Part 6

"Älkäämme laulako toista sellaista pistämättä jotain muuta väliin", sanoi Dan, ja hanuri heläytti rallattavan, mukaansa vievän sävelen, joka päättyi:

"Viiskolmatta viikkoa siit' on, kun maata nähty on, ja viistoista sataa sentneriä, niin, viistoista sataa sentneriä, toista sataa kukkura-sentneriä meillä saaliinamme on!"

"Seis, seis!" karjui Tom Platt. "Tahdotko sinä pilata koko matkamme, Dan? Tuohan on joonas, jos sen laulaa ennenkuin kaikki suola on kosteana."

"Eipähän ole. Onkos, isä? Paitsi jos laulaa kaikkein viimeisen värsyn. Kyllähän minä toki joonakset tiedän!"

"Mitä ne ovat?" kysyi Harvey. "Mikä on joonas?"

"Joonas on mikä hyvänsä, mikä pilaa onnen. Joskus se on mies -- joskus se on poika -- taikka sanko. Kerran oli meillä muuan halkaisuveitsi joonaksena kahden matkan ajan, kunnes huomasimme sen", sanoi Tom Platt. "Joonaksia on kaikenlaisia. Jim Bourke oli joonas, kunnes hän hukkui Georges-matalikolle. En koskaan lähtisi samalle laivalle Jim Bourken kanssa, en vaikka olisin nälkään nääntymässä. 'Ezra Floodilla' oli muuan vihreä vene, joka oli joonas, ja vielä pahinta lajia. Hukutti kuusi miestä, se vene, ja hohti tulelta öisin telineellään."

"Ja uskotteko te tuota?" sanoi Harvey, muistaen mitä Tom Platt oli sanonut kynttilöistä ja laivanmalleista. "Eikö ole niin, että mikä tapahtuu, se tapahtuu?"

Vastustavaa mutinaa kuului joka taholta kojuista. "Maalla kyllä; mutta laivassa on toinen seikka", sanoi Disko. "Älä sinä tee pilkkaa joonaksista, nuori mies."

"Mutta Harvey ei ainakaan ole joonas. Päivä sen jälkeen kun hän tuli meille, me saimme mainion saaliin."

Kokki heitti päänsä pystyyn ja päästi äkkiä naurun -- omituisen, onton naurun. Hän oli kovin kummallinen neekeri.

"Turkanen!" sanoi Pitkä Jack. "Älä tee noin toiste, tohtori. Me emme ole siihen tottuneet."

"Mikäs on vikana?" sanoi Dan. "Eivätkö kalat syöneet hyvin sen jälkeen kun olimme saaneet hänet laivalle?"

"Kyllä niin", sanoi kokki. "Minä tiedän sen, mutta saalis ei ole vielä kaikki."

"Hän ei tule tuottamaan meille mitään harmia", sanoi Dan kiivaasti. "Mitä sinä oikein tarkotat noilla viittailuillasi? _Hänen_ laitansa on niinkuin pitääkin."

"Ei mitään harmia. Ei. Mutta hänestä tulee kerran sinun herrasi, Danny".

"Siinäkö kaikki?" sanoi Dan levollisesti. "Tuskinpa hänestä vain sitä tulee."

"Herra!" sanoi kokki osottaen Harveyta. "Palvelija!" ja hän viittasi Daniin.

"Sepä oli uutinen. Kuinkahan pian tuo tapahtuisi?" sanoi Dan nauraen.

"Muutamien vuosien perästä, ja minä tulen näkemään sen. Herra ja palvelija -- palvelija ja herra."

"Mistä kummasta sinä sen voit tietää?" sanoi Tom Platt.

"Päässäni -- siellä minä näen."

"Millä tavoin?" kysyivät kaikki yhdestä suusta.

"En tiedä, mutta niin tulee käymään." Kokki painoi jälleen päänsä alas ryhtyen jatkamaan perunain kuorimista, eivätkä he saaneet häntä virkkamaan sanaakaan sen koommin.

