Part 11

"Täällä Ollaan" lastasi viimeisiä venelastejaan kilpaa "Parry Normanin" kanssa; ja niin tasaväkistä oli kilpailu, että toiset innostuivat ottamaan siihen osaa lyömällä vetoja, jossa panoksina oli tupakkaa. Joka kynsi ahersi pyynti- ja perkkuutyössä, kunnes nukahti paikoilleen -- alotettiin ennen päivänkoittoa ja lopetettiin vasta sitten kun ei enää nähnyt työskennellä. Kokkikin pantiin hankoamaan ja Harvey vaihdettiin suolanantajaksi, Danin siirtyessä auttamaan perkkauksessa. Onneksi muuan "Parry Normanin" miehistä nyrjähdytti nilkkansa pudotessaan alas kanssin portailta, ja "Täällä Ollaan" pääsi siten etunenään. Harvey ei voinut käsittää miten ainoatakaan kalaa enää saataisiin mahtumaan kuunariin, mutta Disko ja Tom Platt ahtoivat ja ahtoivat ja pusersivat kalakasaa alemmaksi lankuilla, joitten päällä oli painolastista otettuja suuria kiviä, ja aina vain oli tilaa "vielä yhden päivän työlle". Disko ei sanonut heille milloin kaikki suola oli kosteana. Hän meni vain kajuutan perällä olevaan lasarettiin ja alkoi hilata ulos suurta isoapurjetta. Tämä tapahtui kello kymmenen aamulla. Puolenpäivän aikana oli pieni isonmaston purje otettu alas ja varsinainen isopurje ja huippupurje nostettu sen sijalle, ja veneitä souti kuunarin sivulle tuoden kirjeitä kotiin vietäväksi ja kadehtien heidän hyvää onneaan. Vihdoin puhdistettiin kannet, kohotettiin lippu -- kuten ensimäiseksi matalikoilta palaamaan lähtevällä aluksella on oikeus tehdä --, nostettiin ankkuri ja lähdettiin liikkeelle. Disko sanoi haluavansa vähentää vaivaa niiltä, jotka eivät vielä olleet lähettäneet hänelle kirjeitään, ja tällä tekosyyllä ohjaili kuunariaan taitavasti toisten alusten välitse. Itse asiassa tämä oli hänen pieni riemukulkunsa, ja samoin kuin jo viitenä edellisenä vuotena peräkkäin, se osotti kuinka pystyvä merimies hän oli. Danin hanuri ja Tom Plattin viulu soittivat sen taikavoimaisen värsyn säveltä, jota ei pidä laulaa ennenkuin kaikki suola on kostutettu:

Hei! Hei! Hoi! Hoi! Tuokaa kirjeenne! Kastettu on suola, ja nyt ankkurin nostamme! Isopurje mastoon, jo paluun aika on, ja viistoista sataa sentneriä, niin, viistoista sataa sentneriä, toista sataa kukkura-sentneriä meillä saaliinamme on.

Viimeiset kirjeet putoilivat kannelle hiilipalan ympärille käärittyinä ja Gloucesterin miehet huutelivat terveisiä vaimoilleen ja naisväelleen ja isännilleen, silläaikaa kun "Täällä Ollaan" suoritti soiton säestämää kulkuaan laivaston läpi, keulapurjeitten lieputtaessa kuin ihmisen käsi jäähyväisiä viittoessaan.

Harvey tuli hyvin pian huomaamaan, että ankkuripurjeineen pyyntipaikasta toiseen kuljeksiva "Täällä Ollaan" ja täysin purjein lounasta kohti laskettava "Täällä Ollaan" olivat kaksi aivan eri alusta. Ruoriratas kiskoi ja tempoi "poikasen ilmallakin", hän saattoi tuntea kuinka ruumassa oleva lasti painollaan työnsi kuunarin hyökylaineitten halki, ja laivan sivulla kiitävien porejonojen katseleminen sai hänen silmänsä huikenemaan.

