Part 5

"Ohei!" Danin siima riipaisi uurteista ja naarmuista reilinkiä. "Mutta miten ihmeessä isä tiesi? Tulehan auttamaan, Harve. Se on iso ryökäle." He vetivät yhdessä ja kiskoivat kannelle mulkosilmäisen, kaksikymmen-naulaisen turskan. Se oli nielaissut syötin suoraan vatsaansa.

"Mutta sen pintahan on ihan täynnä pieniä rapuja", huusi Harvey, käännellen kalaa.

"Totta totisesti, ne ovat jo täisiä", sanoi Pitkä Jack. "Disko, sinulla on varasilmät kölin alla."

Loiskis heitettiin ankkuri, ja kaikki miehet viskasivat siimansa veteen, kukin ottaen oman paikkansa reilingin ääressä.

"Kelpaavatko ne syötäväksi?" läähätti Harvey, kiskoessaan kannelle toisen rapupeittoisen turskan.

"Kyllä varmasti. Kun ne ovat täisiä, niin se on merkkinä siitä että niitä on kasaantunut yhteen tuhansittain, ja kun ne noin nielevät syötin, niin ne ovat nälissään. Ei ole väliä sillä miten syötti on kiinni. Ne tarttuvat vaikka paljaaseen koukkuun."

"Mutta tämähän on suurenmoista!" huusi Harvey, kun kalat tulivat kannelle haukotellen ja sätkien -- melkein jokaisella koukku vatsassa. "Miksi emme voi aina pyydystää laivasta sen sijaan kuin veneistä?"

"Kyllä sen voi tehdä aina, niin kauan kuin ruvetaan perkkaamaan. Sen jälkeen päät ja sisälmykset säikyttävät kalat tiehensä. Laivasta pyydystämistä ei kuitenkaan pidetä kannattavana, jollei ole niin hyvät tiedot kuin isällä. Luulen, että laskemme tänä iltana pitkänsiiman. Selälle tämä on rasittavampaa kuin veneestä pyydystäminen, eikö niin?"

Se oli todellakin jokseenkin selkää-väsyttävää työtä, sillä veneessä kannattaa vesi turskan painoa aina viime hetkeen asti ja siinä on ikäänkuin rinta rintaa vasten sen kanssa; mutta kuunari kun kohoaa muutamia jalkoja vedenpinnan yläpuolelle, lisää se saman verran raskasta nostoa, ja reilingin yli kurottuminen kuristaa vatsaa. Mutta se oli hurjaa ja jännittävää urheilua niin kauan kuin sitä kesti, ja suuri kasa oli kertynyt kannelle, kun kala herkesi syömästä.

"Missä Penn ja Salters-setä ovat?" kysyi Harvey, pudistellen limaa öljytakistaan ja kelaten siimaansa, kuten näki toistenkin tekevän.

"Käy hankkimassa meille kahvit ja katso."

Pylvääseen ripustetun lampun keltaisessa loisteessa alaslasketun ja levitetyn kanssin pöydän ääressä istuivat molemmat miehet täydellisessä tiedottomuudessa kalasta ja ilmasta, shakkilauta välillään, Salters-sedän murahtaessa jokaiselle Pennin siirrolle.

"No, mikä nyt on?" kysyi ensinmainittu, kun Harvey portaitten yläpäässä olevasta nahkasilmuksesta kädellään pidellen kurottui sisään ja huusi kokille.

"Isoja kaloja, ja täisiä -- läjittään!" vastasi Harvey Pitkän Jackin lausetapaa käyttäen. "Kuinkas peli käy?"

Pienen Pennin ilme muuttui säikähtyneeksi. "Ei se ollut Pennin syy", tiuskaisi Salters. "Penn on kuuro."

"Shakkia pelaamassa varmaankin?" virkkoi Dan, kun Harvey hoiperteli perään kantaen höyryävää kahvia tinaämpärissä. "Se päästää meidät puhdistamisesta illalla. Isä on oikeudenmukainen. Heidän on pakko tehdä se."

