Part 12

Ja niin sanottiin totuus. Neiti Kinzey nakutti lauseen sähkölennättimeen, sihteerin lisätessä siihen nämä muistettavat sanat. "Vallitkoon rauha!" ja johtokuntain huoneissa kahdentuhannen peninkulman päässä kuuteenkymmeneenkolmeen miljoonaan dollariin nousevien rautatieosuuksien edustajat hengittivät keveämmin. Cheyne riensi tapaamaan ainoaa poikaansa, jonka hän niin ihmeellisellä tavalla oli saanut takaisin. Karhu oli menossa pentuaan hakemaan, ei karjaa raatelemaan. Päättäväiset miehet, jotka olivat paljastaneet puukkonsa taistellakseen taloudellisen olemassaolonsa puolesta, laskivat aseensa syrjään ja toivottivat hänelle onnea matkalle, samalla kuin puolikymmentä säikähtynyttä pikkurautatietä pöyhisteli rintojaan, puhuen niistä merkillisistä asioista, joita he olisivat tehneet, jollei Cheyne olisi haudannut sotakirvestään.

Sähkölennättimille tuli kiireinen viikonloppu, sillä kun ihmiset ja kaupungit olivat päässeet levottomuudestaan, riensivät he saattamaan asioita vaadittuun järjestykseen. Los Angeles antoi tiedon San Diegoon ja Barstowiin, että Etelä-Kalifornian radan junankuljettajat tietäisivät olla valmiina syrjäisissä vahtituvissaan; Barstow lähetti sanoman Atlantic & Pacific-linjalle, ja Albuquerque lennätti sen pitkin koko Atchison, Topeka & Santa Fé-rataa ja aina Chicagoon asti. Veturi, yhdysvaunu miehistöineen sekä suuri, kultakoristeinen yksityisvaunu "Constance" olivat lähetettävät tuon kahdentuhannen kolmensadan viidenkymmenen mailin matkan poikki. Junan oli sivuutettava sataseitsemänkymmentäseitsemän vastaantulevaa tai samaan suuntaan kulkevaa junaa, ja jokaisen lähettäjälle ja miehistölle oli siitä annettava tieto. Kuusitoista veturia, kuusitoista kuljettajaa ja kuusitoista lämmittäjää oli varustettava määräpaikkoihinsa -- kaikki parhaita mitä oli saatavissa. Kaksi ja puoli minuuttia oli sallittu käyttää veturien vaihtamiseen, kolme vedenottoon ja kaksi hiilien ottoon. "Antakaa tieto miehille ja varustakaa vesisäiliöt ja hiilivarastot asianmukaiseen kuntoon, sillä Harvey Cheynellä on kiire -- kiire -- kiire!" lauloivat sähkölangat. "Neljänkymmenen mailin tuntinopeus vaaditaan, ja piiripäälliköt seuraavat tätä ylimääräistä junaa kukin piiriinsä kuuluvan matkan. San Diegosta Sixteenth Streetille Chicagoon levitettäköön taikamatto! Joutuun, oi joutuun!"

"Tulee kuuma ilma", sanoi Cheyne, kun juna lähti vierimään San Diegosta varhain sunnuntai-aamuna. "Me teemme kyllä matkaa niin joutuun kuin voimme, äiti, mutta en tosiaankaan luule olevan tarpeen sinun vielä panna hattua päähäsi ja hansikkaita käsiisi. Olisi parempi jos panisit maata ja ottaisit lääkettäsi. Pelaisin kanssasi vähän dominoa, mutta nyt on sunnuntai."

"Minä tahdon olla kärsivällinen. Oi, minä _tahdon_ olla kärsivällinen. Mutta -- jos otan pois hatun, niin minusta tuntuu siltä kuin emme ikinä pääsisi perille."

"Koeta nukkua vähän, äiti, niin olemme Chicagossa ennenkuin huomaatkaan."

