Part 1

language: Finnish

MERI

Romaani

Kirj.

BERNHARD KELLERMANN

40. painoksesta suomentanut

Aukusti Simelius

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1928.

I.

Meillä oli kaikkea, mitä sydän halajaa. Meillä oli naisia yllinkyllin, meillä oli juomatavaroita, meillä oli myrskyjä, jotka viuhuivat kahdeksankymmenen meripeninkulman nopeudella eteenpäin. Me emme tarvinneet mitään, _merci_, mene tiehesi —

Saarellamme ei ollut puuta eikä pensasta. Se oli raunioiksi murskautuneen vuoren näköinen, ja sen ympärillä huohottivat kallionlohkareet aallokon tyrskyssä. Mutta kuuntelehan, kuinka siellä yötä päivää jymisi! Se oli meri. Ilma suhisi, tuuli vinkui lakkaamatta, ja ihminen, joka kulki ahon poikki, lepatti kuin repaleinen lippu. Joka hetki, öin ja päivin, kirkuivat lokit, sillä heidän omansa oli saari ja meri. Monta kertaa saari kirjaimellisesti upposi niiden maaperää tärisyttävään, vihlovaan kirkunaan. Kun uin kallioiden joukossa, niin ne levottomina kurottivat valkeita päitään, niitä oli kolme, viisi, kymmenen, mutta heti kun tulin lähemmäksi, oli niitä satoja, tuhansia. Kirkuen ne ympäröivät minut kuten ukkospilvi, ja minut valtasi salaperäinen pelko, sillä niitä oli niin paljon. Yhä vieläkin ne usein unissani huutavat.

_En route!_ Isopurje kumajaa, ja me kiidämme eespäin. Jäntereemme ovat kovat ja sydämemme kuin kalskuvaa terästä — —

Mutta milloin katseeni ensi kertaa sattui Rosseherreen, sitä en enää voi sanoa. Tiedän vain, että oli keväinen postipäivä. Rosseherre oli saaren ainoa vaaleaverinen tyttö, ja on mahdollista, että hän juuri senvuoksi teki minuun vaikutuksen. Oikeastaan hän ei ollut vaalea, vaan keltainen, jos niin saa sanoa. Kaikki muut sitävastoin olivat mustia, ja minä tunsin heidät jokaisen.

Toisinaan teimme pienen retkeilyn, Yann, 'pikku kapteeni', Poupoul, koirani, ja minä, ja näillä löytöretkillä minä tulin heidän tuttavakseen. Saarella oli kolmea vertaa enemmän naisia kuin miehiä, sillä miehet palvelivat laivoissa, Herra ties missä he olivat. Niin kauan kuin naiset olivat nuoria, olivat he kauniita, ja vanhojen tieltä me väistyimme. Auringon ruskeiksi paahtamia he olivat, ja veri hehkui heidän poskillaan ja silmissään, niinkuin olisivat he tulleet suoraan tulisesta pätsistä. Heillä oli valkeat, vahvat hampaat ja pikimusta tukka, joka valtoimena liehui alas hartioille asti. He olivat suoramielisiä reippaita ja kovaäänisiä, eivätkä he kauaa aprikoineet, sillä heillä ei ollut aikaa eikä valinnan varaa.

Yann ja minä rohkaisimme mieltämme jossakin pikkukrouvissa, sitten Yann katsoi minuun kastanjankiiltävillä silmillään ja työkkäsi minua: "Hehe!"

"Hyvä!" sanoin minä. Yann ja minä ymmärsimme toisiamme milteipä salaperäisellä tavalla.

"Mutta vielä tilkkanen! He, isäntä, vielä tilkka, sivaan!"

Me lähdimme. Heti otimme niin nopean vauhdin kuin olisi ollut kysymys elämästä tai kuolemasta. Meidän ei sopinut päästää hukkaan hetkistäkään.

