Part 2

"Meidän ystävämme on jo lopettanut tuskansa", sanoi herra ja pyhkäsi kyyneleitä silmistänsä. Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen ja sanoi: "kaikillen ei ole suotu semmoista lähtöä täältä, kun Wilhelmi vainajalle, että epäilemättä tulevat taivaasen. Omalla voimallansa sinne ei pääse kenkään, mutta siinä kalliissa ja pyhässä kirjassa, joka oli sinun äitisi ainoa omaisuus, ja jonka hän sinulle hyvästi jättäissä antoi, siinä neuvotaan ja selitetään, millä tavalla sinne on päästävä. Sentähden, jos Jumala sinua vielä auttaa maalle ja kristityin pariin, niin koe viipymättä laittaa itsellesi se kirja, ja siitä tutkia, mitenkä taitaisit pelastaa itsesi hengellisestä haaksirikosta, joka hukuttaa sielunkin, koska tällä nykyisellä, jossa nyt olemme, ei ole valtaa, kun ainoastansa ruumiille, jolla ei ole suurta arvoa, jos loppuu vähän ennemmin eli myöhemmin. Jumala on minun auttanut siihen maalliseen tilaan, että olisin voinut saada, mitä vaan mieli tekee, mutta paljo enemmin tulee minun häntä siitä kiittää, että hän on pannut halun sydämmeeni noudattaa hänen mieltänsä rakkaudella, pelvolla ja vapistuksella. Ja sen halun sain minä siitä kirjasta, joka oli sinun vaivaisen äitisi ainoa turva ja tavara. Siitä ajasta löydän minä aina ja joka paikassa tykönäni sen omaisuuden, joka on korkiampi, kalliimpi ja rakkaampi, kun kaiken maailman kulta ja tavarat, jota vesi ei hukuta, tuli ei polta, varkaat eivät saa varastetuksi: se on ilo ja rauha Jumalassa, jota ei kenkään käsitä, kellä sitä itsellä ei ole."

"Mutta nyt jättäkämme kuollut kumppalimme Jumalan rauhaan ja haudatkamme hänen ruumiinsa aaltoihin, sillä aallot ovat kuolleen merimiehen hauta. Katsahda vielä kerran, kuinka koko hänen kasvonsa loistaa kuin rauhan kuvana; onnelliset ja autuaat, jotka hänen laillansa uskossa täältä eriävät!"

Herra luki vielä muutamia rukouksia ja siunauksia; sitte lykkäsivät he ruumiin lautalta mereen ja pian oli se aalloilta peitetty.

"On nyt aika tullut pitää huolta itsistämmekin", sanoi herra, "mutta ennen kaikkia pitää minun saada nukkua pari tiimaa. Walvo sinä sillä ajalla, kyllä minä taas sitte valvon vuorostani, ja sinä saat levätä. Mutta jos sattuisimme jonkun luodon eli karin likelle tulemaan, niin herätä silloin minuakin."

Herra pani nyt pitkäksensä maata, ja Jaakoppi kääri purjetta hänelle pään alaiseksi, ja istui hänen viereensä päivän puolelle, ettei liika lämmin rasittaisi häntä.

Muutamaksi tiimaksi jäi nyt Jaakoppi ihan yksinäisiin ajatuksiinsa. Se, ketä hän nyt rakasti ja kunnioitti enemmän kun hän tähän asti oli ketään rakastanut ja kunnioittanut, sotaherra nimittäin, makasi raskaassa unessa ja Wilhelmi, jonka ruumista virta kuljetti, vielä sitäkin raskaammassa; Jaakoppi yksin valvoi. Mutta hän valvoi nyt hengellisestikin. Se entinen hengellinen uni oli peräti paennut, ja niinkuin hän jälestäpäin kertoi, rukoili hän nyt ensimäisen kerran kaikesta sydämmestänsä, ja rukoili armoa ja synnin anteeksi antoa Jumalalta. Huono kyllä oli ruumiillinen tilansa: ennen haaksirikkoa oli hän pumpannut ja muuta työtä tehnyt, että kädet olivat raukiana ja rakkoja täynnä; jano vaivasi kovasti, että kieli, suulaki ja kurkku olivat yhteen kuivamassa; nälkä jäyti vatsassa ja silmänsä olivat kauvan valvomisesta kipiät ja tursuneet. Kuitenkin tunsi hän nyt senlaisen rauhan ja riemun tykönänsä, josta hän ennen ei ollut uneksiakaan taitanut.

