Part 3

Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly laskeutui, -- pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain, paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.

Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, -- hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi, jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.

"Satimeen meni!" huusi toinen sotamiehistä. "Ammunko?" Hän tähtäsi pilan vuoksi kivärillään suoraan oksien halki.

"Elävänä se lintu pyydetään", vastasi toinen, sylkäsi kouriinsa ja varustautui kiipeemään.

Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä ääni:

"Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte puusta puhuisi!"

"Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset, kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis, oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. -- Mutta eräänä päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja missä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne."

Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta kulkee kattojen ja kuilujen poikki.

"Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin sauvani enkä enään taakseni katsonut."

"Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä kartanossa kaljaa keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä tarkenit. Mutta sinä, Metsalöukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalöukan Mihkel vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin."

"Ottakaa kiinni, se lurjus!" huusi vanha herra, nousten pystyyn vaunuissaan.

Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.

"Tässä olen", hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.

PYHÄN ISÄN LÄHETTI.

Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian silmästä tipahti kyynel Jesuslapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.

Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. "Valmistaudu matkalle!" hän sanoi, "ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä."

Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli itsekseen: "jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, -- toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin itse paholaisen -- abi male spiritus! -- viiniä, minä olen niin pyhä mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa."

Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.

Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä ja kerjäten vastaantulijoilta. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä. Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä oli niitä leikkelemässä ja kuorimassa. Hevoskuormallinen sileitä pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.

"Minnekä noita vitsoja viedään?" kysyi korkea kardinaali.

"Emajoen luostariin".

"Mitä niillä siellä tehdään?"

"Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä."

Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain sanoakseen.

Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.

"Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla", ajatteli kardinaali, ja hänen kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.

"Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia", hän sanoi ääneen, mutta huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.

"En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä", mies vastasi nöyrästi.

"Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?" kysyi kardinaali.

"Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä", vastasi mies.

"Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?" kysyi kardinaali viekkaasti.

"Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi."

Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka pitkin pituuttaan makasi portin edessä.

"Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä", arveli kardinaali, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla.

Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei hievahtanut.

Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan.

"Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä", hän sanoi. "Hän on yksi veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen luostariin tulijan täytyy tallata häntä."

Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan.

"Tulet kaukaa, isä", hän sanoi.

"Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa."

"Jokainen on tervetullut kattomme alle", vastasi apotti, "mutta hänen täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi."

"Mielelläni, arvoisa isä", vastasi kardinaali viekkaasti. "Olen niin paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua."

Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.

"Missä veljet makaavat?" kysyi korkea kardinaali.

"Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan", apotti vastasi, ristien silmänsä kuvan edessä, "Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta toisilla on jo Herran voima ruumiissaan."

Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja seisoi pitkän pöydän ääressä.

Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin pieni kulho.

Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan alkoi mitään kysymättä syödä.

Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita terävien selkäeviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne pistivät sekä kieltä että kurkkua.

"Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa viiniä tämän palan painoksi", hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.

Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.

"Minulla on kova jano, arvoisa isä", sanoi kardinaali apotille heidän poistuessaan ruokasalista.

"Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen", vastasi apotti ankarasti.

Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen sisälmyksiään.

Hän saapui apotin keralla luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.

"Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä", hän kysyi apotilta.

"Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme", vastasi apotti nöyrästi.

Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.

"Eikö hän väsy, arvoisa isä", kysyi kardinaali kuiskaten.

"Hänen vuoronsa on nyt lopussa", vastasi apotti. "Meillä on tapana, että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen".

Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan kuvan eteen. "Paavi-ukkoa on pahasti peijattu", hän ajatteli, "tämä luostarihan on kaiken hurskauden huippu, -- ei itse pyhä isäkään enempää vaatisi."

Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän kävi.

"Ehkä on sinua itseäsi puijattu, poikaseni", hän sanoi itselleen. "Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, -- ja kukapa meistä täydellinen olisi!! -- ja lähetti sinut nyt tähän luostariin katumusretkelle, vaikka ei hiiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, ettei säikyttäisi."

"Nyt en jaksa enään", hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi hänellä pitkin ruumista.

Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti kynttilät entiseen asentoon.

"Suolaisia ne kalat", hän ajatteli. "Voisin juoda joen täyden vettä."

"Kyllä minä olen suuri syntinen", hän sanoi itsekseen, "mutta että minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni mene."

Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin virvatulet.

"Nyt kaadun maahan", hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä kädestä.

Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli ladottu puuhaarikoita.

Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen, mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.

"Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa", hän sanoi itsekseen.

"Se on kaljaa", kuiskasi munkki hänen vieressään, ikään kuin arvaten hänen ajatuksensa.

Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa saliin.

"Nyt menemme saunaan", sanoi apotti hänelle.

