Part 15

Suosionosotukset hänen lopetettuaan supistuivat hyvin vähiin. Naiset etsivät nenäliinojaan, ja miehistä tuijottivat useat kattoon kiiltävin silmin.

"Hm", sanoi Salters; "tuon kuuleminen jossain teatterissa maksaisi dollarin -- ehkä kaksikin. Joillakin saattaa olla sellaiseen varaa. Minusta se tuntuu suoranaiselta rahanhaaskaukselta... No, mutta miten kumman lailla kapteeni Bart Edwardes on päässyt ajautumaan tänne?"

"Ei auttanut pidätellä häntä", sanoi muuan takana oleva eastportilainen. "Hän on runoilija, ja hän aikoo lausua oman runonsa. Siinä puhutaan eräästä meidän puolen tapahtumasta."

Hän ei kertonut että kapteeni Bart Edwardes oli jo viitenä vuonna peräkkäin ponnistellut saadakseen luvan esittää jonkun omia sepitelmiään Gloucesterin muistojuhlassa. Huvitettuna ja kyllästyneenä oli juhlatoimikunta vihdoin suostunut hänen pyyntöönsä. Vanhuksen vaatimattomuus ja onnesta tuikkiva katsanto, hänen astuessaan lavalle kaikkein parhaissa sunnuntaipukimissaan voittivat puolelleen kuulijakunnan sydämet jo ennenkuin hän oli ehtinyt avata suutaan. He kuuntelivat nurisematta loppuun kolmekymmentäseitsemän kankeatekoista säkeistöä, joissa kuvailtiin mahdollisimman perinpohjaisesti kuunari "Joan Haskenin" haaksirikkoa Georges-matalikon luona vuoden 1867 ankarassa myrskyssä, ja kun hän pääsi loppuun, kajahti yksimielinen mieltymyshuuto kautta koko salin.

Muuan kaukonäköinen bostonilainen sanomalehtireportteri pujahti paikaltaan saadakseen täydellisen jäljennöksen esitetystä kertomarunosta sekä haastattelun sen tekijästä, joten tällä maailmalla ei enää ollut enempää tarjottavana kapteeni Bart Edwardesille, entiselle valaanpyytäjälle, laivanrakentajalle, kalastajalaivurille ja runoilijalle, hänen seitsemännelläkymmenennellä kolmannella ikävuodellaan.

"Niin, siinä sitä voi sanoa olevan järkeä", sanoi eastportilainen. "Minä olen tarkastellut tapahtumapaikkaa nuo hänen värsynsä käsissäni ja voin todistaa että hän on esittänyt kaiken sellaisena kuin se on."

"Jollei tämä Dan tässä saisi kokoon parempaa parissa aamutunnissa, niin hänelle sietäisi antaa selkään", sanoi Salters, joka katsoi velvollisuudekseen puolustaa Massachusetts'in kunniaa. "En tahdo kieltää ettei kapteeni Edwardes olisi jokseenkin näppärä kirjamies -- ollakseen Mainesta. Mutta kuitenkin..."

"Kyllä Salters-setä varmaan kuolee tällä matkalla. Ensimäinen kohteliaisuus, minkä hän ikinä on minulle lausunut", hihitti Dan. "Mutta mikä sinulla on, Harvey? Sinähän olet hiljaa kuin hiiri ja naamasi on ihan vihertävä. Oletko kipeä?"

"En tiedä mikä minulla oikein on", vastasi Harvey. "Tuntuu kuin sisälmykseni tuppaisivat pyrkimään ulos. Minua niin painostaa ja puistattaa."

"Ruuansulatushäiriö varmaan. Sepä sattui ikävästi. Odotamme nimien lukemista ja lähdemme sitten, niin voimme käyttää hyväksemme vuorovettä."

Lesket -- useimmat sinä kesänä leskiksi tulleita -- jäykistivät itsensä kuin ihmiset jotka odottavat tulevansa ammutuiksi paikalleen, sillä he tiesivät mitä oli tulossa. Kesävieras-neitoset punaisine ja sinisine puseroineen lakkasivat tirskumasta kapteeni Edwardesin merkilliselle runolle ja katsoivat taakseen ihmetellen miksi kaikki olivat niin hiljaa. Kalastajat työntäytyivät lähemmäksi, kun Cheynen kanssa puhellut kaupungin virkamies nousi lavalle ja alkoi lukea vainajien luetteloa, jaotellen ne kuukausittain. Edellisen vuoden syyskuun hukkuneet olivat enimmäkseen yksinäisiä miehiä ja muukalaisia, mutta hänen äänensä kajahteli hyvin kuuluvana äänettömässä salissa:

_9:s päivä syyskuuta. Kuunari "Florrie Anderson" hukkunut koko miehistöineen Georges-matalikon luona:_

_Reuben Pitman, laivuri, 50:n vuoden, naimaton, Main Street, Gloucester_.

