Part 4

_Vana-kai_. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.

_Viiu_ (ei vastaa).

_Vana-kai_. Sanonko minä, -- siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants sotamieheksi! Eikö se ole niin?

(Ulkoa kuuluu hevosen hirnahdus, kova rusahdus).

_Viiu_ (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, -- herra Jumala, -- minä hyppään alas kellarin luukusta, -- minä en voi sitä nähdä.

_Vana-kai_ (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin rysähti, -- eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.

_Ants_ (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa, takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet viikset, silmät syvällä). Iltaa! -- iltaa, sanon minä, -- eikös kukaan vastaa?

_Vana-kai_. Hyvää iltaa, poika.

_Ants_ (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, -- tule vaan esiin, näetkös, mikä pojan rinnassa välkkyy, -- niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri, tiriliri...

_Vana-kai_. Mikä siinä on, poika, -- ruununko raha?

_Ants_. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, -- huomenna asetutaan kanuunan suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.

_Vana-kai_. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.

_Ants_. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, -- kun hengitätkin, jo huimasee. No, Viiu, tulehan tänne!

_Viiu_ (lähestyy vastahakoisesti).

_Ants_. Tule nyt vaan, Viiu, -- istu tuohon, paina ruunun rengin polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, -- likistetään lähemmäksi, -- noin... Sattuiko, oliko liian kovasti, -- ei ole minulla paroonin kourat, -- ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.

_Vana-kai_ (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, -- umpeen painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.

_Ants_. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. -- Onko sinulla viinaa kotona, Viiu?

_Viiu_. Ei ole.

_Ants_. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? -- Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, -- sieltä kaukaakin minä sinua kiinni pitelen. -- Onko sinun minua ikävä, Viiu?

_Viiu_ (peittää kasvonsa, itkee).

_Ants_ (pehmeästi). Vähän sentään, -- ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä sen siellä kaukana muistan, -- kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään, ja kipunat lensivät, -- kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari putosi... Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu siitäkin... Äitimuori, kuulkaas!

_Vana-kai_. Mitä nyt, poikani?

_Ants_. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on raamattu?

_Viiu_. Mitä sinä sillä?

_Ants_. Saathan nähdä. Missä se on?

_Viiu_. Tuolla hyllyllä.

_Ants_. Anna tänne, -- kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja nuori se on; -- silmät kiiluvat kuin metsämarjat.

_Vana-kai_. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?

_Ants_. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, niinkuin pappi sanoo. Taikka, -- Viiu se lukeekin, -- sillä on selkeä ääni, -- soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, -- missä paikassa hänestä puhutaankaan?

_Viiu_ (kääntelee vapisevin käsin raamattua, -- on pudottaa sen). Minä -- en vaan -- tiedä.

_Ants_. Sinä kirjanoppinut, -- etkä tunne raamattua. Äitimuori, tiedätkö sinä?

_Vana-kai_. Mitä paikkaa sinä...?

_Ants_. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen miehen vaimoa rakasteli, -- sitä Bathsebaa.

_Vana-kai_. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.

_Viiu_ (selaillen). Minä en löydä.

_Ants_. Anna tänne, -- minä etsin. Näe, -- tuossa siitä on, ala lukea.

_Viiu_. Eihän tässä näe, -- silmät sokaisee.

_Ants_ (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu!

_Viiu_ (katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin."

"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo oli sangen ihana näkyänsä."

"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?"

(Purskahtaa itkuun).

_Ants_ (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä eteenpäin.

"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian myötä."

"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja kuolisi."

(Sulkee kirjan).

Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä kirjeessä seisoi?

_Viiu_ (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala...

_Ants_. Etkö sinä sitä aavistanut?

_Viiu_. Minä en voi, -- en voi...

_Ants_. Vastaa Jumalan nimessä!

_Viiu_ (hiljaa). Aavistin.

_Ants_. No nyt, -- tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille. Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?