"Mikä se semmoinen on?" kysyi kardinaali.

"Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan", vastasi apotti kierrellen.

Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.

"Riisuudu", käski apotti.

Kardinaali totteli väristen.

"Tämä on varmaan piinakammio", hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.

"Astu portaita myöten parvelle", käski apotti.

Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten. Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.

"Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä", hän ajatteli.

"Pane pitkäksesi", huusi apotti alhaalta.

Kardinaali heittäytyi oljille.

Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun sulavan.

Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry.

"Jokos riittää löylyä?" kysyi apotti portaitten päästä.

"Jo -- jo -- Armahtakaa, -- minä olen suuri syntinen", vaikeroi kardinaali.

Samalla nousi apotti portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä kihelmöivän nopeista lyönneistä.

"Nyt vihdotaan", sanoi apotti.

"Minä tunnustan, -- minä tunnustan", huusi kardinaali. "Kaksi kertaa olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni."

"Entä vielä", sanoi apotti, vihtoen edelleen.

"Olen käyttänyt salarippiä väärin, -- olen valhetellut, varastanut, ylönsyönyt ja ylönjuonut, -- naisten kanssa kemuja pitänyt..."

Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle.

"Kuka sinut lähetti?"

"Minä palan, -- armahtakaa! Pyhä isä lähetti."

"Mitä sinun piti tehdä?"

"Kirota luostari."

"No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?" kysyi apotti, tarttuen toiseen saunavihtaan.

"Jo riittää... Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä, lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä..."

"Hyvä, -- nyt voit mennä".

Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu.

"Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se", sanoi apotti, "muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville".

Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.

BATHSEBA SAARENMAALLA.

Nikolai I:sen ajoilta.

Henkilöt:

KUIGU ANTS, kartanon seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen äitinsä.

[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka, koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen, rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut ja rukki. Ilta. _Viiu_, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen, tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.]

_Vana-kai_ (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi käydä, -- tänne asti vetäisi kylmän viiman, -- Viiukohan se...? Viiu hoi!

_Viiu_. Mitä nyt?

_Vana-kai_. Navetastako sinä?

_Viiu_. Vein lehmille apetta, -- tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.

_Vana-kai_. Uskonhan minä, -- uskon toki... Taitaa olla oikein herran ilma tänään?

_Viiu_. Pyryttää pihan tukkoon, -- kahlasin lumessa polviin saakka.

_Vana-kai_. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin... (varovasti) Et sinä suinkaan tienhaarassa asti käynyt?

_Viiu_ (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?

_Vana-kai_. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas uunin pankolta).

_Viiu_. Siunatkoon muori, -- minnekkä nyt?

_Vana-kai_. Päästä minut irti, -- minä menen katsomaan.

_Viiu_. Älä herran tähden, -- tuiskahdat silmillesi lumeen.

_Vana-kai_. Päästä minut, -- minulla on sellainen hätä koko ruumiissani Antsin tähden.

_Viiu_ (äkillisesti). Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.

_Vana-kai_. Mistä sinä sen tiedät?

_Viiu_. Kun kävin katsomassa.

_Vana-kai_. Olisit ennen sanonut, -- maksoiko se totuus nyt sulle puolta kopeekkaa... Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi tähden.

_Viiu_. Muori, kuulehan, -- mitä sinä luulet, -- miksi se Ants niin viipyy?

_Vana-kai_. Herra sen tiennee... liekkö hyväksi vai pahaksi, -- ehkä päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.

_Viiu_ (pitkään). Luuletko, muori?

_Vana-kai_. Tiedänkö minä, -- mutta onhan sillä paroonin kirje mukana. Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.

_Viiu_ (nopeasti nousten). Niin, -- onhan sillä paroonin kirje. -- Etkö tule syömään, muori?

_Vana-kai_. En tiedä, -- saanko nieltyä tänä iltana.

_Viiu_. Minäpä panen silakat valmiiksi, -- kaadan kuppiin piimää.

_Vana-kai_. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko jotain?

_Viiu_ (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.

_Vana-kai_. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.

_Viiu_. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, -- pitääkö ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?

_Vana-kai_. Ei se keisari vähemmällä hellitä.

_Viiu_ (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies.

_Vana-kai_. Mitä...?

_Viiu_. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.

_Vana-kai_. Vanha tietystikin, -- niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, -- ei ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, -- liekkö tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan, alkavat ryssää solkata, -- kakpusivai, -- harasoo, -- kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin saarella pakenet, -- meri edessä.

_Viiu_. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä ole.

_Vana-kai_. Sinusta? -- kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, -- sehän sulla vielä on verissä, -- ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.

_Viiu_. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!

