Part 4

"Se on iso juhkura. Anna sille tilaa sen voiman mukaan", huusi Dan. "Minä autan sinua."

"Ei, et saa", tikaisi Harvey kiskoessaan siimasta. "Se on minun ensimäinen kalani. Onko -- onko se valaskala?"

"Kampela, ehkä." Dan tähysti veteen veneen sivulle ja heilutti isoa nuijaa, valmiina kaikkiin mahdollisuuksiin. Jotain valkoista ja soikeata kuulsi ja väikkyi vihreän veden läpi. "Lyönpä vetoa vaikka palkastani, että se on yli sadan naulan. Vieläkö tahdot niin vietävän äkäisesti saada sen yksinäsi veneeseen?"

Harveyn rystyt olivat vereslihalla veneenlaitaan kolahtelemisesta, hänen kasvonsa tulipunaiset kiihtymyksestä ja ponnistelusta; hiki tippui hänen otsastaan, ja hänen silmänsä olivat puoleksi sokaistuneet nopeasti liikehtivän siiman ympärillä väreileviin, auringonpaisteessa kilottaviin kareisiin tuijottamisesta. Pojat väsyivät paljoa ennen kuin kampela, joka seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan piti kaikki heidän voimansa ja ajatuksensa jännityksessä. Mutta viimein saatiin kuitenkin tuo iso, litteä kala atraimeen ja veneeseen.

"Vasta-alkajan onni", sanoi Dan otsaansa pyyhkien. "Se painaa vähintään sata naulaa."

Harvey katseli suurta pilkukkaan harmaata kalaa sanomattomalla ylpeydellä. Hän oli nähnyt kampelan monta kertaa marmorilaatalla maalla, mutta hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut kysyä miten ne olivat tulleet maihin. Nyt hän sen tiesi, ja jokaista tuumanalaa hänen ruumiistaan pakotti väsymyksestä.

"Jos isä olisi mukana", sanoi Dan lappaen siimaansa ylös, "niin hän lukisi merkit selvästi kuin kirjasta. Kalat pienenevät pienenemistään, ja sinä olet saanut suurimman kampelan mitä arvattavasti saamme tällä erää. Eilisessä saaliissa -- huomasit kai? -- oli pelkkiä suuria kaloja eikä yhtään kampelaa. Isä se lukee nuo merkit suorastaan. Isä sanoo että matalikoilla kaikki on merkkejä, ja niitä voidaan lukea oikein tai väärin. Isä on syvempi kuin Valaankuoppa."

Hänen parhaallaan puhuessaan kuului "Täällä Ollaan" kuunarista pistoolinlaukaus, ja perunakori hinattiin etumastoon.

"Enkös sitä sanonut? Tuo on kutsu koko miehistölle. Isällä on jotain erityistä mielessä, muuten hän ei keskeyttäisi pyyntiä tähän aikaan päivästä. Kelaa siimasi, Harve, niin soudamme takaisin."

He olivat tuulenpuolella kuunaria, juuri valmiina soutamaan takaisin yli tyvenen vedenpinnan, kun valittavat huudot käänsivät heidän huomionsa puolen mailin päässä olevaan Penniin, jonka he näkivät kiertävän yhtä ja samaa paikkaa, aivan kuin suunnattoman suuren vesiluteen. Pieni mies peräytyi ja lähti taas takaisin tavattoman tarmokkaasti, mutta laulun loppu oli aina se, että hänen veneensä pyörähti ympäri ja jäi kieppumaan ankkuriköyteensä.

"Meidän täytyy auttaa häntä, muuten hän jää siihen ikipäiviksi", sanoi Dan.

"Mikä hänellä on?" kysyi Harvey. Tämä oli uusi maailma, missä hänen ei käynyt antaminen määräyksiä itseään vanhemmille, vaan oli alistuminen kysymään nöyrästi. Ja meri oli niin pelottavan suuri ja järkähtämätön.