_Emil Olsen, 19:n, naimaton, 329 Hammond Street, Gloucester; kotoisin Tanskasta_.

_Oscar Strandberg, naimaton, 28:n, Ruotsista_.

_Carl Strandberg, naimaton, 28:n, Main Street, Gloucester_.

_Pedro, luultavasti Madeirasta, naimaton, Keenen vierasmaja, Gloucester_.

_Josef Welsh, alias Josef Wright, 30:n, St. John, Newfoundland_.

"Ei -- Augusty, Maine", keskeytti ääni ihmisjoukosta.

"Hän otti pestin, St. Johnissa", sanoi lukija, katsoen papereistaan.

"Tiedän sen, mutta hän oli kirjoilla Augustyssa. Minun veljenpoikani."

Lukija teki lyijykynällä oikaisun luettelon reunaan ja jatkoi:

_Sama kuunari, Charlie Ritchie, Liverpool, Nova Scotia, 33:n, naimaton_.

_Albert May, 267 Rogers Street, Gloucester, 27:n, naimaton_.

_27:s päivä syyskuuta. Orvin Bollard, 30:n, naimisissa, hukkunut veneessä Eastern Pointin kohdalla_.

Tämä laukaus sattui, sillä eräs leskistä hytkähti ja aukoi ja puserteli käsiään. Rouva Cheyne, joka oli kuunnellut suurin silmin, nytkäytti päätään ja nielaisi vaivalloisesti. Danin äiti, joka istui muutamia paikkoja hänestä oikealle, näki ja kuuli sen ja siirtyi joutuisasti hänen rinnalleen. Lukeminen jatkui. Tammikuun ja helmikuun haaksirikkoihin ehdittyä laukauksia sateli tiheään, ja lesket vetäisivät henkeä yhteenpuserrettujen hampaitten välitse.

_14:s päivä helmikuuta. Kuunari "Harry Randolph" menettänyt mastonsa kotimatkalla Newfoundlandista; Asa Musie, naimisissa, 32:n, Main Street, Gloucester, huuhtoutunut mereen kannelta_.

_23:s päivä helmikuuta. Kuunari "Gilbert Hope"; kadonnut jäljettömiin veneessä, Robert Beavon, 29:n, naimisissa, kotoisin Pubnicosta, Nova Scotiasta_.

Mutta hänen vaimonsa oli salissa. He kuulivat heikon parahduksen, ikäänkuin jotain pientä eläintä olisi haavotettu. Se tukahtui kuitenkin heti, ja nuori nainen horjui ulos salista. Hän oli toivonut toivottomanakin, kuukausimääriä, koska jotkut veneissä harhaan joutuneet ovat onnen kautta tulleet pelastetuiksi johonkin ohikulkevaan suurempaan alukseen. Nyt hän oli saanut varmuuden, ja Harvey saattoi nähdä katukäytävällä olevan poliisin kutsuvan hänelle ajurin.

"Se maksaa viisikymmentä senttiä asemalle" -- alotti ajuri, mutta poliisi kohotti kätensä -- "mutta minä ajan sinne kuitenkin. Astukaa sisään vain. Kuulkaahan, Alf, ettehän ilmota minua ensi kerralla, jos lyhtyni ei ole sytytetty -- niinhän?"

Salin ovi sulkeutui peittäen näkyvistä päivänpaisteisen ulkoilma-läikän, ja Harveyn silmät kääntyivät jälleen lukijaan ja hänen loppumattomaan luetteloonsa.

_19:s päivä huhtikuuta. Kuunari "Mamie Douglas" hukkunut Suurilla matalikoilla koko miehistöineen_.

_Edvard Canton, laivuri, 43:n, naimisissa, Gloucesterista_.

_D. Hawkins, alias Williams, 34:n, naimisissa, Shelbournesta, Nova Scotiasta_.

_G. W. Clay, neekeri, 28:n, naimisissa, Gloucesterista_.

Ja niin edelleen, yhä edelleen. Harvey tunsi kurkussaan kuin suuria paloja, joita hän ei saanut painumaan alas, ja hänen vatsansa muistutti hänelle sitä päivää, jolloin hän putosi höyrylaivan kannelta.