"Ja minä tunnen kaksi poikaa, jotka saavat panna syötit pariin pitkäänsiimaan, Silläaikaa kun he puhdistavat", sanoi Disko, köyttäessään ruoriratasta.

"Hm. Kyllä minä mieluummin puhdistaisin, isä."

"Kyllä uskon sen, Kuitenkaan et saa sitä tehdä. Perkkaamaan! Perkkaamaan! Penn hankoaa silläaikaa kun te kaksi panette syöttejä."

"Miksi hemmetissä nuo vietävän pojat eivät tulleet sanomaan meille, että olitte löytäneet apajan?" sanoi Salters-setä hinautuen paikalleen pöydän ääreen. "Tämä veitsi on aivan tylsä, Dan."

"Jollei ankkurikettingin kolina teitä herätä, niin eiköhän teidän olisi parasta pitää erityinen poika itseänne varten", sanoi Dan, mylläten siimoilla täytettyjen saavien kimpussa, jotka olivat köytetyt kajuutan tuulenpuoliseen seinään. "Kuule, Harve, etkö viitsisi pistäytyä alhaalla noutamassa syöttejä?"

"Pankaa syötiksi mitä on käsillä", sanoi Disko. "Minä epäilen että se kannattaa paremmin tällä kertaa."

Tämä merkitsi että poikien oli pantava syöteiksi valittuja paloja perkkausjätteistä -- ja se oli paljon mieluisampaa kuin haroa paljain käsin pieniä syöttitynnyreitä ruumassa. Saavit olivat täynnä sievästi kiemuroille lapettua siimaa, jossa aina muutaman jalan päässä oli iso koukku; ja jokaisen yksityisen koukun koetteleminen ja syötillä varustaminen sekä syötitetyn siiman asettaminen sillä tavalla, että se juoksisi sotkeutumatta veneestä lapettaessa, kysyi mitä suurinta taitoa ja huolellisuutta. Dan osasi tehdä sen pimeässä ja ilman katsomatta, mutta Harveyta pistelivät vä'ät sormiin, ja hän vaikeroi kohtaloansa. Danin hyppysten läpi sujahtelivat koukut kuin kankurin sukkula. "Minä autoin pitkänsiiman syötittämisessä maalla ennenkuin osasin kunnolla kävellä", sanoi hän. "Mutta vaivalloista työtä se on sittenkin. Isä hoi!" Tämän hän huusi luukkua kohti, jonka alapuolella Disko ja Tom Platt olivat suolaamassa. "Kuinka monta saavia luulet meidän tarvitsevan?"

"Kolmisen. Joutukaahan!"

"Joka saavissa on kolmesataa syltää", selitti Dan, "enemmän kuin riittävästi tänä iltana laskettavaksi. Uih! Jopahan luiskahti sormeeni." Hän tuuppasi sormen suuhunsa. "Sen sanon, Harvey, ettei koko Gloucesterin rahoilla saataisi minua palkatuksi oikealle pitkäsiima-laivalle. Se saattaa kylläkin olla kannattavaa, mutta kun se puoli lasketaan pois, niin se on ilkeintä ja ikävintä hommaa maan päällä."

"En ymmärrä mitä tämä on, jollei se ole oikeata pitkäsiima-pyyntiä", sanoi Harvey happamesti. "Minun sormeni ovat ihan siekaleina."

"Pyh! Tämä on vain niitä isän riivattuja kokeiluja. Hän ei laske pitkääsiimaa, jollei hänellä ole aivan erikoisia syitä. Isä tietää mitä tekee. Siksi hän panettaa syötiksikin näitä. Me löydämme sen täpötäynnä kun menemme sitä kokemaan, taikka sitten emme näe evääkään."