Disko piti heidät työssä purjeita hoidellessa; ja kun ne veltostuivat kuin kilpapurjehtijalla, oli Danin huolehdittava, isosta latvapurjeesta, joka oli käännettävä käsin joka kerta kun alus kävi tuulen yli. Väliaikoina he pumppusivat, sillä tiukkaan ahdetusta kalasta tihkui suolavettä, joka ei ole lastille hyväksi. Mutta kun ei ollut pyyntihommaa, oli Harveylla aikaa katsella merta toiselta näkökannalta. Matalarunkoinen kuunari oli tietysti mitä läheisimmissä suhteissa ympäristöönsä. Taivaanrantaa ei juuri näkynyt muulloin kuin sen ollessa vyöryaallon harjalla; ja tavallisesti se työntyi, pujottelehti ja soljui eteenpäin pitkin harmaita, harmaansinisiä tai mustia, vaahtoviirujen risteilemiä aallonlaaksoja, tai hivuutui hyväillen jonkun isomman vesikummun kuvetta myöten. Se näytti ikäänkuin sanovan: "Ethän tee minulle pahaa? Minä olen vain pikkuinen 'Täällä Ollaan'." Sitten se liukui pois nauraa hihittäen hiljaa itsekseen, kunnes jokin uusi este veti puoleensa sen huomion. Tylsinkään ihminen ei voi katsella tällaista tunti tunnilta kiinnittämättä siihen huomiotaan; ja Harvey, joka oli kaikkea muuta kuin tylsä, alkoi pian tajuta ja nautinnolla seurata aallonharjojen korutonta kuoroa niitten käpertyessä vaahtoreunaisiksi katkeamatonta repeämistä muistuttavalla äänellä, tuulten touhua niitten rientäessä poikki aavojen ilmojen ja paimentaessa purppuransinisiä pilvenlonkia, punaisen päivänkoiton loistokasta nousua, aamusumujen kääriytymistä ja poissiirtymistä valli vallin jälkeen yli valkoisten lakeuksien, keskipäivän suolaista, huikaisevaa päivänpaistetta, sateen kosteaa suutelua sen vihmoessa yli tuhansien aavojen, lakeiden neliöpeninkulmien, näköpiirin viileätä tummenemista päivän päättyessä ja kuunvaloisen meren miljoonia väreitä, kun halkaisijapuomi viittasi juhlallisesti alataivaan tähtiin ja Harvey meni alas pyytääkseen kokilta voitorttuja.

Mutta hauskinta oli silloin kun pojat pantiin yhdessä ruorirattaan ääreen, Tom Plattin ollessa äänen kuulumilla, ja kuunari lyyhisti suojanpuoleisen reilinkinsä alas hyrskivään vedenpintaan ja laittoi pienen omatekoisen sateenkaaren katkeamattomana kaartumaan vintturinsa yläpuolitse. Sitten puomien hangot vingahtivat mastoa vastaan, nuorat narahtivat ja purjeet alkoivat humista; ja liukuessa aallon syvennykseen se tuuskahti eteenpäin kuin silkkihameensa helmuksiin kompastuva nainen ja nousi ylös halkaisija puolitiehen märkänä, kurkistellen ja tähystellen Thatcher-saaren suurta kaksois-majakkaa.

He jättivät taakseen matalikkomeren kylmän harmauden, näkivät St. Lawrence-salmen kautta Quebec'iin matkalla olevat puutavaralaivat sekä Espanjasta ja Sisiliasta palaavat Jerseyn suolaprikit; osuivat Artimon-matalikon kohdalla ystävälliseen koillistuuleen, joka kiidätti heidät Sable Islandin itäisen majakan näkyville -- näky, jota Disko ei pysähtynyt ihailemaan -- ja seurasi heitä ohi Westernin ja Le Haven, Georgesin pohjoisreunamille saakka. Siinä he saapuivat syvemmälle vedelle ja antoivat aluksensa viilettää hilpeästi.