"Mutta ei mitään pitkiä siekailuita, kuuletko?" sanoi Yann. "He odottavat vain —"

"_Tiens!_" sanoin minä, harmistuneena Yannin alinomaisesta holhouksesta. "Olenko minä milloinkaan siekaillut? Tuhat tulimmaista" —

"_Allons, allons!_" Yann nauroi.

Oli yö, kaikki unen vallassa. Valonheittäjät etsivät meitä kuten jättiläissuuruiset salalyhdyt, ja me hiivimme kuin varkaat mökkien välitse. Usein meidän täytyi kumartua jonkun matalan muurin taakse, jottei meitä nähtäisi. "Alas!" komensi Yann. Sitten Yann koputti johonkin ikkunaan: "Avaa, avaahan toki!" Kärsivällisesti hän koputteli tunnin verran ja kuiski: "Avaa, se olen minä, Yann!" Vihdoin salpa nousi ja Yann puikahti sisään. Minä odotin. Mustat pilvet vyöryilivät taivaalla, tuuli piiskoi vaatteitani, minua palelti. Vihdoin Yann tuli takaisin; kylläiseltä ja palavissaan olevalta hän näytti.

"Tänään ei hänestä ole mihinkään."

"Eikö?"

"Ei, me olemme valinneet onnettoman päivän."

"Oh, Yann!" Ja me ohjasimme kulkumme toiseen suuntaan. "Avaa, avaahan toki, se olen minä, Yann." Me kuuntelimme, Poupoul murisi. "Avaa, avaahan toki!" Kalastajamajoissa oli voimakas ja imelä tuoksu kuin navetassa.

"Sylelle häntä, eteenpäin!" käski Yann. "Hän on minun ystäväni — Napoleon — etkö ole koskaan kuullut hänestä?"

Sitten me ohjasimme pari piirtoa lännemmäksi ja koputimme hereille erään syrjäisen krouvin isäntäväen, saadaksemme hiukan vahvistusta. Isännän yölepo kyllä häiriytyi, mutta kun laskumme nousi mahtavan viiden frangin summaan ja kun suoritimme sen käteisellä, niin olimme tervetulleita vieraita.

"Nyt me menemme Stiffiin", sanoi Yann, "sinne on puolen tunnin matka, siellä asuu Jeanne, mutta meidän täytyy olla varuillamme, hänen pitää tulla ulos". — Kyllästymätön oli Yann.

"Tuleeko hän ulos, Yann?"

Yann pysähtyi ja painoi lakin niskalleen. "Kun minä koputan? Häh?"

Tällä tavoin minä tein saaren kaunotarten tuttavuutta. Enkä tahdo väittää, että meillä olisi ollut heistä puutetta. Se olisi Riittämättömyyttä, ei muuta.

Mutta Rosseherreä en ollut vielä nähnyt.

Muuanna keskiviikkona menin silloin satamaan nähdäkseni, pääsisikö "Toimitsija" vahingoittumattomana rantaan. Meri kuohui.

Kalastajat seisoivat kallioilla, jotka tornin korkuisina kohosivat lahdelman rannoilla, ja katsoivat liikkumattomina "Toimitsijaa"; toisinaan he vain sylkäisivät, mutta hievahtamatta. He näyttivät pahoinpidellyiltä ja mukiloiduilta, auringon kuivattamilta; silmät olivat tuulten vetistämät. Monet tuntuivat tulleen suoraan vedestä, ohuet hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin, puserot riippuivat rentoina heidän olkapäillään.

Heidän vieressään seisoi Noel, kauppias ja "saaren kuningas", puettuna mustaan nahkajakkuun, kaukoputki silmien edessä. Hän uhkui hyvinvointia, hänen kasvonsa olivat punaiset kuin kirjelakka, ja hänen musta täysipartansa kipinöi terveyttä. "O, lala!" huusi hän ja pudisti huolestuneena päätään, sillä "Toimitsija" oli hänen omansa. Pari riepua mastoissa kahlasi kutteri etäällä kohisevassa aallokossa, hyökyaaltojen peittämänä. Usein se vajosi aina mastonhuippuihin saakka — jää hyvästi! — mutta sitten se sukelsi jälleen esille. Vinosti sen takaa tuli mustanharmaa sade. Äkkiä kaikki kalastajat pidättivät henkeään — jos nyt vain joku köysi katkeisi tai tuuli herpoisi hetkeksikään — he sylkäisivät taas, vaara oli ohitse.