Penn ja Salters-setä tekivät puhdistuksen niinkuin Disko oli määrännyt, mutta pojat eivät siitä paljoa hyötyneet. Tuskin olivat saavit tulleet valmiiksi, kun Tom Platt ja Pitkä Jack, jotka olivat lyhty kädessä tutkineet erään veneen sisustaa, sieppasivat ne heiltä, asettivat ne ynnä muutamia maalattuja pitkäsiimapoijuja veneeseen ja laskivat sen laineille, jotka Harveyn mielestä kävivät tavattoman rajuina. "He hukkuvat. Venehän on lastattu kuin tavaravaunu!" huusi hän.

"Kyllä palaamme", sanoi Pitkä Jack, "ja jollette te pidä huolta meistä, niin syytämme teitä molempia, jos siima sekaantuu."

Vene keikahti aallon harjalle, ja juuri kun näytti mahdottomalta sen päästä paiskautumasta kuunarin kylkeä vasten, luisuikin se harjan toiselle puolelle ja hävisi usvaiseen hämäryyteen.

"Ota tämä ja soita herkeämättä", sanoi Dan, ojentaen Harveylle juuri vintturin takana riippuvan kellon nuoran.

Harvey soitti innokkaasti, sillä hän tunsi kahden ihmishengen olevan hänestä riippuvaisia. Mutta Disko, joka istui kajuutassa raapustellen lokikirjaan, ei ollut murhamiehen näköinen, ja illalliselle mennessään hän hieman hymyilikin Harveyn innolle.

"_Tämä_ ei vielä ole ilma eikä mikään", sanoi Dan. "Vaikka sinä ja minä voisimme laskea siiman! He ovat menneet vain juuri siksi etäälle, etteivät sotke ankkuriköyttämme. He eivät itse asiassa tarvitse lainkaan soittamista."

"Kling, kling, klang!" Harvey vain jatkoi soittoaan, vaihtaen sen silloin tällöin helistykseksi, ainakin puolen tunnin ajan. Silloin kuului laivan sivulta huuto ja jysähdys. Manuel ja Dan riensivät nostotaljoille; Pitkä Jack ja Tom Platt näyttivät saapuvan kannelle yhtaikaa, puoli Atlantia seljässään, ja vene seurasi heitä ilmassa, laskeutuen kolisten paikoilleen.

"Ei ainoatakaan sotkua", sanoi Tom Platt vettä valuen. "Kyllä sinusta mies tulee, Danny."

"Meillä on ilo saada aterioida seurassanne", sanoi Pitkä Jack, nilistäen vettä saappaistaan ja hypätä kömpsähdellen kuin elefantti, samalla kuin hän työnsi öljytakkiin puetun käsivartensa Harveyn kasvoja vasten. "Me alennumme kunnioittamaan toista pöytäkuntaa läsnäolollamme." Ja kaikki neljä kompuroivat sitten illalliselle, missä Harvey täytti itsensä reunoja myöten kalamuhennoksella ja paistinpiirakoilla ja vaipui sikeään uneen juuri kun Manuel otti esiin arkusta soman kahden jalan pituisen mallin "Lucy Holmes'ista", hänen ensimäisestä laivastaan, ja alkoi selittää Harveylle köysiä. Harvey ei värähdyttänyt sormeaankaan, kun Penn työnsi hänet makuukojuun.

"Se mahtaa olla suuri suru -- hyvin suuri suru", sanoi Penn, katsellen pojan kasvoja, "hänen äidilleen ja isälleen, jotka luulevat että hän on kuollut. Menettää lapsi -- menettää poikalapsi!"

"Pois nyt täältä, Penn", sanoi Dan. "Menkää perään ja päättäkää pelinne Salters-sedän kanssa. Sanokaa isälle että minä otan Harveyn vahtivuoron, jollei hänellä ole mitään vastaan. Hän on aivan uupunut."

"Oike' hyvä poika", sanoi Manuel solahuttaen saappaat jalastaan ja häviten alimmaisen kojun pimentoon. "Luulen hänestä tulla hyvä mies, Danny. Minä en näe hän olla niin hullu kuin sinun pappa sanoo. Aa, mitä?"

Dan hihitti, mutta hihitys päättyi kuorsaukseen.

