Part 1

MERENVIRTA

Kirj.

GOTTHILF HEINRICH VON SCHUBERT

uomentanut lapsille, sivistyksen ja tiedon avuksi, luettavaksi E.L.

Lasten Hupainen Huvitus II.

Helsingissä, Suomal. Kirjallisuuden Seuran Kirjapainossa, 1851.

Öhmanin Kirjakaupan kustannuksella.

Imprimatur. Borgå Domkapitel den 18 Juni 1851.

På befallning: Clas Molander.

Jumala on maalle luonut jokija maata kastelemaan ja liikaa vettä maalta pois saattamaan, josta ne, jotka joen rannalla elävät, sekä ihmiset että luontokappaleet, suuresti iloitsevat. Kaunis ruoho kasvaa joen rannalla, puut hyötyvät lihaviksi ja kalat ravitsevat ihmisiä, jotka veneillä ja lotjilla kulkevat Jumalan luomaa tietä, eivätkä tarvitse hevoista kuormaa vetämään. Onkin ylensä tuttu asia, kuinka joet maalla ilahuttavat läheisiä asukkaita.

Mutta mereenkin on Jumala luonut jokija; vesi kulkee ja juoksee meressäkin. Ei sitä kyllä joka meressä tavata, mutta kuitenkin muutamissa. Monen saaren ja likimmäisen rannan välillä on nähtävä, että kun meri syksyllä on mennyt jäähän, niin kuljetaan rannan ja saaren väliä vielä veneellä joku aika jälkeenpäin, joka tulee siitä, että semmoisissa paikoissa kulkee vieno virta, vaikkei silmä sitä selitä. Suurissa ulkomerissä on paikoin havaittu, että vaikka tuulta ei ole ollenkaan, laivat kuitenki kulkevat edespäin, juuri kuin joella vene kulkee soutamatta virtaa myöten alas, ja jos tahdot suoraan poikki joen soutaa, vetää virta venettä alas, mutta vastavirtaa et jaksa ollenkaan soutaa. Samanlaisia virtavesiä löytyy suurilla, aukeilla merilläkin erinäisissä paikoissa, ja semmoiset kuljettavat puita ja muita uima-aineita myötänsä. Jäämeren saarimaat, joilla vilu ehkäisee puut kasvamasta, ja kesää ei kestä kun kolmeksi eli neljäksi viikoksi, saavat polttopuunsa merenvirralta, joka lämpimämpien maiden rannoilta kantaa sinne maajokien ja uurtojen mereen saattamia puita.

Kerran panivat merimiehet likellä Amerikan rantaa kirjan puteliin, tukkivat suun kiinni ja viskasivat sen mereen. Puteli kirjaneen löydettiin joku aika jälkeen kalamiehiltä Norjan rannoilla, ja siitä saatiin sekin tietä, kuinka kauvan aikaa merenvirta tarvitsee, kantaaksensa mitä kuta Amerikasta Norjan maan rannoille.

Olisi kyllä hyvä asia monessa paikassa Suomenkin rantamailla, jos merenvirta sinnekin kuljettaisi puita, joita nyt pitää kalliisti ostaa, ja hyväpä jo on sekin, että niitä laivoilla saapi sinne tuoduksi, sillä maisin vedettyinä olisivat ne paljoa kalliimmat; mutta meidän rantoihin ei juokse merenvirtoja.

Elkäämme kuitenkaan kadehtiko niitä, jotka merenvirroilta saavat puunsa. Kateus on ainakin yksi kuin nuriseminen Jumalata vastaan, ja ilman sitä tulee meidän tietää, että Pohjaismeren saarien asukkailla, jotka sillä tavoin saavat puita, on kovin huonot metsät, hirviän pitkä talvi ja muutenki kaikin puolin suuri kurjuus ja vaivallisuus.

Tämä nyt oli edellä käypä muistutus merenvirrasta; tästä lähdemme kertomaan, mitä Jumala kerran senlaisen virran kautta toimitti.