Aikansa nukuttua heräsi herra ja käski Jaakopin vuoronsa nukkumaan. Hän nukkuikin heti paikalla ja makasi kun kuollut, mutta puolenpäivän jälkeen herätti herra hänen, ja suurella työllä hänen valveelle saatua sanoi hän: "Mielelläni olisin antanut sinun kauvemmin levätä, mutta nyt on velvollisuutemme kokea pelastaa itsiämme. Katso, kuinka Jumala on antanut virran kantaa meidät likelle maata, että tuolla ei kovin kaukana mäet ja metsät loistavat silmiimme. Mutta vielä likempänä ovat nuot suuret karit, joita aallot hirmuisesti pieksävät; siinä on nyt temppu, mitenkä pääsemmä ilman lautan särkymättä niistä sivu."

Airoilla kokivat viimeisilläkin voimillansa ohjata lautan kivistä sivuitse, ja kun ne ei olleet juuri paraassa virrassa, vaan vähän syrjempänä, niin Jumalan avulla onnistuivat siinä työssänsä, ja puolen tiiman päästä olivat siitä vaarasta pääsneet.

Jano ja nälkä raukaisivat nyt Jaakoppia niin kovasti, että tuskin saatti pystössä olla. "Tee, kuin minäkin", sanoi herra, "niin suurin tuska menee yli." Samassa riisui hän vaatteet päältänsä, piti niitä vähän aikaa vedessä ja puki ne päälleen. Jaakoppi teki samalla tavalla ja tuli pian tuntemaan huojennuksen tuskassansa.

"Suolaista, katkeraa merivettä", sanoi herra, "ei taida kukaan juoda janonsa sammuttamiseksi, sillä se saattaa hirmuisen vatsan kivun, mutta märjistä vaatteista vetää iho ainoastansa selvän veden sisäänsä ja virvoittaa ihmisen janossa. Monta merimiestä olisi tämmöisissä tiloissa jo janoon nääntynyt, jos eivät olisi ymmärtäneet sillä henkensä säilyttää, että usein kastivat vaatteensa meriveteen."

Wäkevä virta kuljetti heitä yhtäläiseen likemmä rantaa, joka jo viheriöitsi heidän silmissänsä. Lähin paikka, johon myös virta ajoi heitä, oli pienoinen saari, jonka vieressä ja takana oli toisia samanlaisia saaria, ja palasen matkaa etempänä itäänpäin näkyi manner-ranta. Sillä puolella saarta, johon virta kävi, oli kari ja muutamia yksinäisiä kiviä edessä. Hengen ehdolla pyysivät näistä sivu päästä, mutta kaikki yrityksensä oli tyhjä, kun yhtäkkiä tarttuivat kiinni, eivätkä enää saaneet lauttaa liikkeelle. Rantaan oli vielä virstan paikoilla ja päivä oli lopulla; aallot pieksivät ja työntivät lauttaa yhä kiintiämpään, ja uhkasivat sen lopenkin särkeä; muutamia lautoja oli jo kyljestä irti lähtenyt.

"Pidä nyt vaan huolta itsestäsi", sanoi herra Jaakopille, "ja katso, kuinka pääsisit hengissä maalle, ja sieltä vielä kerran äitillesi lohdutukseksi. Minulla ei enää ole toivoakaan maalle pääsemisestä, kun olen kovin tottumatoin uimaan, ja tottuneempanakin en siihen kykenisi vanhalta, rauenneelta ruumiiltani."