Ulkona oli sakea ilma, tuuli oli yltymässä ja vanhemmat miehet pitensivät vahtivuorojaan. Kajuutassa helähtelivät tuntilyönnit; tuulta uhmaileva keula läjahteli painiskellessaan aaltojen kanssa; kanssin kamiininpiippu sähisi ja sylki joka kerta kun vesipärske sattui siihen; ja pojat nukkuivat edelleen, Silläaikaa kun Disko, Pitkä Jack, Tom Platt ja Salters-setä kukin vuorostaan tallustelivat perään katsoakseen ruoriratasta ja keulaan vakuuttautuakseen että ankkuriköysi kesti taikka päästääkseen ulos hiukan lisää köyttä hivuttamisen varalta, heittäen silmäyksen himmeään ankkurilyhtyyn joka kierroksen välillä.

IV.

Kun Harvey heräsi, istui "ensi sakki" jo aamiaisella, ja jokainen neliötuuma kuunarissa lauloi omaa säveltään. Kokin kookas, musta vartalo huojahteli pienen hellan takana tulen hohteessa, ja sen vieressä olevalla reiällisellä hyllyllä kolisivat ja rämisivät pannut ja kattilat jokaisella laivan survaisulla. Yhä ylemmäs ja ylemmäs kiipesi keula, ikävöiden, nykien ja vavahdellen, ja sitten, äkkiä kuin sirpillä sivaltaen, humahti alas aaltoihin. Harvey saattoi kuulla vääntyvän keulan pusertuvan ja rutistuvan, ja kului tuokio, ennenkuin kahtia jakaantuneet vedet pudota räiskähtivät kannelle kuin laukaus järeitä hauleja. Seurasi reiässään siirrähtävän ankkuriköyden kahnaava ääni; vintturin ärähdys ja kiljaisu; mutka, töksähdys ja tempaus, ja "Täällä Ollaan" valmistautui toistamaan samat liikkeet.

"Maissa", kuuli hän Pitkän Jackin sanovan, "siellä on aina tehtäviä, ja ne täytyy tehdä millä ilmalla tahansa. Me olemme nyt kauniisti erillämme muista aluksista, eikä meillä ole mitään tehtäviä -- ja se on ihanaa. Hyvää yötä nyt, kaikki."

Hän vääntäytyi kuin suuri käärme pöydän äärestä kojuunsa ja alkoi tupakoida. Tom Platt seurasi hänen esimerkkiään; Salters-setä ja Penn hinautuivat ylös portaita suorittamaan vahtivuoroaan, ja kokki kattoi "toiselle sakille".

Se tuli ulos kojuistaan ensimäisten kömpiessä omiinsa, venytellen ja haukotellen. Se söi kunnes ei enää jaksanut enempää; ja sitten Manuel täytti piippunsa jollakin kamalalla tupakalla, hinautui keulanpuoleisen kojun ja pallin väliin, nosti jalkansa pöydälle ja hymyili hellää, huoletonta hymyä savuun tuijottaen. Dan loikoi pitkänään kojussaan, kiskoen koreaa, kultaläppäistä hanuria, jonka sävelet nousivat ja laskivat laivan survonnan mukaan. Kokki istui nojaten selkäänsä kaappiin, jossa hän säilytti paistinpiirakoita (Dan oli hyvin perso paistinpiirakoille), ja kuori perunoita, pitäen lakkaamatta silmällä takkaa, siltä varalta että liian paljon vettä sattuisi osumaan piipusta sisälle; ja paikan yleinen haju ja katku olivat kielin kuvaamattomat.

Harvey punnitsi asiain tilaa, ihmetteli ettei hän ollut kuolemansairas ja kömpi jälleen kojuunsa, pehmoisimpaan ja vaarattomimpaan paikkaan, samaan aikaan kun Dan heläytti sävelen: "Sun pihallas ma soittele en", niin täsmällisesti kuin hurjat töytäykset sallivat.

"Kuinka kauan tätä tällaista oloa kestää?" kysyi Harvey Manuelilta.