Englannin summattoman suuressa pääkaupungissa Londonissa, joka kahdenpuolen Temsijokia rakettuna, asutaan kahdelta miljuonalta hengeltä, se on kolmatta osaa enemmältä, kun koko Suomenmaa kaikin kaupunkinensa, siinä ei kauvan aikaa sitten elänyt siivo leskivaimo kahden poikansa kanssa, joita köyhyydessänsä koki elättää ja ihmisiksi kasvattaa. Wanhempi poika, joka jo oli pian mieheksi tulemassa, saatti tasaisella ja ymmärtäväisellä käytöksellänsä ilon äitillensä ja oppi kirjamieheksi, mutta nuorempi oli vielä lapsi. Leski turvasi Jumalaan, piti huolta lapsistansa ja toivoi niistä vanhan päivän varaa itsellensä. Mutta toisin useinki toivotaan, toisin käypi. Wanhempi poika tuli sairaaksi ja kuoli viimein pitkän sairastamisen jälkeen; valvomisesta, murheesta ja itkemisestä kävi äitikin tautivuoteelle, josta pitkään aikaan ei parantunut. Wahva turva Jumalan armoon ja rakkautensa toista poikaa Jaakoppia kohtaan, joka vielä kaipasi äitin silmää ja opetusta, ylläpiti hänen voimiansa, kunnes toki viimein virkeni. Siitä asti oli hänen alinomainen huolensa poikansa kasvattamisesta, joka ei tahtonut oikein menestyä. Äiti rukoili kyllä joka päivä hartaasti Jumalaa siitä asiasta, mutta neuvot ja opetukset eivät kuitenkaan paljo vaikuttaneet; poika oli kevytmielinen ja hillimätöin, ja jos välistä lupasiki vakautua, niin sitä ei kestänyt kauvaksi. Jaakopin suurin vika oli kuitenki tottelemattomuus, joka ainaki vetää lapsia synnistä syntiin ja saattaa heidät vanhemmaksiki tultuansa kelvottomiksi ihmisiksi. Oikian ihmisen, olkoon jos keisari eli kerjäläinen, ei käy aina omaa mieltänsä noudattaminen, sillä mitkä riidat, torat ja tappelut eivät siitä syntyisi, jos jokainen tekisi, kuin tahtoo? Sentähden pitää niin paljo, kuin mahdollista, elää muillenki mieliksi; mutta joka lapsena harjautuu itsepäiseksi, se vanhemmallakin iällä tahtoo totutun tapansa pitää, eikä saa mieltänsä muutetuksi, jos vielä tahtoisiki, jota moni ei juuri yritäkkään. Wanhalla äitillä oli raskas alituinen huoli pojan tottelemattomuudesta, joka vaan kasvoi vuosi vuodelta suuremmaksi.

Pian oli Jaakoppi ynsein ja tottelemattomin lapsi koko piirikunnassa ja niin pahankurinen, että kaikki ymmärtäväiset vanhemmat kielsivät lapsiansa hänen seuraansa menemästä. Äiti ei kyllä säästänyt nuhteita ja kuritusta, mutta niistä ei ollut apua; poika vaan tuli päivä päivältä villimmäksi. Jaakoppi oli jo koko poika hutikka, ja joksiki piti hänen ruveta. Kirjanoppi oli hänelle varsin vastahakoista, jonka tähden äitinsä toimitti hänen puotipojaksi muutamalle miesvainajansa sukulaiselle. Mutta poika, äitinsä silmältä päästyä, vasta heittäysi oikein riivatuksi. Missä vaan tiesi pelattavan, juotavan, riideltävän ja tapeltavan, sinne hänki, kun suinki pääsi. Sitä elämätä piti hän, kunnes joutui vankihuoneesen ja tuomittiin hirteen varkaudesta. Esivalta kuitenki helpotti tuomion hänen nuoruutensa vuoksi, ja määräsi hänen kymmeneksi vuodeksi kauvas ulkomaalle vietäväksi, johon Englannissa, samoin kuin meillä Siperiaan, suurimpia pahantekiöitä viedään.