Kallion koloihin oli ahtautunut kalastajain vaimoja pieniin ryhmiin, niinkuin kanat, jotka tuuli on puhaltanut johonkin nurkkaan. Kaikki liehui heidän ympärillään, musta, valtoimenaan oleva tukka, valkoiset myssynnauhat, hameet. Musta Jeanette istui heidän joukossaan ja katsoi hymyillen minuun. Minä seisoin kalastajain vieressä, liikahtamatta kuin hekin, ja vain jonkun kerran otin piipun suustani ja sylkäisin amerikalaiseen tapaan hampaitten lomitse; siinä suhteessa olin saavuttanut täydellisyyden.

"Toimitsija" laski purjeensa ja heitti kuluneen ankkurin rätisten mereen. Vähäinen ruostepilvi kohosi, ja minä tunsin hajun sinne saakka missä seisoin. Heti tuli, kuten tavallista, satamasta pieni vene, joka kääntelehti kuin simppu, sillä sitä soudettiin perästä vain yhdellä airolla. Puolitusinaa liehuvia kääröjä (ihmisiä), paaleja, joukko pikku porsaita, kaikki tuo heitettiin veneeseen niin nopeasti kuin merimiehet sen tekevät, kun he kerran ovat työssä. Tuossa tuokiossa oli vene niin täysi, että se olisi saattanut upota.

Porsaat vinkuivat kamalasti, ja kallionkoloissa olevat naiset vääntelehtivät naurusta. Mutta äkkiä he rupesivat huutamaan. He heiluttivat käsivarsiaan ja kirkuivat: "Rosseherre! Rosseherre!"

Pienen kiemurtelevan veneen kokassa oli tyttö, jonka messinginkeltaiset hiukset liehuivat tuulessa.

En ollut nähnyt häntä vielä koskaan ennen. Keltainen tukka hänellä oli! Ja hän seisoi niin rauhallisena.

Vikisevät porsaat viskattiin maalle, niin myös paalit, postisäkki sekä kokonainen vuori suuria leipiä joissa oli likaisenharmaa kuori. Porsaat hyökkäsivät leipien kimppuun, keltainen aalto koetti nuolaista niitä ja teki tummiksi muutamia, ennenkuin Noel ehti korjata ne pois.

"Käy kiinni, käy kiinni!" huusi hän, ja kylän ryysymekko repaleisissa housuissaan, Noelin suojatti, hyppäsi keskelle leipävuorta.

Rosseherre astui kahden aallon välillä taitavasti veneestä ja kulkea kalisti puukengissään polkua pitkin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä keltaisemmaksi kävi hänen tukkansa. Hän oli pieni ja hintelä, kuudentoistavuotias tyttönen; hänellä oli valkoinen päähine, huivi olkapäillään ja musta puku kuten kaikilla saaren naisilla.

Me käännyimme häneen päin. Kalastajat tekivät sen jalkojaan liikuttamatta, heidän puukenkänsä olivat naulautuneet kallioon. Kedril otti tupakkamällin suustaan ja pani sen lakkinsa alle, pään päälle. "Kas, siinähän Rosseherre taas on!" sanoi hän. Toiset eivät virkkaneet mitään. He roiskauttivat tupakkasyljen lapsellisen riemukkaasti hampaittensa välitse ja nyökäyttivät päätään. Näkihän sen, että hän siinä oli.