"Hattie vetää nuorasta", uskoi Dan Harveylle. "Hattie ja äiti. Ensi sunnuntaina saat palkata pojan viskaamaan vettä akkunoihin, jotta voisit nukkua. Sinä jäät kai meille siksi kunnes vanhempasi tulevat. Tiedätkö mikä on parasta päästäessä taas maalle?"

"Lämmin kylpy", sanoi Harvey. Hänen kulmakarvansa olivat aivan valkoisina kuivaneista pärskeistä.

"Se on kyllä hyvä, mutta yöpaita on vielä parempi. Olen nähnyt unta yöpaidoista siitä saakka kun nostimme isonpurjeen. Silloin kelpaa kyyhöttää. Äidillä on varmaankin odottamassa ihan uusi, pehmeäksi pesty. Me tulemme kotiin, Harve, kotiin! Sen tuntee ihan ilmasta. Me kuljemme nyt lämpimän aallon liepeen poikki, ja minä tunnen laakerimarjan hajua. Mahdammeko päästä perille illalliseksi. Käännä hiukan vasemmalle."

Purjeet lepattivat epäröiden ja painautuivat toiselle puolelle raskaassa ilmassa, meren levitessä sinisin, öljymäisin mainingein heidän ympärillään. Heidän toivotellessaan tuulta tuli vain sade lukemattomin ohuin, suorin raipoin, kuplien ja ropisten, ja sateen takana jyrähteli oikea elokuun ukkonen välkähtelevine salamoineen. Miehet makasivat kannella paljain jaloin ja käsivarsin, kertoen toisilleen mitä kukin tilaisi ensimäiseksi ateriakseen maalla; sillä maa oli nyt selvästi näkyvissä. Gloucesterilainen miekkakala-alus ajautui ohitse, ja sen kokkapuulla olevassa aitiomaisessa kojussa istuva mies heilutti harppuunaansa, paljas pää märkänä sateesta. "Kaikki hyvin!" hoilasi hän iloisesti, kuin olisi ollut pitämässä vartiota suurella höyrylaivalla. "Wouverman odottaa sinua, Disko. Mitä kuuluu laivastolle?"

Disko huusi hänelle vastauksen ja ajautui edelleen, rajun loppukesän myrskyn jymistessä yläpuolella ja salamain välkkyessä niemekkeiden kohdalla neljältä taholta yhtaikaa. Ne näyttivät Gloucesterin satamaa ympäröivän matalan kukkulakehän, Kymmenennaulansaaren, kalamakasiinit, talonkattojen murtoviivan ja jokaisen riu'un ja poijun vedenpinnalla häikäisevinä silmänräpäyskuvina, joita välähti kymmenkunta minuutissa, kun "Täällä Ollaan" liukui satamaan nousuveden kuljettamana ja vihellyspoiju vaikeroi ja huokaili sen takapuolella. Sitten myrsky vaimeni pitkiksi, erillisiksi, lieskamaisiksi sinisen valkoisiksi leimahduksiksi, jota seurasi kertautumaton, mörssäripatteria muistuttava jyrähdys, ja järkytetty ilma humisi tähdittyvän taivaan alla, pimeyden ja hiljaisuuden laskeutuessa sen ylle.

"Lippu, lippu", sanoi Disko äkkiä, viitaten ylöspäin.

"Mikä on?" sanoi Pitkä Jack.

"Otto! Puolimastoon. Rannalta voivat jo nähdä meidät."

"Olin kokonaan unhottanut. Eihän hänellä ole omaisia Gloucesterissa, vai kuinka?"

"Tyttö, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin tänä syksynä."

"Neitsyt olkoon hänelle armollinen!" sanoi Pitkä Jack ja laski pienen lipun puolimastoon Oton takia, joka oli huuhtoutunut yli laidan myrskyssä Le Havelia kolme kuukautta aikaisemmin.