"En suinkaan", vastasi Jaakoppi, "minä teitä jätä; ennen kun sen teen, olen valmis vaikka kahdesti kuolemaan. Ja jos muuta ei oliskaan, kun surma edessä, niin kuolkamme sitte yhdessä. Lautta meidän nyt täytyy jättää tähän ja yrittää päästä tästä toiselle karille, siitä kolmannelle. Ehkä vesi ei olekaan syvempi, kun minkä kahlaamalla pääsemme. Neljästä, viidestä karista yli päästyämme olemme kuivalla maalla."

Niin arveli Jaakoppi ja herra myöntyi seuraamaan häntä. Rinnasta asti vedessä käyden pääsivät toiselle ja kolmannelle karille. Mutta siinä loppuivat herralta viimeisetkin voimansa. "Wielä kerran", sanoi hän, "rukoilen sinua: heitä minä tähän, ja koe yksin päästä maalle! Jos löydät asukkaita saarella, niin korjaa minua sitte niiden avulla!"

Mutta Jaakoppi kiitollisuudesta ja rakkaudesta herraan kiinitetty vastasi: "en millään muotoa, armas herra, minä saata teitä tähän jättää. Yö on joutumassa päälle, ja muutaman tiiman sisässä taitaisi vesi nousta ja hukuttaa teidät. Se on myös tietämätöin, onko saarella asukkaita ja myös tietamätöin, saattaisinko minä teitä sitte korjaamaan päästä. Sentähden nouskaa minun selkääni, ja minä koen kantaa teidät maalle niin hyvin, kuin voin."

Rakkaus lisäsi voimia Jaakopille. Arvattavasti se ei olisi kellään muullakaan huokia työ ollut, kantaa lihavata miestä seljässään, saatikka näljästä, janosta ja raskaasta työstä rasittuneella Jaakopilla. Joka seuraavalla karilla lepäsi hän vähän aikaa ja läksi sitte kuormansa kanssa uudelleen veteen, kunnes viimein päivän laskuaikana sai hänen onnellisesti saaren rannalle.

"Kiittäkämme nyt ensimmäiseksi työksi Jumalata, joka meidät vielä hengissä siitä hädästä auttoi", sanoi herra ja lankesi polvillensa maahan. Jaakoppi raukan kädet ja jalat vapisivat kovasti raskaasta kantamisesta, kuitenkin lankesi myös hän polvillensa, kiitti Jumalata kaikesta sydämmestä ja tunsi siitä saavansa uuden virvoituksen ruumiisensa. Olikin hänellä syytä, kiittää Jumalata ei ainoastansa ruumiin, vaan sielunsakin pelastuksesta.

Molemmat läksivät nyt astua toikaroimaan edemmäksi, herra Jaakoppia vasten nojaten. Parin sadan askeleen päästä löysivät hetteen eli lähteen silmän; voi sitä herkullista virvoitusta, kun siitä saivat, niin kauvan janoa kärsittyänsä. Wähän edempänä löysivät pellon, jonka halki hyvin tallattu polku saatti heitä edespäin. Wähän matkaa käytyänsä näkivät puusta tehdyn ristin kuvan pellolla. "Jumala olkoon kiitetty", huusi herra, "me olemme kristittyin ihmisten mailla, eikä villi-pakanain, jotka ehkä taitaisivat meidät suuhunsa syödä." Samassa näkivät talonkin, joka jo ulkoapäinkin näytti kun Euroopalaisten huonerakennus. Sen asukkaat olivat vanhaa Hispanjan sukua, ja kielen murre heillä usiammasta kielestä seoitettu. Herra oli jo ennenkin paljo maita kulkenut, ymmärsi heidän puheensa puolittain, ja taisi myös itse selittää heille, mistä hädästä ja onnettomuudesta äsken olivat pääsneet, pyytäin heiltä ruokaa ja apua.