Samassa silmänräpäyksessä Rosseherre katsoi meihin. Keltainen tukka liehui tuulessa hänen pienten lapsenkasvojensa ympärillä, ja hän sukaisi sitä syrjään kädellään. Naiset huusivat hänelle nauraen jotakin, ja hän tarkasti minua katseellaan uteliaasti kiireestä kantapäähän. Otin piipun hampaistani, mutta en väräyttänytkään kasvojani. Silloin Rosseherren katse vielä kerran kääntyi minuun ja kiintyi käteeni, jossa oli sormus, vaikkei sitä näkynyt. Sitten hän katsoi minua nopeasti silmiin. Millainen katse se olikaan!

Naiset imuroivat ääneen, puhua porisivat ja menivät pois Rosseherren kanssa. Tuossa tuokiossa oli tuuli vienyt hänet nurkkauksen toiselle puolelle. Mutta ennenkuin Rosseherre katosi näkyvistä, katsoi hän vielä kerran taaksensa.

Alhaalla lahdelmassa keinui "Toimitsija" hyljättynä; punapaitainen matruusi kiipesi kannelle. Kirjeenkantaja ja postipäällikkö meni työhön. Hampaisiin saakka asestettuna hän syöksyi tuleen. Hänellä oli pitkävartiset ratsusaappaat ja kädessään hän heilutti naurettavan pientä koria, jossa kirjeet olivat. Hänen toimensa oli tappava. Mihin ikinä hän tulikaan, täytyi hänen tyhjentää pikari. Mutta illalla hän kuitenkin aina palasi voittajana, huohottaen kuin virtahepo, hiessään kylpien, luuhistuakseen Chikelin krouvissa sen äärettömän taakan alle, jonka muodostivat vastuunalaisuus, teennäinen mahtipontisuus ja helvetillinen toimi, jota varten hän oli koonnut voimia kokonaista kahdeksan päivää.

Kimon vetämät rattaat saapuivat viemään pois säkkejä ja paaleja. Tämä kimo kulki jollakin tavoin koukkupolvisena, silmien ja sierainten ympärillä sillä oli punaiset renkaat, ja se oli miltei aivan karvaton. Hetikohta se nukkui, ja kylän rääsymekko kutitti tuloksettomasti oljenkorrella sen sieraimia.

Rattaat vierivät pois — ja nyt oli jälleen koko viikon aika rauhallista ja hiljaista saarella.

Kylästä ostin kalaa kahdella soulla ja kävelin takaisin "Myrskylään".

"Huomasitko, että hän katsoi sormustasi?" sanoin itselleni. "He ovat sentään kaikkialla samallaisia. Sellainen keltainen tukka kuin hänellä on, oho, lie tuskin enää luvallinen, vai miten, Poupoul!"

Äkkiä johtui jälleen mieleeni hänen katseensa. Merkillistä. Se oli — miten sanoisinkaan? — se oli sellainen katse, jollainen mielipuolilla on.

II.

Tie vei korkealle yli kallioiden, joita meri lakkaamatta huuhteli ja hakkasi.

Yötä päivää se oli työssä. Se löysi halkeaman ja alkoi uurtaa tunnelia. Työn piti valmistua tuhannessa vuodessa, ja rohkeasti se kävi siihen käsiksi. Paria askelta edempänä se vasaroi jossakin rotkossa ja käytteli talttaa jossakin kuilussa. Tuhannen vuoden kuluttua piti kuilun olla yhteydessä tunnelin kanssa. Rajumyrskyissä se sitten lähetti tuuria ja kuokkia suuren suojaman valmistamista varten. Kun tuhannen vuotta vielä oli kulunut, oli katto niin ohut, että se sateen jälkeen luhistui, ja esiin tuli kallio, irtain ja terävä kuin viikate, ja meri etsi itselleen uuden tehtävän. Sillä oli aikaa.

Mitä lähemmäksi Myrskylää tultiin, sitä äänekkäämmäksi kävi meri. Sillä Myrskylän edessä levittäytyi aava valtameri ja mahtavat mainingit murskautuivat rannan kiviseinämiin. Toisinaan kumisi niin kuin olisi ääretön kallio syöksynyt mereen. Korkea aalto. En voinut enää hillitä kulkuani, ja usein minä säikähdin sydänjuuriin saakka.