"Siihen asti kun se tulee vähän tyven ja me voi soutaa pitkällesiimalle. Ehkä iltaan. Ehkä kaksi päivää vielä. Sinä et pidä tästä? Aa, mitä?"

"Viikko sitten minä olisin ollut kurjan sairas, mutta nyt se ei tunnu haittaavan minua -- paljonkaan."

"Se tulee siksi, että me tee sinusta kalastajamies parastaikaa. Jos minä oli sinä, kun me tulla Gloucesteriin, minä antaisi kaksi, kolme suurta kynttilää minun hyvästä onnesta."

"Antaisit kenelle?"

"Meidän kirkon Neitsyelle, tietysti. Hän on aina hyvin hyvä kalastajamiehille. Siksi niin vähän meitä Portugali-miehiä koskaan hukkuu."

"Sinäkö olet sitten roomalaiskatolilainen?"

"Minä olen Madeira-mies. Minä ei olen Porto Pico-poika. Pitäiskö minun olla baptisti sitten? Aa, mitä? Minä aina annan kynttilöitä -- kaksi, kolme, enemmän, kun tulen Gloucesteriin. Hyvä Neitsyt hän ei koskan unhotta minä, Manuel."

"Minä en voi ymmärtää asiaa tuolla tavalla", puuttui puheeseen Tom Platt kojustaan; hänen arvekas naamansa hohti tulitikun loisteessa hänen imiessään piippuaan. "Sehän on selvää että meri on meri; ja itsekullekin koituu osansa siitä mitä tapahtuu, antoipa sitten kynttilöitä tai lamppuöljyä."

"Mutta on se hyvä asia sentään", sanoi Pitkä Jack, "kun on ystäviä ylemmissä paikoissa. Minä olen samaa mieltä kuin Manuel. Kymmenkunta vuotta takaperin minulla oli pesti eräällä south-bostonilaisella rahtialuksella. Olimme Minot's Ledgen kohdalla, ja meillä oli kimpussamme koillistuuli, tyvi edellä ja sakeampana kuin kaurapuuro. Kapteeni oli juovuksissa niin että tuskin pysyi peräsintangossa, ja minä sanon itsekseni, että 'jos vain vielä kerran saan iskeä keksini laiturin reunaan, niin näytän pyhimyksille millaisesta haahdesta he minut pelastivat.' No niin, minä olen nyt tässä, kuten voitte nähdä, ja sen vanhan 'Kathleen'-resun mallin, jota kuukauden päivät näpertelin, minä annoin papille, ja hän ripusti sen kirkon perälle ihan alttarin eteen. On enemmän järkeä siinä että antaa laivanmallin, joka on jonkinlainen työ, kuin joitakin kynttilöitä. Kynttilöitä voi ostaa puodista, mutta laivanmalli näyttää pyhimyksille, että on nähnyt vaivaa ja on kiitollinen."

"Uskotko sinä sitä, irlantilainen?" sanoi Tom Platt kääntäytyen kyynärpäälleen.

"Miksi sitten tekisin, jos en uskoisi, ohiolainen?"

"No niin, teki Enoch Fullerkin mallin vanhasta 'Ohiosta', ja se on nyt Salemin museossa. Sievä malli se olikin, mutta en luule että Enoch teki sitä miksikään uhriksi. Ja minun käsitykseni on se, että -- --"

Tässä olisi ollut valmis alku tuntikausia kestävään väittelyyn, sellaiseen josta merimiehet pitävät, jossa puhe kiertää äänekkäästi renkaassa eikä kukaan todista lopullisesti mitään, jollei Dan olisi alkanut laulaa tätä reipasta laulua:

"Ylös hyppäs makrilli viiruselkäinen. Reivaa isopurje ja vedä tiukallen; sillä ilma yltyy -- --"

Tässä Pitkä Jack yhtyi mukaan.

"-- -- -- tohisee jo tuuli; joka mies nyt kannelle, ken vihellyksen kuuli!"