"Kyllä taitaa saada tapahtua paljon, ennenkuin Harvey mitenkään tulee minun herrakseni", sanoi Dan, "mutta se minusta kuitenkin on hauskaa, ettei tohtori suvainnut merkitä häntä joonakseksi. Muuten minä epäilen että Salters-setä on mitä täydellisin joonas, mitä tulee hänen omaan erikoiseen onneensa. Kuka tietää vaikka se olisi tarttuvaa kuin isorokko. Hänen pitäisi olla 'Carrie Pitmanilla'. Se alus on varmaankin itse oma joonaansa - sen ajelehtimiseen ei miehistöllä eikä varusteilla näytä olevan mitään vaikutusta. Herra nähköön! Se riistäytyy irti ihan laakatyvenelläkin."

"Me olemme nyt kuitenkin onnellisesti erillämme laivastosta", sanoi Disko. "Niin 'Carrie Pitmanista' kuin muistakin." Kanteen koputettiin.

"Salters-setä on tavannut onnensa", sanoi Dan isänsä poistuttua.

"Ilma on selvennyt", huusi Disko, ja kaikki kanssissaolijat kapusivat ylös hengittämään vähän raitista ilmaa. Sumu oli hälvennyt, mutta meri kohoili suurissa vyöryaalloissa. "Täällä Ollaan" liukui ikäänkuin pitkiin, syviin kujanteisiin ja rotkoihin, jotka olisivat tuntuneet varsin mukavilta ja suojaisilta, jos ne vain olisivat pysyneet hiljaa; mutta ne muuttelehtivat herkeämättä ja säälimättä ja viskasivat kuunarin jonkun aaltokukkulan huipulle tuhansien samanlaisten harmaitten vesivuorten joukossa, ja tuuli tohisi sen köysistössä, kun se mutkitteli jälleen aallon rinnettä alas. Jossain kauempana aalto räjähti vaahtokimpuksi ja toiset seurasivat perässä kuin merkin saatuaan, kunnes tuo harmaa ja valkoinen kudos alkoi pyöriä Harveyn silmissä. Neljä tai viisi myrskypääskystä kaareili ympäriinsä, kirkaisten aina keulan ohi liitäessään. Pari sadekuuroa harhaili määrää vailla toivottomalla vesiaavikolla, kiitäen myötätuuleen, peräytyen takaisin ja häipyen lopulta pois.

"Minusta näytti kuin jotain olisi vilahtanut tuolla suunnalla", sanoi Salters-setä viitaten koilliseen.

"Ei suinkaan se mahda olla mikään kalastajalaivastosta", sanoi Disko tähystäen kulmakarvainsa alitse, toinen käsi kanssin käytävän laidalla, aluksen lujan keulan hakatessa aallonpohjia. "Meri on tyyntymässä kelpo vauhtia. Danny, etkö haluaisi pistäytyä hiukan ylös katsomaan miten meidän poijumme laita on?"

Danny suurine saappaineen pikemmin juoksi kuin kiipesi ylös isonmaston köysiä (mikä kalvoi Harveyn mieltä kateudella), tarrautui käpröttämään häälyville ristipuille ja antoi katseensa kiertää, kunnes se keksi pienen, mustan poijulipun mailin päässä erään vyöryaallon hartioilta.

"Se on selvä!" huusi hän. "Purje ohoi! Suoraan pohjoisessa, tulee tänne päin kuin tuppurissa! Se on kuunari."

He odottivat vielä puolen tunnin verran, jonka aikana taivas selkeni läikittäin, päästäen silloin tällöin vaisun päivän pilkistämään ja synnyttämään merenpinnalle ruskeanvihreitä täpliä. Sitten he näkivät jatkamattoman keulamaston kohoavan esiin, sukeltavan ja häviävän, ilmestyäkseen seuraavan aallon harjalla korkean, vanhanaikaisilla puisilla etanansarvi-taaveteilla varustetun peräkeulan seuraamana. Purjeet olivat värjätyt keltaisenruskeiksi.