"Ankkuri tarttunut pohjaan. Penn hukkaa aina ankkureita. Hukannut jo kaksi tällä matkalla -- hiekkapohjalle vielä -- ja isä sanoo että jos hän hukkaa vielä yhden, niin hän antaa hänelle riipan, eikä siinä auta mikään. Siitä Penn tulisi kauhean pahoilleen."

"Mikä on riippa?" kysyi Harvey, jolla oli hämärä ajatus että se ehkä oli jonkinlainen merellä käytetty kidutuskeino, samantapainen kuin kertomuskirjoissa mainittu "anturan alatse vetäminen".

"Se on suuri kivi ankkurin asemesta. Riippakiven näkee köröttävän veneen keulasta ennenkuin näkee itse venettä, ja koko laivasto tietää mitä se merkitsee. He tekisivät hänestä pilkkaa kamalasti. Penn ei kestäisi sitä enempää kuin koira, jonka häntään on sidottu vesikippo. Hän on niin äärettömän herkkätunteinen. Hoi, Penn! Kiinnikö taas? Älkää yrittäkö enää noilla omilla tempuillanne. Soutakaa kohdalle ja pitäkää ankkuriköysi aivan luotisuorassa."

"Se ei hievahdakaan", puhkui pieni mies. "Se ei hievahda vähääkään, vaikka minä olen koettanut kaikin tavoin."

"Mikä harakanpesä teillä on tuossa keulassa?" kysyi Dan, viitaten kummalliseen vara-airoista ja köydestä punottuun vehkeeseen.

"Se on espanjalainen ankkurivipu", sanoi Penn ylpeänä. "Salters näytti minulle miten se tehdään; mutta ei sekään saa ankkuria hievahtamaan."

Dan kumartui veneenlaidan yli salatakseen hymyään, tempaisi pari kertaa ankkuriköydestä, ja katso, ankkuri irtautui heti.

"Hilatkaa ylös, Penn", sanoi hän nauraen, "ennenkuin se taas takertuu kiinni."

He jättivät hänet katselemaan pienen ankkurin levälaahusteisia kynsiä suurin, tunteellisin sinisilmin ja purkamaan heille kiitoksiaan.

"Kuulehan, minä sanon nyt kun muistan sen, Harve", sanoi Dan, kun he olivat tulleet kuulomatkan sivu, "että Penn ei ole aivan täysipäinen. Hän ei ole millään tavoin vaarallinen, mutta hänen ajatuksensa ovat sekaisin. Ymmärräthän?"

"Onko todellakin niin, vai onko se vain isäsi arvosteluja?" kysyi Harvey kumartuessaan airojensa yli, joita hän alkoi jo oppia helpommin käsittelemään.

"Tässä kohti isä ei ole erehtynyt. Penn on varmasti melkolailla hupsu. Taikka ei oikeastaan ihan sitäkään, vaan pikemminkin tuollainen vaaraton heikkomielinen, tuli tällä tapaa (sinähän soudat jo aika näppärästi, Harve); minä kerron sen sinulle, koska on oikeus ja kohtuus että sinä saat sen tietää. Hän oli kerran herrnhutilainen saarnamies. Jakob Boller oli hänen nimensä, niin isä kertoi minulle, ja hän asui vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa jossakin Pennsylvanian puolessa. No niin, Penn lähti kerran koko joukkonsa kanssa johonkin herrnhutilais-kokoukseen -- johonkin ulkoilma-jumalanpalvelukseen kaiketikin -- ja he pysähtyivät yhdeksi yönseuduksi Johnstowniin. Ehkä olet kuullut puhuttavan Johnstownista?"

Harvey muisteli. "Kyllä, olen kuullut. Mutta en muista missä yhteydessä. Se on jäänyt mieleeni yhdessä Ashtabulan kanssa."