"Mutta _meidänhän_ on mentävä Bostoniin asti. Käske heidän kiiruhtaa."

Kuuden jalan korkuiset käyttöpyörät jyskyttivät eteenpäin San Bernardinoa ja Mohaven erämaata kohti, mutta radan nousu ei sallinut suurta nopeutta. Se oli tuleva myöhemmin. Erämaan kuumuus seurasi vuoriston kuumuutta, kun he kääntyivät itäänpäin Needlesiä ja Colorado-jokea kohti. Vaunu rasahteli tavattomassa kuivuudessa ja helteessä, rikkisurvottua jäätä pantiin rouva Cheynen takaraivon alle, ja juna ponnisteli eteenpäin pitkän pitkiä nousuja myöten, Ash Forkin ohitse kohti Flagstaffia, missä metsät ja kivilouhimot ovat, korkealla kaartuvan pilvettömän taivaan alla. Vauhdinosottajan viisari värähteli ja liikkui edestakaisin; hiilituhkan sirut rapisivat katolla ja tomupilvi pyöri kiitävien pyörien kintereillä. Yhdysvaunun miehistö istui paitahihasillaan läähättäen lavereillaan, ja Cheyne oli usein heidän luonaan huutaen junan kolinan yli vanhoja rautatietarinoita, jotka ovat jokaiselle junamiehelle tuttuja. Hän kertoi heille pojastaan, jonka meri oli antanut takaisin, kun häntä jo kauan oli surtu kuolleena, ja miehet nyökyttivät päitään ja syljeksivät ja iloitsivat hänen kanssaan; kysyivät kuinka rouva siellä toisessa vaunussa voi ja sietäisikö hän jos kuljettaja "löysäisi vielä vähän", ja Cheyne arveli hänen sietävän. Niinpä annettiin tulihepojen ravata hillitsemättä Flagstaffista Winslowiin, kunnes eräs piiripäällikkö pani vastalauseen.

Mutta rouva Cheyne, joka makasi upeassa budoaari-osastossaan, missä ranskalainen kamarineiti kauhusta kalpeana piteli kiinni hopeaisesta ovenrivasta, ainoastaan vaikeroi hiljaa ja pyysi että hänen miehensä käskisi heitä kiiruhtamaan. Ja niin he jättivät taaksensa Arizonan kuivat hietikot ja omituisen muotoiset kalliot ja huohottivat edelleen, kunnes kytkyitten kalina ja jarruletkun sihinä ilmottivat heille että he olivat saapuneet Coolidgeen Kalliovuorten juurelle.

Kolme urheaa ja kokenutta miestä -- tyyninä, luottavaisina ja kuivina alottaessaan, kalpeina, vapisevina ja märkinä lopettaessaan ajovuoronsa -- kiidätti junan pitkää rinnettä ylöspäin Albuquerquesta Gloriettaan ja toiselle puolelle Springerin, aina yhä ylemmäksi Ratonin tunnelille saakka, mistä he laskeutuivat heilahdellen La Juntaan, näkivät Arkansas-joen ja syöksyivät pitkää myötämaata Dodge Cityyn, missä Cheyne sai lohduttautua kääntämällä taas kelloaan tunnin eteenpäin.

Vaunussa ei paljoa puhuttu. Sihteeri ja konekirjottaja istuivat nahkapäällyksisillä sohvilla suurien peililasisten havaintoikkunoitten ääressä vaunun perässä, katsellen taakse kiitävien ratapölkkyjen aaltomaista kutistumista ja, kuten otaksutaan, tehden maisemahuomioita. Cheyne kulki hermostuneesti edestakaisin oman loisteliaan ylellisyytensä ja yhdysvaunun alastoman yksinkertaisuuden väliä, sytyttämätön sikaari suussa, kunnes sääliväinen miehistö unhotti että hän oli heidän perivihollisensa ja teki parhaansa saadakseen hänen aikansa kulumaan.

