Part 2

ELLIDA (Nousee ikäänkuin tuskan ja levottomuuden ajamana.) Täytyyhän minun jollekin uskoa salaisuuteni. Ei, ei. Istukaa te vaan.

ARNHOLM. Miehenne siis ei tiedä siitä mitään?

ELLIDA. Minä tunnustin hänelle jo alussa, että sydämeni oli kerran ollut kiintynyt toiseen. Enempää hän ei tahtonut tietää. Ja sen jälkeen emme ole kajonneet koko asiaan. Eikähän se muuta ollut, kuin sulaa hulluutta. Ja menihän se sitten ohi. Niin minä tarkoitan, -- tavallansa.

ARNHOLM (Nousee.) Ainoastaan tavallansa? Eikö kokonaan?

ELLIDA. Kyllä, kyllä! Voi, rakas Arnholm. Te ette sittenkään ymmärrä sitä. Ja sehän onkin niin käsittämätöntä. En tiedä miten voisin sen teille selittää. Te vaan luulisitte minua sairaaksi. Taikka kerrassaan hourupäiseksi.

ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, -- nyt teidän todellakin täytyy puhua suunne puhtaaksi.

ELLIDA. No niin. Minä koetan. Kuinka te, järkimies, selitätte sen seikan että -- (Katsoo ulos, keskeyttää.) Puhutaan sitten myöhemmin, tuossa tulee joku vieras. (Lyngstrand tulee puutarhaan vasemmalta. Kukka napinlävessä ja silkkinauhoihin ja papereihin kiedottu kukkavihko kädessä. Seisahtuu, viivyttelee empivän näköisenä verannan luona.)

ELLIDA (Lehtimajasta.) Etsittekö meidän tyttöjä, herra Lyngstrand?

LYNGSTRAND (Käännähtää.) Oh, sielläkö te olettekin, rouva? (Tervehtii ja tulee lähemmäksi.) En. En neitejä. Vaan teitä itseänne, rouva Wangel. Lupasittehan että saisin tulla tervehtimään teitä --.

ELLIDA. Tietysti. Olette aina tervetullut!

LYNGSTRAND. Tuhansia kiitoksia. Ja kun sattui niin onnellisesti, että teillä tänään on juhlapäivä.

ELLIDA. Tekin sen tiedätte?

LYNGSTRAND. Tiedän. Ja sentähden rohkenen ojentaa teille tämän. -- (Kumartaa ja ojentaa kukkavihkon.)

ELLIDA (Hymyilee.) Mutta, hyvä herra Lyngstrand, eikö olisi oikeinta, että antaisitte kauniit kukkanne herra Arnholmille itselleen? Sillä hänhän se kuitenkin on --

LYNGSTRAND (Katsoo epävarmasti toisesta toiseen.) Anteeksi -- mutta minä en tunne tätä vierasta herraa. Tämä on vain. -- Minä tulen syntymäpäivän johdosta.

ELLIDA. Syntymäpäivän? Olette erehtynyt, herra Lyngstrand. Emme vietä kenenkään syntymäpäivää tänään.

LYNGSTRAND (Hymyilee lempeästi.) Oh, minä kyllä tiedän. Vaikka en luullut sitä niin salaiseksi.

ELLIDA. Mitä te tiedätte?

LYNGSTRAND. Että nyt on rouvan syntymäpäivä.

ELLIDA. Minun?

ARNHOLM. (Katsoo kysyvästi häneen.) Tänäänkö? Ei suinkaan?

ELLIDA (Lyngstrandille.) Kuinka olette tullut siihen luuloon?

LYNGSTRAND. Hilde neitihän sen ilmaisi. Minä nähkää pistäysin täällä jo aikaisemmin. Ja silloin kysäsin neideiltä miksi he ovat koristaneet talon kukkasilla ja miksi lippu on liehumassa?

ELLIDA. No?

LYNGSTRAND. Ja silloin Hilde neiti vastasi: tänään on äidin syntymäpäivä.

ELLIDA. Äidin --! Vai siten.