Disko pyyhkäisi kosteuden silmästään ja ohjasi Wouvermanin telakkaa kohti, jaellen määräyksiään kuiskaten, kuunarin kaarratellessa ankkurissa olevien hinaaja-aluksien ympäri ja yövahtien huudellessa sille sysimustien laiturien päistä. Tuon pimeyden ja kulkueen salaperäisyyden ohella Harvey saattoi tuntea jälleen ympärillään maan, tuhansine uneen vaipuneine ihmisineen, mullan tuoksuessa tuoreelta sateen jälkeen ja vaihdeveturin röhkiessä tuttua röhkinäänsä jossakin ratapihalla; ja kaikki tämä sai hänen sydämensä sykkimään ja kurkun tuntumaan karhealta hänen seisoessaan keulapurjeen vieressä. He kuulivat ankkurivahdin kuorsaavan jollakin hinaaja-aluksella, työntyivät pimeään perukkaan, jonka kummallakin puolella tuikotti lyhty; joku heräsi murahtaen, viskasi heille köyden, ja he kiinnittivät aluksensa äänettömään laituriin, jota reunustivat lämmintä tyhjyyttä huokuvat, avarat, rautakattoiset vajat, ja jäivät siihen odottamaan hiiskumatta.

Silloin Harvey istui ruorirattaan viereen ja nyyhkytti, nyyhkytti kuin olisi sydämensä ollut särkymäisillään, ja eräs kookas nainen, joka oli istunut vaakalaivalla laiturin vieressä, laskeutui kuunariin ja suuteli Dania kerran poskelle; hän oli Danin äiti ja hän oli nähnyt kuunarin tulon salamain valossa. Hän ei kiinnittänyt huomiotaan Harveyhin ennenkuin tämä oli vähän tointunut ja Disko oli kertonut hänelle hänen tarinansa. Sitten he menivät Diskon kotiin yhdessä aamun kajastaessa; ja siihen saakka kun sähkösanomatoimisto avattiin ja Harvey saattoi sähköttää vanhemmilleen, oli hän ehkä yksinäisin poika koko Amerikassa. Mutta omituista oli se, etteivät Disko ja Dan näyttäneet lainkaan pitävän pahana sitä että hän itki.

Wouverman ei ollut halukas hyväksymään Diskon määräämää hintaa ennenkuin Disko oli antanut hänelle muutamia päiviä aikaa sen sulattamiseksi; Disko saattoi tehdä sen turvallisesti, sillä hän tiesi tulleensa ainakin viikkoa aikaisemmin kuin yksikään muu Gloucesterin aluksista; niin ollen saivat kaikki miehet kuljeksia kaduilla, ja Pitkä Jack pysäytti ahkeraan Rocky Neckin raitiovaunua, periaatteen vuoksi, hän sanoi, kunnes kuljettaja antoi hänen ajaa ilmaiseksi. Mutta Dan kuljeskeli pisamainen nenänsä pystyssä, äärettömän salaperäisenä ja hyvin kopeana kotiväelleen.

"Dan, minun täytyy ottaa sinut käsiini, jos sinä jatkat tähän tapaan", sanoi Troop totisena. "Sinä olet tämän viimeisen kotiintulon jälkeen ollut aivan liian nenäkäs."

"Minä ottaisin hänet käsiini heti, jos hän olisi minun poikani", sanoi Salters-setä äreästi. Hän ja Penn asuivat Troopilla.

"Ohoo!" sanoi Dan, kierrellen hanurineen takapihalla, valmiina hyppäämään aidan yli vihollisen lähestyessä. "Isä, sinä saat kernaasti pitää omat mielipiteesi, mutta muista että minä olen sinua varottanut. Sinun oma lihasi ja veresi on varottanut sinua! Ei ole minun syyni, jos sinä erehdyt, mutta minä aion olla saapuvilla katsomassa. Ja mitä sinuun tulee, Salters-setä, niin faaraon ylimmäinen juomanlaskija ei ole mitään sinun rinnallasi! Odota niin saat nähdä. Sinut kynnetään maahan niinkuin sinun oma siunattu apilasi; mutta minä -- Dan Troop -- minä kukoistan kuin viheriä laakeripuu, sentähden että _minä_ en pitänyt niin itsepäisesti kiinni mielipiteistäni."