Yöllä valaisivat kimppuihin järjestetyt sähkölamput tuota surullista ylellisyyspalatsia, ja he porhalsivat korskeasti eteenpäin läpi autioitten maisemain tyhjyyden. Heidän korviinsa kuului milloin vesisäiliön kohina ja kiinalaisen terävä kurkkuääni, vasarain kalahtelu niiden koetellessa kruppinteräksisten pyöräin eheyttä ja jonkun maankulkijan kiroilu, kun hänet ajettiin pois perimmäiseltä vaunusiltamalta, milloin tenderiin syöksyvän kivihiilen kumea kohina, milloin taas äkkiä vaimeneva äänten humina heidän kiitäessään odottavan junan ohitse. Milloin he näkivät vieressään syviä kuiluja, hirsisillan jyristessä heidän allaan, milloin korkeita kallioita, jotka peittivät heidän näkyvistään puolet tähdistä. Sitten jyrkänteet ja rotkot vaihtuivat ja etenivät näköpiirin reunalla kuvastuviksi rosoharjaisiksi vuorenselänteiksi, vaipuen yhä matalammiksi kukkuloiksi, kunnes viimein oltiin varsinaisilla tasangoilla.

Dodge Cityssä joku tuntematon viskasi vaunuun erään Kansasin sanomalehden numeron, jossa oli jonkunlainen Bostonista sähköteitse saapunut haastattelu Harveysta, joka nähtävästi oli osunut tapaamaan jonkun toimeliaan sanomalehti-reportterin. Tuosta ilahuttavasta uutisesta kävi selväksi, että kysymyksessä oli todellakin ilman epäilystä heidän poikansa, ja se rauhoitti rouva Cheyneä joksikin ajaksi. Hänen ainoan sanansa: "kiiruhtakaa!" ilmottivat junamiehet kuljettajille Nickersonissa, Topekassa ja Marcelinessa, missä nousut ovat loivat, ja he pyyhälsivät manteretta taakseen. Kaupunkeja ja kyliä oli nyt tiheämmässä, ja saattoi tuntea liikkuvansa ihmisten joukossa.

"En voi nähdä mittaria, ja minun silmiäni särkee niin kovin. Kuinka joutuun me menemme?"

"Niin joutuun kuin voimme, äiti. Ei ole mitään järkeä siinä, että ehättäydymme Chicagoon ennen pikajunan aikaa. Saisimme vain odottaa."

"En välitä siitä. Minä haluan tuntea olevamme liikkeessä. Istu tänne ja sano minulle peninkulmat."

Cheyne istui ja luki hänelle nopeusmittarin osottamia peninkulmamääriä (muutamat peninkulmaennätykset ovat voittamattomina vielä tänäkin päivänä), eikä seitsemänkymmenen jalan pituinen vaunu kertaakaan hiljentänyt höyrylaivan tapaista vaarumistaan kiitäessään halki pimeyden jättiläismehiläistä muistuttavaa surinaa pitäen. Kuitenkaan ei kulku ollut kyllin nopeaa rouva Cheynen mielestä; kuumuus, säälimätön elokuun helle, pyörrytti hänen päätään; kellon viisarit eivät liikkuneet, ja milloin, oi, milloin he pääsisivät Chicagoon?

Ei ole totta, että Fort Madisonissa koneita vaihdettaessa Cheyne olisi lahjottanut Veturinkuljettajien Liitolle niin suuren rahasumman, että he olisivat sen avulla kyenneet vastedes tasavoimaiseen taisteluun häntä ja hänen vertaisiaan vastaan. Hän maksoi veturinkuljettajille ja lämmittäjille sen mukaan kuin hän katsoi heidän ansainneen, ja ainoastaan hänen pankkinsa tietää, mitä hän antoi junamiehille, jotka olivat osottaneet häntä kohtaan myötätuntoisuutta. On jäänyt tiedoksi, että viimeinen junamiehistö otti kokonaan huolekseen vaihtotoimet Sixteenth Streetin asemalla, koska "rouva" oli vihdoinkin vaipunut unenhorrokseen ja paha peri sen, joka tölmäisi häntä.