ARNHOLM. Ahaa! (Hilde ja Arnholm katsovat merkitsevästi toisiinsa.) No, koska tämä nuori herra sen kerran tietää -- rouva Wangel, niin --

ELLIDA (Lyngstrandille.) No niin, koska te sen kerran tiedätte niin, --

LYNGSTRAND (Tarjoo jälleen kukkavihkoa.) Saanen toivottaa teille onnea. --

ELLIDA (Ottaa kukat.) Tuhannet kiitokset. Tehkää hyvin ja istukaa hetkiseksi, herra Lyngstrand. (Ellida, Arnholm ja Lyngstrand istuutuvat lehtimajaan.)

ELLIDA. Tämä --- tämä minun syntymäpäiväni -- oli oikeastaan aiottu salaisuudeksi, herra yliopettaja.

ARNHOLM. Niin, nähtävästi. Se ei ollut meitä syrjäisiä varten.

ELLIDA (Laskee kukkavihkon pöydälle.) Juuri niin. Ei meitä syrjäisiä varten.

LYNGSTRAND. Saatte olla huoleti. Minä en virka siitä kellekään kuolevaiselle.

ELLIDA. Sitä en suinkaan tarkoittanut. Mutta kuinka te nyt jaksatte? Minusta näytätte entistä paremmalta.

LYNGSTRAND. Oh, minä uskon tästä pian paranevani. Ja kun sitten tulevana kesänä pääsen ehkä Italiaan. --

ELLIDA. Ja pääsettehän te, sanovat tytöt.

LYNGSTRAND. Niin, sillä minulla on Bergenissä eräs hyväntekijä ja suojelija. Ja hän on luvannut auttaa minua ensi vuonna.

ELLIDA. Miten olette hänen kanssaan joutunut tekemisiin?

LYNGSTRAND. Oh, siitä saan kiittää erästä onnellista sattumaa. Minä olin nähkääs kerran merimiehenä eräässä hänen laivassaan.

ELLIDA. Todellakin? Siihen aikaan teitä huvitti merilläkulkeminen.

LYNGSTRAND. Ei, ei vähääkään. Vaan kun äitini kuoli, niin ei isä sietänyt enään minua vetelehtimässä kotona. Ja niin läksin merille. Sitten jouduimme kotimatkalla Englannin kanavassa haaksirikkoon. Ja se oli onneksi minulle.

ARNHOLM. Kuinka niin?

LYNGSTRAND. Sillä siinä haaksirikossa sain tämän vammani. Tämän täällä rinnassa. Olin näet liian kauan jääkylmässä vedessä, ennenkuin pelastivat minut. Ja sittenhän minun täytyi heittää merimiehenammatti. Ja se oli todellakin suuri onni.

ARNHOLM. Niinkö arvelette?

LYNGSTRAND. Niin. Sillä eihän vamma ole sen vaarallisempi. Ja nythän minä saan ruveta kuvanveistäjäksi, joksi haluan kaikesta sydämestäni. Ajatelkaahan, -- saada muovailla pehmeätä savea, joka taipuu niin hienosti sormien välissä!

ELLIDA. Ja mitä te sitten aiotte muovailla siitä? Vedenhaltijoita ja merenneitoja? Tai muinaisajan viikinkejä?

LYNGSTRAND. Ei, ei mitään niistä. Heti kun vaan siihen pystyn, koetan luoda suuren teoksen. Kokonaisen ryhmäkuvan.

ELLIDA. No niin. Ja mitä se tulee kuvaamaan?

LYNGSTRAND. Jotakin, jonka minä itse olen elänyt.

ARNHOLM. Niin, niin -- pysytelkää vaan semmoisissa aiheissa.

ELLIDA. Mutta mitä se siis esittää?

LYNGSTRAND. Katsokaas, olen ajatellut, että siinä olisi ensinnäkin nuori merimiehen vaimo. Hän nukkuu ja nukkuu niin kumman rauhattomasti. Ja hän näkee unta. Luulenpa saavani hänet sellaiseksi, että heti huomaa hänen näkevän unta.

ARNHOLM. Eikö mitään muuta?

LYNGSTRAND. Tietysti siihen tulee vielä toinenkin henkilö: hänen miehensä, jolle vaimo on ollut uskoton tämän poissaollessa. Ja mies on hukkunut.

ARNHOLM. Mitä sanotte?

ELLIDA. Onko hän hukkunut?

LYNGSTRAND. On, hukkunut merimatkalla. Vaan ihmeellisintä on, että hän yhtäkaikki saapuu kotiin. Se tapahtuu yöllä. Ja nyt hän seisoo siinä vuoteen vieressä ja tuijottaa vaimoonsa, likomärkänä, niinkuin hän oli merestä nostettaissa.