"Molemmat olivat suuria onnettomuustapauksia -- siitä se johtuu, Harve. No niin, tuona samana yönä, jolloin Penn oli joukkoineen majatalossa, Johnstownin kaupunki hukkui. Pato särkyi ja kaupunki joutui tulvan valtaan, ja talot lähtivät ajelehtimaan ja törmäsivät toisiinsa ja upposivat. Olen nähnyt siitä kuvia, ja ne ovat kauheita. Penn näki joukkonsa hukkuvan kaikki yhdessä, ennenkuin hän oikein tiesi mitä oli tapahtunut. Siitä alkaen hänen päänsä on ollut sekaisin. Hän epäili että jotain oli tapahtunut Johnstownissa, mutta vaikka hän olisi tehnyt mitä, ei hän muistanut mitä se oli, ja hän kuljeksi vain ympäriinsä hymyillen ja ihmetellen. Hän ei tiennyt kuka hän oli tai mikä hän oli ollut, ja sellaisessa tilassa hän kohtasi Salters-sedän, joka oli käymässä Alleghanyn kaupungissa. Puolet minun äitini sukulaisista asuvat hajallaan Pennsylvaniassa, ja Salters-setä kulkee vierailuilla heidän luonaan talvisin. Salters-setä otti Pennin ikäänkuin holhokikseen, sillä hän tiesi hyvin mikä häntä vaivasi; ja hän toi hänet itään ja antoi hänelle työtä maatilallaan."

"Mutta minä kuulin hänen kutsuvan Penniä maamyyräksi eilen illalla, kun veneet kolahtivat yhteen. Onko Salters-setäsi itsekin maamies?"

"Maamieskö!" huudahti Dan. "Ei täältä Hatterakseen ole niin paljon vettä, että se riittäisi pesemään multapaakkuja hänen saappaistaan. Hän on maamies joka jäsenellään. Minä olen nähnyt hänen myöhään illalla tuovan sangon ja alkavan hypistellä vesitynnyrin tappia ikäänkuin se olisi lehmän nänni. Niin täydellisesti hän on maamies. No niin, Penn ja hän hoitivat sitten maatilaa -- se oli Exeterin puolessa. Salters-setä möi sen viime kevännä eräälle bostonilaiselle, joka halusi rakentaa kesäasunnon, ja sai siitä hyvät rahat. No niin, nuo molemmat hupsut elää kitkuttivat siinä, kunnes eräänä päivänä Pennin uskolaiset -- ne herrnhutilaiset -- saivat tietää minne hän oli ajelultaan päätynyt ja kirjottivat Salters-sedälle. En ole koskaan kuullut mitä he oikein sanoivat, mutta Salters-setä tuli raivoihinsa. Hän oli itse episkopaalinen, mutta hän antoi heille kukakäskiä ihan kuin olisi ollut baptisti; ja sanoi ettei hän aikonut luovuttaa Penniä millekään herrnhutilais-seurakunnalle Pennsylvaniassa eikä muuallakaan. Sitten hän tuli isän luokse hinaten Penniä muassaan -- siitä on nyt kaksi vuotta -- ja sanoi että hänen ja Pennin täytyi terveytensä vuoksi tehdä yksi turskanpyyntiretki. Hän arveli kaiketi etteivät herrnhutilaiset toki tulisi etsimään Jakob Bolleria matalikoilta. Isä suostui, sillä Salters-setä oli kalastellut aina toisinaan kolmenkymmenen vuoden aikana, silloin kun hän ei ollut patenttilantojen keksimispuuhissa, ja hän osti neljännes-osuuden 'Täällä Ollaan'-kuunariin; ja matka teki Pennille niin hyvää, että isä on siitä pitäen antanut hänen kulkea muassa. Isä sanoo, että jonakin päivänä hän muistaa vaimonsa ja lapsensa ja Johnstownin, ja silloin hän luultavasti kuolee, sanoo isä. Älä puhu Johnstownista äläkä siihen kuuluvista Pennille, tai Salters-setä heittää sinut yli laidan."

"Penn parka!" mumisi Harvey. "Enpä olisi luullut Salters-sedän niin paljon hänestä välittävän, hänen käytöstavastaan päättäen."

"Minä ainakin pidän Pennistä; me kaikki pidämme", sanoi Dan. "Meidän olisi pitänyt ottaa hänet hinattavaksi, mutta minä tahdoin kertoa sinulle ensin."