Se korkeapalkkainen ammattimies, joka kuljettaa Järvenrannikko- ja Etelä-Michigan-radan pikajunaa Chicagosta Elkhartiin, on jommoinenkin mahtimies, eikä hän suvaitse että hänelle neuvotaan millä tavoin hänen on peräytettävä juna vaunuun kiinni. Kuitenkin kaikitenkin hän käsitteli "Constancea" kuin olisi se ollut lastattu dynamiitilla, ja kun toiset moittivat häntä, niin he tekivät sen kuiskauksin ja äänettömin elein.

"Pyh!" sanoivat Atchison, Topeka & Santa Fé-linjan miehet myöhemmin, puhellessaan muinaisista. "Me emme koettaneet ajaa ennätystä. Harvey Cheynen eukko oli sairaana vaunussa, emmekä me tahtoneet paiskia häntä. Mutta kun sen nyt muistan, niin voin mainita että koko aikamme San Diegosta Chicagoon oli 57 tuntia 54 minuuttia. Voitte sanoa sen niille idän puolen junille. Kun koetamme ajaa ennätystä, niin ilmotamme siitä erikseen."

Lännen miehen mielestä Chicago ja Boston ovat lähinaapuruksia, ja jotkut rautatiet yllyttävät tuota harhaluuloa. Pikajuna kiidätti "Constancen" Buffaloon ja jätti sen New York Central & Hudson River-rautatien huostaan (suuria mahtimiehiä valkoisine poskipartoineen ja kultakellukkeisine kellonvitjoineen astui siellä vaunuun puhelemaan hieman liikeasioista Cheynen kanssa); viimeksimainittu rautatie solautti sen sievästi Albanyyn, mistä Boston & Albanyn rata suoritti loppuun matkan valtamerestä valtamereen -- yhteenlasketun ajan ollessa kahdeksankymmentäseitsemän tuntia kolmekymmentäviisi minuuttia, eli kolme vuorokautta ja viisitoista ja puoli tuntia. Harvey oli siellä heitä odottamassa.

Voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen tuntevat useimmat ihmiset ja ainakin kaikki pojat ravinnon tarvetta. He kestitsivät palannutta tuhlaajapoikaa alasvedettyjen uutimien takana, erillään muusta maailmasta suuressa onnessaan, tulevien ja menevien junien kohistessa heidän ympärillään. Harvey söi ja joi ja kertoili seikkailuistaan samaan hengenvetoon, ja milloin hänen kätensä oli joutilaana, hyväili hänen äitinsä sitä. Hänen äänensä oli tullut syvemmäksi suolaisessa meri-ilmassa oleskelusta; hänen kämmenensä olivat karheat ja kovat, ranteensa kirjavana kalanrasvahaavojen arpia; ja voimakas turskantuoksu lemahti hänen kautsusaappaistaan ja sinisestä villamekostaan.

Isä, joka oli hyvin tottunut arvostelemaan ihmisiä, katseli häntä tutkivasti. Hän ei ainakaan nähnyt että pojalle olisi mitään parantumatonta haittaa koitunut. Tosin hän tuli nyt ajatelleeksi, että hän oli yleensä sangen vähän tietänyt mitään pojastaan; mutta hän muisti selvästi tyytymättömän, kellertävänaamaisen pojannulikan, joka huvitteli käskettämällä isäänsä ja itkettämällä äitiään. Mutta tämä suoraryhtinen kalastajanuorukainen ei luikerrellut eikä kujehtinut, vaan katsoi häneen avoimin, kirkkain ja rohkein silmin ja puhutteli häntä huomattavan, jopa hämmästyttävän kunnioittavasti. Hänen äänessään oli lisäksi sellainen sointi, joka tuntui lupaavan, että muutos oli pysyväinen, että uusi Harvey tulisi jäämään.