Isäntä lupasi mielellänsäkin auttaa heitä, antoi heille vähäisen ruokaa -- kauvan nälkää kärsineillen ei sovikaan paljo yhtäkkiä antaa, sillä se tappaisi heidät paikalla -- sitte asetti hän heidät makaamaan.

Jaakoppi nukkui heti, ja makasi seuraavaan aamuun asti raskaassa unessa. Mutta kuinka häntä eikö huoletuttanut, kun hän aamulla herätessänsä näki arvossa pidettävän, rakastetun haaksirikko-kumppalinsa sairaana, ja niin heikkona, ettei ollenkaan voinut vuoteelta nousta. "Kyll' on tämä yö ollut pitkä minulla", sanoi herra; "vanhan ruumiini piti viimein raueta, mutta minä uskon kuitenkin, Jumalan ei sallivan sitä surua sinulle, että sinun täytyisi jättää minun vieraalle maalle."

Mikä Jaakopilla muutamia viikkoja ennen olisi ollut mahdotointa, nimittäin sairaan hoitaminen, se oli hänelle nyt aivan mielenperäistä työtä; yhtäläiseen istui hän sairaan vieressä ja palveli häntä, millä vaan taisi. "Oh! olisinko minä ennen", ajatteli hän itsekseen, "tällä tavalla huolta kantanut vanhasta, vaivaisesta äitistäni, elikkä jos Jumala auttaisi minua vielä kerran hänen luoksensa, voi kuinka mielelläni enkö nyt tahtoisi häntä lapsellisella rakkaudella palvella ja huojentaa hänen vaivojansa vanhoilla päivillään, jos kohta onkin mahdotointa palkita hänelle kaikkia niitä itkuja ja kärsimistä, joita entisellä elämälläni hänelle laitin."

Ehkä herra makasi sairaana vuoteella, ja Jaakopilla oli kyllin hänestä huolta ja murhetta, niin tuli heidän kuitenkin kiittää onneansa, että olivat niin hyvään paikkaan joutuneet. Talon isäntä oli heidät hyvästi vastaan ottanut ja antanut heille, mitä tarvitsivat. Herra lahjoitti muutamia päiviä jälkeen isännälle kulta-uurinsa kiitollisuuden osotteeksi ja sanoi: "teillen on töissänne hyvä kello tarpeellinen, sairas sitä ei tarvitse, sentähden ottakaa se joksikin palkinnoksi hyvyydestänne meitä kohtaan." Mutta sen hyvän isännän piti pian mannermaalle lähteä, jossa hänellä oli toinen talo, ja siellä usiampia kuukausia viipyä. Talouden asiat jäivät siksi ajaksi erään mulatti-naisen huoleen. Mulateiksi sanotaan niitä ihmisiä, joiden vanhemmat ovat, toinen valkiapintaista kansaa, toinen mustapintaista murjaanin sukua. Mutta kun isäntä oli pois lähtenyt, niin alkoi sairaan herran ja onnettoman Jaakopin elo tulla paljo vaikiammaksi. Ensin tiedusteli uusi emännöitsiä, eikö heillä olisi kulta-uuria hänellenkin antaa, sillä sen, minkä isäntä oli saanut, oli hän myötänsä vienyt. Kun heillä vaivaisilla haaksirikon alaisilla ei ollut uuria eikä mitään muuta lahjusta hänellen antaa, niin kohteli hän heitä kovin tylysti ja nuriamielisesti. Jaakoppi rukoili, että antaisi edes sairaalle herralle mitä tämä tarvitsi, mutta nainen vastasi, ettei hän ollut tottunut milloinkaan laiskoja pötkiä huoneessansa suvaitsemaan; jos siis tahtoisi ruokaa itsellensä ja sairaalle, niin olisi hänelle paras lähteä pellolle ja raataa.