Dan jatkoi, silmäten varovasti Tom Plattiin ja pitäen hanuria matalalla kojussaan:

"Ylös hyppäs turska, se suuri pässinpää, ulos luotiliinan se heittää hötkeltää, sillä ilma yltyy", j.n.e.

Tom Platt näytti etsivän jotakin. Dan kyyristyi alemmaksi, mutta lauloi kovemmin:

"Ylös hyppäs kampela, joka pohjass' ui. Pässinpää! Pässinpää! Kuinkas luotaat? Hui!"

Tom Plattin suuri kautsusaapas singahti poikki kanssin ja sattui Danin kohotettuun käsivarteen. Nuo molemmat olivat sotajalalla keskenään siitä saakka kun Dan oli huomannut että Tom Platt laskinluodin heittäjänä suuttui, kun vain vihelsikään tuon laulun säveltä.

"Enköhän minäkin osaa", sanoi Dan lähettäen lahjan takaisin tarkalla heitolla. "Jollette pidä minun musiikistani, niin ottakaa esiin viulunne. Ei minua haluta maata tässä koko päivää kuuntelemassa kun te ja Pitkä Jack kinastelette kynttilöistä. Viulu esiin, Tom Platt taikka minä opetan tuon laulun Harveyllekin!"

Tom Platt kumartui eräälle arkulle ja kaivoi esiin vanhan, vaalakan viulun. Manuelin silmät loistivat, ja jostakin loukosta veti hänkin pienen, kitaran tapaisen soittimen, jossa oli teräslankakielet ja jota hän sanoi _machetteksi_.

"Tämä on konsertti", sanoi Pitkä Jack, savun seasta häämöttäen. "Oikea oostonilainen konsertti."

Vettä räiskähti kanssiin, kun luukku avautui ja Disko laskeutui sisään keltaisissa öljyvaatteissaan.

"Tulet juuri parhaaseen aikaan, Disko. Mitäs kuuluu sinne ulos?"

"Ei entistä kummempaa!" Disko vaipui istumaan laatikoille kuunarin tempaistessa ja kohoutuessa.

"Me laulamme saadaksemme aamiaisen pysymään sisällä. Sinä rupeat tietysti johtajaksi, Disko", sanoi Pitkä Jack.

"Enhän minä osaa enempää kuin pari vanhaa laulua, ja te olette kuulleet ne jo monesti."

Hänen estelynsä keskeytyivät lyhyeen, kun Tom Platt alkoi vetää viulullaan murheellista säveltä, joka muistutti tuulen vaikeroimista ja mastojen murtumista. Katse ylös niskahirsiin tähdättynä Disko viritti seuraavan vanhan, vanhan laulun, Tom Plattin "vikureeratessa" hänen ympärillään saattaakseen säveltä ja sanoja edes vähän toisiinsa sopimaan:

Se paketeista parhain, se kyllä tiedetään: se Newyorkist' on kotoisin ja 'Dreadnought' nimeltään; niit' onhan kyllä muita ja paljonkin lie, vaan 'Dreadnought' se kaikista sentään voiton vie.

Nyt 'Dreadnought' se Liverpooliss' oottaa hinaajaa, mi Merseyn joesta sen mereen kuljettaa; vaan väljemmille vesille sitten tultuaan (_Kuoro_:) Se on Liverpoolin paketti -- hei, antaa mennä vaan!

Yli Newfoundlandin särkkäin nyt Dreadnought porhaltaa, missä pohja on hiekkaa ja vesi matalaa. Ja kaikki pienet kalaset ne sanoo uidessaan: (_Kuoro_:) Se on Liverpoolin paketti -- hei, antaa mennä vaan!