"Ranskalainen!" huusi Dan. "Ei, ei se olekaan. I-sä!"

"Ei tuo ole ranskalainen", sanoi Disko. "Salters, sinun huono onnesi on lujemmassa kuin näveri nassakan päässä."

"Minulla on silmät. Se on setä Abishai."

"Oletko siitä ihan varma?"

"Kaikkien joonaitten pääruhtinas", vaikeroi Tom Platt. "Voi, Salters, Salters, minkätähden et ollut vuoteessasi nukkumassa!"

"Mistä minä saatoin arvata?" sanoi Salters parka, kun kuunari keikkui lähemmäksi.

Se olisi hyvin voinut olla itse "Lentävä Hollantilainen" -- niin likainen, siivoton ja ruokoton oli jokainen köysi ja puunkappale sen kannella. Sen vanhanaikainen yläperäkansi oli neljää tai viittä jalkaa korkea, ja sen köysistö liehui solmuisena ja sotkuisena kuin leväkasa laiturin päässä. Se lasketti myötätuuleen -- kamalasti mutkaillen -- sen haruspurje oli laskettu toimimaan jonkinlaisena ylimääräisenä keulapurjeena -- "häväisty", kuten he sanoivat --, ja keulapuomi höllitetty ulos kauas yli laidan. Kokkapuu kekotti pystyssä kuin vanhanmallisessa rekatissa; halkaisijapuomi oli vahvistettu ja jatkostettu ja naulattu ja kiskotettu niin että olisi ollut mahdotonta sitä enempää korjata; ja kohottaessaan keulansa ylös ja istuutuessaan leveälle takamukselleen muistutti kuunari ihmeen elävästi homssuista, likaista, häijyä vanhaa akkaa, joka heittää pilkallisia silmäyksiä siivoon nuoreen tyttöön.

"Se on Abishai", sanoi Salters. "Täynnänsä viinaa ja jumalattomia miehiä, ja Luojan tuomio lakkaamatta väijymässä saavuttamatta häntä kuitenkaan pysyväisestä. Hän on lähtenyt hakemaan syöttejä Miquelonin puolesta."

"Hän purjehtii sen pohjaan", sanoi Pitkä Jack. "Tuo taklaus ei ole tällaista ilmaa varten."

"Tuskin vain, muuten hän olisi tehnyt sen jo aikaa sitten", sanoi Disko. "Näyttää siltä kuin hän aikoisi purjehtia _meidät_ pohjaan. Eikö sen keulapuoli ole syvemmällä kuin tavallisesti, Tom Platt?"

"Jos hänellä on tapana lastata se noin, niin se ei ole turvallinen tapa", vastasi puhuteltu hitaasti. "Jos taas täppeet ovat varisseet pois, niin hänen pitäisi joutua pumppujen ääreen mitä pikimmin."

Kuvatus survoi lähemmäksi, kääntyi ympäri ratisten ja kolisten ja jäi keikkumaan päin tuuleen kuulomatkan päässä.

Harmaapartainen mies viittoili reilingin yli ja kangertava ääni huusi jotain, mistä Harvey ei saanut selvää. Mutta Diskon kasvot synkkenivät. "Hän panee vaikka joka riu'un laivastaan vaaraan, kun vain saa ilmottaa huonoja uutisia. Sanoo että meillä on odotettavissa tuulen kääntyminen. Hänellä itsellään on odotettavissa pahempaa. Abishai! _Abishai_!" Hän heilutti käsivarttaan ylös ja alas jäljitellen pumpun ääressä työskentelevää miestä ja viittasi keulaan. Miehistö ivasi häntä ja nauroi.

"Menkää hiiden kattilaan!" kirkui setä Abishai. "Raitis tuuli -- raitis tuuli. Haa! Te olette viimeisellä retkellänne kaikki, te Gloucesterin turskat. Te ette enää Gloucesteria näe, ette totisesti!"

"Hulluna päissään -- kuten tavallista", sanoi Tom Platt. "Olisinpa kuitenkin suonut ettei hän olisi keksinyt meitä."