Jaakoppi ei ollut pikaan käynyt äitinsä luona, johon ennen linnaan jouduttuansakin ei usein mennyt, eikä harvoinkaan, paitsi kun rahaa karttamaan. Kun äiti raukka kuuli hänen kauhian rikoksensa ja sitä seuranneen tuomion, niin kyllä on arvattava, kuinka hän suri, itki ja vaikeroitsi lohduttamattomasti. Ainoa poika, ja seki sillä tavalla menevä! Wielä kerran, ennen kun hän oli pois vietävä, sai äitinsä luvan käydä häntä katsomassa. Muutama naapurin vaimo talutti häntä vankihuoneesen, sillä pitkällinen suru ja itku olivat niin vieneet voiman häneltä, ettei itsepäällensä enää kyennyt vähänkään pitemmälle matkalle. Siellä istui Jaakoppi raudoissa, vankivaatteet päällä ja vahti ovella. Päänsä oli alaspäin nuokuksissa, ei kuitenkaan katuvaisuuden tunnosta, vaan törkiästä uneliaisuudesta; aitistään ei ollut millänsäkään. Tämän sydän oli pakahtua semmoisesta tuimuudesta; jalkansa ei enää kannattaneet häntä; hän kyykertyi maahan ja itki katkerasti. Sitte jälleen siksi voimia saatuansa, nousi hän jaloilleen ja läheni onnetointa poikaansa.

"Jaakoppi, Jaakoppi!" sanoi hän, "tämä on kyllä viimeinen kerta, kun minä sinun tässä ilmassa tapaan, enkä nytkään kuin äitisi, vaan kuin se, joka toisessa elämässä on todistava ja valittava sinua vastaan. Suurella tuskalla synnytin sinun; miesvainajastani leskeksi jäänyt, kasvatin sinua työllä ja vaivalla köyhyydessäni. Lukemattomat yöt valvoin sinua hoitaissa, ja toisina öinä piti minun kätteni työllä elatusta sinulle hankkia. Kuule Jaakoppi ja muista, että minä kerran kaikkitietävän Jumalan edessä tulen todistamaan sinua vastaan, jossa ei käy salaaminen pienintäkään, vaan täytyy kaikki, jos kuinka suurella sydämensä kivulla, ilmi tuoda. Ja tämä on silloin minun todistukseni: siitä asti, kun vähänkin rupesit ymmärtämään, on suurin ja alituinen huoleni ollut, johdattaa sinua hyvälle tielle ja kiinnittää sydäntäsi Jumalan pelkoon ja rakastamiseen, enkä myös laimin lyönyt äitin tavalla nuhdella ja kurittaa sinua. Monet vuodet oli ainoa ravintoni paljas leipä, kyyneleilläni liotin, kyyneleillä, jotka vuosivat sinun tähtesi. Katso! näin kehnoissa ryysyissä olen kauvan käynyt, jotta saisin sinun päällesi jotain parempaa vaatetta; mutta voi kuin jo oletkin vaatetettu, vangin puku päälläsi! Nyt annan sinulle vielä mitä isävainajaltasi vihdoin viimeiseksi on jälillä: katso tuossa on se Pyhä Raamattu, josta monet monituiset vuodet olen saanut ainoan iloni ja lohdutukseni. Pidä se aina rakkaimpana ja kalliimpana tavaranasi, sillä siitä ainoastansa taidat saada apua ja voimaa, käantyä synnin tieltä ja päästä ijankaikkisesta kadotuksesta, joka ilman epäilemättä on osaksesi joutuva. Muista myös se, että kun Jumalan tuomiopäivänä tästälähin tapaamme toinen toisemme, minä silloin olen kysyvä, mitenkä sinä olet käyttänyt tätä isävainajasi perintöä ja äitiraukkasi ainoata ja kalliinta tavaraa."