He olivat nyt lähellä kuunaria, toiset veneet vähän alempana.

"Teidän ei tarvitse vivuta ylös veneitä ennenkuin päivällisen jälkeen", sanoi Troop kannelta. "Me rupeamme heti perkkaamaan. Laittakaa pöytä kuntoon, pojat!"

"Syvempi kuin Valaankuoppa", sanoi Dan iskien silmää asetellessaan paikoilleen perkkausvehkeitä. "Katsohan noita kaikkia aluksia, jotka ovat ilmestyneet näkyviin sitten aamun. Ne odottavat kaikki mitä isä tekee. Näethän?"

"Minusta ne ovat kaikki yhdennäköisiä." Ja maallikon silmälle nuo ympärillä nuokkuilevat kuunarit näyttivät todellakin kuin samassa muotissa valetuilta.

"Eivät ne kuitenkaan ole. Tuo keltainen, likainen alus, jonka kokkapuu on noin kallellaan, on 'Pragin Toivo'. Sen kapteeni on Nick Brady, keljuin mies koko matalikoilla. Me annamme kyllä hänen vielä kuulla sen. Tuolla kauimpana on 'Päivän Silmä'. Se on Jerauldin veljesten oma. Se on Harwichista; melkoinen menijä ja hyväonninen; mutta isä se sentään löytää kalaa vaikka hautuumaasta. Nuo kolme vieretysten olevaa ovat 'Margie Smith', 'Rose' ja 'Edith S. Walen', kaikki meikäläisiä. Emmeköhän huomenna saa nähdä vielä 'Abbie M. Deering'inkin, isä, vai mitä luulet? Banquereaulta näyttävät kaikki olevan tulossa tänne."

"Huomenna et näe montakaan alusta, Danny." Kun Troop nimitti poikaansa Dannyksi, oli se merkki siitä että hän oli hyvällä tuulella. "Täällä on liian suuri tungos, pojat", jatkoi hän kääntyen miehistöön päin, joka juuri kapusi kannelle. "Me jätämme heidät pyytämään suuria ja saamaan pieniä." Hän katseli karsinassa olevaa saalista, ja oli omituista nähdä kuinka pieniä kalat järkiään olivat. Harveyn kampelaa lukuunottamatta ei niissä ollut ainoatakaan yli viidentoista naulan painoista.

"Minä odotan ilmaa", lisäsi hän.

"Silloin sinun täytyy tehdä se itse, Disko, sillä en _minä_ vain näe mitään merkkiä", sanoi Pitkä Jack antaen katseensa liukua pitkin selkeätä taivaanrantaa.

Mutta puoli tuntia myöhemmin, kun he olivat perkkaamassa, laskeutui matalikkosumu heidän ylleen äkkiä kuin ilmestys. Se kiiri sekä tasaisesti että tupruissa, kiemuroiden ja höyryten väritöntä vedenpintaa pitkin. Miehet herkesivät perkkaamasta sanaakaan lausumatta. Pitkä Jack ja Salters-setä solauttivat vintturien viputangot reikiinsä ja alkoivat vivuta ylös ankkuria; vintturi narisi kun märkä hamppuköysi kiristyi telalle. Manuel ja Tom Platt auttoivat lopussa. Ankkuri kohosi ylös nyyhkäisten, ja purje pullistui, kun Troop tiukensi sitä ruorirattaan ääressä seisoen. "Ylös halkaisija ja keulapurje", komensi hän.

"Livahdetaan heiltä tässä savupöllyssä", huusi Pitkä Jack kiinnittäen halkaisijapurjetta, toisten hilatessa ylös keulapurjeen kalisevia renkaita; ja keulapuomi natisi kun "Täällä Ollaan" työntyi päin tuuleen ja sukelsi valkoiseen, tupruilevaan usvaan.

"Tämän sumun takana on tuulta", sanoi Troop.