Disko poltteli tupakkaa täydessä maa-arvokkuudessaan, jaloissa koreat huopatohvelit. "Sinä alat tulla yhtä hulluksi kuin Harvey-rukka. Te tirskutte ja iskette silmää ja potkitte toisianne pöydän alitse, niin ettei enää ole rauhaa talossa", sanoi hän.

"Vielä vähemmän sitä on jonkun ajan perästä -- joillakin ihmisillä", vastasi Dan. "Odotahan vain."

Dan ja Harvey ajoivat raitiovaunulla East Gloucesteriin, jossa he samosivat laakeripensaitten läpi majakalle ja panivat maata suurille punaisille mukulakiville ja nauroivat itsensä nälkäisiksi. Harvey oli näyttänyt Danille sähkösanoman, ja he lupasivat toisilleen olla hiiskumatta kunnes pommi räjähtäisi.

"Harveyn sukulaisetko?" sanoi Dan levollisin naamoin illallisen jälkeen. "Minä luulen että heistä ei ole paljon laitaa, muuten kai olisimme jo heistä jotain kuulleet. Hänen isänsä pitää jonkinlaista kauppaa Lännessä. Ehkä hän antaa sinulle viitisen dollaria, isä."

"Enkös minä sitä sanonut?" sanoi Salters. "Älä pyrski ruokiisi, Dan."

IX.

Mitä yksityisiä suruja monimiljoonikolla lieneekin, täytyy hänen, niinkuin jokaisen muunkin työtätekevän miehen, pitää huolta asioistaan. Harvey Cheyne vanhempi oli lopulla kesäkuuta matkustanut itään ottamaan vastaan murtunutta, puolittain järkensä menettänyttä vaimoaan, joka päivät ja yöt kuvitteli näkevänsä poikansa hukkumassa harmaisiin aaltoihin. Cheyne oli ympäröinyt hänet lääkäreillä, sairaanhoitajattarilla, sairasvoimistelijoilla, vieläpä uskolla-parantajain lahkokuntalaisillakin, mutta niistä ei ollut apua. Rouva Cheyne makasi hervottomana ja vaikeroi taikka puhui pojastaan tunnittain jokaiselle joka vain oli halukas kuuntelemaan. Toivoa ei hänellä ollut, ja kukapa saattoi antaa sitä hänelle? Hän tahtoi vain vakuutusta siitä, että hukkuminen ei ollut tuskallista, ja hänen miehensä vartioi tarkoin ettei hän pääsisi itse sitä koettamaan. Omasta surustaan Cheyne ei paljon puhunut -- hän tuskin tajusikaan sen syvyyttä, ennenkuin tapasi itsensä kysymästä kirjotuspöytänsä almanakalta: "Mitä hyödyttää jatkaa enää?"

Jossain päänsä sopukassa oli hänellä aina ollut sellainen mielihyvää synnyttävä ajatus, että kerran, hänen saatuaan kaikki asiansa hyvälle tolalle ja pojan lopetettua opiskelunsa, hän ottaisi poikansa huostaansa ja perehdyttäisi hänet asioihinsa. Silloin tuosta pojasta -- niin hän päätteli, kuten toimeliaat isät tekevät -- tulisi heti hänen seuralaisensa, liikekumppaninsa ja liittolaisensa, ja sitten seuraisi ihania aikoja, jolloin he yhdessä suorittaisivat suuria töitä -- vanhemman älyn tukiessa nuoremman intoa. Nyt oli hänen poikansa kuollut -- hukkunut mereen aivan samoin kuin saattoi tehdä joku tavallinen merimies Cheynen suurilla teelaivoilla; vaimo oli lähellä kuolemaa, jollei vielä pahempaa; häntä itseään ahdisti lakkaamatta hoitajanaisten ja lääkärien ja kamarineitien ja seuralaisten parvi; hän oli miltei sietämättömiin kiusaantunut vaimo-parkansa levottomista päähänpistoista, toivoton ja vailla tarmoa käydä monilukuisia vihollisiaan vastaan.