_10:s päivä toukokuuta. Kuunari 'Täällä Ollaan'_ (veri kihisi joka puolella hänen ihossaan). _Otto Svendson, 20:n, naimaton, Gloucesterista, huuhtoutunut mereen_.

Jälleen kuului tukahdutettu, vihlaiseva huuto jostakin salin takaosasta.

"Hänen ei olisi pitänyt tulla. Hänen ei olisi pitänyt tulla", sanoi Pitkä Jack säälien.

"Älä töllötä noin, Harve", murahti Dan. Harvey kuuli sen, mutta sitten musteni kaikki hänen silmissään tulihyrrien sekaiseksi pimeydeksi. Disko kumartui eteenpäin ja puhui jotain vaimolleen, joka istui rouva Cheynen vieressä toinen käsi kiedottuna hänen vyötäisilleen ja pidellen toisella hänen haparoivia, nytkähteleviä, sormuksin koristettuja käsiään.

"Painakaa päänne alas -- aivan alas!" kuiskutti rouva Troop. "Se menee ohi tuossa tuokiossa."

"Minä en vo-oi! En sa-aata! Oi, antakaa minun -- --" änkytti rouva Cheyne tajuamatta ollenkaan mitä puhui.

"Teidän täytyy", toisti rouva Troop. "Teidän poikanne on juuri pyörtynyt tainnottomaksi. Sellaista sattuu muutamille, kun he ovat kasvuiässä. Haluatte kaiketi mennä hoitamaan häntä? Tältä puolelta voimme päästä ulos. Älkää hätäilkö. Tulkaa vain minun perässäni. Mitä nyt turhia, rouva kulta, olemmehan me naisia molemmat, ja meidän on hoidettava miesväkeämme. Tulkaa!"

Koko "Täällä Ollaan" kuunarin miehistö lähti mukaan tunkeutuen väkijoukon läpi henkivartiona, ja hyvin kalpea ja järkyttynyt oli se Harvey, jonka he laskivat eteishuoneen penkille.

"Tulee äitiinsä", oli rouva Troopin ainoa huomautus rouva Cheynen kumartuessa poikansa yli.

"Kuinka saatoit luullakaan hänen voivan kestää sellaista?" huudahti hän nuhtelevasti Cheynelle, joka ei ollut virkkanut mitään. "Se oli kauheaa -- kauheaa! Meidän ei olisi pitänyt tulia. Se on pahaa ja julmaa! Se -- se ei ole oikein! Minkätähden he eivät voineet panna noita asioita sanomalehtiin, joihin ne oikeastaan kuuluvat? Tuntuuko paremmalta nyt, lapsi-kulta?"

Tämä saattoi Harveyn häpeämään, kuten luonnollista oli. "Kyllä minä voin aivan hyvin jo", sanoi hän, hapuillen jaloilleen katkonaisesti naurahtaen. "Se varmaan tuli jostain, jota olen syönyt aamiaisella."

"Kahvista ehkä", sanoi Cheyne, jonka kasvot olivat tiukoilla uurteilla, ikäänkuin ne olisivat olleet pronssista muovaillut. "Emme palaa enää sisälle."

"Taitaa olla samantekevä, jos lähdemme heti rantaan", sanoi Disko. "On kovin ummehtunutta tuolla sisällä dagojen joukossa, ja raitis ilma virkistää rouva Cheyneä." ["Dagoiksi" nimittävät merimiehet kaikkia portugalilaista, espanjalaista tai italialaista syntyperää olevia.]

Harvey ilmotti ettei hän ollut koskaan eläessään voinut sen paremmin; mutta vasta sitten kun hän näki kuunarin "Täällä Ollaan" Wouvermanin telakan luona puhtoisena ja siistiksi siveltynä, hävisi hänen epämieluisa tunteensa omituisen ylpeyden ja kaihomielen sekotukseen. Toiset ihmiset -- kesävieraat ja sen sellaiset -- soutelivat huvikseen pikku veneillä tai katselivat merta rantalaiturin päästä, mutta hän ymmärsi asioita syvemmältä -- enemmän asioita kuin hän jaksoi pitää ajatuksissaan. Sittenkin olisi häntä miltei haluttanut istua ja itkeä sitä, että tuo pikku kuunari nyt oli lähdössä pois. Rouva Cheyne itkikin joka askeleella heidän mennessään satamaan, lausuen mitä merkillisimpiä ajatuksia rouva Troopille, joka hyvitteli häntä kuin pikku lasta, niin että Dan, jota ei oltu siten hyvitelty sitten kuin kuusivuotiaana, vihelsi ääneen.