Kaikki tämä oli Harveysta sanoin kuvaamattoman ihmeellistä; ja kaikkein ihmeellisintä oli hänestä se, ettei hän kuullut mitään komentosanoja, paitsi että Troop silloin tällöin vähän murahti, lausuen heti perään: "Hyvä on!"

"Etkö ole koskaan nähnyt laivan nostavan ankkuria?" sanoi Tom Platt Harveylle tämän töllistellessä keulapurjeen kosteaa vaatetta.

"En. Mihin me olemme menossa?"

"Kalastamaan ja ankkuroimaan toiseen paikkaan, kuten kyllä tulet huomaamaan ennenkuin olet ollut viikonkaan laivassa. Se on kaikki uutta sinulle, mutta eihän ihminen koskaan voi tietää mihin hän joutuu. En minäkään, Tom Platt, olisi mitenkään voinut aavistaa että -- --"

"Kyllä se joka tapauksessa on parempi kuin neljätoista dollaria kuussa ja kuula vatsaan", sanoi Troop rattaan äärestä. "Hellitä pikkuisen halkaisijaa."

"Paljoakin parempi", vastasi entinen merisotilas, tehden jotakin isolle halkaisijapurjeelle siihen kiinnitetyllä puuriu'ulla. "Mutta sitä me emme ajatelleet, kun väänsimme Gemsbock'in vintturin vipuja Beaufortin sataman edustalla ja Fort Maconin linnotuksesta ammuttiin kuumia kuulia peräämme ja kiukkuinen myrsky vielä kaiken lisäksi. Missäs sinä olit silloin, Disko?"

"Jossakin näillä tienoin kaiketikin", vastasi Disko, "ansaitsemassa leipääni ja ilkkumassa kapinallisten kaapparialuksia. Valitettavasti en voi tarjota sinulle tulikuumia tykinkuulia, Tom Platt, mutta mitä tuuleen tulee, niin arvatakseni saamme sitä aivan tyydyttävästi ennenkuin näemme Eastern Pointin."

Keulasta alkoi nyt kuulua yhtämittaista läiskintää ja lotinaa, jota silloin tällöin säesti pontevampi jysäys ja keulakannelle rapiseva pieni vaahtopärske. Köysistä tipahteli tahmeita pisaroita, ja miehet oleskelivat kajuutan suojanpuolella -- kaikki paitsi Salters-setä, joka istui itsepäisesti isollaluukulla hoidellen merinokkosten polttamia käsiään.

"Taitaisipa sietää nostaa haruspurjekin", sanoi Disko mulauttaen toisella silmällä veljeensä.

"Tuskinpa siitä olisi mitään apua. Mitä hyödyttää haaskata purjeita?" vastasi maanviljelijä-merimies.

Ruoriratas kääntyi melkein huomaamattomasti Diskon käsissä. Muutamia sekunteja myöhemmin loiskahti sähisevä aallonharja poikittain laivan yli, ryöpsähti keskelle Saltersin hartioita ja kasteli hänet päästä jalkoihin. Hän nousi ylös pärskytellen ja siirtyi keulaan päin, mutta sai toisen samanlaisen.

"Katso miten isä ajaa häntä ympäri kantta", sanoi Dan. "Salters-setä arvelee että hänelle neljännes-osuuden omistajana kuuluu neljäsosa purjeistakin. Isä on antanut hänen käydä läpi tämän kastelutoimituksen jo kahdella edellisellä matkalla. Hei! Tuo oli hyvin tähdätty!" Salters-setä oli paennut keulamaston luo, mutta aalto roiskahti hänen polviensa yläpuolelle. Diskon kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin ruorirattaan kehä.

"Luulen että se kulkisi tasaisemmin, jos haruspurje olisi ylhäällä, Salters", sanoi Disko, ikäänkuin ei olisi nähnyt mitään.

"No, nosta sitten viheliäinen riepusi", äyskäisi uhri vesiryöpyn keskeltä; "mutta älä syytä minua jos jotain tapahtuu. Penn, mene heti paikalla alas juomaan kahviasi. Sinun pitäisi toki ymmärtää ettei sinun sovi töllötellä kannella tällaisella ilmalla."