_Vana-kai_. Niinkuin minä en tietäisi, -- liian hienot ovat sinun kätesi näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla, -- hoitelisit ja hyssyttäisit sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi tahdottukaan, -- harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta eipäs, -- toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.

_Viiu_. Rupea nyt taas näykkimään!

_Vana-kai_. Mihin se lapseton nainen kelpaa, -- on kuin kesantopelto! Sillä on liian paljon aikaa, -- rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.

_Viiu_. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko ullakon nurkassa, -- kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen kuin toisetkin!

_Vana-kai_. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu!

_Viiu_. Jätä minut rauhaan, -- en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne enkä tänne.

_Vana-kai_. Tietääkö Ants siitä?

_Viiu_ (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).

_Vana-kai_. Mitä sinä tänä aamuna kartanossa teit?

_Viiu_. Mitäkö tein? -- navettavuorolla kävin.

_Vana-kai_. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, -- ethän sinä alussa?

_Viiu_. Viime kuusta asti, -- etkö sitä tiedä?

_Vana-kai_. Kuka minulle enään mitään kertoisi, -- parasta olisikin olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin loukossa kykin.

_Viiu_. Mitä sinä...?

_Vana-kai_. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.

_Viiu_ (pysähtyy, -- kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala!

_Vana-kai_. Mitä sinä kiljaisit, -- ihan minullakin sydän kurkkuun hypähti.

_Viiu_. Eikös ollut kuin reen rapinaa, -- kuulkaa nyt, -- jalakset hankaavat lunta, -- hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, -- jos nyt Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, -- peitän pääni huppuun, -- menen vuoteeseen, tukin korvani, -- sano, että makaan, että käännyin kipeäksi, että kuolin, -- mitä vaan.

_Vana-kai_. Älähän nyt, Viiu, -- se ajoi ohitse, -- kääntyi kirkolle, -- kuuletko, Viiu, -- älä nyt vapise, -- juo vettä, -- nähkääs, kun tärisee koko ihminen.

_Viiu_. Ui-ih, jos se nyt tulee!

_Vana-kai_. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.

_Viiu_. Anna minun olla, -- muori!

_Vana-kai_. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, -- onhan Antsilla paroonin kirje.

_Viiu_ (kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.

_Vana-kai_. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, -- jos sinä kertoisit vielä kerran.

_Viiu_. Johan sinä sen kerran kuulit.

_Vana-kai_. Minä olen niin huonokuuloinen, -- murenee puheesta toinen puoli tielle. -- Tapasitko itse paroonin?

_Viiu_. Tapasin.

_Vana-kai_ (varovasti tunnustellen). Oliko Se yksin huoneessa?

_Viiu_. Oli, tai en minä varmaan muista, -- odotas, -- ehkä oli armollinen rouvakin siinä.

_Vana-kai_. Mitä rouva siellä teki?

_Viiu_. Mitä armolliset rouvat tekevät? -- kädet ristissä istuvat.

_Vana-kai_. Älä koukuttele, -- ei siellä huoneessa armollista rouvaa ollut.

_Viiu_. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.

_Vana-kai_. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, -- joutopoikia, mailmanmatteja, -- menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat ruunun sarassa, -- kuin silakat, -- ei muuta kuin mätä päälletysten tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se kirjoittaa sen kaiken?

_Viiu_ (pöydän luona askarellen). Muori, -- et ole syönyt palan painamaakaan, -- perunat koskematta.

_Vana-kai_. Älä sekoita, -- en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.

_Viiu_. Kai se sitten kirjoitti.

_Vana-kai_. Mitä -- "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.

_Viiu_. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?

_Vana-kai_. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi...? -- olitko polvillasi? -- vastaa --!

_Viiu_. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda sanaakaan.

_Vana-kai_. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, -- sanonko? Nuori vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!

_Viiu_. Muori -- minä -- minä

_Vana-kai_. Kynnet siivolla, metsäkissa!

(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee, kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).

_Viiu_. Etkö pane maata, muori.

_Vana-kai_. En.

_Viiu_. Tahdotko syödä, -- vai korjaanko pöydältä?

_Vana-kai_. En, -- vie vaan pois.

_Viiu_. Mitä sinä sitten tahdot -- menisit toki pankolle, -- siellä on lämpöisempi.

_Vana-kai_. Kiusoittaako se sinua jos tässä istun?

_Viiu_. Mitä sinä minusta niin katsot?

_Vana-kai_. Katselee kissakin kuningasta.

_Viiu_. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.

_Vana-kai_. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.

_Viiu_ (terävästi.) Mitä sinä sillä...?

_Vana-kai_. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.

_Viiu_. Kuinka sinä, -- mistä sinä...?

_Vana-kai_. Siinä kirjeessä seisoikin jotain _muuta_.

_Viiu_. Mitä, -- tiedätkö sinä sen sitten?