_Viiu_. Parooni -- oli -- yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä... nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee...

_Ants_. Ja sinä...

_Viiu_. Minä työntäisin kädellä, -- nauroin. Tahtoisitko hyville päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin kotiin ja annoin kirjeen Antsille.

_Ants_. Etkä sanonut mitään, vaimo?

_Viiu_. En sanonut mitään.

_Ants_. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?

_Viiu_. Niin... armahda...

_Ants_. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä, mitä teen... (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba, köyhän miehen ainoa karitsa!

SOTILAAN ÄITI.

Oli kerran äiti, jolla oli kaksi poikaa sodassa. Aina sydäntalven taisteluun saakka oli hänen sydämensä yhtälailla vapissut ja toivonut molempain tähden, mutta saatuaan ensimäiset tiedot taistelusta, tapahtui hänessä muutos. Jokin ääni sanoi hänelle: "poikasi on kuollut." "Minulla on kaksi poikaa", hän vastasi selvälle, armottomalle äänelle, -- "vanhempi ja nuorempi, -- kumpiko?" Mutta vastausta ei kuulunut, -- hänen aivoissaan oli vaan yksi ainoa, pimeä ajatus, ja hänen sielussaan oli hiljaista.

Mutta siitä päivästä asti hän pukeutui mustiin.

Kerran tuli eräs entinen tuttava hänen luokseen.

"Teillähän on kaksi poikaa sodassa", hän sanoi.

"Niin on", vastasi äiti.

"Oletteko saanut tietoja heistä?"

"En, -- en ole saanut", sanoo äiti ja huokaa.

"Miksi sitten käytte surupuvussa?"

"Toinen heistä on kuollut", sanoo äiti ja katsoo epäillen vieraaseen.

"Mistä te sen tiedätte?"

"Minäpä vaan tiedän", sanoo äiti ihan hiljaa.

"Kumpaako te sitten murehditte, -- vanhempaa vai nuorempaa, -- teillähän oli kaksi?"

"Sehän se on, etten tiedä", sanoo äiti murheellisena.

"Kumpaako te enemmän rakastitte?"

Äiti ei vastaa mitään.

"Eihän vaan nuorempi liene kuollut?"

"Ei -- ei, -- ei nuorempi!" huutaa äiti kiihkeästi. "Nuorempi elää."

"Pelkäätte siis, että vanhempi?"

"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy eteeni unessa, -- minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä, ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?"

"Entä nuorempi?"

"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä, -- en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa, -- kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin tuntilasia kääntäisi, -- aina toisesta kädestä toiseen..."

"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "Hyvä Jumala, -- nuorempihan onkin kuollut!"

"Miksi te sitä luulette, äiti parka?"

"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut."

Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka toinen päivä, -- kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, -- eikä hän enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle.

Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää. "Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon", hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää", hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni.

"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni. Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen rauhaansa."

Hän otti paperia ja alkoi kirjoittaa.

"Rakas poikani, joka olet taivaassa."

"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi itselleen.

Sitte hän jatkoi:

"Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat, mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat, enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi.

"Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko aikasi menee siihen.

"Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan."

Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta.

Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen vielä:

"Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, -- se oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin ommellut, -- se tuli maksamaan kymmenen ruplaa."

Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, -- yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat kengät!" hän sanoi ja itki.

PIENI KIINALAINEN AASI.