Alus ajautui äänenkantaman ulkopuolelle harmaahapsen kiljuessa jotain tanssiaisista meren pohjassa ja kuolleesta miehestä kanssissa. Harveyta värisytti. Hänkin oli nähnyt aluksen siivottoman kannen ja hurjakatsantoisen miehistön.

"Tuo on kerrassaan uiva helvetti miehitykselleen", sanoi Pitkä Jack. "Mitähän konnantöitä hän on mahtanut tehdä maissa?"

"Hän on pitkäsiimakalastaja", selitti Dan Harveylle, "ja hän hakee syöttiä mistä milloinkin pitkin rannikkoa. Ei, ei meidän puolesta. Hän liikkuu pitkin etelä- ja itärannikkoa tuolla noin." Hän nyökäytti päätään vaarallisten Newfoundlandin rantojen suuntaan. "Isä ei suostu milloinkaan päästämään minua maihin siellä. Ne ovat hyvin rajua väkeä siellä -- ja Abishain miehet kaikkein rajuimpia. Näithän hänen aluksensa? Sen sanotaan olevan lähes seitsemänkymmenen vuoden vanha; viimeinen vanhoista Marbleheadin korkokengistä. Sellaisia peräkansia ei enää tehdä. Abishai ei kuitenkaan käy Marbleheadissa. Hänen ei ole sinne hyvä mennä. Hän ajelehtii vain ympäriinsä velkaisena, vetäen pitkääsiimaa ja kiroillen, niinkuin itse kuulit. Hän on ollut joonas jo monet vuodet. Saa viinoja Fecampin aluksista tekemällä taikoja ja myömällä tuulia ynnä muulla sellaisella pelillä. Luulen että hän on hullu."

"Ei kannata mennä siiman alitse tänä iltana", sanoi Tom Platt levollisen toivottomana. "Hän laski meidän sivullemme varta vasten kirotakseen meitä. Antaisinpa palkkani ja osuuteni, jos saisin nähdä hänet vanhan 'Ohion' käymäkannella siihen aikaan kun vielä annettiin raippoja. Kuusi tusinaa olisi parahiksi, kun vielä Sam Mocatta antaisi ne ristirastiin!"

Homssuinen 'korkokenkä' tanssi juopuneen tavoin myötätuuleen, ja kaikkien katseet seurasivat sitä. Äkkiä kokki huusi fonograafiäänellään: "Omaa kuolemaansa hän ennusti! Hän on mennyt -- mennyt, sanon minä! Katsokaa!" Laiva purjehti kelmeään päivänpaisteläikkään kolmen tai neljän mailin päässä. Läikkä himmeni ja häipyi pois, ja samassa kuin valo hävisi, hävisi kuunarikin. Se vaipui aallonsyvänteeseen -- eikä sitä enää näkynyt.

"Se on uponnut, totta totisesti!" huusi Disko kiiruhtaen perään. "Päissään tai selvinä, meidän on autettava heitä. Vetäkää lyhyelle ja nostakaa ankkuri! Nopeaan!"

Harvey viskautui kumoon kannelle sysäyksestä, joka seurasi halkaisijan ja keulapurjeen asettamista, sillä he hinasivat ankkuriköyden lyhyelle ja aikaa säästääkseen tempaisivat ankkurin hartiavoimalla pohjasta, hinaten sen ylös ollessaan jo menossa. Tällaista väkivaltaista menettelytapaa ei juuri käytetä muulloin kuin kysymyksen ollessa elämästä ja kuolemasta, ja pikku kuunari valitteli kuin inhimillinen olento. He laskivat sinne päin, mihin Abishain alus oli hävinnyt; löysivät pari kolme pitkäsiimasammiota, viinapullon, rikkinäisen veneen, mutta ei mitään muuta. "Antakaa niitten olla", sanoi Disko, vaikkei kukaan ollut maininnutkaan niitten pois korjaamisesta. "En tahtoisi tulitikkuakaan Abishain laivalta. Se upposi varmaankin suoraan kuin kivi. Varmaan se on vuotanut jo viikon päivät, eikä heille pälkähtänyt päähänkään pumputa sitä. Siinäkin meni yksi laiva viimeiseen satamaansa kaikki miehet juovuksissa."