"Joku on pitänyt häntä kurissa", ajatteli Cheyne. "Sitä ei Constance olisi koskaan sallinut. Tuskinpa Eurooppa olisi tehnyt sen terveellisempää vaikutusta."

"Mutta miksi et sanonut tuolle miehelle, Troopille, kuka sinä olit?" toisti äiti, kun Harvey oli jutellut tarinansa ainakin kahdesti.

"Disko Troop, äiti kulta. Hän on paras mies mitä koskaan on kävellyt laivan kannella."

"Miksi et sanonut hänelle, että hän olisi vienyt sinut maihin? Tiesit kai että isä olisi korvannut sen hänelle kymmenkertaisesti."

"Tiesin kyllä; mutta hän luuli minua hulluksi. Minä pelkään nimittäneeni häntä varkaaksi, kun en löytänyt seteleitä taskustani."

"Eräs laivamies löysi ne lipputangon luota sinä -- sinä iltana", nyyhkytti rouva Cheyne.

"No, se selittää asian. Minä en moiti ollenkaan Troopia. Minä väitin etten tahtonut tehdä työtä -- kaikkein vähimmin kalastaja-aluksella -- ja hän luonnollisesti löi minua vasten nenää; ja ooh! siitä tuli verta kuin härän kurkusta."

"Lapsi raukkani! He lienevät rääkänneet sinua hirveästi."

"Tuskin vain. Ja sen jälkeen minä pääsin vähän järkiini."

Cheyne löi kämmentään polveensa ja nauroi hiljaista naurua. Tässä näytti olevan muodostumassa poika juuri sellainen, jota hänen sydämensä halasi. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt juuri tuollaista välkähdystä Harveyn silmissä.

"Ja Troop antoi minulle palkkaa kymmenen ja puoli dollaria kuussa; hän on nyt maksanut siitä puolet; ja minä otin Danin oppaakseni ja kävin heti työhön käsiksi. Minä en pysty vielä tekemään miehen työtä. Mutta minä voin käsitellä venettä melkein yhtä hyvin kuin Dankin, enkä minä joudu sekaannuksiin sumussa -- kovin paljoa; ja minä voin pitää perää sievillä tuulilla, ja minä voin panna syötit pitkäänsiimaan melkein omin päin; ja minä tiedän luonnollisesti kaikki köydet laivassa; ja minä voin hangota kaloja aina pimeään asti, ja minä osaan mainiosti vanhaa Josefusta, ja minä voin näyttää teille kuinka kahvi selvitetään kalannahkapalasella ja -- saisinko vielä kupin lisää? Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka paljon työtä sisältyy kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkkaan!"

"Minä alotin kahdeksalla ja puolella, poikaseni", sanoi Cheyne.

"Niinkö? Sitä et ole koskaan sanonut minulle."

"Sinä et ole koskaan kysynyt, Harve. Voin kertoa siitä joskus sinulle, jos viitsit kuunnella. Etkö halua maistaa täytettyä oliivia?"

"Troop sanoo, että kaikkein mieltäkiinnittävintä maailmassa on saada selville, miten kukin ansaitsee elatuksensa. On mainiota istua taas oikein valikoidulla aterialla. Ei sillä ettei meillä olisi ollut hyvä ruoka. Paras keittiö koko matalikoilla. Disko piti ensiluokkaisen ruuan. Hän on mainio mies. Ja Dan -- hän on Diskon poika -- Dan on minun toverini. Ja sitten siellä on Salters-setä lannotusaineineen, hän lukee Josefusta. Hän uskoo vielä vahvasti, että minä olen hullu. Ja sitten siellä on pieni Penn-raukka, ja hän _on_ hullu. Hänelle ei pidä puhua Johnstownista, koska... Ja teidän täytyy tulla tuntemaan Tom Platt ja Pitkä Jack ja Manuel. Manuel pelasti minun henkeni. On ikävä että hän on portugalilainen. Hän ei osaa puhua paljon, mutta hän on mainio soittoniekka. Hän tapasi minut laivasta pudonneena veden varassa ja korjasi minut veneeseensä."