ELLIDA (Vaipuu tuolin selkää vasten.) Onpa se eriskummallista. (Sulkee silmänsä.) Oh, minä näen tuon kaiken ilmielävänä edessäni.

ARNHOLM. Mutta Herran nimessä! Te, herra -- herra -- sanoitte sen olevan omasta elämästänne.

LYNGSTRAND. Aivan niin, minä olenkin sen nähnyt ja kokenut. Tavallaan nähnyt.

ARNHOLM. Nähnyt että kuollut mies --?

LYNGSTRAND. No niin, minä en tietysti tarkoita että olisin sen oikein näkemällä nähnyt. En, ulkonaisesti, ymmärrättekö, mutta joka tapauksessa --

ELLIDA (Elävästi, jännityksellä.) Kertokaa minulle mitä siitä tiedätte. Tästä on minun saatava selko.

ARNHOLM (Hymyilee.) Niin, tässähän on jotakin teille, siinä kun on meren tunnelmaa.

ELLIDA. Miten se siis tapahtui, herra Lyngstrand?

LYNGSTRAND. Niin, kun me silloin olimme kotimatkalle lähdössä eräästä kaupungista -- Halifax oli muistaakseni sen nimi -- täytyi meidän jättää muuan matruuseistamme sinne sairashuoneeseen. Hänen sijalleen pestattiin eräs amerikkalainen. Tämä uusi pursimies --

ELLIDA. Tuo amerikkalainen?

YNGSTRAND. -- Niin; hän sai kerran kapteenilta lainaksi suuren pinkan vanhoja sanomalehtiä, joita hän myötäänsä luki ja selaili, -- oppiakseen norjaa, kuten hän sanoi.

ELLIDA. Entä sitten?

LYNGSTRAND. Sitten eräänä iltana oli kauhea myrsky. Koko miehistö oli kannella, paitsi tuo amerikkalainen ja minä. Hän oli nyrjäyttänyt jalkansa, eikä päässyt paikaltaan. Minä olin myös sairaana ja makuulla. No, siinä hän taas istui lukemassa jotain vanhaa lehteä --

ELLIDA. No! Entä sitten?

LYNGSTRAND. Mutta lukiessaan hän yht'äkkiä älähtää. Minä katson häneen: hän on kalmankalpea kasvoiltaan. Ja sitten hän rutistaa sanomalehden kokoon, ja rupeaa repimään sitä tuhansiksi kappaleiksi. Vaan sen hän teki hiljaa, aivan hiljaa.

ELLIDA. Eikö hän sanonut mitään? Eikö mitään?

LYNGSTRAND. Ei heti. Mutta hetken perästä hän sanoi ikäänkuin itsekseen: Mennyt toiselle. Toiselle miehelle minun poissaollessani.

ELLIDA (Sulkee silmänsä ja sanoo hiljaa:) Sanoiko hän niin?

LYNGSTRAND. Sanoi. Ja ajatelkaahan, -- sen hän sanoi ihan selvällä norjankielellä. Sen miehen oli helppo oppia vieraita kieliä, sen minä sanon.

ELLIDA. Entä sitten? Mitä muuta tapahtui?

LYNGSTRAND. Niin, sitten tulee kaikista kummallisin, jota en voi ikänäni unohtaa. Sillä hän lisäsi, ja senkin yhtä hiljaa: Mutta minun hän on ja minun hän on oleva. Ja minua hänen täytyy seurata, vaikka minun merenpohjasta olisi noustava häntä noutamaan.

ELLIDA (Kaataa itselleen vettä lasiin. Hänen kätensä vapisee.) Huh, miten helteistä täällä on tänään.

LYNGSTRAND. Ja sen hän sanoi sellaisella tahdonvoimalla, että minusta tuntui kuin voisi hän tehdäkin sen.

ELLIDA. Ettekö tiedä, mihin tuo mies on joutunut?

LYNGSTRAND. Hän ei varmaankaan ole enään hengissä, hyvä rouva.

ELLIDA (Kiivaasti.) Mistä sen päätätte?