Hän oli tuonut vaimonsa äsken valmistuneeseen palatsiinsa San Diegoon, jossa hänellä ja hänen hoitajajoukollaan oli hallussaan kokonainen kallisarvoinen kylkirakennus, Cheynen itsensä istuessa verantahuoneessa sihteerin ja konekirjottajan seurassa, joista jälkimäinen samalla oli sähköttäjä, ja työskennellessä väsyneesti päivästä toiseen. Neljän läntisen rautatielinjan välillä oli käymässä rahtitariffisota, johon hänellä katsottiin olevan osaa; tuhoisa lakko oli puhjennut hänen metsänhakkuumaillaan Oregonissa, ja Kalifornian valtion lainsäädäntölaitos, jolla ei ole helliä tunteita valtion luojia kohtaan, valmistautui ilmisotaan häntä vastaan.

Tavallisissa oloissa hän olisi ottanut vastaan taisteluvaatimuksen ennenkuin sitä olisi ehditty kunnolla esittääkään, ja antautunut nautinnolla häikäilemättömään kamppailuun. Mutta nyt hän istui velttona tuolissaan, pehmeä musta hattu vedettynä alas nenälle, kookas ruumiinsa kutistuneena väljissä vaatteissaan, tuijottaen kenkiensä kärkiin tai lahdella kelluviin kiinalaisiin dshonkkeihin ja vastaillen hajamielisesti sihteerin kysymyksiin tämän avatessa lauantai-postia.

Cheyne aprikoi, kuinka paljon tulisi maksamaan, jos heittäisi kaikki pois ja siirtyisi rauhalliseen yksityiselämään. Hän oli vakuutuksessa suurenmoisista summista, hän olisi voinut lunastaa itselleen ruhtinaalliset elinkorot, ja viettämällä aikaansa osaksi jollakin Coloradossa olevista tiloistaan, osaksi seuraelämässä vaikkapa Washingtonissa (se tekisi hänen vaimolleen hyvää) ja osaksi Etelä-Carolinan saaristossa hän ehkä saattaisi unhottaa kaikki tyhjiin rauenneet suunnitelmansa. Toiselta puolen taas...

Kirjotuskoneen nakutus pysähtyi; tyttö katsoi sihteeriin, joka oli valahtanut kalpeaksi.

Sihteeri ojensi Cheynelle San Fransiskosta toistetun sähkösanoman:

_"Pelastettu kalastajakuunariin Täällä Ollaan pudottuani laivasta aika kulunut hauskasti Matalikoilla kalastamassa kaikki hyvin odotan rahaa tai määräyksiä Gloucesterissa Mass. Disko Troopin luona sähköttäkää mitä teen ja kuinka äiti voi Harvey N Cheyne."_

Isä päästi sähkösanoman putoamaan, laski päänsä kirjotuspulpettinsa suljettua kantta vasten ja hengitti raskaasti. Sihteeri juoksi hakemaan rouva Cheynen lääkäriä, joka tapasi Cheynen astelemassa edestakaisin lattialla.

"Mitä -- mitä arvelette siitä? Onko se mahdollista? Onko sillä mitään merkitystä? Minä en voi oikein käsittää sitä", huudahti hän.

"Minä voin kyllä", sanoi tohtori. "Minä menetän seitsemäntuhannen dollarin vuosipalkan -- siinä kaikki." Hän ajatteli newyorkilaisen lääkärin vaivalloista ammatinharjotusta, jonka hän oli jättänyt Cheynen pakottavista pyynnöistä, ja ojensi sähkösanoman takaisin huokaisten.

"Arveletteko että sen voisi ilmottaa vaimolleni? Se voi olla petosta."