"Kiitos olkoon!" sanoi Pitkä Jack. "Meidän olisi ollut auttaminen, jos he olisivat olleet pinnalla."

"Samaa minä ajattelin", virkkoi Tom Platt.

"Mennyt! Mennyt!" sanoi kokki silmiään pyöritellen. "Hän on vienyt mukanaan oman onnensa."

"Oike' hyvä asia, minä ajattelen, kertoa laivastolle kun näemme. Aa, mitä?" sanoi Manuel. "Jos laskee tuolla tapaa myötätuulta ja se repii auki saumansa, niin -- --" Hän leväytti käsivartensa kuvaamattomalla eleellä. Penn istui kajuutan katon reunalle ja nyyhkytti tapahtuman kauheutta ja surkeutta. Harvey ei käsittänyt täysin, että hän oli nähnyt kuoleman avoimella ulapalla, mutta hänen oli hyvin paha olla.

Sitten Dan kiipesi jälleen ristipuille, ja Disko ohjasi aluksen takaisin heidän omien pitkäsiimapoijujensa näkyville juuri kun sumupeite uudelleen laskeutui vesille.

"Me menemme kovasti pian näillä vesillä, silloin kun menemme", oli kaikki mitä hän sanoi Harveylle. "Ajattele sitä vähän aikaa, nuori mies. Se oli viinan työtä."

Päivällisen jälkeen oli jo siksi tyventynyt, että voitiin pyydystää kannelta -- Penn ja Salters-setä olivat erittäin innokkaita tällä kertaa, ja saalis oli iso ja isoja kaloja.

"Abishai on varmasti vienyt onnensa mukanaan", sanoi Salters. "Tuuli ei ole kääntynyt eikä yltynyt eikä tehnyt mitään. Mitenhän lienee pitkänsiiman laita? Minä ainakin halveksin taikauskoa."

Tom Platt väitti että olisi kaikkein parasta nostaa siimat ylös ja siirtyä toiseen pyyntipaikkaan. Mutta kokki sanoi: "Onni on kahdessa kappaleessa. Te näette sen kun katsotte. Minä tiedän." Tämä houkutteli Pitkää Jackia siinä määrässä että hän sai Tom Plattin taivutetuksi, ja he lähtivät kokemaan siimaa yhdessä.

Siiman alitse meneminen tapahtuu siten, että siima vedetään ylös toiselta puolen venettä, irrotetaan kalat, pannaan uudet syötit koukkuihin ja lasketaan ne jälleen mereen -- se on kuin pesuvaatteiden nuoralle ripustamista ja siitä irrottamista. Se on aikaa vievää ja jokseenkin vaarallista työtä, sillä pitkä, alas notkistuva siima voi riipaista veneen upoksiin yhdessä vilauksessa, Mutta kun kuunarin miehet kuulivat sumusta kumahtavan: "Oi katteini, te viimeinen", niin heidän mielensä keventyivät. Vene pyörähti aluksen sivulle hyvässä lastissa; Tom Platt huusi Manuelia tulemaan heille apuveneeksi.

"Onni on leikattu keskeltä poikki kahteen kappaleeseen", sanoi Pitkä Jack hangoten kaloja kannelle, Harveyn ihmetellessä suu ammollaan sitä taitoa, millä syvälle vajoava vene varjeltiin uppoamasta. "Puolet siimasta oli paljaita kurpitsoita. Tom Platt tahtoi että lappaisimme ylös siiman ja heittäisimme puuhan sikseen; mutta minä sanoin, että 'minä luotan tohtoriin, joka on kaukonäkijä', ja toinen puoli oli ihan katketakseen täynnä isoja kaloja. Joudu, Manuel, ja tuo saavillinen syöttejä. Onni on vesillä tänä iltana."