LYNGSTRAND. Mehän jouduimme sittemmin haaksirikkoon. Minä pääsin isoon veneeseen kapteenin ja viiden muun miehen kanssa. Perämies meni pikkuveneeseen. Siinä oli myös amerikkalainen ja eräs kolmas.

ELLIDA. Ja heistä ei ole kuulunut mitään sen koommin?

LYNGSTRAND. Ei, rouva, ei niin mitään. Hyväntekijäni kirjoitti siitä aivan äskettäin. Mutta juuri sentähden olen saanut niin vastustamattoman halun luoda tästä aiheesta taideteoksen. Tuo uskoton merimiehen vaimo on niin elävänä edessäni. Ja sitten kostaja, joka on hukkunut ja merestä kuitenkin nousee vaimonsa vuoteen viereen. Minä näen selvästi heidät molemmat.

ELLIDA. Minä myöskin (Nousee.) Tulkaa, -- menkäämme sisään. Taikka tuonne rantaan Wangelin luo! Minusta täällä on niin tukahduttavan kuuma (Menee pois lehtimajasta.)

LYNGSTRAND (On niinikään noussut.) Minä puolestani kiitän ja sanon jäähyväiset. Minähän tulin vain nimipäiväonnittelulle.

ELLIDA. No, kuten tahdotte (Ojentaa hänelle kätensä.) Hyvästi ja kiitoksia kukista. (Lyngstrand tervehtii ja poistuu puutarhan portista vasemmalle.)

ARNHOLM. (Nousee ja menee Ellidan luo.) Näen että se koski teihin syvästi, rakas rouva Wangel.

ELLIDA. Niin, voi sanoa niin, vaikka --

ARNHOLM. Mutta eihän se oikeastaan ollut muuta, kuin mitä oli odotettavissa --

ELLIDA (Säpsähtää ja tuijottaa häneen.) Odotettavissa?

ARNHOLM. Niin -- ainakin minusta näyttää.

ELLIDA. Odotettavissa -- että joku tulee ihmisten ilmoille merenpohjasta --! Ja tuommoisesta syystä!

ARNHOLM. Mitä ihmettä! Tuon kaistapäisen herrasmiehen merimiesjuttuko teitä noin --?

ELLIDA. Rakas Arnholm, hän ei ehkä sittenkään ole niin kaistapäinen.

ARNHOLM. Tuo juttu kuolleesta merimiehestäkö teidät noin säikäytti! Minä kun luulin --

ELLIDA. Mitä te luulitte?

ARNHOLM. Minä tietysti luulin, että kaikki oli teidän puoleltanne vain pientä peliä ja -- että teitä koko ajan kiusasi vain se huomio, että miehenne ja hänen lapsensa elävät omaa perhe-elämäänsä, josta te olette kokonaan suljettu pois.

ELLIDA. Ei, ei! Olkoon sen laita miten tahansa. Enhän voi vaatia, että mieheni eläisi yksinomaan minua varten. Minulla ei ole oikeutta siihen.

ARNHOLM. Mutta minusta teillä sentään pitäisi olla se oikeus.

ELLIDA. Ehkä. Mutta minulla ei kuitenkaan ole sitä. Ja elänhän minä itsekin omaa elämääni, josta nuo muut ovat poissuljetut.

ARNHOLM. Te! (Hiljemmin.) Tarkoitatteko, että --? Te -- te -- ettette oikeastaan pidä miehestänne?

ELLIDA. Oi pidän, pidän! Kaikesta sielustani olen ruvennut pitämään hänestä! Ja juuri sentähden tämä on niin kauheata, -- niin selittämätöntä, -- suorastaan käsittämätöntä --!

ARNHOLM. Uskokaa huolenne minulle! Teettehän sen, rouva Wangel?

ELLIDA. Rakas ystäväni, minä en voi. En nyt ainakaan. Toiste ehkä.

BOLETTE (Tulee verannalle ja menee puutarhaan.) Nyt isä tulee konttorista. Emmekö siirtyisi kaikki saliin?

ELLIDA. Tehkäämme se!

(Wangel, toisessa puvussa, tulee Hilden kanssa vasemmalta.)

WANGEL. Kas niin! Tässä olen, ja valmiina vaikka mihin. Nytkös maistuu lasi raikasta.

ELLIDA. Odota hetkinen (Menee lehtimajaan ja tuo kukkaisvihkon.)