"Nyt ne hörppivät kahvia ja pelaavat shakkia iltamyöhään asti", sanoi Dan, kun Salters-setä työnsi Penniä keulakajuuttaan. "Ja minusta näyttää siltä kuin saisimme kaikki tyytyä samoihin askareihin joksikin aikaa. Ei ole koko maailmassa sen toimettomampaa ja joutilaampaa olentoa kuin matalikkokalastaja silloin kun se ei ole pyyntihommassa."

"Olipa hyvä että mainitsit tuosta, Danny", huusi Pitkä Jack, joka oli vaivannut päätään keksiäkseen ajankulua. "Olin kerrassaan unohtanut, että meillä oli matkustaja tuon T-telakka-hatun alla. Ei jouda joutilaaksi se, joka ei tunne köysiä ja taklauksia. Tuoppas hänet tänne, Tom Platt, niin opetamme häntä."

"Tällä kertaa ei ole minun työvuoroni", irvisteli Dan. "Sinun täytyy selviytyä siitä yksinäsi. Isä opetti minua köydenpätkällä."

Tunnin ajan Pitkä Jack kuletti saalistaan edestakaisin, opettaen hänelle, kuten hän sanoi, "asioita, jotka merellä tuli jokaisen miehen tietää, sokeana, päissään tai nukkuessaankin." Ei ole juuri erittäin paljon taklauksia seitsemänkymmenen-tonnin kuunarissa, jossa on jatkamaton keulamasto, mutta Pitkä Jack osasi antaa ilmettä sanoilleen. Kun hän halusi kiinnittää Harveyn huomion piikkivalleihin, niin hän puristi poikaa niskasta ja antoi hänen tuijottaa niihin puoli minuuttia. Hän terotti keulan ja perän välistä yleistä erotusta vetämällä Harveyn nenää puomia pitkin pari kyynärää, ja jokaisen köyden tarkotus upotettiin hänen mieleensä itse köyden päällä.

Opetustunti olisi muodostunut helpommaksi, jos kansi olisi ollut suunnillekaan tyhjä; mutta sillä tuntui olevan sijaa kaikelle muulle ja mille hyvänsä paitsi ihmiselle. Keulassa oli vintturi ja sen köysistö sekä ankkuriketjut ja -touvit, kaikki hyvin vastuksellisia yliastuttavia; kanssin kamiininpiippu ja kalanmaksojen säiliöinä käytetyt raanitynnyrit keulaluukun vieressä. Niistä perään päin ottivat keulapuomi ja isoluukku kaiken tilan mitä jäi pumpuilta ja perkkauskarsinoilta. Sitten tulivat venetelineet, jotka olivat köysillä kiinnitetyt yläperäkannessa oleviin rengaspultteihin; kajuutta joka puolelle köytettyine saaveineen ja varaesineineen; ja viimeisenä kuusikymmen-jalkainen isopuomi tukihaarukassaan, halkaisten kannen kahtia pitkittäin ja joka kerta väistettävänä ja alitsekumarruttavana.

Tom Platt ei luonnollisesti voinut pysyä asiasta erillään, vaan hän kulki rinnalla ladellen suurisuuntaisia ja tarpeettomia kuvauksia vanhan "Ohion" purjeista ja raaoista.

"Älä välitä hänen puheistaan; kuuntele minun sanojani, lapsi. Tom Platt, tämä kuunari ei ole 'Ohio', ja sinä sekotat pojan kerrassaan."

"Hän menee pilalle koko iäkseen, kun hän alkaa pitkinlaivaa taklatulla aluspahasella tähän tapaan", väitti Tom Platt. "Anna hänen ensin oppia muutamia johtavia periaatteita. Purjehtiminen on taito, Harvey, kuten näyttäisin sinulle, jos voisin viedä sinut mukanani vanhalle -- --"

"Tiedän sen kyllä. Sinä puhuisit hänet kuoliaaksi. Hiljaa, Tom Platt! No niin, kaiken sen jälkeen mitä nyt olen sanonut, millä tavalla reivaisit keulapurjeen, Harvey? Mieti ennenkuin vastaat."