Jaakoppi näytti ikään kuin vähän liikutetulta, joko häpiältä, vai katumuksen mieleltä; posket hiukan punertuivat, mutta silmään ei tullut vesipisarata. Kuitenki tarttui hän äitiänsä käteen ja sanoi: "elä sure äiti! kyllä mä tästälähin elän paremmin."

Äiti oli myönyt kaikki, mitä hänellä löytyi, vanhat sänkyvaattensaki, ja saanut sillä vähäsen rahaa kokoon. Sen antoi hän nyt pojallensa, laski kätensä hänen päänsä päälle, itki ja rukoili hartaasti, että Jumala ottaisi hänen armoihinsa. Yksi vankihuoneesen tullut kersantti oli kuullut kaikki ja tullut siitä paljo enemmin liikutetuksi, kun poika olikaan. Hän sanoi nyt olevan ajan hyvästi jättää ja äitin palata kotiinsa, jonka siis täytyi erota pojastansa ei toivollakaan, että enää elävin silmin näkisi hänen.

Jonkun ajan oli Jaakoppi alakuloisna ja vielä laivallenki tultua, jolla häntä ja muita maasta vietäviä pahantekiöitä saatettiin Temsijokea alas mereen, oli hän vaiti ja nurruksissa. Siellä tarjosi yksi hänen entisistä rosvokumppaleistansa, joka nyt myös oli saman tuomion saanut, viinaa hänelle. Ensittäin Jaakoppi ei ottanut sitä vastaan; mutta vanha paha tapa, viinamyrkyn viettelevä maku ja seuralaistensa pilkkasanat saivat hänen pian muutetuksi, että otti ja ryyppäsi usiampiaki ryyppyjä, ja koko helvetin tuli, jota äitin kyyneleet olivat tukahuttaneet, riemahti taas uudelleen palamaan. Sillä rahalla, jonka äiti hänellen oli koonnut ja antanut, osti hän viinaa, joi itse ja juotti kumppaleillensa.

Laiva viipyi usiampia vuorokausia rannalla purjetuulta odottamassa, ja sillä ajalla tuli Jaakoppi samanlaiseksi kun ennenkin, jos ei pian pahemmaksi. Sen toteen näyttää seuraavakin kauhia työ. Päivällä ennen laivan rannalta lähtöä myi hän tuoppiin viinaa ja muutamaan kopeikkaan rahaa vanhempainsa ainoan perinnön, sen raamatun, jonka lehdet äiti huolissansa monin kerroin oli kyyneleillänsä liottanut. Raamatussa oli hopiaiset ha'at, jotka olivat jostain arvosta viinamyyjän silmissä, muuten se siitä ei kyllä olis monta kopeikkaa antanut.

Sama Kersantti, joka linnassa oli kuullut äitin varoitukset ja nähnyt hänen antavan ainoan tavaransa, raamatun, Jaakopille, näki nytkin, kuinka tämä muutamaan viinaryyppyyn ja rahakopeikkaan menetti saman kalliin lahjan. Hän hämmästyi ja miltei oikein kauhtunut semmoisesta törkiästä huimuudesta, kiivastui Jaakopille ja muistutti hänellen äitinsä viimeisiä erosanoja. Pian havaitsi hän kuitenkin olevan yhtä, jos puhui puullen eli Jaakopille, sillä tämä viinapäissään ei älynyt mitään. Kun hänen, laivan rannalta lähtiessä, tuli muiden vankivahtien kanssa Londoniin palata, niin osti hän viinanmyyjältä raamatun takaisin ja läksi sen kanssa pois.