"Missä tarkotuksessa?" sanoi tohtori levollisesti. "Ilmitulo on liian varma. Kyllä se on oikea poika."

Sisään astui ranskalainen kamarineiti, rohkeasti kuten ainakin sellainen, joka saadaan pysymään edelleen palveluksessa ainoastaan suurella palkalla.

"Rouva Cheyne sanoo että teidän pitää tulla heti. Hän luulee että te olette sairas."

Kolmenkymmenen miljoonan haltija taivutti nöyrästi päätään ja seurasi Suzannea; ja leveitten, suorakulmaisten, valkopuisten portaitten yläpäästä huusi hento, kimeä ääni: "Mikä siellä on? Mitä on tapahtunut?"

Eivät mitkään ovet voineet pidättää sitä kirkaisua, joka kajahti läpi talon muutamia hetkiä myöhemmin, kun Cheyne ilman esipuheita ilmotti uutisen vaimolleen.

"Ei ole vaarallista", sanoi tohtori tyvenesti konekirjottajalle. "Jokseenkin ainoa romaaneissa tavattava lääketieteellinen lausunto, jossa on jotain totta, on se, että ilo ei tapa, neiti Kinzey."

"Tiedän sen; mutta meillä on paljon työtä." Neiti Kinzey oli kotoisin Milwaukeesta ja jokseenkin suorasukainen puheissaan, ja kun hän oli hiukan mielistynyt sihteeriin, arvasi hän että työtä oli tulossa. Sihteeri tähysti innokkaasti seinälle levitettyä Amerikan rullakarttaa.

"Milsom, me matkustamme heti. Yksityisvaunu -- suoraan poikki mantereen -- Bostoniin. Järjestäkää yhdynnät", huusi Cheyne ylhäältä portailta.

"Sitä arvelinkin."

Sihteeri kääntyi konekirjottajaan päin ja heidän katseensa yhtyivät (siitä punoutui tarina, joka ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen). Tyttö katseli sihteeriin kysyvästi, epäillen kykenikö tämä täyttämään määräystä. Sihteeri viittasi häntä päännyökäyksellä siirtymään sähkölennättimen ääreen, aivan kuten kenraali johtaessaan joukkojaan tuleen. Sitten hän haraisi kädellään tukkaansa musiikkimiehen tapaan, katsahti kattoon ja ryhtyi sanelemaan, neiti Kinzeyn valkoisten sormien manatessa koko Amerikan mantereen kääntämään huomionsa heihin.

"_K. H. Wade, Los Angeles_ -- 'Constance'han on Los Angelesissa, eikö niin, neiti Kinzey?"

"On." Neiti Kinzey nyökkäsi nakutusten välillä sihteerin katsoessa kelloonsa.

"Onko valmis? _Lähettäkää yksityisvaunu 'Constance' tänne ja järjestäkää ylimääräinen lähtemään täältä sunnuntaina ajoissa liittyäkseen Newyorkin pikajunaan Sixteenth Street'in asemalla Chicagossa ensi tiistaina_."

Nak-nak-nak! "Ettekö voisi parantaa nopeutta?"

"Ei sellaisilla nousuilla. He saavat aikaa kuusikymmentä tuntia täältä Chicagoon. He eivät voittaisi mitään ottamalla ylimääräistä siitä eteenpäin. Onko valmis? -- _Järjestäkää myös että Järvenrannikko- ja Etelä-Michigan-rautatie vie 'Constancen' Newyorkin pikajunalla Buffaloon ja New York Central & Hudson River edelleen Buffalosta Albanyyn ja Boston & Albany samoin Albanysta Bostoniin. Välttämätöntä minulle saapua Bostoniin keskiviikko-iltana. Pitäkää huoli ettei mikään tule estämään. Olen myös sähköttänyt Canniffille, Touceylle ja Barnesille. -- Cheyne_."

Neiti Kinzey nyökkäsi, ja sihteeri jatkoi.