"Vetäisin sisään tuon", sanoi Harvey viitaten suojan puolelle.

"Minkä tuon? Atlantin merenkö?"

"Ei, vaan puomin. Sitten ottaisin sen köyden, jonka näytitte minulle tuolla toisella puolella -- --"

"Ei sillä tavalla", keskeytti Tom Platt "Hiljaa! Hänhän opettelee vasta eikä ole vielä selvillä nimistä. Jatka, Harve."

"Niin, se on reivitaljan sirkkeli. Minä kiinnittäisin taljan reivitaljan sirkkeliin ja sitten päästäisin alas -- --"

"Laskisin, hyvä lapsi! Laskisin!" lausui Tom Platt, suuressa tuskassa noin epäammattimaisen sanontatavan takia.

"Laskisin nokka- ja piikkivalleja", jatko Harvey. Nuo nimitykset olivat tarttuneet hänen päähänsä.

"Näytä ne kädelläsi", sanoi Pitkä Jack.

Harvey totteli. "Laskisin kunnes tuo köysisilmukka -- tuossa takapartaassa -- syrjänuorasilmukka olisi puomin tasalla. Sitten sitoisin sen siten kuin te sanoitte, ja sitten vetäisin jälleen ylös piikki- ja nokkavallit."

"Sinä et muistanut kiinnittää halssinuoraa, mutta aikaa myöten ja harjotuksen avulla sinä kyllä opit senkin muistamaan. Jokaisella laivan köydellä ja nuoralla on varma ja määrätty tarkotuksensa, muuten sitä ei olisi koko aluksessa. Ymmärrätkö? Minä työnnän dollareja ja senttejä sinun taskuusi, sinä piskuinen laiha kansimatkustaja, niin että kun tulet täysimittaiseksi, voit purjehtia Bostonista Kubaan ja sanoa ihmisille että Pitkä Jack on sinut opettanut. Nyt minä juoksutan sinua vähän ympäriinsä ja sanon köysien nimiä, ja sinun tulee koskettaa kädelläsi niihin sitä mukaa kuin minä niitä nimitän."

Hän alotti, ja Harvey, joka oli jo hieman väsynyt, käveli hitaasti nimitetyn köyden luokse. Köydenpää hutkahti hänen kylkiensä ympäri niin että hänen hengityksensä oli salpautua.

"Kun sinulla on oma laiva", sanoi Tom Platt ankaralla naamalla, "sitten voit kävellä. Siihen saakka on sinun toteltava kaikkia käskyjä juosten. Vielä kerta -- paremmaksi varmuudeksi!"

Harvey oli melkolailla lämmennyt ponnistellessaan, ja tämä viimeinen letkaus saattoi hänen verensä kuumenemaan. Mutta hän oli erittäin älykäs nuorukainen, hyvin teräväjärkisen isän ja hyvin herkkätunteisen äidin poika, ja hänellä oli vilkas, päättäväinen luonteenlaatu, jonka järjestelmällinen hemmottelu oli ollut muuttamaisillaan äkäiseksi itsepäisyydeksi. Hän katsahti toisiin miehiin ja näki ettei edes Dan hymyillyt. Se kuului nähtävästi kaikki täydellä todella asiaan, vaikka se koskikin häneen kamalasti. Näinollen hän nieli letkauksen äänettömänä. Sama älykkäisyys, joka johti hänet käyttämään niin suuressa määrin hyväkseen äidin heikkoutta, sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei ainoakaan laivallaolija, Penniä ehkä lukuunottamatta, sietäisi minkäänlaisia joutavuuksia. Voi oppia paljon pelkästä äänensävystä. Pitkä Jack nimitti vielä yli puolikymmentä köyttä, ja Harvey hyppeli kärppänä kantta pitkin, vilkuen toisella silmällä Tom Plattiin.

