Part 2

"Minun on niin paha olla -- Georgevitshin tähden", sanoi vaimo avonaisella harmilla.

"Niin, -- kyllä olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi sinuun rakastunut, -- olisi ainakin kotona pysynyt", Hallik sanoi sovinnollisemmalla tuulella, yrittäen lyödä leikiksi.

"Ymmärrätkö, että kiihoitat häntä kaikilla näillä pakkotoimenpiteillä?" sanoi Miili, niinkuin ei olisi kuullut.

"Sinä et tunne sitä naista", sanoi Hallik pysähtyen, ja silmät teräksenä.

"Minä panen maata", sanoi vaimo vältellen.

Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli rupeutunut, suututti, -- kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin rinnassa pala, -- kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, -- moniin vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt.

Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään. Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, -- eikö se ollut oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää suvaitsevaisuudeksikin, -- mitä se minuun koskee, rakastakoot ja rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento.

Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan, kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, -- hän voi antaa ainoastaan hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut, kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, -- tulenarassa ijässä, -- kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. -- Ah, -- semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä tulella, polttamatta itseään, -- he rakastavat epävarmuutta, mutta kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta.

Hallik katsoi kelloa, -- se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto kumisi askelista, -- ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista. Ovenripa ponnahti, -- epävarma koputus oveen.

Hallik kiersi oven auki.

Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät, joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi.

"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen hyväntahtoisuutensa jähmettyi, -- "voitte itse pitää huolta sisäänpääsystä."

Georgevitsh ei vastannut mitään.

6.

Viikko jälkeenpäin pukeutui Hallik vastoin tavallisuutta heti aamusta mustaan, lyhyeen vierailutakkiin, ajoi partansa ja tuskaili kalvosimien ja liian ahtaan kauluksen kanssa. Hän teki jo kymmenettä kertaa lujan päätöksen ostaa syksystä saakka yhtä numeroa suurempia ja huolimatta vallitsevasta muodista käyttää matalia, alaspäin käännettyjä. Miili itse toi hänelle kiilloitetut saappaat ja etsi hänelle esiin, sitä myöten kun käsky kuului, nenäliinan, saippuan, harjan, -- äänetönnä, mutta nähtävästi kantaen jotain mielessään.

Hallik vilkaisi käsiään pestessään Miiliin, mahtoiko Miili olla utelias! Joka tapauksessa hän hillitsi itsensä hyvin.

Vihdoin Miili sanoi sillä vaatimattomalla tavalla, jolla hän työnsi Hallikia melkein vasten tahtoa toisiin päätöksiin.

"Etkö sinä menisi vasta iltapäivällä?"

Mutta Hallik oli odottanut estelyä ja valmistautunut vastarintaan.

"En -- jos en nyt heti mene, -- niin sitten se jää."

"Muista, että hän on hieno nainen", sanoi Miili vähän pisteliäästi.

"Joutavia, -- saakoon hänkin kerran tuntea karhun käpälät", Hallik vastasi, kierrellen vastahakoisia viiksiään ylöspäin.

"Missä Georgevitsh on?" hän kysyi.

"Lukee huoneessaan ja tupakoi."

Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi vastenmielisyyden tunne hänessä, -- hän alkoi kulkea tasaisessa pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi, -- muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän meni kuin koulutyttöä kurittamaan, -- hienoa naista, kolmen lapsen äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi sattua.

Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään ympäriltä riisuttava, -- oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta, -- naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, -- silloin hän kostaisi sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, -- silloin oli toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta, ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin.

Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, -- molemmat vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa.

Hallik ryhtyi heti asiaan, hän rakasti oikoteitä.

"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, -- "minulla on tänä kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, -- Georgevitshin suhteen nimittäin."

Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe oli tarpeen.

"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, -- ei mikään huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, -- aterioille hän saapuu epäsäännöllisesti, -- meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen, -- heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä."

"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa suoraan, -- te luulette, että hän on rakastunut minuun."

Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn iskunsa.

"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä Georgevitshista."

Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti tyynenä.

"Mikä antaa teille oikeuden sitä edellyttää?" hän kysyi.

"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla. "Hyvä, annetaan oikein kauhalla."

"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat. Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen, siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven välissä -- suudella."

"Te olette hävytön", sanoi rouva Detlef nousten.

"En enemmän kuin on tarpeen."

"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne minua loukkaamaan."

"Hyvä, -- ollaan sitten vaiti, -- yksi, kaksi, kolme, -- nyt ei hiiren hivahdustakaan."

Hallik pani sormen huulilleen, -- hänen silmänsä seurasivat rouvaa taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään, pyristeli kuin lintu ansassa.

"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta menkää, pian."

"Te siis hävisitte, -- puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?"

"Jättäkää minut rauhaan."

"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni -- aiotteko ottaa eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"

"Jumala varjelkoon, -- en!"

Hän alkoi nauraa, kesken suuttumustaan, hermostuneesti. Hallik nauroi mukana.

"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat."

"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika, jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja versoo hänen päässään kuin suosammal."

Rouva Detlef ei keksinyt muuta keinoa arvonsa säilyttämiseksi kuin nauraa.

"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, -- puhumattakaan paperosseista... Mitä te vielä vaaditte?"

"Minä en ole syypää siihen... Mitä te sitten tahdotte minun tekemään?"

Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille. "Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin tenän."

"Te kiellätte häntä vastedes täällä käymästä", hän sanoi.

"Hyvä, -- minä sanon, että te ette sitä tahdo."

"Ei -- se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, -- teidän itsenne tulee vetäytyä takaisin."

Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli katkaissut pensaasta.

"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta."

Talonpoikainen suoruus Hallikissa kuohahti.