Oli toinen äiti, joka heti suuren taistelun jälkeen sai rykmentin päälliköltä sanoman poikansa kuolemasta. Se oli hyvin tavallinen ja hyvin virallinen sähkösanoma, se alkoi kuten kaikki sellaiset viestit, jotka väliäpitämätön vieras lähettää: "surullinen velvollisuuteni on ilmoittaa", ja niin edespäin. Tätä sähkösanomaa ei seurannut mikään kirje. Äiti odotti kauan lähempiä tietoja, mutta herkesi vihdoin, ajatellen, että pojan lähimmät sotatoverit olivat itsekin kaatuneet.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan luki raamattua lohdutuksekseen, sattui hänen silmiinsä seuraava lause: älkää niitä peljätkö, jotka ruumiin tappavat, mutta eivät voi sielua vahingoittaa, -- vaan jotka sielun tappavat, niitä peljätkää. Tämä lause meni kuin miekka hänen sydämensä puhki. Siitä asti muuttui hänen surunsa, siitä tuli tympeä, harmaa alakuloisuus, joka kutoi kuin hämähäkki verkkonsa hänen ylitseen, ja hän vaelsi päivät pääksytysten ajatustensa sumussa kuin eksyksissä.

Mitä oli tehty hänen pojastaan? Ketä hän suri, tiesikö hän sitä itsekään, tunsiko miestä, joka oli kaatunut? Kymmenen pitkää sotakuukautta, -- mitä oli niitten kuluessa tapahtunut hänen poikansa sielussa? Eikö hänellä ollut vanhuksen kokemus ennen kuolemaansa, -- eikö hän ollut juonut yhdellä siemauksella elämän pohjasakkaa? Hän kysyi kysymästä päästyään. Pojan kirjeet, joita hän oli ennen lukenut ajattelemattomasti ja kevyesti, kuten muitakin sota-uutisia, tuntuivat hänestä äkkiä käsittämättömiltä ja julmilta: "eilen teimme tiedusteluretken, -- kadotimme vaan kolme miestä." Sana "vaan" sai hänet vapisemaan. "Äskeinen mieshukkamme kukkulaa valloittaessa oli kaksi tuhatta miestä." Ei sanaakaan lisäksi, -- ei yhtä säälin sanaa kaatuneitten muistoksi.

"Ruumiin voitte pitää, mutta antakaa minulle sielu takaisin", hän sanoi tuskissaan. "Kuinka hän yhtäkkiä on näin tylsä ja tunteeton, hän, joka ennen niin suuresti rakasti kaikkea, mikä kasvoi ja liikkui, kaikkea, missä oli elämää. Kun hän oli pikku poika, hyvästeli hän iltasin kukkaset taimilavoissa, -- metsässä kävellessämme hän toi minulle oravan nakertamia käpyjä ja puhalsi nauraen silmiini voikukan haituvapalloja."

"En voi kestää", hän sanoi itsekseen Jumalalle. "Anna minulle merkki, että suren juuri tätä samaa rakasta lasta, muuten suru tappaa minun sieluni."

Eräänä päivänä tuli hänen luokseen sotilas, jolta toinen käsi oli katkaistu.

"Tuon terveisiä pojaltanne", hän sanoi.

Äiti tunsi alkavansa väristä.

"Minkälainen hän oli, -- se minun poikani?" hän sanoi.

"Urhoollinen sotilas taistelussa ja kelpo toveri levossa."

"Mitä se sitten merkitsee: urhoollinen sotilas", kysyi äiti hiljaa. "Ettäkö hän hyvin osasi toisia tappaa?"

Viimeisen lauseen hän sanoi vaan itselleen.

Sotilas ei sitä kuullut, vaan kertoi:

"Kerran hän omin käsin katkaisi kolmelta viholliselta pään, -- olen omin silmin nähnyt, kuinka hän yhdellä lyönnillä halkaisi jaapanilaisen pääkallon."

Äiti istui verettömänä ja kuunteli.

"Yhtenä yönä hän oli urheista urhein. Meillä ei ollut puita, palelimme, hän johdatti meidät kiinalaisten hautuumaalle, kuivettunut vainaja istuu arkussa, -- emme uskaltaneet koskettaakaan, -- hän viskasi ruumiin sivulle ja kantoi arkun polttopuiksi."

"Semmoinenko hän oli", sanoo äiti ja kuuntelee.