Siinä oli kymmeniä värsyjä, sillä Disko kuljetti "Dreadnoughtin" penikulma penikulmalta koko matkan Liverpoolista Newyorkiin yhtä tunnollisesti kuin olisi hän ollut itse laivalla, ja hanuri rumputteli ja viulu vingahteli yhtä rintaa hänen kanssaan. Sitten Tom Platt esitti laulun jostakin "kiukkuisesta McGinn'ista, joka laivoja luotsata pinnistää". Sitten he pyysivät Harveytakin avustamaan jollakin laululla; se hiveli kovasti hänen itsetuntoaan, mutta hän ei osannut muuta merimieslaulua kuin joitakin katkelmia "Kapteeni Iresonin ajomatkasta", jonka hän oli oppinut Adirondacksin ulkoilmakoulussa. Ne tuntuivat hänen mielestään aikaan ja paikkaan soveltuvilta, mutta hän oli tuskin ehtinyt mainita laulun nimen, kun Disko polkaisi jalkaansa niin että tömähti ja huusi: "Älä laula sitä, nuori mies! Siinä on arvostelun erehdys -- ja vielä pahinta lajia, koska se on korvaan tarttuvaa."

"Minun olisi pitänyt varottaa sinua, Harvey", sanoi Dan. "Se saattaa isän aina kimpaumaan."

"No mikäs siinä on vikana?" sanoi Harvey ällistyneenä ja hiukan harmissaankin.

"Siinä kerrotaan asia väärin", sanoi Disko. "Se on totuudesta poikkeavaa alusta loppuun, ja Whittier [kysymyksessä olevan laulun tekijä, amerikkalainen runoilija] on siinä väärässä. Minulla ei ole mitään erikoista syytä puolustaa ketään marbleheadilaista, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa ettei Iresonissa ollut syytä. Isäni kertoi minulle jutun useaankin kertaan, ja se oli näin."

"Sadannen yhdennen kerran", pisti Pitkä Jack väliin puoliääneen.

"Ben Ireson oli laivurina 'Betty' nimisellä kuunarilla, joka oli palaamassa kotiin matalikoilta -- se tapahtui ennen 1812 vuoden sotaa, mutta oikeus on oikeus, olipa aika mikä hyvänsä. He tapasivat 'Activen' Portlandista, ja Gibbons samasta kaupungista oli siinä kapteenina; he tapasivat sen vuodon saaneena Cape Codin majakan kohdalla. Oli kamala myrsky, ja he koettivat jouduttaa 'Bettyä' kotiin niin kiiruusti kuin saattoivat. No niin, Ireson sanoi että oli mieletöntä laskea venettä vesille sellaisessa myrskyssä; miehetkään eivät sitä halunneet; ja hän esitti heille että he pysyttelisivät 'Activen' luona siksi kunnes meri vähän asettuisi. Miehet eivät suostuneet siihenkään; he eivät halunneet jäädä venymään Cape Codin tienoille sellaisessa ilmassa, oli sitten kysymyksessä vuoto tai muu. He nostivat haruspurjeen ja purjehtivat matkaansa, tietysti vieden Iresonin mukanaan. Marbleheadilaiset soimasivat häntä kovasti siitä, ettei hän ollut uskaltanut yrittää pelastamaan, koska seuraavana päivänä, kun meri oli tyyntynyt (he eivät ollenkaan välittäneet ottaa huomioon _sitä_), eräs Truron alus korjasi muutamia 'Activen' miehiä. Nämä tulivat Marbleheadiin omine kertomuksineen, sanoen kuinka Ireson oli häpäissyt kaupunkinsa ja niin edespäin; ja Iresonin miehistö säikähtyi nähdessään yleisen mielipiteen nousevan heitä vastaan, ja he rupesivat syyttämään Iresonia ja vannoivat että hän oli vastuunalainen koko teosta. Eivätkä naiset häntä tervanneet ja höyhenissä ryvettäneet -- Marbleheadin naiset eivät tee sellaista -- vaan sen teki joukko miehiä ja poikia, ja he vetivät häntä ympäri kaupunkia vanhassa veneessä kunnes pohja meni puhki, ja Ireson sanoi heille että he tulisivat katumaan sitä kerran. No niin, asian todellinen laita tuli ilmi myöhemmin, niinkuin tavallisesti käy, vaikka liian myöhään hyödyttääkseen ketään; ja sitten tuli Whittier ja poimi pussiinsa tuon valheellisen jutun ajelehtivan hännän ja tervasi ja ryvetti höyhenissä Iresonin vielä toistamiseen sitten kun hän oli jo kuollut. Se oli ainoa kerta, jolloin Whittier luiskahti syrjään, ja se ei ollut hyväksyttävää. Minä kuritin Dania tuntuvasti, kun hän toi tuon laulun mukanaan koulusta. _Sinä_ et tietysti voinut parempaa ymmärtää; mutta minä olen kertonut sinulle asian niinkuin se on, jotta muistaisit sen aina tästälähtien. Ben Ireson ei ollut ollenkaan sellainen mies, jollaiseksi Whittier hänet kuvaa; isäni tunsi hänet hyvin sekä ennen että jälkeen tuon jutun, ja muista että kavahdat hätäisiä arvosteluja, nuori mies. Seuraava!"