Kalat tarttuivat ahnaasti uusilla syöteillä varustettuihin koukkuihin, joista heidän toverinsa juuri oli saatu irrotetuiksi, ja Tom Platt ja Pitkä Jack kulkivat säännöllisesti siiman päästä päähän, veneen kokan vajotessa märän koukkusarjan painosta, varistaen irti merikurkkuja, joita he kutsuivat kurpitsoiksi, iskien juuri saatuja turskia veneenlaitaa vasten, pannen uusia syöttejä ja täyttäen Manuelin venettä hämärään asti.

"En tahdo panna mitään vaaranalaiseksi", sanoi Disko silloin -- "kun se on uiskentelemassa ympäriinsä niin lähellä. Abishai ei uppoa viikkoon ainakaan. Hilatkaa ylös veneet, niin perkkaamme illalliselta päästyä."

Se oli suurenmoinen perkkaus-urakka, jonka vaikutusta lisäsi läsnäolollaan kolme neljä huokailevaa miekkavalasta. Se kesti yhdeksään asti, ja hangotessaan halottuja kaloja ruumaan Harvey kuuli kolmasti Diskon nauravan itsekseen.

"Sinähän edistyt turkasen pitkin askelin", sanoi Dan, kun he hioivat veitsiä miesten mentyä sisään. "On melkoinen merenkäynti tänä iltana, enkä minä ole kuullut sinun mainitsevan siitä mitään."

"En ole joutanut", vastasi Harvey koetellen veitsen terää. "Mutta kun nyt sitä ajattelen, niin kyllä tämä laiva on kova keikkumaan."

Pikku kuunari kuppelehti ankkurinsa ympärillä hopeaharjaisten aaltojen keskellä. Peräydyttyään muka kuin hämmästyksissään nähdessään pingotetun ankkuriköyden, se kiepsahtikin sen kimppuun kuin kissanpoikanen, veden ryöpsähtäessä vitjarei'istä sen alasviskautuessa pyssyn pauketta muistuttavalla jymyllä. Se pudisteli päätään kuin sanoen: "Ikävä kyllä en voi jäädä luoksesi kauemmaksi. Minun täytyy lähteä pohjoiseen", minkä jälkeen se alkoi solua pois, pysähtyen äkkiä ravistellen taklaustaan mahtipontisesti. "Kuten juuri olin aikeissa huomauttaa", alotti se, vakavasti kuin humalainen mies lyhtypylväälle. Lauseen loppuosa (se esitti tietysti sanansa pantomiimisesti) hukkui kiepsauspuuskaan, jonka kestäessä se käyttäytyi kuin nuoranpätkää pureksiva koiranpentu, lylleröinen nainen poikkisatulassa, päätön kana tai herhiläisen pistämä lehmä, aina sen mukaan miten meren oikut sitä pitelivät.

"Katsohan kun se esittää kappalettaan. Se on Patrick Henry [amerikkalainen valtiomies ja kuuluisa puhuja] nyt", sanoi Dan.

Se huiskahti sivuttain vyöryaallolle ja teki eleitä halkaisijapuomillaan vasemmalle ja oikealle.

"Mutta -- minä -- puolestani -- sanon: -- antakaa minulle -- vapaus -- tai antakaa minulle -- kuolema!"

Läpsis! Se lyyskähti pinnalla välkkyvään kuutamokujaan tehden itsetietoisen koreilevan niiauksen, joka olisi ollut hyvinkin vaikuttava, jollei ruorirattaan koneisto olisi pilkallisesti nauraa kikattanut kopissaan.

Harvey nauroi ääneen. "Sehän on ihan kuin elävä", sanoi hän.

"Se on vakava kuin talo ja kuiva kuin silli", sanoi Dan ihastuksissaan, viskautuessaan keskellä ryöppyä kannen toiselle laidalle. "Torjuu pois aaltoja torjumistaan ja sanoo: 'Älkää tulko kovin liki!' Katsohan -- katsohan sitä toki! Turkanen! Sinun pitäisi nähdä kun joku niistä hammastikuista tempoo ankkuriaan viidentoista sylen vedestä."