Lyijynraskaita pisaroita putoili silloin tällöin taivaalta. Pilvet matelivat synkeän meren yläpuolella matalalla ja raskaina kuin musta savu, ja yö tuli nopeasti. Molemmat majakkamme alottivat työnsä. Pohjoisessa Stiff. Kuten itseensä-imevä, pelkoa tuottava kuu sen liekki huokui esiin mustan ahon takaa. Kahdesti valkoista ja kerran punaista. Mutta etelässä sitävastoin rupesi aavemainen aurinko korkealla pyörimään kuin mielipuoli ja heittämään ylt'ympäri kalpeita sädekimppujaan neljään suuntaan.

Se oli Creach. Se viskasi valolyhteensä kolmenkymmenen peninkulman päähän yön pimeyteen. Ne olivat kaksoissalamain humisevia iskuja. Ne lensivät yli mustan ahon, yli tupien vaaleiden päätyjen, kiemuroivat välkkyvinä käärmeinä lahden toisella puolen olevilla kallioilla, hipaisivat riuttaa, lainetta, pilven päärmettä, purjetta — olivat poissa: vallalla yö ja pimeys — mutta jo leimahtivat jälleen. Yön tultua, kun päivän melu laantuu ja korva herkistyy, kumisi meri sitä kuuluvammin, ja niinpä luulikin elävänsä ainaisessa ukonjyrinässä.

Creach valaisi tietäni. Kaikki kalliot, näöltään sileiksi hiottuja norsunkalloja ja muinaismaailman eläinten luurankoja muistuttavia, saivat sisällystä ja elämää, kun valoluuta niitä lakaisi. Niiden keskellä seisoi kalpea, kuihtunut munkki, joka kättään kohotti ja luurangoille saarnasi: "Vielä ei ole liian myöhäistä, te jättiliskot!" Joka yö se siinä saarnasi, olematta päivällä mitään muuta kuin tavallinen kallionlohkare. Minullekin se saarnasi, kun kuljin ohi: "Mikä jättiliskoja koskee, se koskee sinuakin!" Ja se ojensi minua kohti käsivartensa: "Vielä ei ole liian myöhäistä, pakana!" Myrskylä itse näytti kalpealta pääkallolta, jonka nenäaukosta minun oli käytävä sisälle.

Ennen se oli ollut vartian asunto, mutta nyt sen omisti kauppias Noel, joka kokoili vanhoja parakkeja ja antoi niille sitten suurenmoisia niiniä: _Villa de tempête, Sans-souci, Louis seize_.

Otin esiin kalat, perkasin ne ja paistoin ne voilla paksusti voidellussa paperissa vienolla tulella. Maksasta tein kastikkeen, käyttäen sen lisäksi aineksina voita, suolaa ja etikkaa. Sitten meillä vielä oli pari pientä perunaa; ihanata.

Myrskylässä oli yksi ainoa pieni huone. Sen tilasta vei puolet muodoton pikimusta liesi, joka miltei nieli minut kitaansa. Istuin mielelläni sen edessä, katsellen tuleen.

Kalat paistuivat käristen, ja ulkona pauhasi meri. Kuuloni oli herkkä ja terottunut ja minä erotin jokaisen eri aallon toisistaan. Vesi syöksyi hurjana ja ahnaana kallioita vastaan, kaukaa kuului kuminaa säännöllisin väliajoin, niinkuin rautaputkia olisi vyörynyt maalle. Ne olivat lahden hyökylaineet. Väliajoilla kuulin kaukaista papattavaa pika-ammuntaa. Se kuului Creachin luota. Meri oli murskannut kalliot paloiksi, ja jokainen laine vyörytteli noita sentnerinpainoisia luoteja edestakaisin. Mutta rätinä ja kolina ja huudot, mitä se oli? Ei, minä en avaisi enää oveani. En nähnyt enää mustain laivanrunkojen keinuvan tarpoen ylös ja alas, en kuullut enää hukkuvien huutoja. Synkät kalliot ne tuolla ulkona tanssivat, ja minä tiesin myöskin, mistä huudot tulivat. Vesi se huusi, tuuli huusi. Kivet huusivat.