Kun Jaakoppi oli nämät kovat sanat herralle kertonut, vastasi tämä ja sanoi: "elä huoli, Jaakoppi, siitä mieltäsi pahaksi panna! kyllä minä tulen hoitajattakin toimeen, ja tällä saarella on kova puutos työväestä. Mene siis ja auta talon väkeä töissänsä, minkä jaksat; sen tahdon itsekin, jos tulen jällen terveeksi voimiani myöten tehdä."

Hyvällä mielellä lähti Jaakoppi nyt työlle, ja raati otsansa hiessä aamusta iltaan. Kun herra parani ja emäntänainen määräsi tällenkin kaikenlaisia toimituksia, riennätti Jaakoppi omaa päivätyötänsä niin että pääsi auttamaan kovan onnen kumppaliansa. Jaakopin ripsas ja joutuisa työnteko lepytti jälle pian emäntänaisen, ettei heiltä kielletty mitä tarvitsivat.

Pyhäpäivän tultua oli Jaakopilla suuri ikävöiminen lukea Jumalan sanaa, johon hänellä nyt ei kuitenkaan ollut tilaa, kun kirjoja ei löytynyt talossa, ei minkään kielistä. Woi kuinka katkerasti ja sydämmellisesti eikö hän nyt katunut sitä kauhittavaista työtänsä, kun oli vaivaisen äitinsä ainoan perinnön, sen hänelle matka-evääksi annetun raamatun niin onnettomalla tavalla hävittänyt, ja usein rukoili hän, että Jumala vielä kerran laittaisi hänelle tilan raamatun lukemiseen. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi pikemmin, kun toivoikaan. Kerran käski emäntä-nainen häntä aitan parvesta vääntiätä noutamaan. Siellä näki hän orsilta rippuvan euroopalaisen pukukerran ja muutamia sota-aseita seinillä, ja siinä loukossa, kusta etsi vääntiätä, löysi hän yhden kirjankin. Hän aukasi sen ja näki suureksi iloksensa sen olevan Englannin kielisen raamatun.

Kirja toisessa kädessänsä kiiruhti hän tupaan ja rukoili emäntä-naiselta lupaa, saada sitä kirjaa pyhinä ja joutohetkinä lueskellaksensa.

Emäntä-nainen naurahti hänen innollensa ja sanoi: "sen kirjan sinä kyllä saat omaksesikin, jos tästälähin teet työtä niin hartaasti ja uskollisesti, kun tähän asti; meillä on se kirja aivan joutava, kun ei kukaan ymmärrä sitä lukea. Usiampia vuosia sitte särkyi eräs laiva likellä tätä saarta, ja siitä löysimme sen kirjankin." Jaakoppi tuli siitä sangen iloiseksi ja raati työn-ajan, jos mahdollinen, vieläkin hartaammasti kun ennen, jolla miellytti emäntä-naisen päivä päivältä leppiämmäksi heitä kohtaan. Joutohetket ja varsinkin pyhäpäivät ei hän tuskin syömä-ajaksikaan jättänyt raamattua kädestänsä. Mitä enemmin hän luki, sitä selvemmäksi tuli se hänelle, ja mitä itse ei ymmärtänyt, sen selitti herra hänelle mielellänsäkin. Tähän asti oli hän aina epäillyt suurten synteinsä ja rikostensa anteeksi saamisesta, mutta nyt tuli hän siitäkin asiasta vakuutetuksi, ettei enää ollenkaan epäillyt. Nyt vasta tuli hän oikein ymmärtämään, missä sokeudessa hän tähän asti oli ollut, ja aivan uusi elämä aukeni hänen eteensä. Se merenvirta, joka särkyneestä laivasta kuljetti häntä saarelle, oli nyt tullut hänelle Jumalan armovirraksi, joka johdatti häntä entisestä pakanallisesta elämästä uuteen kristilliseen elämään.