"Kerran olimme menneet joen avannolle vettä tuomaan. Pieni parvi vihollisia hyökkäsi kimppuumme. Käsikähmän päätyttyä pakenivat toiset, ainoastaan yksi jäi jäljelle painimaan poikanne kanssa. Poikanne tarttui miestä niskasta, työnsi hänet jääkylmään veteen ja painoi veden alle, kunnes miehestä henki erkani."

Äiti istui yhä vaiti. Hän luuli koko ajan huutavansa, mutta ääntä ei kuulunut, hänen sisällään huusi, huusi joku: en tahdo, en tahdo, se ei ole minun poikani, -- antakaa minulle takaisin minun poikani...

"Jäikö häneltä mitään kapineita?" hän kysyi, ja hänestä tuntui, kuin olisi toinen hänen huuliaan liikuttanut.

"En tiedä, -- hänellä oli kyllä pieni kiinalainen aasi, jonka selkään sälytti kapineensa, mutta mihin ne sitten joutuivat, en tiedä."

Äiti katsoi ensi kertaa miestä silmiin.

"Pieni kiinalainen aasi, -- missä se nyt on?"

"Hän ampui sen omin käsin, -- iltaa ennen suurta taistelua."

Äidin sydän alkoi kiireesti sykkiä.

"Ampui sen, -- miksi niin?"

"Hän piti siitä pikku elävästä. Iltaa ennen taistelua hän tuli hyvin surulliseksi ja sanoi minulle: huomenna on minun vuoroni. Sitten hän otti pyssynsä, meni pikku aasin luo, raaputti sitä korvan taakse ja sanoi: mitäpä sinäkään suotta jäät kärsimään, nälkää saat nähdä ja piiskaa maistaa, kun minua ei ole, -- ja ampui."

"Tekikö hän sen todella?" kysyi äiti.

"Kyllä, -- juuri niinkuin kerroin", sanoi sotilas ihmetellen.

"Kiitos", sanoi äiti, tarttuen sotilasta jäljellejääneeseen käteen.

"Oliko teillä siitä niin hyvä mieli?" kysyi sotilas yhä enemmän ihmeissään.

Mutta äiti ei vastannut, vaan itki ensi kertaa pitkien aikojen päästä kevyestä sydämestä.

SALAKULJETTAJA.

Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkasi sivumennen vankilatovereihinsa, -- kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa nurkassa korttia pelasivat, -- nämä olivat olevinaan pelin touhussa, mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, -- poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi heidät liian kevyiksi havainnut.

Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen viekkautta ja ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:

"Kartanon metsästä puita varastaneet, hä...?"

Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.

"Niinkuin naulan päähän!" sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, kehaisten.

Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja väliäpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, -- tunkiolla nokkivia kanoja -- yhdellä jalalla seisova kukko, -- kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, kuin olisi kauan elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, -- se oli kauempana vallitusten ja hiekkasärkkien takana.

Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, -- ei Kuresaaren kylpyvieraille tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon Kihelkonnan rannalla, -- niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien hajun, ja saappaittensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti syveni, -- tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, -- tavoittaa vyötäisiä... Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat veteen...

Sen täytyy lähteä, -- huomenna, -- ylihuomenna, -- sen täytyy olla ensi viikolla Memelissä... Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät, vaanivat, tähystävät, -- kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, -- hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille... hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.

Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän livahtamaan vapaaksi vai eikö.

"Risuvarkaita", hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko muuta ruumista kannattava poikkipuu.

"Pojat, hoi, -- minkä mittaiseksi te minua luulette?" hän sanoo.

Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, silmää iskien.

"Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu."

"Oikein", jyrähtää hän hyvillään.

"Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi", kertoo poika rohkaistuneena.

"Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani", hän sanoo ylpeästi, niskaa nytkäyttäen.

"Uusi tuomari kuuluu olevan, -- äsken Ylämaalta tullut", toimittaa toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.

Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.

"Kenen poikia sinä olet?" hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, -- "Vai uusi tuomari!" hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.

"Sen minä olen Tare-Tiiun."

"Vai niin, vai niin, -- vai Tiiun", kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.