Wähän aikaa loiski laiva aalloilla, maa katosi silmistä, eikä ollut kun päällänsä tasainen taivas, allansa vesi vetelä. Jaakoppi heräsi kohmelostansa ja samassa heräsi hänen mielensä ajattelemaan äsken menneitä päiviä: hän muisti äitinsä kyyneleet ja viimeiset sanat; muisti myöskin Kersantin nuhteet, ja kaikki se teki hänen levottomaksi. Kyllä nyt katui katkerasti raamatun myymistänsä, ja olis vaikka sormen kädestänsä antanut, jos sillä olis voinut sen jällen lunastaa; mutta sepä mahdotointa -- hän merellä, raamattu Londonissa, johon hänellä ei ollut toivomistakaan takaisin päästä, kentiesi jos milloinkaan. Näiltä ajatuksilta vaivattiin hän niin, ettei yölläkään saanut unta silmiinsä. Kukapa olis pari päivää ennen arvoinnut näin käyvän, kuin nyt kuitenkin kävi. Hänen kova, tunnotoin sydämmensä tähän asti ei ollut huolinut mistään, ei Jumalasta, eikä äitistänsä, mutta nyt tunsi se yhtäkkiä suuren ikävöimisen niin Jumalan sanaa kuin äitiänsä kohden, ja omatunto vaivasi häntä kovasti sekä muusta, että liiatenki siitä, kun oli köyhän äiti-raukkansa ainoan ja kalliimman tavaran viinaan menettänyt, sen raamatun, jonka äiti tähän asti oli kuin silmäteräänsä säilyttänyt, ja joka kerran ehkä olisi hänenki paremmaksi tehnyt. Monella Englannin laivalla on se kaunis tapa, että merimiehet, jotka muuten kyllä vähän Jumalan sanasta huolivat, pyhäpäivinä lukevat raamattua. Sitä kuuli nyt Jaakoppiki mielellään, ja vedet oikein vuotivat silmistänsä. Kun ikään joku lukia vähäksi ajaksi jätti raamatun, niin rupesi Jaakoppi lukemaan, ja vaikka entiset pahanteko-kumppalinsa nytkin eivät säästäneet herjaussanojansa, niin hän heistä ei ollenkaan huolinut, puhuivat mitä tahansa. Olikin ilkein heistä siksi sairas, ettei kyennyt pilkkaamaan, vaikka kyllä oli ihme hänestä, mitenkä tämä, joka ennen oli valmis kaikkiin pahoin töihin, nyt kiihtyi niin hartaasti Jumalan sanaa lukemaan ja sitä toisilta kuulemaan.

Laiva purjehti lounaista ilmaa, ja oli jo Afrikan kohdalla, kun kuudennella viikolla nousi hirviä myrsky, katkaisi mastot ja täytti laivan vedellä. Kolme päivää oli laiva aalloin vallassa, yötä vasten neljännettä särkyi se karia vasten palasiksi. Ken vaan uida saattoi, pyrki lautain ja palkkein päälle, toivossa niillä henkensä pelastaa, ja myös Jaakoppi oli muutaman laivan palasen päälle joutunut. Ei hän tietänyt, ketä muita hänen kanssansa sillä kappaleella oli, sillä yö oli niin pimiä ja aallot kohisivat niin hirmuisesti, ettei voinut mitään nähdä eikä kuulla.

Päivän koittaissa näki Jaakoppi samalla laivan palasella olevan kaksi muuta miestä. Toinen oli suuri Sotaherra, joka oli ulkomaalle asioitansa toimittamaan mielinyt, toinen laivan merimiehiä, joka haaksirikossa oli ison haavan päähänsä saanut ja nyt oli varsin voimatoin. Kun Sotaherra havaitsi, kuinka surkiassa tilassa merimies raukka oli, pyysi hän Jaakoppiaki häntä auttamaan ja hänen haavojansa sitomaan. Molemmat repivät he sitte palasia vaatteistansa irti ja sitoivat niillä hänen haavansa. Sotaherra, joka jo oli vanhemmalla ikäpuolella, oli niinä hirmuisina päivinä, ennen laivan särkymistä, saksanviinalla voimiansa vahvistanut, ja hänellä sattui vieläkin puteli samaa ainetta taskussa olemaan, jolla pyysi virvoittaa puolikuollutta merimiestä, paraiten kuin taisi.