Kun Jaakoppi entisessä elämässään oli työntekoon tottumatoin, niin alkoi hänen ruumiinsa muutamain viikkokautten perästä vaipua ja raueta. Usein ajatteli hän ja pelkäsi iltaan asti ei kestävänsä, mutta väänsi kuitenkin uskollisesti työtä tehdä, jos kuinka suurella ruumiin pakolla. Eikä ainoasti raskas työnteko, mutta Afrikan maan kuumuuskin näännytti häntä kovasti, että veri välimmiten juoksi nenästä, ja lopulla ei tahtonut yölläkään ruumiinsa pakottamiselta lepoa saada.

Kaiken sen havaitsi herra ja koki itsekin auttaa Jaakoppia, jota tämä ei kuitenkaan suvainnut, sillä hän kunnioitti ja rakasti herraa varsin kuin uutta isäntää. Herra lohdutti häntä ymmärtäväisillä puheillansakin ja sanoi: "Kyllä niinä kymmeninä vuosina, joksi ajaksi sinua tuomittiin ulkomaalla olemaan, et olisi tullut sitä vaivaa näkemään ja rasitusta kärsimään kun näinä kymmeninä viikkokausina, jotka tällä saarella kohta olemme olleet. Sentähden uskonkin, että sinä jo täysin määrin olet kärsinyt sen laillisen rangaistuksen entisestä pahasta elämästäsi, ja ettäs Jumalan avulla vielä pääset vanhaa äitiäsi lohduttamaan."

Muutamana pyhä-iltapuolena istui Jaakoppi puun varjossa ja luki raamattuansa, kun yhtäkkiä kuuli kotimaan kieltä selkiästi ja isolla äänellä puhuttavan. Hän käänsi päätänsä ja näki herran ja kaksi muuta herrasmiestä hänen kanssansa lähestyvän häntä. "Nyt, Jaakoppi!" sanoi vanha herra, "on meille pääsinpäivä tullut. Tässä likellä on Englannin laiva ankkurissa, ja Indian maalta tuleva lähtee se kotia niin pian kuin vaan on raitista vettä tarpeensa tältä saarelta saanut. Wielä päälle päätteeksi on laivan Kapteini vanha ystäväni."

Se sanoma ei kuitenkaan ilahuttanut Jaakoppia; surullisella mielellä vastasi hän: "teillä kyllä, hyvä herra, on pääsinpäivänne likellä, mutta kuinkas tohtisin minä, semmoinen suuri pahantekiä, vastoin lakia ja tuomiopäätöstä lähteä kotimaalle?" Herra vastasi: "ei nyt muuta, kun lähde vaan matkaan! kyllä minä kotiin tultuamme tahdon vastata puolestasi. Ja toivon myös Jumalan avulla saattavani niin laittaa, että Esivalta osoittaa armon sinulle, ja sinä saat jäädä kotiin."

Se vene, joka laivasta lähetettiin heitä noutamaan, toi myötänsä jonkun rahasumman, jonka vanha herra oli pyytänyt kapteinin lainaamaan hänelle. Siitä jakoi hän hyvästi jättäissä pieniä lahjoja emäntä-naiselle ja muulle talonväelle, jotka kyllin olisivat palkinneet heidän elatuksensa, jonka saarella ollessansa olivat saaneet, jos sitä eivät työllänsä olisikaan ansainneet. Tulikin emäntä-naisen ja muun väen mieli siitä niin hyväksi, että itkusilmin jättivät hyvästi ja saattivat heitä rannalle, kussa vene odotti.

Molemmat olivat nyt hyvällä Englannin laivalla, jonka kapteini otti heitä leppiästi vastaan ja kohteli heitä ystävällisesti koko matka-ajalla. Laiva kulki myös onnellisesti ja läheni Englannin rantoja.

Mutta nyt siirtykämme katsomaan Jaakopin vanhaa äitiä Londonissa. Sen jo olemme maininneet, että Kersantti oli Jaakopin piplian, jonka hän äitiltänsä oli hyvästi jättäissä saanut ja viinaan menettänyt, viinan kauppiaalta ostanut. Londoniin tultuansa tiedusteli hän vankivartialta, missä Jaakopin äiti asui, ja siitä tiedon saatuansa riensi hän piplia kädessä sinne ja sanoi: "katso tuossa on sinun ainoa tavarasi jällen! Se oli liian hyvä kelvottomalle pojallesi; sentähden vaihetti hän sen viinaan, jonka paremmin tiesi, mihin se kelpaa."