Ovelle koputettiin. En kääntynyt. Kukahan sieltä tulisi? Tuuli itki tähystysreiässäni, se valitti tuskaa, joka ei ole tavallista, erikoista tuskaa, joka olisi saanut pyhimyksenkin sydämen särkymään. Sitten se nauroi lyhyttä, mieletöntä naurua ja oli kadonnut.

Istuin pienen tuleni ääressä ja poltin piippua. "He, Poupoul, vanha toveri!" sanoin minä ja raavin sen päätä. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään. Mutta ilmassa oli kuin seikkailujen tuoksua.

Keltainen virvatuli oli tänään kohonnut merestä! Minä olin valmis. Pidä varasi, Yann —

III.

Heti seuraavana aamuna lähdin tiedustelumatkalle, etsimään Rosseherreä. Mutta minä en löytänyt häntä. No, olkoonpa hän Herran nimessä missä tahansa, minä en ollut hänestä riippuvainen. Ja kun vielä oli kulunut päivä, olin hänet unhottanut.

Lokit rääkyivät, ja myrskypääskyset lensivät pois kulkutuksin ja kirkunoin. Tuuli vinkui, hyökylaineet vyöryivät kumahdellen. Lähdimme kalaan. Menimme pyydystämään hummereita ja langusteja, venheemme oli mertoja täynnä. Kedril, luotsi numero yksi, sai pikasanoman, ja me kiidimme halki mustien, nopeiden aaltojen kuin aavelaiva. Me ulvoimme kuin pahat henget, saadaksemme äänemme kuulumaan yli meren pauhun. Komentosanoja ja komentosanojen toistelua.

Minä hoitelin keulapurjetta ja koetin päästä tuulen herraksi. Ponnistin jaloillani veneenkaaria vastaan ja olin usein vaakasuorassa asennossa pingoittaakseni purjetta. Käteni olivat hankautuneet haavoille, suolavesi ja tuuli polttivat silmiäni, tukka takertui kiinni kasvoihini. Me luovimme kahdeksan tuntia syvärien välitse, ennenkuin höyrylaivamme himmeät valot kiiluivat pimeydestä, ja kahdeksana pitkänä tuntina soitteli tuuli korvissamme pikkolohuilua.

Luotsi kapusi ylös pitkin mustaa rautaseinää ja katusi, ja vasta kun hän oli päässyt laivan kannelle, tulivat hänen punertavat kasvonsa turvonneille poskineen — hän säilytti niissä tupakkaa — jälleen lyhtyjen valopiiriin. Jää hyvästi, luotsi! Me, renki ja minä, työnsimme kaikin voimin kekseillämme höyrylaivasta, jotta venheemme ei murskautuisi, ja tuo musta rautahirviö liukui pois. Sitten me kiidimme halki yön takaisin nuo monet peninkulmat. Hyökyaallot iskivät mäjähdellen öljyttyihin pukuihimme. Silmämme tuijottivat edessämme olevaan mustaan tiehen ja tähystivät, näkyisikö vaahtopyörteitä. Sillä missä vaahtopyörteitä oli, siinä oli kallioita. Mutta jos ilma oli sumuinen, niin me kurottauduimme veneenlaidan ylitse ja imimme, nenäämme rypistäen, sieraimiimme tynnyreittäin ilmaa, saadaksemme _haistamalla_ selvän kareista.

Me joimme. Oh, kuinka kamalan paljon me joimmekaan! Pullo kädessä me hoipuimme seinien varassa eteenpäin ja joimme, sillä meidän oli jano. Alas soljui kaikki suolakin juoman mukana. Kalastajat kiljuivat meille, pistäen päänsä ulos ikkunoista. Meri oli tehnyt heidän sydämensä hurjiksi, ja minkäpä he sille? "Ulvo sinäkin!" huusi Yann, ja minäkin ulvoin ikkunastani. Se huvitti meitä. —

Päivät pitkät me kuitenkin olimme yksin lokkien ja tuulen kanssa, Poupoul ja minä.