Tuuli lauhtui vähitellen ja keskeltä taivaslakea alaspaistava päivä kuivasi pian heidän märjät vaatteensa. Mutta olipa heillä murhetta muustakin, kun vaatetten kuivamisesta: koko ympäristöllä eivät nähneet muuta kun aavan meren, ei yhtään henkeä kaikista hätätovereistansa laivalla. Arvattavasti olivat kaikki muut meren pohjassa, paitsi heitä kolmea, jotka vielä olivat hengissä. Eivät myös tietäneet, kuinka etäällä maa-ranta oli, kun sitä mistään ei siintänytkään. Hätä-aikana myrskyssä siitä ei ollut tarkkaa laskua pidetty; nyt oli se varsin mahdotointa. Mutta linnuista, jotka lentivät ilmassa, arvelivat maan ei kovin kaukana olevan, joka maa myös ei taitanut olla muu kun Afrikan maa.

Jaakoppi meri-asioista ei tietänyt mitään, jonka tähden herra ja merimies kahdenkesken neuvottelivat, millä tavalla pääsisivät maapuoleen. Ruokaa heillä ei ollut rahtuakaan, ja kuuma päivän helle teki heidät ilmankin melkein kykenemättömiksi. Jos vaan kolmen päivän sisässä ei tulis apua, niin tuskin heissä olis neljännen näkiätä.

Herra oli merimiehelle aikalomasta tilkan viinaa antanut, joka siksi vahvisti häntä, että viimein kykeni istualleen. Siinä, joka suunnalle katseltuansa, sanoi hän: "kuulkaa, minusta näyttää, kuin idässä päin siintäisi maa, sinne pitää meidän pyrkimän, jos tahdomme henkiin jäädä." Pian hoksasivat toisetkin siellä päin maan siintävän, mutta kuinka taisivat he sinne päästä ilman airotta ja purjeetta?

Merimiehellä oli onneksi iso puukko taskussa; sen otti hän, käski Jaakopin auttamaan itsiänsä, ja saivat pian kolme pienaa laivan palasesta irti, joista tekivät parin airoja, ja sitte miehet soutamaan. Kolmannen pienan kohottivat mastoksi, ja siihen mantteliansa purjeeksi; sillä tuuli puhalsi maata vasten. Kaikki soutivat, minkä suinkin jaksoivat; vanha herrakin otti usein airot haavoistansa sairaan merimiehen kädestä. Kulkikin lautta hyvää vauhtia edespäin, mutta kun olivat soutaneet ja purjehtineet muutamia tiimoja, puistahti merimies päätänsä, nosti airon vedestä ja sanoi: "herra! meidän yrityksemme on peräti tyhjä; jos meillä olis vaikka parikymmentä soutajata ja kaikkein parahimmat purjeet, niin emme kuitenkaan pääsisi maapuoleen. Me olemme joutuneet merenvirtaan ja se viepi meidät mieltänsä myöten, kunne tahtoo. Maa on meistä jo itäpohjasessa ja etäämpänä, kun milloin sen ensin havaitsimme. Näettehän kuinka meriruohoja uipi vieressämme ja tuntuu se kättäkin vasten, kuinka vesi kulkee virtana."

Sillä kohdalla, missä miehet olivat likellä Afrikan maata hädässä, on väkevä merenvirta, joka yhdessä vuorokaudessa kulkee 30 meri-penikuormaa, s.o. 20 tavallista penikuormaa edespäin. Samaa matkaa ei saisi vasten virtaa kuljetuksi, ei kolmessa viikossa, jos tuuli olis kuinkin myötäinen.