Se kova sanoma koski niin äitin sydämmeen, että meni kokonaan näännyksiin ja tupertui lattialle maahan. Ei olisi luullut enää vettä hänen silmissänsä löytyvän, mutta vieläkin pursui niistä runsaasti kyyneleitä, kun viimeinenkin toivo Jaakoppi pojastansa oli kadonnut. Hämmästyneenä seisoi hyväntahtoinen kersantti hänen vieressänsä ja ei tietänyt, mitä hänen piti tekemän. Wiimein sanoi hän: "Jumala vahvistakoon ja auttakoon sinua, vaivainen leski; minä en voi sinua auttaa. Mutta minä tulen kohta jällen." Sen sanoi hän ja läksi ulos.

Kersantti juoksi kotiin vaimonsa luoksi, joka myös oli hyväntahtoinen ihminen ja mielellään autti toisia hädän ja puutteen-alaisia, kun vaan taisi. Hän elätti itsiänsä vaatetten pesulla, ja oli itsekin köyhässä tilassa. Heti riensi hän miehensä kanssa Jaakopin äitiä katsomaan, ja kun tämä vielä makasi pian tunnotoinna, poikkesi hän likellä asuvaa lääkäriä etsimään, joka olikin kotona ja valmis sairaan luoksi tulemaan. Kersantilta kuultuansa, miten sen laita oli, sanoi lääkäri: "työstä ja murheesta, kuin myöskin kehnosta ravinnosta on hän niin heikoksi tullut, ettei hänelle lääkityksistä ole varsinaista apua. Mutta minulla on yksi tuttava rouva tiedossa, joka on pyytänyt minua ilmoittamaan hänelle, jos missä tapaisin semmoisia hätään tulleita, joita hän varoillansa ja kanssakärsivällisyydellänsä taitaisi auttaa. Sama rouva on juuri paras lääkäri tälle sairaalle, ja hälle lähetän sanan kohta kotiin tultuani."

Niin teki myös tohtori, laitti sanan rouvalle, ja parin tiiman päästä tulikin tämä, ja nähtyänsä, mitä sairas ruumiinsa puolesta tarvitsi, laitti hänelle paremmat makuuvaatteet, ruokaa ja juomaa, lohdutti häntä sitte kristillisillä puheilla Jumalan isällisestä huolenpidosta, jonka etsiväinen armo usein saapi suurimmatki syntiset parannuksen tielle johdatetuksi, jonka tähden hänenkin Jaakoppinsa vielä mahdollisesti taitaisi kääntyä ja parantaa itsensä. Semmoista hyvyyttä ja kanssakärsivällisyyttä ei vielä kukaan ollut Jaakopin äitille koko hänen leski-päivinänsä osoittanut, mutta semmoista tarvettakaan hänellä ei ollut tähän asti ollut.

Kahdeksan kuukautta oli jo kulunut siitä ajasta kun äiti oli pojaltansa hyvästi ottanut ja oli jo myös sanoma ennättänyt tulla siitä, että laiva, jossa Jaakoppi muiden pahantekiäin kanssa kulki, oli särkynyt, ja että koko laiva-väki luultavasti oli meren pohjassa. Sen kuultuansa itki Jaakopin äiti katkerasti ja rukoili Jumalaa poikansa puolesta kyyneleet silmissä hartaasti.