"Minua ihmetyttää ettei sinun hermostosi oli aivan pilalla", sanoi rouva Cheyne.

"Miksikä se olisi, äiti? Minä tein työtä kuin hevonen ja söin kuin susi ja nukuin kuin kuollut."

Tämä oli liikaa rouva Cheynelle, jonka mieleen muistuivat hänen kuvittelunsa aalloilla ajelehtivasta ruumiista. Hän nousi ja poistui omaan huoneeseensa, ja Harvey kyyristyi isänsä viereen selittäen hänelle kiitollisuudenvelkaansa.

"Voit luottaa siihen, että teen kaiken voitavani miehistön hyväksi, Harve. He tuntuvat olevan kelpo miehiä sinun kuvauksestasi päättäen."

"Koko laivaston parhaita, isä. Voitte kysyä Gloucesterissa", sanoi Harvey. "Mutta Disko uskoo vielä parantaneensa minut hulluudesta. Dan on ainoa, jolle olen kertonut sinusta ja yksityisvaunuistasi ja muusta sellaisesta, enkä minä ole _ihan_ varma, uskooko hänkään. Minä tahdon lyödä heidät hämmästyksellä huomenna. Kuule, eikö voitaisi viedä 'Constance' Gloucesteriin? Äiti ei kuitenkaan näytä kyllin vahvalta lähteäkseen liikkeelle, ja meidän on lopetettava lastin purkaminen huomenna. Wouverman ottaa meidän kalamme. Me olemme palanneet matalikoilta kaikkein ensimäisinä tänä vuonna, ja me saamme neljä dollaria kaksikymmentäviisi senttiä sentneriltä. Me vaadimme sitä siksi kunnes hän maksoi. Heille on nimittäin edullista saada kalat pian."

"Tarkotatko siis että sinun on oltava työssä huomenna?"

"Minä lupasin Troopille. Minä olen vaa'alla merkitsijänä. Minulla on muistiinpanot mukanani." Hän katseli tuhruista muistikirjaa niin tärkeän näköisenä, että isän täytyi pidättää hyväätuultaan. "Ei ole enää jäljellä kuin kolme -- ei -- kaksisataayhdeksänkymmentäneljä tai viisi sentneriä minun laskujeni mukaan."

"Palkkaa sijainen", esitti Cheyne, nähdäkseen mitä Harvey sanoisi.

"Ei käy, isä. Minä olen kuunarin kirjaan-merkitsijä. Troop sanoo että minulla on parempi laskupää kuin Danilla. Troop on tavattoman oikeudentuntoinen mies."

"Mutta jollen voi siirtää 'Constancea' tänä iltana, niin miten menettelet silloin?"

Harvey katsoi kelloon, joka oli kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista.

"Silloin nukun täällä kello kolmeen asti ja menen kello neljän tavarajunalla. He antavat tavallisesti meidän laivaston miesten ajaa ilmaiseksi."

"Se ei ole huonoin ajatus. Mutta luulen kyllä voivamme saada 'Constancen' Gloucesteriin yhtä pian kuin teidän tavarajunanne. Eiköhän ole nyt parasta panna nukkumaan."

Harvey ojentautui sohvalle, nilisti saappaat jalastaan ja oli unessa ennenkuin hänen isänsä ehti kaihtaa sähkövaloja. Cheyne istui katsellen pään yli heitetyn käsivarren varjostamia nuoria kasvoja, ja hänen mieleensä johtuvien monien seikkain joukossa oli sekin ajatus, että hän ehkä oli ollut leväperäinen isänä.

"Ei koskaan tiedä, milloin joutuu alttiiksi suurimmalle vaaralle", arveli hän. "Se olisi voinut koitua pahemmaksi kuin hukkuminen; mutta minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi. Ja siinä tapauksessa eivät kaikki minun rahani riittäisi maksamaan sitä Troopille -- niin se on. Ja minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi."