Harvey ei ollut milloinkaan kuullut Diskon puhuvan niin pitkään, ja hän painoi päänsä alas polttavin poskin; mutta, kuten Dan heti suoraan lausui, poika ei voinut tietää muuta kuin mitä hänelle koulussa opetettiin, ja elämä oli liian lyhyt, jotta olisi aikaa pysyä kaikkien rantamailla liikkuvien valheitten jäljillä.

Sitten Manuel näppäili pirisevästä, särähtelevästä pikku _machettestaan_ omituisen sävelen ja lauloi portugalinkielellä jotain "_Nina, innocentasta_", mikä päättyi yli kielistön käyvään pyyhkäisyyn, joka antoi laululle äkkinykäyksen tapaisen lopun. Sitten Disko suvaitsi esittää toisen laulunsa, jossa oli vanhanaikainen, särisevä sävel, ja kertosäkeissä yhtyivät kaikki mukaan, Tässä on muuan värsy:

"On huhtikuu nyt mennyt ja maa on lumeton; New Bedfordista meidän pian lähdettävä on; niin, niin, New Bedfordista pian käymme lähtemään, me, jotka emme konsaan näe vehnää tähkässään."

Tässä viulu soi jonkun hetken hyvin vienosti yksikseen, ja sitten:

"Vehnää tähkässään -- sa kasva kaunoisaksi; vehnää tähkässään -- pois merille käy tiet; vehnää tähkässään -- jäit peltoon pantavaksi; kun ma palajan, sa leipänä jo liet!"

Tämä saattoi Harveyn melkein itkemään, vaikkei hän osannut sanoa miksi. Mutta vielä kummallisempaa tuli, kun kokki pani perunat syrjään ja ojensi kätensä pyytäen saada viulun. Yhä kaapinoveen nojaten hän viritti sävelen, joka oli kuin jotakin hyvin kamalaa mikä varmasti tulisi tapahtumaan, tekipä mitä tahansa. Pian hän alkoi laulaa jollakin oudolla kielellä, suuri leuka viulunkantaan painettuna, valkoiset silmämunat lampunvalossa loistaen. Harvey kurottui ulos kojustaan paremmin kuullakseen; ja keskellä kaaripuitten ratinaa ja aaltojen huuhdontaa sävel hyreksi ja vaikeroi edelleen, kuten suojanpuoleinen rantahyrsky paksussa sumussa, kunnes se päättyi valittavaan ääneen.

"Herra varjelkoon! Tuohan panee kylmät väreet karmimaan selkäpiitä", sanoi Dan. "Mikä kumman laulu se on?"

"Fin McCoulin laulu, kun hän meni Norjaan", sanoi kokki. Hänen englanninkielensä ei ollut epäselvää, vaan tarkasti ääntyvää, ikäänkuin se olisi tullut fonograafista.

"Totta vie, olen minäkin ollut Norjassa, mutta ei siitä syntynyt tuollaista pelottavaa ulvontaa. Vaan kyllä se kuitenkin muistuttaa niitä entisiä lauluja", sanoi Pitkä Jack huoaten.