Mutta samaan aikaan, kun sanoma haaksirikosta ennätti tulla, tuli Indiasta palaava laivakin Londonin haminaan ja mainittu sotaherramme ja Jaakoppi siinä laivassa. "Kun sinulle nyt annettaisi lupa kotimaalle jäädä, niinkuin minä toivon", sanoi herra Jaakopille, "niin minkä elatuskeinon ottaisit sinä itsellesi?" "Minkä muun, kun palveluksen", vastasi Jaakoppi; "työtä tekemään olen nyt tottunut, enkä uskokaan työnteon kotimaalla olevan niin raskaan, kuin kuumassa Afrikassa. Uskollisella ja uutteralla työnteolla luulisin voivani saada ja ansaita jotain vanhalle äitilleniki, ettei tulisi nälkää kärsimään, jos hän vielä on elossa."

"Se on kaikki hyvä", sanoi herra, "ja pellon viljelystyötä taidan minä huokiasti laittaa sinulle, jos tahdot."

Kaupunkiin tultua käski herra Jaakopin seurata itseänsä kotitaloonsa, joka oli suuri, komia kivikartano, ja jossa herran omaiset ja palveliat verrattomalla ilolla ottivat häntä vastaan, varsinkin kun jo olivat peljänneet hänenkin mereen hukkuneeksi. Herra tervehytti heitä leppiästi ja osottain Jaakoppia sanoi hän heille: "tuossa on minun veteen hukkumasta pelastajani." Sitte kertoi hän heille kaikki sen, mitä jo edellisestä kirjoituksesta tiedämme.

Herran rouva ja sukulaiset kiittivät nyt ilokyyneleet silmissä Jaakoppia, joka koskaan ennen ei ollut tuntenut tykönänsä sitä tytyväisyyden tuntoa, kun hänelle näistä kiitoksista läksi.

"Täksi päiväksi jäät sinä tänne", sanoi herra, "kyllä minä teen paraani sinun edestäsi, että toivon annettavan sinulle luvan kotimaalle jäädä; huomena käymme äitiäsi katsomassa."

Jaakopille annettiin eri tupansa asua ja vielä samana päivänä sai hän herralta uudet vaatteet kuin myöskin täyden rahakukkaron. "Ne saat sinä", sanoi herra, "joksikin palkinnoksi henkeni pelastuksesta veden hädässä; kun huomena tapaat äitisi, niin anna niistä osa hänellenki!" Kun herra oli kovin korkiassa virassa ja kuninkaaltakin tuttu, niin sai hän pian toimitetuksi sen, että Jaakopillen annettiin lupa olla ja liikkua Londonissa, kunnes hänen asiansa tulis uudelleen tutkituksi.

Päivällä jälkeen, se oli pääsiäispäivänä, käski herra Jaakopin istua kanssansa vaunuihin. Ensin ajoivat kirkkoon, jossa sydämmellisellä hartaudella kiittivät ja ylistivät Jumalata, joka kaikkina aikoina ja erittäinkin viimeisessä veden hädässä niin ihmeellisesti oli heidän henkensä säilyttänyt, ja myös rukoilivat, että hän vastedes armollisesti varjeleisi heitä niin ruumiillisesta kuin hengellisestä hädästä, etteivät kiusaukset milloinkaan saisi heitä oikialta tieltä vietellyksi.

Kirkosta ajoivat suoraa tietä Jaakopin äitin luoksi, josta herra oli tiedon saanut, että vielä eli. Herra astui ensin yksinään sisään ja tervehti häntä leppiästi. Sitte sanoi hän: "minä olen kuullut teidän olevan Jumalala pelkääväisen ihmisen, jonka ainoa turva ja ilo on Jumalan sanassa. Myös olen kuullut teidän pahantapaisesta pojastanne, jonka oikeus on tuominnut maalta hyljättäväksi. Mutta jos nyt eli toiste sama poika ilmestyisi jälle ja sanoisi: 'äiti, minä olen kauhiasti syntiä tehnyt Jumalata ja sinua vastaan, mutta anna minullen anteeksi kaikki murheet, itkut ja huokaukset, jotka minä olen sinulle saattanut!' niin taitaisitko unhohtaa ja anteeksi antaa ne?"