Aamutuuli toi raittiin merenhenkäyksen ikkunoista, 'Constance' seisoi sivuraiteella tavaravaunujen seassa Gloucesterin asemalla, ja Harvey oli mennyt työhönsä.

"Sitten hän putoaa taas mereen ja hukkuu", lausui äiti katkerasti.

"Me menemme katsomaan ja viskaamme hänelle köyden, jos niin käy. Et ole koskaan nähnyt hänen tekevän työtä leipäänsä ansaitakseen."

"Tuhmuuksia! Ikäänkuin kukaan vaatisikaan -- --"

"Se mies, jolta hän saa palkkaa, vaatii sitä. Ja hän on mielestäni varsin oikeassa."

He kulkivat kalastajain öljytakkeja täynnä olevien myymälöiden välitse Wouvermanin telakalle, missä "Täällä Ollaan" keinui laituriin kiinnitettynä, matalikkolippu vielä liehuen mastossa ja kaikki miehet toimekkaina kuin majavat säteilevän kirkkaassa aamuvalossa. Disko seisoi isonluukun vieressä valvoen Manuelia, Penniä ja Salters-setää, jotka työskentelivät nostoköysien kimpussa. Dan vetäisi täytetyt korit kannelle, Pitkän Jackin ja Tom Plattin täyttäessä niitä ruumassa, ja Harvey seisoi muistikirja kädessä valvoen laivanomistajan etuja vaakamestarin vieressä laiturin reunalla.

"Valmis!" huusivat äänet ruumasta. "Vetäkää!" huusi Disko. "Hei!" sanoi Manuel. "Siin' on!" sanoi Dan heilauttaen koria. Sitten he kuulivat Harveyn äänen kirkkaana ja reippaana, kun hän tarkasti painoja.

Viimeiset kalat oli vihdoin punnittu, ja Harvey loikkasi kuuden jalan hyppäyksellä laiturin reunalta erääseen poikkiköyteen, koska se oli lyhin tie päästä ojentamaan Diskolle muistiinpanoja, huudahtaen: "Kaksisataayhdeksänkymmentäseitsemän, ja ruuma tyhjänä!"

"Mikä on yhteissumma, Harve?" kysyi Disko.

"Kahdeksansataa kuusikymmentäviisi. Kolmetuhatta kuusisataa seitsemänkymmentäkuusi ja neljäsosa dollaria. Toivoisinpa että minulla olisi osuus yhtä hyvin kuin palkkanikin."

"No, enpä tahdo väittää ettet olisi sitä ansainnut, Harve. Viitsisitkö juosta Wouvermanin konttoriin ja jättää hänelle laskumme?"

"Kuka on tuo poika?" kysyi Cheyne Danilta, joka oli hyvin tottunut kaikenlaisiin kesävieraitten nimellä kulkevien pöllöpäiden kysymyksiin.

"Hän on jonkunlainen kansimatkustaja", kuului vastaus. "Me korjasimme hänet merestä ajelehtimasta matalikoilla. Hän sanoi pudonneensa jonkun höyrylaivan kannelta, missä hän oli matkustajana. Hän on nyt tulemassa kalastajaksi."

"Onko hän palkkansa arvoinen?"

"O-on. Isä, tämä mies tahtoo tietää, onko Harvey palkkansa arvoinen. Ehkä haluaisitte käydä aluksella? Voimme laittaa tikapuut rouvalle."

"Se olisi minusta kyllä hyvin mieluista. Ei se ole vaarallista sinulle, äiti, ja saathan sitten nähdä omin silmin."

Vaimo, joka viikko sitten ei ollut jaksanut nostaa päätään, kapusi nyt alas tikapuita ja seisoi hämmästyneenä aluksen peräpuolessa kaikenlaisten köysien ja tavarain keskellä.