"Mitä ne hammastikut ovat, Dan?"

"Niitä uusia turskan- ja sillinpyyntialuksia. Keula hieno kuin huvipurrella, kokkapuu terävä ja kajuutta niin suuri kuin meidän ruuma. Olen kuullut että itse Burgess on tehnyt mallit kolmeen tai neljään sellaiseen. Isä ei mistä pidä, kun ne survovat ja tärskyttävät, mutta ne ovat hyvin tuottavia. Isä osaa kyllä löytää kalapaikat, mutta hän on niin vanhoillinen -- hän ei seuraa aikansa edistyksiä. Ne ovat täpötäynnä kaikenlaisia työtäsäästäviä laitteita. Etkö ole koskaan nähnyt 'Electoria' Gloucesterista? Se on mainio, vaikka onkin hammastikku."

"Mitä sellaiset maksavat, Dan?"

"Mahdottomia summia. Viisitoista tuhatta luullakseni, ehkä enemmänkin. Niissä on kultahelat ja kaikki mitä vain voi ajatella." Ja itsekseen, puoliääneen, hän lisäsi: "Minä panisin kai sillekin nimeksi 'Hattie S.'"

V.

Tämä oli alkuna moniin puheluihin Danin kanssa, joka kertoi Harveylle, mistä syystä hän olisi tahtonut muuttaa veneensä nimen tuolle kuvitellulle Burgess-malliselle turskanpyyntialukselle. Harvey sai kuulla aika paljon Gloucesterissa asuvasta todellisesta Hattie'sta; näki suortuvan hänen tukkaansa -- minkä Dan, huomattuaan kauniit pyynnöt tehottomiksi, oli "kähveltänyt" Hattien istuessa hänen edessään koulussa viime talvena -- ynnä hänen valokuvansa. Hattie oli noin neljäntoista vuoden vanha, halveksi poikia sanomattomasti ja oli tallannut Danin sydäntä koko talven. Kaiken tämän ilmaisi Dan Harveylle juhlallisia vaitiolon lupauksia vastaan kannella kuunvalossa, pilkkopimeässä, taikka sakeassa sumussa, vingahteleva ruoriratas takanaan, kalteva kansi edessään ja ympärillä levoton, pauhaava meri. Kerran, kun pojat oppivat tuntemaan toisiaan, sukeutui heidän välillään tietysti tappelu, joka riehui keulasta perään, kunnes Penn tuli ylös ja erotti heidät, luvaten kuitenkin olla kertomatta Diskolle, joka piti vahtivuorolla tappelemista miltei pahempana kuin nukkumista. Harvey ei ollut läheskään Danin veroinen ruumiinvoimiltaan, mutta hänen uuden kouluutuksensa vaikutus ilmeni erittäin edullisella tavalla siinä, että hän tyytyi tappioonsa eikä koettanut voittaa vastustajaansa millään ala-arvoisilla keinoilla.

Tämä tapahtui sen jälkeen kun Harvey oli parantunut lukuisista ajoksista, joita oli syntynyt hänen käsivarsiinsa kyynärpäitten ja ranteitten välille märän villanutun ja öljytakin hankauksesta. Suolainen vesi kirveli niitä ilkeästi, mutta kun ne olivat kypsyneet, käsitteli Dan niitä Diskon partaveitsellä ja vakuutti Harveylle että hän oli nyt "täysverinen matalikkolainen"; kalanrasvahaavat olivat nimittäin sen säätyluokan ominaismerkki, johon hän nyt kuului.