"Sanon teille jotain, rouva, -- juuri teidänlaisenne naiset, jotka eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo, jotka häntä kadulla odottavat."

Kotiinpäin mennessään oli Hallik osaksi tyytyväinen itseensä, mutta tunsi suurta vastenmielisyyttä heti tämän jälkeen tavata Georgevitshiä. Sentähden hän kääntyi metsästä auringonkylpypaikalleen ja päätti jäädä sinne päivälliseen asti.

7.

Georgevitsh oli piiloutunut leppäpensaikkoon joen rannalle, -- hänen kaikki vaatteensa olivat täynnä valkoista tahmaa, joka irtautui lepän oksista. Hän kuori keppiä, ja lepän veri tahrasi hänen sormensa. Saappaansa kärjellä hän tuon tuostakin painalsi korkean hiekkatöyrän reunaa, kunnes se lohkesi ja kierähti kimpaleena jokeen, jossa vesi sen murensi.

Hän sytytti toisen paperossin toisensa jäljestä, kunnes laatikko oli tyhjä, sitten hän viskasi senkin virran viedä. Vesi oli tällä kohden tummaa, -- rantaa varjostavista lepistä.

Hän katsoi yhtämittaa aurinkoa ja sitten kelloaan. Vihdoin hän pani kellonsa riippumaan lepän oksaan, aivan eteensä. Kaksi tuntia, -- kolme tuntia, -- neljä...

Veitsi luiskahti ja upposi etusormeen. Hän katseli, kuinka pieni, punainen pisara pyöristyi haavan reunalle, imi sen pois, antoi taas vuotaa... Vihdoin hän kyllästyi ja sitoi sormen nenäliinallaan.

Yhtäkkiä hän tarttui ruohomättäisiin vierellään ja riuhtaisi ne juurineen irti. Viha ja häpeä kuohahtivat. Valehtelija!

Tänä aamuna hän tulee Detlefin huvilalle: "onko rouva kotona?" "Ei ole, -- rouva lähti kävelemään." Tunnin päästä sama kysymys ja sama vastaus. "Mutta tuossahan on rouvan päivävarjo!" "Rouva on mennyt ilman päivävarjoa." "Milloinka hän tulee takaisin?" "Rouva ei sanonut mitään." Hän menee joen rannalle, -- matalassa vedessä uittaa pieni tyttö kaarnavenettä ja katsoo häneen äitinsä silmin. "Minne äiti meni, kultaseni?" "Äiti on kotona", -- vastaa lapsi totisena.

Siitä asti hän oli odottanut tässä leppäpensaikossa. Valvottu yö uumotti ohimoita, joen solina ja lepän lehtien pilpatus painoivat väkisinkin silmäluomia. Mutta hän ei heittänyt hetkeksikään pientä huvilaa silmistään.

Huvilan ovi avautui, valkea päivävarjo ponnahti auki, Georgevitshin käsi puristui lujasti ja kylmänkosteana kepin ympärille. Nyt hän oli hänen käsissään... Miksi... miksi... Hän tunsi vapisevia nytkäyksiä käsivarsissaan, mutta koko ruumis tuntui hervottomalta.

Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, -- ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä.

Yhtäkkiä hän pysähtyi peljästyneenä ja huudahti.

Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä, tukka villinä suortuvina, silmät palavina.

Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi keppiä kaksin käsin.

"Olitteko te kotona", hän sai suurella vaivalla sanotuksi.

Rouva katsoi ympärilleen, -- joen ranta oli tyhjä, -- hän arvioi hetken aikaa, -- hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään. Häntä alkoi peloittaa.

"En, -- en minä ollut", hän sanoi, -- "kuinka vahinko, te olitte käynyt kaksi kertaa minua hakemassa".

Georgevitsh kohotti kepin lyödäkseen.

"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä.

Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli alhaalla.

8.

Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä.

"Georgevitsh, -- hän on eroitettu", vastasi toinen.

Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään, ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti.

"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä käsintuntuvasti kosketti häntä, -- niinkuin hänelle äkkiä olisi pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä.

"Hän -- hm -- hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten tähden.

"Jotain naisellista", auttoi Hallik.

"Jaa, -- jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, -- hän ei ollut minun luokallani".

SAARENMAAN PROFEETTA.

Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarman kirkossa, kapeista, lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan kirkosta tulijoita.

Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa ja alle sanat "Saarenmaan profeetta" kaivertanut. Kun kaikki vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi mullaksi muuttumassa.

Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan puheensorinansa päästyään ulos, -- ja hän näki heidät kaikki, vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat naamansa, joissa vielä saarnan ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.

Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.

Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, -- hän näki vaimot korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään, -- hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin, kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.

Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät, puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä, mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi, ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten, hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa, ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä kirkonseinänsä mitään tienneet.

Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra kulki ohitse papin kauhtanassa, raamattu kainalossa. Mutta keskelle pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne, minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa messuäänessä kalskahti vanhat vihat:

"Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta".

Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta, ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet. Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.

Pappi jatkoi:

"Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on... Hän on toimestaan juossut kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään heitettävä".

Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta ruumista.

"Missä on sinun vaimosi, -- eikö hän näe lapsinensa nälkää kaikkinaisessa kurjuudessa!"

Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.

Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.

Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me uskomme... Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen vahingonilo.

Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja nyt he kostavat minulle.

Hän oli mykkä, kuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen otsalleen raskaina karpaloina.

Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä kaksi sotilasta.

"Onko Aleksanteri Toom, -- Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?" jylisi vaunuista.

"Seisoo tuolla aidan luona", uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.

"Ottakaa kiinni", sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten.

Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, -- väkijoukon, josta ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.