Taloni edessä oli kivi, suuri ja laakea kuin pöytä. Päivänpaisteessa se oli harmaa, mutta pilvisellä säällä se värittyi tummaksi. Tällä kivellä minä istuin ja katselin merelle.

Pilvet kulkivat taivaalla ja niiden varjot kuvastuivat mereen tummien saarien kaltaisina. Lakkaamatta puhalsi tuuli terävänä maitomaiseen viheriään veteen, ja meri oli kuin terävien aaltojen armeija, taivaanranta sauhusi. Tuuli ulvoi ja kirkui, ja meri muuttui tiikerintaljaksi, jossa oli leveitä, kiukkuisia vaahtojuovia, jotka kiitivät pitkin pintaa, tuli ja leimaus.

Saapui hetki, jolloin meri oli toisenlainen.

Sen avaruus häikäisi minut. Minä nousin seisomaan, niinkuin tahtoen sanoa jotakin. Kielelläni pyöri mahtavia sanoja, sanakallioita, mutta niiden merkitys oli minulle tuntematon, enkä minä sanonut mitään. Istuuduin jälleen. Tuuli puhalsi ja sytytti sydämeeni liekin, niin että hehkui sielläkin, missä kaikki jo oli aivan vanhaa. Ja minä istuin siinä keskellä avaruutta ja tyhjyyttä, kaiken sen tuntemattoman joukossa, jota ilmassa on. Niin minä istuin aamusta iltaan, ja nyt ymmärsin, mitä sydämeni tahtoi sanoa. Niin! Loin silmäni korkeuteen. Jumala oli matkustanut pois, hän oli jättänyt toistaiseksi yksinään maan, joka jo oli kuluttanut lapsenkenkänsä, mutta vanhat jumalat elivät vielä, ne, joille suitsutin kulkiessani vuoren ylitse kivikirves olkapäällä. Kuulitko, kuinka siellä ylhäällä kumisi? Vanhat jumalat siellä olivat liikkeellä.

Tuhannen neliöpeninkulmaa vettä, tuhannen kuutiometriä ilmaa, kaikki oli minun omaani. Ei, ne siellä ylhäällä älkööt ruvetkokaan luulemaan, että olivat tekemisissä kiittämättömän, halveksittavan poikanulikan kanssa. Varastin puolet erään puutarhan aitaa ja tein tulen kallioiden väliin. Tuleen viskasin omin käsin pyydystämiäni kaloja, silmineen ja sisälmyksineen heitin ne liekkeihin, ja savu nokesi kasvoni. Senpä ne näkisivät siellä ylhäällä vaeltaessaan.

Ja päivästä päivään minä istuin kivellä taloni edessä.

Kaukana kulkivat höyrylaivat ohitse...

Erotin pienimmätkin savupyörylät riippuvien pilvien alla: eipä mastokaan, joka hienona kuin neula liikkui taivaanrannalla, voinut välttää huomiotani. Savupilvi kasvoi, harmaa, paksu torni yleni taivaanrannalla. Torni kaareutui, sai mastot, savupiipun, kannen. Lokit, kohosivat kallioilta ja viskautuivat kirkuen lentoon. Ja höyrylaiva pyrki kamppaillen lähemmäksi. Sen keula painui ja katosi, hiljalleen, niinkuin se olisi uponnut. Sitten keula kohosi ja perä painui. Ja jälleen laskeutui keula.