HILDE. Katsokaahan! Miten kauniita kukkia! Mistä olet ne saanut?

ELLIDA. Kuvanveistäjä Lyngstrandilta, rakas Hilde.

HILDE (Säpsähtää.) Lyngstrandilta?

BOLETTE (Levottomasti.) Onko Lyngstrand ollut täällä -- nyt taas?

ELLIDA (Hienosti hymyillen.) On. Hän pistäysi täällä tuomassa tämän. Syntymäpäivän johdosta, ymmärrätkö?

BOLETTE (Katsoo nurjasti Hildeen.) Oh! --

HILDE (Muristen.) Mokomakin hölmö!

WANGEL (Tuskallisen neuvottomasti Ellidalle.) Hm. -- Niin, näetkös. -- Minä vakuutan sinulle, rakas, hyvä, kallis Ellida --

ELLIDA (Keskeyttäen.) Tulkaa nyt, pikkutytöt! Panemme minunkin kukkaseni tuonne toisten joukkoon (Menee verannalle.)

BOLETTE (Hiljaa Hiidelle.) Hän on sittekin pohjaltaan hyvä.

HILDE (Puolikovaa, näyttää äkäiseltä.) Mukamas! On olevinaan tehdäkseen isälle mieliksi.

WANGEL (Verannalla, puristaa Ellidan kättä.) Kiitos -- kiitos! Sydämeni kiitos tästä, Ellida!

ELLIDA (Järjestää kukkia.) Mitä vielä -- miksen minäkin olisi mukana koristamassa -- äidin syntymäpäiväksi?

ARNHOLM. Hm. -- (Menee Wangelin ja Ellidan luo. Bolette ja Hilde jäävät puutarhaan.)

TOINEN NÄYTÖS.

"Näkövuorella". Näreikköä kasvava harju kaupungin ulkopuolella. Taaempana näkötorni ja tuuliviiri. Suuria istuinkiviä on asetettu tornin ympärille ja etualalle. Kaukaa perältä näkyy ulkovuono saarineen ja esiinpistävine niemineen. Aavaa merta ei näy. Puolivaloisa kesäyö. Punertava kajastus ilmassa ja etäisillä vuortenbarjanteilla. Neliäänistä laulua kuuluu oikeanpuoleisilta rinteiltä.

Kaupungin nuorisoa, naisia ja herroja nousee parittain harjua myöten oikealta, kulkevat tuttavallisesti keskustellen vahtitornin ohitse poistuen vasemmalle. Heidän jälkeensä tulee Ballested, opastaen ulkomaalaista matkailijaseuruetta, johon kuuluu sekä herroja että naisia. Hänellä on kokonainen kantamus huiveja ja matkalaukkuja.

BALLESTED (Osoittaa ylöspäin kepillään.) Sehen sie, meine Herrschaften, -- tuolla kaukana on vielä eräs Berge. Das wollen wir auch besteigen und so davon alaspäin -- (Jatkaa englannin kielellä ja vie seuransa vasemmalle.)

HILDE (Tulee reippaasti oikeanpuoleista rinnettä, pysähtyy ja katsoo taakseen. Vähän ajan perästä myös Bolette samaa tietä.)

BOLETTE. Mutta, rakas Hilde, miksi juoksimme pois Lyngstrandin luota?

HILDE. Siksi että minä en voi kulkea niin kiusottavan hitaasti. Kas, kas, kuinka hän kömpii tuolla jälessämme.

BOLETTE. Oh, tiedäthän miten heikko hän on.

HILDE. Luuletko että se on kovinkin vaarallista?

BOLETTE. Luulen, varmasti.

HILDE. Hänhän oli isän luona iltapäivällä. Tahtoisinpa tietää, mitä isä hänestä arvelee.

BOLETTE. Isä sanoi että hänessä on alulla keuhkojen kovettuminen tai jotain sellaista. Hän ei elä vanhaksi, sanoi isä.

HILDE. Sanoiko hän niin! Ajatteles -- minä arvelin ihan samaa.

BOLETTE. Mutta älä Herran tähden anna hänen huomata mitään.

HILDE. Oh, kaikkea sinä luuletkin. (Puoliääneen.) Kas niin -- nyt on Hannu kompuroinut ylös. Hannu -- eikö totta, -- hänestä näkyy jo päältäpäin, että hänen nimensä on Hannu.