"Onko teillä jotain mielenkiintoa Harveyhin?" kysyi Disko.

"O-on, on kyllä."

"Hän on kelpo poika, ja tekee kernaasti aina niinkuin käsketään. Olette ehkä kuulleet kuinka löysimme hänet? Minä arvelen, että hänellä oli jonkinlaista hermoheikkoutta, taikka hän oli satuttanut päänsä johonkin, silloin kun korjasimme hänet alukseemme. Hän on kuitenkin nyt aivan selvinnyt siitä. Niin, tämä on kajuutta. Siellä on tosin tällä kertaa huononlainen järjestys, mutta käykää vain sisään katselemaan. Nuo ovat hänen numeroitaan tuossa kamiininpiipussa, mihin me tavallisesti merkitsemme paikanmääräyksemme."

"Nukkuiko hän täällä?" kysyi rouva Cheyne, istuen keltaiseksi maalatulla arkulla ja silmäillen epäjärjestyksessä olevia makuukojuja.

"Ei. Hänen kojunsa on keulassa, rouva, ja lukuunottamatta sitä että hän yhdessä minun poikani kanssa otti salaa piirakoita ja kupsehti ylhäällä silloin kun heidän olisi pitänyt olla nukkumassa, ei minulla tietääkseni ole mitään erityistä muistuttamista häntä vastaan."

"Ei Harvey mikään kehno poika ollut", sanoi Salters-setä, laskeutuen alas kajuutan portaita. "Hän ripusti kyllä minun saappaani isoonmastoon, eikä hän käyttäydy erittäin kunnioittavasti sellaisia kohtaan, jotka tietävät enemmän kuin hän, varsinkin maanviljelyksestä, mutta Dan se hänet useimmiten viekotteli sellaiseen."

Silläaikaa Dan, joka aamulla oli saanut Harveylta joitakin hämäriä viittauksia, hyppeli jonkinlaista sotatanssia kannella. "Tom! Tom!" kuiskasi hän alas kansiluukusta. "Harveyn vanhemmat ovat täällä, ja isä ei ole vielä mitään huomannut, ja he juttelevat parast'aikaa kajuutassa. Rouva on hieno, ja ukko on ainakin ulkonäöstä päättäen sellainen kuin Harvey väitti."

"Tuhannen tuhatta!" sanoi Pitkä Jack kavuten ylös suolan ja kalannahan peittämänä. "Uskotko että se hänen kertomuksensa pojasta ja nelivaljakko-vaunuista oli tosi?"

"Minä tiesin sen koko ajan", sanoi Dan. "Tulkaa katsomaan kun isä näkee erehtyneensä arvostelussaan."

He kiiruhtivat halukkaasti, ehtien juuri kuulemaan, kun Cheyne lausui: "Minua ilahuttaa kuulla hänestä hyvää, sillä -- hän on minun poikani."

Diskon leuka loksahti alas -- Pitkä Jack vakuutti jälkeenpäin pyhästi _kuulleensa_ sen loksahduksen -- ja hän tuijotti vuoroin mieheen ja vuoroin naiseen.

"Minä sain hänen sähkösanomansa San Diegoon neljä päivää sitten, ja me matkustimme tänne."

"Yksityisvaunussako?" kysyi Dan. "Hän sanoi sen olevan todennäköistä."

"Yksityisvaunussa, luonnollisesti."

Dan lähetti isälleen hurjan sarjan epäkunnioittavia silmänvilkutuksia.

"Hän kertoi meille jutun neljän pienen ponin vetämistä vaunuista, joilla hän ajeli ja jotka olivat hänen omansa", sanoi Pitkä Jack. "Oliko sekin totta?"

"Sangen mahdollista", sanoi Cheyne. "Oliko, äiti?"

"Hänellä oli muistaakseni pienet vaunut, kun olimme Toledossa", sanoi äiti.

Pitkä Jack vihelsi. "Oo, Disko", sanoi hän, eikä muuta.