"Oike' hyvä. Oike' hyvin tehty", sanoi Manuel. "Illallisen jälkeen minä sinulle näytän pienen kuunarin, jonka minä tein, köydet ja kaikki. Siitä me opimme!"

"Vallan oivallista -- matkustajan suorittamaksi", sanoi Dan. "Isä myönsi juuri-ikään, että sinä ehkä pystyt ansaitsemaan suolasi ennenkuin hukut. Se on jo paljon isän sanomaksi. Minä opetan sinulle lisää ensimäisellä yhteisellä vahtivuorollamme."

"Isompaa!" murahti Disko tähystäen sumun läpi, joka savusi laivan keulassa. Ei voinut nähdä mitään vavahtelevasta halkaisijapuomista kymmentä jalkaa kauemmaksi, ja laivan sivulla vyöryi vakavien, toisilleen kuiskuttelevien kalpeitten aaltojen loppumaton kulkue.

"Nyt minä opetan sinulle jotain, mitä Pitkä Jack ei osaa", huusi Tom Platt vetäessään esiin eräästä säiliöstä laivan perässä pahoin kuluneen, toisesta päätäs onton syvänveden laskinluodin, minkä jälkeen hän voiteli ontelon pienestä kulhosta, joka oli täynnä lampaantalia, ja meni keulaan. "Minä opetan sinua lennättämään 'sinistä kyyhkystä'. Huis tieltä!"

Disko teki ruorirattaalla jonkun tempun, joka pysäytti kuunarin vauhdin, Silläaikaa kun Manuel Harveyn avustamana (ja miestä oli silloin Harvey mielestään) laski halkaisijan läjään puomille. Laskinluoti piti viuhuvaa suhinaa, kun Tom Platt pyöritti sitä ilmassa.

"No anna mennä", sanoi Pitkä Jack kärsimättömänä. "Me emme nyt ui viittäkolmatta jalkaa syvällä Tulimaan lähellä sakeassa sumussa. Ei tämä nyt mikään temppu ole."

"Älä ole kateellinen, galwaylainen." Irti päästetty luoti pulskahti veteen kaukana kuunarin edessä, tämän kyntäessä tietään hiljalleen eteenpäin.

"Luotaaminen _on_ sentään temppu", sanoi Dan, "silloin kun tuo sokea luoti on ainoa silmä millä voi nähdä viikkokauteen. Mitä arvelet syvyydeksi, isä?"

Diskon kasvojen tuima ilme tasottui. Hänen taitonsa ja kunniansa olivat kysymyksessä tässä viekkaassa kepposessa, jonka hän oli tehnyt toisille aluksille livahtamalla salaa heidän keskeltään, ja hänellä oli sellaisen mestaritaiturin maine, joka tunsi matalikot ummessa silmin. "Kuusikymmentä, ehkä -- jos minä mitään pystyn arvaamaan", vastasi hän, vilkaisten kajuutan ikkunassa olevaan pieneen kompassiin.

"Kuusikymmentä", lauloi Tom Platt lappaen sisään suuria märkiä lenkkejä.

Kuunari jatkoi taas matkaa. "Heittäkää luoti!" sanoi Disko, kun neljännestunti oli kulunut.

"Miksi arvelet sen?" kuiskasi Dan ja katsahti ylpeänä Harveyhin. Mutta Harvey oli tällä hetkellä liian ylpeä omista saavutuksistaan, jotta toisten ansiot olisivat voineet häneen vaikuttaa.

"Viideksikymmeneksi", sanoi isä. "Epäilen että olemme tulleet juuri Vihreän matalikon reunan yli."

"Viisikymmentä!" hoilasi Tom Platt. He saattoivat tuskin nähdä häntä sumun läpi. "Se sattui kyynärälleen -- niinkuin tykinkuulat Fort Maconin luona."

"Pane syötti, Harve", sanoi Dan, siepaten siimakelan.

Kuunari näytti harhailevan sumussa ilman määrää, etupurje hurjasti paukuttaen. Miehet odottivat ja katselivat poikia, jotka ryhtyivät pyyntihommiin.