BOLETTE (Kuiskaa.) Ole nyt järkevä! Muista se!

LYNGSTRAND (Tulee oikealta päivänvarjo kädessä.) Pyydän anteeksi, hyvät neidit, vaan minä en päässyt niin nopeaan kuin te.

HILDE. Oletteko nyt saanut päivänvarjonkin?

LYNGSTRAND. Se on teidän äitinne. Hän käski käyttämään sitä keppinä, sillä omaani en tullut ottaneeksi mukaan.

BOLETTE. Vieläkö he ovat siellä alhaalla? Isä ja muut?

LYNGSTRAND. Ovat. Isänne pistäysi ravintolaan, ja muut istuvat ulkopuolella soittoa kuulemassa. Mutta sitten aikovat he kiivetä tänne, sanoi äitinne.

HILDE (Katsoo häneen.) Nyt olette kai hyvin uupunut?

LYNGSTRAND. Niin, tuntuu kuin olisin hieman uupunut. Luulenpa tosiaan, että minun täytyy istahtaa vähäksi aikaa. (Istuu kivelle.)

HILDE (Hänen edessään.) Tiedättekö, että myöhemmin tanssitaan tuolla alhaalla soittolavalla?

LYNGSTRAND. Kyllä kuulin puhuttavan siitä.

HILDE. Teistä kai on hauska tanssia?

BOLETTE (Poimii kanervikosta kukkasia.) No mutta Hilde, anna nyt herra Lyngstrandin edes hengähtää.

LYNGSTRAND (Hildelle.) Niin, neiti, minä tanssisin mielelläni -- jos vaan voisin.

HILDE. Niinkö. Ettekö ole koskaan opetellut?

LYNGSTRAND. En, en ole opetellutkaan. Mutta en minä oikeastaan sitä tarkoittanut. Tarkoitin, etten voi rintani tähden.

HILDE. Tuon vamman vuoksi, jonka sanotte saaneenne.

LYNGSTRAND. Niin, vamman vuoksi.

HILDE. Oletteko kovin huolissanne tuon vamman tähden?

LYNGSTRAND. Enkä. Sitä en juuri voi sanoa. (Hymyilee.) Luulen että ihmiset juuri siitä syystä ovat niin hyviä ja ystävällisiä minua kohtaan.

HILDE. Niin! ja eihän se niin vaarallinen vamma olekaan.

LYNGSTRAND. Ei, ei lainkaan vaarallinen. Niin ymmärsin isännekin sanat.

HILDE. Ja paraneehan se, kunhan vaan pääsette matkustamaan.

LYNGSTRAND. Paranee tietysti.

BOLETTE (Ojentaa kukkaset.) Kas tässä herra Lyngstrand, pistäkää ne napinläpeen.

LYNGSTRAND. Oi, tuhannen kiitosta, hyvä neiti! Te olette liian hyvä minua kohtaan.

HILDE (Katsoo alas oikealle.) Tuolta he nyt tulevat tietä myöten.

BOLETTE (Katsoo samaanne.) Kunpa vaan tietäisivät, mistä tie kääntyy. Ei, nyt menevät he väärään suuntaan.

LYNGSTRAND (Nousee.) Minä juoksen tienhaaraan ja huudan heille.

HILDE. Saattepa silloin huutaa keuhkojen täydeltä.

BOLETTE. Ei, älkää menkö. Väsytätte vaan turhaan itseänne.

LYNGSTRAND. Oh, alamäkeen pääsee niin helposti. (Menee oikealle.)

HILDE. Alamäkeen niin! (Tähystää hänen jälkeensä.) Ja lisäksi hän vielä loikkii. Eikä ajattele että hänen on jälleen kiivettävä ylös.

BOLETTE. Miesparka --

HILDE. Ottaisitko Lyngstrandin, jos hän kosisi sinua?

BOLETTE. Oletko hassu?

HILDE. Tarkoitan tietysti ellei hänellä olisi tuota iankaikkista vammaa. Ja ellei hänen täytyisi kuolla niin pian. Ottaisitko silloin?

BOLETTE. Minusta olisi viisainta että sinä hänet ottaisit.

HILDE. Ei, siitä ei tule mitään. Mieshän on rutiköyhä. Hänhän ei voi elättää itseäänkään.

BOLETTE. Miksi siis puhut niin paljon hänestä?