Ja sitten vanha miehistö -- Harvey oli mielestään merimiesten vanhimpia -- laskeutui vanhaan kuunariin kuluneitten pyynti veneitten keskelle, jonka jälkeen Harvey päästi irti peräkiinnikkeen laiturin päästä ja he työnsivät aluksen käsillään liukumaan laiturin sivua pitkin. Jokainen halusi sanoa niin paljon, ettei kukaan saanut sanotuksi mitään erikoista. Harvey pyysi Dania pitämään huolta Salters-sedän saappaista ja Pennin veneen-ankkurista, ja Pitkä Jack kehotti Harveyta muistamaan hänen opetuksiaan merimies-taidossa; mutta leikinlasku menetti voimansa noitten molempien naisten läsnäollessa; ja vaikea onkin olla sukkela silloin kun vihreä satamanvesi levenee levenemistään ystävyksien välillä.

"Ylös halkaisija ja keulapurje!" huusi Disko asettuen ruorirattaan ääreen, kun tuuli alkoi ottaa purjeisiin. "Tapaamme toiste, Harve. Taidanpa usein tulla muistelemaan sinua ja teikäläisiä."

Sitten alus liukui kuulomatkan ulkopuolelle, ja he istuutuivat katselemaan sen etenemistä. Ja yhä rouva Cheyne itki.

"Kas niin, kilttiseni", sanoi rouva Troop; "olemmehan me molemmat naisia. Kyllä mielenne keventyy kun saatte itkeä oikein sydämenne pohjasta. Vaikka Jumala tietää että minulle siitä ei ole koskaan ollut mitään hyvää; mutta hän tietää myös että minulla on ollut syytäkin itkeä!"

Muutamia vuosia myöhemmin ja toisessa päässä Amerikkaa käveli eräs nuori mies pitkin merisumusta harmaata, tuulille altista katua, jota reunustivat kallisarvoiset, puusta kiveä jäljitellen rakennetut talot. Hänen seisoessaan taotusta raudasta valmistetun ristikkoportin edessä tuli paikalle hevosella ratsastaen -- ja tuhannen dollarin hevoseksi se olisi ollut halpa -- toinen nuori mies. Ja heidän välilleen sukeutui seuraava keskustelu:

"No hei, Dan!"

"Heipä hei, Harve!"

"Mitäs sinulle kuuluu?"

"No, minun pitäisi tehdä tämä matkani noin niinkuin aliperämiehenä. Etkö sinä jo pian ole päässyt siitä siunatusta opistostasi?"

"Sinne päinhän se alkaa olla menossa. Voit arvata, että Leland Stanfordin yliopistossa on eri oppimäärät kuin kuunarilla 'Täällä Ollaan'; mutta ensi syksynä minä aion antautua liikehommiin oikein vakituisesti."

"Meidän laivojammeko johtamaan?"

"No mitäpäs muuta. Odotahan vain, kun minä pääsen sinua kovistelemaan, Dan. Minä aion panna tuon vanhan linjan polvilleen huutamaan armoa, kun otan sen käsiini."

"Se ei minua pahastikaan peloita", sanoi Dan veljellisesti virnistäen, samalla kun Harvey laskeutui hevosen seljästä ja kysyi aikoiko hän tulla sisään.

"Siinä mielessä minä nostin ankkurin; mutta kuulehan, onko tohtori jossain täällä lähettyvillä? Minä hukutan sen hupsun neekerin vielä jonain päivänä niine vietävän ennustuksineen."

Kuului matalaa, voitonriemuista naurunkihitystä, ja entinen kuunarin kokki astui esiin sumusta ottaakseen hevosen suitset. Hän ei koskaan sallinut kenenkään muun toimittaa palveluksia Harveylle.

"Sakeaa kuin matalikoilla vai kuinka, tohtori?" sanoi Dan suostutellen.

Mutta sysimusta kelttiläinen kaukonäkijä ei katsonut soveliaaksi vastata, ennenkuin oli taputtanut Dania olalle ja kahdennenkymmenennen kerran raakkunut hänen korvaansa vanhan ennustuksensa:

"Herra -- palvelija. Palvelija -- herra", sanoi hän. "Muistathan, Dan Troop, mitä sanoin? Silloin kuunarilla?"

"No niin, en tahdo väittää etteivät asiat jokseenkin siltä näyttäisi nykyään", sanoi Dan. "Mutta 'Täällä Ollaan' oli kelpo alus, ja useammassa kuin yhdessä suhteessa minä saan kiittää sitä paljosta -- sitä ja isää."

"Minä myös", virkkoi Harvey Cheyne.