Merimies raukka tunsi aikansa jo olevan lähellä jättää tämä mailma, jonka tähden ei enää toivonut maalle kuolemaankaan pääsevänsä. Raskaasta työstä oli kaikki voimansa menettynyt, ja haava päässänsä teki hänelle kauhian tuskan. Hän nakkausi pitkällensä lautalle ja toiset istuivat vesissä silmin hänen vieressänsä, eivätkä voineet millään tavalla auttaa häntä. Herran viinakin oli jo loppunut, jota sairaan mieli ei enää tehnytkään. Wälittäin huokasi hän raskaasti ja kyyneleet vuotivat silmistä, minkä kovaksi tottuneen merimiehen silmistä voivat vuotaa. Sotaherra, sääliväisyyden tunnolta liikutettuna kysyi, niinkö hänen päässänsä oli kova tuska, johon merimies vastasi: "kyll' on, herra kulta, tuska päässänikin, mutta vielä suurempi tuska on minulla sydämmessä." Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen, sanoen: "en minä kyllä pelkää kuolemata. Puolentoista vuotta sitten lahjoitti eräs herra Bedfordin kaupungissa minullen aika hyvän jumalan-sanaisen kirjan. Sitä minä ensittäin silmäilin sieltä täältä ajan kuluksi, mutta viimein tuli se minulle mieluisemmaksi, että lu'in usiammat kerrat läpi, ja sain siitä rohkeuden kuolla, milloin vaan Jumala minua täältä kutsuisi, tietäin että synnit ovat minullen anteeksi annetut, ja että minä tulen tyyneen satamaan, jossa myrskyt ei enää nakkele laivaa; mutta kuitenkin tekee yksi asia sydämmeni kuolema-hetkellä levottomaksi."

"Mikä asia se sitte on", kysyi herra, "joka sinua niin vaivaa ja rasittaa?"

"Oh armas herra!" vastasi merimies, "kotiin jäi minulta sokia sisar ja vanha kivuloinen äiti. Nuoremmalla iälläni tein minä heille paljo surua, ja saatin heidät ilkeydelläni vaivaisiksi. Ennen merelle lähdettyäni olin minä isävainajani jälkeen suutarina, ja tuhlasin pahoissa seuroissa kaiken perityn tavaran."

"Äiti ja sokia sisareni kyllä sekä nuhtelivat minua että rukoilivatkin, mutta minä vastasin heitä kovilla sanoilla ja rasitin heitä monella tavalla. Wähä ennen tälle matkalle lähdettyäni kävin heitä hyvästi jättämässä. Minä tartuin heitä käteen ja sanoin: 'rakkaat äiti ja sisareni! antakaa minullen anteeksi, että minä olen teitä niin pahasti kohdellut. Nyt kun olen sitä ajattelemaan tullut, kadun minä kaikesta sydämmestä entistä elämätäni, ja olen vakaasti päättänyt tästä lähin ruveta paremmin elämään. Rukoilkaa tekin Jumalaa, että hän auttaisi minua aikomuksessani ja antaisi minullen kaikki pahat tekoni anteeksi, ja te kanssa antakaa anteeksi!' Äiti vastasi: 'oh rakas Wilhelmi! minä olen sinulle jo kaikki anteeksi antanut, ja uskon todella, Jumalan sinulle myös anteeksi antavan'; sitä samaa vakuutti minulle sokia sisareni, ja lähteissäni heidän luotansa itkivät molemmat suurella äänellä, ja äitini puhui viimeisiksi sanoiksensa; 'jos, Wilhelmi rukka, tässä mailmassa en enää näkisi sinua, niin toivon sinun kerran taivaassa tapaavani; Jumala olkoon sinun apunasi ja hyvästi siunatkoon sinua!' Siitä kyllä, armas herra! näette minun ei tarvitsevan epäillä äitini ja sokian sisareni anteeksi antamuksesta; mutta kuitenkin vaivaa se minua, että tiedän nyt kuolevani, ennen kun pääsin vielä kerta rukoilemaan heitä siitä, että unhottaisivat kaikki ne kärsimiset, joita minä heille huimuudessani saatin."

Herra oli itsekin vaka ja jumalinen mies, ja lohdutteli merimiestä, kuin paraiten taisi. Hän lupasi myös, jos Jumala häntä auttaisi kotiin, itse mennä merimiehen äitin ja sisaren luoksi, joiden nimet ja asuntopaikan sai merimieheltä kuulla, ja kertoa heille sen, mitä nyt häneltä oli kuullut.

