Part 5

Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa olisi tehdä sama temppu vielä kerran... Mutta se oli liiaksi tuttu, -- kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, -- metsäkin jo kaikui sitä... Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta... Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: "Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, -- pitäisi olutta panna ja ristiä, -- pääsisikö tästä pariksi viikoksi?" Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: "Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!" Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo laivalastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.

Ajatukset palaavat entisiin muistoihin ikäänkuin niistä vauhtia ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen itsearvontuntonsa entiselle tasalle.

Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.

Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja purjenuorien hankaavaa kihnutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta... rantavahdit. Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, -- veteen kaikki! Mutta sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, -- ne merkitsevät puita, kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, -- ne piirtävät paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla nostavat tynnyrit pohjasta.

Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, ruskean käden, jonka rystöt ja ja kynnet ovat kuin rautaa, -- käden, jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, -- joka on kuin syvyyksistä kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi putoaa mereen.

Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä. Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät, ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja, jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja. Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään, -- tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut, ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi, tutunhajuisiksi lehdiksi, -- kierrettyä tupakkaköyttä!

Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka öisin sammuivat, syttyivät vaihtoivat asentoa aina sitä myöten kuin matka eteni.

"Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?" hän kysyy yhtäkkiä, poikien puoleen kääntyen.

"Minä", vastaa poika tiedoistaan ylpeänä.

Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja varmenee, joku nauraa täyttä kurkkua... Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan otteeseen... Nyt hän sai siitä kiinni... Niin sitä pitää... Hän ei ole vielä ihan varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa on, että jään pinnalle.

Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, -- terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi töllöttämiseksi.

"No, kenen näköinen minä nyt olen?" hän sanoo kääntyen poikiin ja työntäen lakkinsa takaraivolle.

Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta suutaan aukaista.

"Hullu-Matsin", supisee toinen toiselle korvaan.

"Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta.... Jos kysytään, niin sanokaa se."

Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, -- ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään käsittämättä.

Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.

"Mutta mitä sinä siitä annat?" hän kuiskaa.

Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen vanhoja vaistojaan.

"Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta", hän heittää hätäisesti pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.

Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun häiriytymistä.

"Mitäs täällä on tapahtunut", hän sanoo toruvasti, kuin lapsia häristellen.

Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.

"Me tahdotaan toiseen koppiin", sanoo vanhempi poika. "Ei me tuon kanssa, -- se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää."

Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.

"Mikäs sen sitten tuli", hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.

"Mikäs sen pään nyt sekoitti", hän toistaa yhä itsekseen.

"Mennään tuomarin luo", hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja lykäten häntä edellään.

Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda osaansa, huulet liikkuvat koko ajan mutisten käsittämättömiä sanoja.

Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.

"Mies on yöllä tullut hulluksi", sanoo vanginvartija nöyrästi, ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.

Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, -- ja katseen kylmyydestä huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.

"Sepähän nähdään", sanoo tuomari kuivasti.

Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, -- Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne vilkuillen.

"Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on Memelin leima", sanoo tuomari lopuksi.

"Noh -- näe -- eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat", sanoo Parbu-Jaan, "säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä kuljettaisi, -- johan se niistä tielle tippuisi."

"Mitä sinä loruat?" kysyy tuomari.

"Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, -- juomaahan se on."

"Etkö sinä kahvia tunne, mies?"

"Mistäs minä herrain herkkuja."

Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten:

"Tule tänne, -- eikö tämä ole sinun kompassisi?"

Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää kallellaan hän alkaa katsella kompassia.

"Jo nyt on kummat, -- vai liikkuu, -- no, voi senkin seitsemän, -- ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?"

"Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?"

"Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille."

"Mies, missä sinä viime viikolla olit?"

"Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, -- akka pesi ainoaa paitaa."

"Tunnustatko vai et?"

"Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen minä sanon jaa ja amen."

"Sinä siis kävit Memelissä?"

"Kävinpä niinkin."

"Milloin se oli?"

"Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta."

"Säästä suutasi, mies."

"Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi."

"Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa."

Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän käydä löntysti vartijan kanssa salista, -- vartija katseli häntä jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän pysähtyi, -- katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä, viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.

Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa, kirkkaana elokuun kuutamoyönä, -- tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä, varmoina kompasseina.

HÄÄT.

Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa, äsken hiuksille kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan, jota paraikaa "paikattiin", vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän kiitti ja nauroi, -- hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville "sylipojaksi." Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta, vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.

Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle, kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä, koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos, -- pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.

Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän kumarruksissaan vinttasi vettä. Talosta eroitti heidät aita ja humalapensaikko. Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin pahasta teosta tavattuna. "Minun oli niin kuuma", hän sanoi anteeksi pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä kiirettä pitämättä, -- silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta, istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin. "Ollaan täällä vähän aikaa", hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään, hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet itselleen jotain muille määrättyä.

Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä, uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi hihansuusta ranteelle.

"Se pistää sinua", huusi nuori mies äkillisellä liikkeellä.

Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli hänelle mieluista.

He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssinsoittoa, jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. "Meitä haetaan", kuiskasi tyttö, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski. Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille, kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat kirkon pystyt piirteet, -- ainoana kohokohtana tasangossa, -- halliten seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan.

Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä, mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.

"Surviainen lensi silmään", hän sanoi.

"Älä hiero, minä otan pois", sanoi sulhanen kiireesti.

Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi, poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen. Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä, valmiina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisilla, luottavilla silmillä.

"Mennään sisään", hän sanoi, ottaen miestä kädestä.

Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel ollut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun vieras ehti pihaveräjälle.

"Se on kartanon vanhempi vouti", sanoi sulhanen. "Tuo hänelle olutta."

Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.

Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan, mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien peräikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.

Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, -- koko huone huokasi yhtäkkiä... Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa, jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, -- hänen teki yhtäkkiä mieli istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, -- hän ei tiennyt itsekään, mutta häntä peloitti mennä takaisin.

Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä, kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään äitiä, -- hänellä oli huivi silmillään, -- isää, -- silmät maassa, -- sulhastaan... vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, -- mutta vaan hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä.

Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät tilaa, kuten surulle tehdään, -- isä menee kamaria kohti, -- kasvoista on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata, mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, -- hän ei katso ketään, hän tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.

Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä.

"Älä puhu mitään", sanoo äiti isälle.

"Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää", hän ajattelee, mutta ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.

Mutta hän tuntee, että nyt se tulee...

"Sinut on käsketty kartanoon yöksi, tyttö", sanoo isä jyrkästi.

Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, -- hänestä tuntuu ihmeelliseltä, että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana itsesäilytysvaisto.

"Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty", hän kivahtaa terävästi kuin naulaa lyöden.

"Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla", sanoo isä tympeästi.

Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.

"Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla", hän sanoo.

Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille.

"Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle."

"Mennään sitten mierolle, koko joukko."

"Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin."

Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o vielä antautua.

"Mennään tuomarille", hän sanoo.

"Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla."

"Äiti, -- mitä sinä?" hän kysyy.

"Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi", sanoo äiti itkunsa seasta.

Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.

"Kutsukaa Jaan tänne", hän sanoo.

Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.

"Voisitko sinä ottaa minut sitten, -- takaisin?" hän kuiskasi.

"Sehän se on, etten tiedä", vastasi sulhanen.

"Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla sama", hän lisäsi kiireesti oikaisten.

"Niin se on, -- tietysti", vastasi morsian nöyrästi.

"Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut", hän lisäsi, niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.

"Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa", vastasi mies painolla.

"Tiedätkö sinä sitten jotain, -- mitä minun pitäisi tehdä", hän kysyi tuskalla.

"En minä vielä tiedä", vastasi mies.

"Ei se minulle niin paljon arvoista ole, että sinä minut takaisin otat, kuin että olet sama", sanoi tyttö, niinkuin olisi koko ajan sitä ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.

Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain välähtänyt, -- keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan ruumiiseensa, Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi jotakin -- muodotonta, kauheata... Silmät alkoivat kysyä häneltä jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, -- äänettöminä, ilman sanoja ne vaativat häneltä jotain... Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahtoi, mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin irtautui itsestään ja suli noihin silmiin... hän alkoi vapista... sumu silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät tällä hetkellä, -- ei rakkaus eikä viha, -- vaan ajatus, joka yhtaikaa syntyi heissä molemmissa.

Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä kysymyksen:

"Uskaltaisitko?"

"Uskaltaisin", hän vastasi, ilman sanoja.

Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.

"Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?" kysyi tyttö.

"Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään."

"Mutta millä minä hänet...", sanoi tyttö lauseensa katkaisten.

"Tällä", -- sanoi mies varovasti, vetäen vyöstään puukon.

He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha toisiaan kohtaan.

Yhtäkkiä mies heltyi.

"Meidän hää-yömme", hän sanoi.

Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat, ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana, vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen hirsimökkien yli.

KAKSI LAPSUUDEN MUISTOA.

YÖ.

Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin niemeen ja tulee sieltä jalkasin.

Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä, uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä?

Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, -- ovesta katselee yö häntä. Aina vaan yö.

Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, -- pikkutyttö tietää siellä olevan suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja kenkiä.

"Anni...!" hän kuiskaa.

Joku pysähtyy ovelle.

"Etkö sinä vielä nuku, lapsi?"

Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, -- kuinka kovin pehmeä se ääni on, -- niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa...

"En, -- minä en saa unta."

"Koeta nukkua, lapsi."