Niin se kulki eteenpäin. Kokassa nousivat vaahtopylväät luotisuorasti ilmaan, ja hyökylaineet huuhtelivat kantta. Kun oli sumuista, saattoi sattua, että kadotin höyrylaivan näkyvistäni ja että minun täytyi minuuttimääriä etsiä ennenkuin sen taas löysin. Myrskyssä ne muistuttivat meren kanssa kamppailevia epätoivoisia aaveita. Ne näyttivät niin paljailta, kuin tuulen ja ilman kaljuiksi ajelemilta. Ne tarpoivat ylös ja alas, tuprusivat, kääntelehtivät sinne ja tänne, vaipuivat alaspäin, ja usein kesti tunnin ennenkuin ne olivat suoriutuneet suuresta merenvirrasta.

Ne kulkivat etelään ja kaakkoon. Kiveltäni näin Aasian kuumien kaupunkien vilinään, Etelä-Afrikaan, Meksikoon ja Etelä-Amerikaan, ja toisinaan aina sinne saakka, missä Palmusaaret uinuvat sametinsinisessä meressä ja missä apinat kiipesivät pitkin laivantouvejamme heti kun laskimme maihin.

Tähystin. Tuuli tuiverteli hiuksiani, kipunat kohosivat piipustani ja lensivät vaakasuoraan yli ahon. Eräällä kalliolla istui lokki, sulat pörröllään, ja tähysti etäisyyttä kuten minäkin.

Poupoul istui kyyryksissään vieressäni ja nyrpisti nenäänsä meren tuoksuille. Se oli eläkkeen saanut laivanvahti, pörröinen musta villakoira, suuri, ja älykäs kuin piru, ja se oli matkannut kaikki meret. Olin sen mantereen rannikolla vaihtanut pullolliseen _eau de vie'tä_. Toisinaan se kävi pienellä löytöretkellä ja etsi, nenä maassa, multaan mahdollisesti kätkettyjä siankorvia. Se tallusteli edestakaisin ja juoksi alas meren rannalle. Sen se teki kolmella jalalla: tottapa se sillä tavoin oli hauskempaa. Se hyppi eteen- ja taaksepäin, piti kuonoansa maassa ja haukkaili aaltoja. Sitten se tuli takaisin ja istuutui jälleen viereeni.

Kolmimasto oli merellä. Poupoulin keltaiset silmät katsoivat kiiluen minua kohti harmaantuneen turkin poimuista.

"Kyllä, Poupoul, kyllä minä sen näen."

Mutta Poupoul tahtoi tietää oliko se hänen laivansa.

"On, sinun se on."

Silloin Poupoul haukahti, lyhyesti ja käheästi. Minä taputin sen selkää. "Tule!" Me menimme. Etsimme lokinsulkaa piippuani varten ja kuljimme kallioiden lomitse. "Jumala suokoon, Poupoul, että löydämme sopivan sulan." Laine löi rantaan. Katsoin sitä ja sanoin: "Ja mitä sinä tahdot?" Toisinaan haastelin ahon yli vierivien hiekkajyvästen kanssa; sillä minä en voinut puhua aina vain Poupoulin kanssa. Puhuin myöskin mustien oinasten kanssa, joita oli köydessä siellä täällä, odottamassa, että joku ruohonkorsi nousisi kasvamaan. Tervehdin niitä ja tein niille selväksi katsantokantani.

"Luvallanne sanoen", lausuin, "ei ollut mikään häpeä, että isänne olivat oinaita. Ei, siihen nähden voimme hyvin sietää toisiamme. Mutta etteivät jälkeläisenne vielä miljooniinkaan vuosiin tule olemaan muuta kuin oinaita, se tekee teidät halveksittaviksi. Te olette joutuneet umpikujaan, tilanne herättää minussa sääliä. Anteeksi, hyvät herrat!" Kumarsin ja poistuin. Oinaat katsoivat jälkeeni palellen ja väristen.

Olimme löytäneet sulan ja kuljimme takaisin kotiin. Kuule! Ympärillämme kuului kuin tuhanten vesiputousten kohina — suuret keuhkot hengittivät. Lokki oli lennossa, myrskypääsky antoi äänensä kuulua.

Trii! — Trii! —

Döi! Döi! Gullugullugullu — döi!

Tuuli vinkui ja minun täytyi pidellä kiinni ahon kivistä.