Koska hän oli poika ja lisäksi uutterasti työssä, ei hän vaivannut päätään liian paljolla ajattelemisella. Hän oli tosin hyvin pahoillaan äitinsä tähden ja kaipasi usein häntä, etenkin saadakseen kertoa hänelle tästä uudesta ihmeellisestä elämästä ja omasta loistavasta edistymisestään siinä. Muuten ei hän mielellään kovin usein mietiskellyt, miten äiti kesti hänen otaksutun kuolemansa tuottaman iskun. Mutta eräänä päivänä, kun hän seisoi kanssin portailla härnäten kokkia, joka oli syyttänyt häntä ja Dania paistinpiirakkain kähveltämisestä, hän johtui ajattelemaan, että tämä oli melkoisesti arvokkaampaa kuin ottaa vastaan nenästyksiä vierailta ihmisiltä vuokratun höyrylaivan tupakkasalongissa.

Hän kuului tunnustettuna osana asiain järjestykseen "Täällä Ollaan"-kuunarilla; hänellä oli määrätty paikkansa pöydän ääressä ja määrätty makuukojunsa, ja hän saattoi hyvin esiintyä puolestaan myrskypäivien pitkinä juttelu-hetkinä, jolloin toiset olivat aina valmiit kuuntelemaan hänen kertomuksiaan -- tai "satuja", kuten he sanoivat -- hänen maalla viettämästään elämästä. Hän ei tarvinnut montakaan päivää oivaltaakseen, että jos hän esitti niitä piirteinä omasta elämästään, -- joka muuten tuntui hyvin kaukaiselta -- niin ei kukaan Dania lukuunottamatta (ja Daninkin usko oli kovalla koetuksella) olisi myöntänyt niitä mahdollisiksi. Siksi hän tekaisi itsestään tuttavan, jonkun pojan, josta hän oli kuullut puhuttavan, joka ajeli pienoiskokoisilla, neljän ponyn vetämillä vaunuilla Toledossa, Ohiossa, tilasi neljä vaatekertaa yhdellä haavaa ja piti kutsuja, joissa tytöistä vanhin ei ollut varsin viidentoista vanha. Salters väitti että tuollaiset jutut olivat kovasti synnillisiä, jollei suorastaan Jumalan pilkkaa, mutta hänkin kuunteli yhtä ahnaasti kuin toisetkin; ja ne arvostelut, joita he lausuivat kertomusten lopussa, antoivat Harveylle aivan uusia ajatuksia vaatteista, kultalehti-imukkeisista savukkeista, sormuksista kelloista, hajuvesistä, pienistä päivälliskutsuista, samppanjasta, kortinpeluusta ja hotellimukavuuksista. Vähitellen hänen äänensävynsä muuttui hänen kertoessaan "tuttavastaan", jonka Pitkä Jack oli ristinyt "hulluksi naskaliksi", "kultahela-vauvaksi", "imeväksi huijariksi" muitten samanlaatuisten hyväilynimien ohella; ja merisaappaisiin puetut jalat pöydälle nostettuna hän keksi vielä juttuja silkkipyjamoista ja ulkomailta erikoisesti tilatuista kaulaliinoista "tuttavansa" huonoa mainetta lisätäkseen. Harvey oli hyvin mukautuvainen, ja hänellä oli terävä silmä ja korva tarkkaamaan kaikkien ympärilläolevien kasvojen ja äänien ilmeitä ja sävyjä.

Ennen pitkää hän tiesi missä Disko säilytti vanhaa vihreäksi kuorettunutta kvadranttia -- makuukojussaan matrassin alla. Mitattuaan auringon korkeuden ja "Vanhan Maanviljelijän Almanakan" avulla löydettyään leveysasteen, Harvey juoksi kajuuttaan ja raaputti asteluvun ja päivämäärän rautanaulalla kamiininpiipun ruosteiseen pintaan. Eihän valtamerihöyryn yli-insinöörikään olisi voinut tehdä enempää, eikä kolmekymmentä vuotta palvellut laivankuljettaja olisi pystynyt jäljittelemään puoleksikaan sitä vanhan merikarhun ryhtiä ja ilmettä, jolla Harvey, ensin muistettuaan sylkäistä laidan yli, lausui julki kuunarin senpäiväisen aseman ja sitten, ja vasta sitten, otti Diskolta kvadrantin viedäkseen sen pois. Kaikilla tällaisilla tiloilla on tarkat käyttäytymissääntönsä.