HILDE. Vamman tähden, tietysti.

BOLETTE. En ole juuri huomannut, että sinä säälisit häntä sen vuoksi.

HILDE. Enhän minä säalikkään. Mutta minusta on vaan niin houkuttelevaa. --

BOLETTE. Mikä?

HILDE. Katsella häntä ja saada hänet vakuuttamaan, ettei se ole vaarallista. Ja että hän matkustaa kerran ulkomaille ja että hänestä tulee suuri taiteilija. Tuohon kaikkeen hän uskoo ja on niin kumman itsetyvtyväinen. Siitä ei kuitenkaan tule mitään. Ei kuuna päivänä. Hän ei elä niin kauan. Se on minusta niin jännittävää ajatella.

BOLETTE. Jännittävää!

HILDE. Niin, minusta se on hyvin jännittävää. En voi auttaa sitä.

BOLETTE. Hyi, Hilde, sinä olet oikein paha tyttö!

HILDE. Vaikka olisinkin! Uhallakin! (Katsoo laaksoon.) Vihdoinkin! Arnholm ei oikein pidä kiipeämisestä. (Kääntyy.) Niin, nytpä muistan: tiedätkös mitä huomasin hänestä päivällistä syödessämme?

BOLETTE. No?

HILDE. Ajatteles, -- hänen hiuksensa alkavat jo lähteä -- täältä päälaelta.

BOLETTE. Loruja! Se ei ole totta.

HILDE. Onpas. Ja sitten on hänellä jo ryppyjä tässä silmäin ympärillä. Hyvänen aika, kuinka sinä saatoitkin olla niin rakastunut häneen, silloin kun hän oli sinun opettajasi!

BOLETTE (Hymyilee.) Niin, voitko ymmärtää? Muistelen kerran oikein itkeneeni sentähden, että hän sanoi Bolettea rumaksi nimeksi.

HILDE. Niin, kukapa uskoisi! (Katsoo jälleen alas.) Ei. Mutta katsoppas nyt tuota, sinäkin. Nyt "merenneito" tepastelee Arnholmin rinnalla ja puhelee hänen kanssaan. Eikä isän kanssa. Luulenpa etteivät nuo kaksi katsele karsaasti toisiinsa.

BOLETTE. Sinun tulisi hävetä, Hilde, kerrankin oikein hävetä. Kuinka voit päästää suustasi jotain semmoista? Ja juuri nyt kun meidän välimme oli parantunut --

HILDE. Kyllä kai! Kaikkea sinä kuvitteletkin! E-ei! meidän välimme ei tule ikäpäivänä hyväksi, sillä hän ei suoraan sanoen sovi meille. Emmekä me hänelle. Herra ties, miksi isä toikin hänet taloonsa! Minua ei ihmetyttäisi, vaikka hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi ruveta hulluksi.

BOLETTE. Hulluksi? Mitä sinä puhutkaan!

HILDE. Oh, kummempia on kuultu. Hänen äitinsäkin tuli hulluksi. Ja kuolikin hulluna, tiedän mä.

BOLETTE. Ja joka paikkaan sinä pistät nokkasi. Mutta älä nyt lavertele siitä muille. Ole nyt kiltti -- isän tähden. Kuuletko, Hilde?

(Wangel, Ellida, Arnholm ja Lyngstrand tulevat ylös oikealta.)

ELLIDA (Osoittaa perälle.) Tuolla se on?

ARNHOLM. Niin, sielläpäin se varmaankin on.

ELLIDA. Ja etäämpänä on meri.

BOLETTE (Arnholmille.) Eikö täällä ylhäällä ole kaunista?

ARNHOLM. SuurenmoistaI Mikä ihana näköala!

WANGEL. Te ette varmaankaan ole ennen käynyt täällä?

ARNHOLM. En, en koskaan. Ja tuskin siihen aikaan tänne olisi päässytkään. Silloin ei ollut tietä minkäänlaista.

WANGEL. Muista varustuksista puhumattakaan. Kaikki mukavuudet olemme saaneet vasta viime vuosina.

BOLETTE. Tuolta "Luotsikukkulalta" on näköala vielä suurenmoisempi.

WANGEL. Menemmekö sinne, Ellida?

ELLIDA (Istuu kivelle.) Kiitos. Minä jään tähän. Mutta menkää te muut. Istun täällä sen aikaa.

