohotti kertomuksensa kauhistuneena, ja veljekset olivat hämmentyvinään ja säikähtyvinään eivätkä ottaneet asiaa uskoakseen. Mutta vanhan miehen tuoman uutisen pahin osa, hänen kamalan levottomuutensa varsinainen aihe, oli vielä ilmoittamatta.

»Ja sanovat vielä», huudahti hän äänellä, jossa kaikui pelon alta kumpuava viha, »sanovat, että te olette hänet tappanut, sir Oliver.»

»Minä?» kysyi sir Oliver tuijottaen kertojaan, ja samassa tulvahti hänen mieleensä sata toistaiseksi huomiotta jäänyttä seikkaa, joiden täytyi välttämättä johtaa paikkakuntalaiset tuohon ainoaan päätelmään. »Mistä kuulit tuon halpamaisen valheen?»

Hänen mielensä oli niin kiihdyksissä, ettei hän ollenkaan välittänyt siitä, mitä Nicholas vastasi. Mitäpä merkitsikään, mistä hän oli uutisen saanut; se oli joka tapauksessa nyt syytöksenä kaikkien huulilla. Yksi ainoa menettelytapa oli mahdollinen, ja hänen täytyi toimia siten viipymättä — niinkuin oli toiminut kerran ennen samanlaisessa tapauksessa. Hänen täytyi lähteä Rosamundin luo, ennenkuin toiset ehtivät hänelle asiasta kertomaan. Sir Oliver rukoili Jumalaa, ettei tulisi näinkin liian myöhään.

Hän ei viipynyt pitempää aikaa kuin tarvitsi saadakseen saappaat jalkaansa ja hatun päähänsä, haki sitten tallista hevosensa ja ratsasti niittyjen halki johtavaa polkua Godolphinien kartanoon, jonne ei ollut peninkulmankaan matkaa. Hän ei kohdannut ketään, ennenkuin saapui kartanon pihamaalle. Sieltä kuuluva äänten sorina kaikui hänen korviinsa. Mutta hänen sitten tultuaan näkyviin syntyi yleinen hiljaisuus, onnettomuutta ennustava ja oudoksuva. Sinne oli kerääntynyt suunnilleen kaksitoista miestä, jotka silmäilivät häntä ensin hämmästyneinä ja uteliaina, sitten synkän vihaisesti.

Hän hyppäsi satulasta ja odotti hetken, tulisivatko joukossa seisovat Godolphinin tallirengit ottamaan häneltä ohjaksia. Kun kukaan ei liikahtanut, hän huusi:

»Mitä tämä merkitsee? Eikö täällä ole miestä palvelemaan? Hoi, poika, pidä huoli hevosestani.»

Poika, jolle hän oli huutanut, epäröi hetken, mutta asteli sitten haluttomasti tekemään työtä käskettyä sir Oliverin ankaran, käskevän katseen häneen tuijottaessa. Joukosta kuului mutinaa. Sir Oliver kääntyi päin, ja kaikki kielet vaikenivat säikähtäen.