"Oh hyvä herra! sanoi siihen merimies, pitäkää lupauksenne muistossa, ja kun te tulette sinne, niin sanokaa heille näin: 'Wilhelmi kuoli merellä ja puhui juuri kuolemaisillansa, että hän tiesi Jumalan ottavan hänen armoihinsa, mutta teille käski hän sanoa ja rukoilla, että te myös antaisitte hänellen anteeksi kaikki pahat, mitä hän teitä vastaan on tehnyt.'"

Jaakoppi kuuli joka sanan ja hänen sydämmensä tuli kokonaan rauhattomaksi. Joka sana kuolevan merimiehen suusta tuntui hänelle kuin miekalla pistäminen. Hän vielä ei tähän asti ollut oikein ajatellut, kuinka kauhian pahasti hän oli omaa äitiänsä vastaan itsensä käyttänyt; nyt sitä ajatellessaan rupesi hän oikein äänellä itkemään. Eikä hän olisi itkuansa hävennyt, jos olisi vaikka koko mailma näkemässä ollut. Jonkun ajan katkerasti itkettyänsä sanoi hän: "kyll' olet sinä, Wilhelmi, onnellinen, kun tulit äitiltäsi anteeksi anomaan ja saamaan kaikki rikoksesi häntä vastaan; minä olen paljo ilkiämpi äitiäni vastaan ollut. Sen kirjan, minkä vieras herra Bedfordin kaupungissa lahjoitti sinulle, pidit sinä kalliina ja rakkaana, mutta minä onnetoin, minä myin viinatuoppiin ja muutamaan rahakopeikkaan äitini kalliimman tavaran, sen raamatun, jonka hän hyvästi jättäissänsä antoi minulle, ja joka oli hänen ainoa omaisuutensa."

Itku esti hänen enemmän puhumasta. Merimies olisi jotakuta siihen vastaukseksi sanonut, mutta ei saanut päänkivulta kieltänsä kääntymään. Herra muistutti häntä muutamilla sanoilla Jumalan suuresta laupiuudesta, koska tunsi katumuksen tunnon nousneen hänen sydämmeensä, joka on ensimäinen askele parannukseen. Mutta pitkää aikaa ei tainnutkaan puhua hänen kanssansa, sillä Wilhelmillä nähtävästi ei enää ollut monta hetkeä jälillä. Ja yöllä ennen ja nyt uudesti oksetutti häntä kovasti, josta hän tuli aivan heikoksi. Oksentamisen jälkeen valkeni hän kasvoilta ja kuoleman tuskan hiki nousi hänen otsaansa. Herra kysyi, kuinka hänen kanssansa oli; Wilhelmi pani kädet ristiin rintansa päälle ja vastasi hiljaisella äänellä: "jo on rauha kädessä."

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Päivä meni maille, ja kuumaa päivän hellettä seurasi kolkko, viluinen yö. Kuolevata Wilhelmiä kyllä peitettiin purjeella, ja Jaakoppi antoi vielä oman takkinsa peitteen lisäksi, mutta kuitenkin värisi hänen ruumiinsa kovasti. Viimeisellä illan valolla näkivät kumpikin, kuinka rauhan kuva loisti hänen kasvoissansa, vaikka olikin suu vilusta vähän vinossa. Koko yön istuivat likellä häntä, ja Jaakoppi koki sekä hengittämällä että omain kättensä välissä lämmitellä hänen käsiänsä. Herra luki aikalomasta sopivia rukouksia ja virren värsyjä, sillä vaikka Wilhelmi ei enää voinut puhua, niin taisi hän kuitenkin kuulla. Kylmän yön perästä alkoi lopulta päivä koittaa, mutta silloinpa tuli kylmä vielä kovemmaksi. Wilhelmillä oli jo silmät ummessa, otsa kylmä ja kasvot vaaliana; päivän noustessa erosi henki hänestä.