WANGEL. Minä jään sinun luoksesi. Voivathan tytöt opastaa herra Arnholmia.

BOLETTE. Lähdettekö meidän kanssamme, herra Arnholm?

ARNHOLM. Hyvin mielelläni. Onko sillekin kukkulalle tie?

WANGEL. On. Hyvä ja leveä tie.

HILDE. Tie on niin leveä, että kaksi henkeä voi mukavasti kulkea käsikynkässä.

ARNHOLM. (Leikillisesti.) Voiko siihen luottaa, pikku neiti (Bolettelle.) Mitäs jos me koettaisimme.

BOLETTE (Pidätellen hymyään.) Koetetaan vaan! (Menevät käsikynkässä vasemmalle.)

HILDE (Lyngstrandille.) Menemmekö mekin?

LYNGSTRAND. Käsikynkässäkö --?

HILDE. Miksei! Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

LYNGSTRAND (Ottaa hänen kätensä ja hymyilee tyytyväisesti.) Tämäpä on oikein hassun hauskaa.

HILDE. Hassun --?

LYNGSTRAND. Tämähän näyttää siltä, kuin olisimme kihloissa.

HILDE. Ette varmaankaan koskaan ole kävellyt käsikoukussa naisen kanssa, herra Lyngstrand? (Menevät vasemmalle.)

WANGEL (Seisoo tornin luona.) Rakas Ellida, nyt saamme olla hetkisen kahdenkesken.

ELLIDA. Niin, tule istumaan tähän viereeni.

WANGEL (Istuutuu.) Täällä on niin rauhallista. Puhelkaamme nyt.

ELLIDA. Mistä?

WANGEL. Sinusta, Ellida ja meidän keskinäisestä suhteestamme. Näen kyllä, ettei se voi jäädä tälleen.

ELLIDA. Mikä sen voisi muuttaa?

WANGEL. Keskinäinen luottamus, rakkaani. Täysi yhteiselämä -- niinkuin ensi aikoina.

ELLIDA. Oh, jos se voisi palata! Mutta se on mahdotonta!

WANGEL. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Siitä mitä silloin tällöin olen kuullut sinun suustasi, luulen päässeeni ajatustesi perille.

ELLIDA (Kiihkeästi.) Sitä et ole! Älä sano että sinä ymmärrät minua --!

WANGEL. Luulen sentään. Sinulla on rehellinen luonne, Ellida. Uskollinen sydän --

ELLIDA. Niin, niin minulla on.

WANGEL. Ja sen aviosuhteen, jossa sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi ja turvalliseksi, tulee olla täydellinen ja eheä.

ELLIDA (Katsoo häneen jännitettynä.) Niin -- entä sitten!

WANGEL. Sinä et ole luotu kenenkään toiseksi vaimoksi.

ELLIDA. Kuinka tulit ajatelleeksi sitä juuri nyt?

WANGEL. Olen jo usein sitä aavistanut. Tänään se lopullisesti minulle selveni. Lasten muistojuhla -- sinä pidit minua jonkinlaisena heidän rikostoverinaan -- no niin -- miehen muistot eivät niin helposti haihdukaan. Eivät minun ainakaan. En ole sellainen.

ELLIDA. Sen tiedän. Hyvin sen tiedän.

WANGEL. Mutta yhtä kaikki sinä erehdyt. Sinusta tuntuu melkein siltä, kuin lasten äiti yhä eläisi. Ikäänkuin hän näkymättömänä olisi meidän keskellämme. Luulet, että minun sydämeni on jaettuna hänen ja sinun välillä. Se ajatus vaivaa sinua. Sinusta meidän suhteessamme on ikäänkuin jotain epäsiveellistä. Sentähden et enää voi -- tahi et enää tahdo elää minun vaimonani.

ELLIDA (Nousee.) Sinä olet huomannut kaiken tämän? Olet selvillä tästä kaikesta?

WANGEL. Tänään olen vihdoin päässyt siitä täysin selville. Kokonaan.

ELLIDA. Kokonaan, sanot. Ob, älä usko...

WANGEL (Nousee.) Rakas Ellida, minä tiedän kyllä, että tässä ei ole vielä kaikki.

ELLIDA (Tuskallisesti.) Sinä tiedät, että siinä on muutakin?