"No niin, nyt sitten Canniffille, Touceylle ja Barnesille. Onko valmis? -- _Canniff, Chicago. Pyydän ottamaan Santa Fé-radalta tulevan yksityisvaununi 'Constancen' Sixteenth Streetin asemalta ensi tiistaina i.p. Newyorkin pikajunalla Buffaloon ja jättämään N.Y.C:lle lähetettäväksi edelleen Albanyyn_. -- Oletteko koskaan käynyt Newyorkissa, neiti Kinzey? Meidän pitää mennä sinne joskus. -- Onko valmis? -- _Pyydän ottamaan yksityisvaununi 'Constancen' Buffalosta Albanyyn pikajunalla tiistaina i.p_. -- Tämä oli Touceylle."

"En ole käynyt Newyorkissa, mutta _sen_ verran kuitenkin ymmärrän!" vastasi neiti Kinzey päätään keikauttaen.

"Pyydän anteeksi. Sitten Boston & Albanyn johtajalle Barnesille samat ohjeet Albanystä Bostoniin. Lähtee kello kolme ja viisi i. p. (sitä ei tarvitse sähköttää); saapuu yhdeksän ja viisi keskiviikko-iltana. Siinä on Wadelle tekemistä täysin määrin, mutta noita johtajia sietää toisinaan ravistella vähän eloon."

"Suurenmoista", virkkoi neiti Kinzey luoden häneen ihailevan katseen. Sellaista miestä hän osasi ymmärtää ja pitää arvossa.

"Ei huonoimmastikaan", sanoi Milsom vaatimattomasti. "Joku muu kuin minä olisi kuluttanut vähintään vuorokauden matkasuunnitelman sommittelemiseen, sen sijaan että olisi yksinkertaisesti jättänyt Santa Fé-radan asiaksi järjestää koko matkan Chicagoon saakka."

"Mutta mitenkähän on sen Newyorkin pikajunan laita. Ei itse Chauncey Depew [amerikkalainen valtiomies ja puhuja] saanut yhdistetyksi vaunuaan _siihen_", huomautti neiti Kinzey tullen jälleen entiselleen.

"Ei kyllä, mutta Chauncey ei olekaan Cheyne. Kun Cheyne sitä haluaa, niin se menee että vilahtaa."

"Niinköhän? Mutta eikö olisi sähkötettävä pojalle? _Sen_ olette kuitenkin unohtanut."

"Minä kysyn."

Kun hän palasi saatuaan Cheyneltä määräyksen pyytää Harveyta olemaan heitä vastassa Bostonissa määrätyllä hetkellä, tapasi hän neiti Kinzeyn nauramassa näppäimistönsä yli kumartuneena. Sitten Milsomkin rupesi nauramaan, sillä Los Angelesista naputettiin hurjaa vauhtia: _"Me tahdomme tietää miksi -- miksi -- miksi? Yleinen levottomuus syntynyt ja on leviämässä."_

Kymmenen minuutin kuluttua Chicago kääntyi neiti Kinzeyn puoleen näillä sanoilla: _"Jos vuosisatojen rikos on tekeillä, olkaa hyvä ja varottakaa ystäviä ajoissa. Me etsimme täällä kaikki turvapaikkoja."_

Tästäkin vei voiton Topekasta lähetetty sanoma (ja mitä syytä Topekalla oli levottomuuteen, ei edes Milsom voinut arvata): _"Älkää ampuko, eversti. Me antaudumme."_

Cheyne hymyili jurosti vihamiestensä hätäännykselle, kun sähkösanomat esitettiin hänelle. "He luulevat meidän olevan sotapolulla. Sanokaa heille ettemme ole sotaisalla päällä tällä erää, Milsom. Ilmottakaa heille matkamme tarkotus. On ehkä parasta että te ja neiti Kinzey tulette mukaan, vaikka on tuskin luultavaa että minä suoritan mitään liikeasioita tällä matkalla. Sanokaa heille totuus -- tämän kerran."