Part 1

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

MEREN TAKAA II

Kirj.

Aino Kallas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.

SISÄLLYS:

Kesä. Saarenmaan profeetta. Pyhän isän lähetti. Bathseba Saarenmaalla. Sotilaan äiti. Pieni kiinalainen aasi. Salakuljettaja. Häät.

Kaksi lapsuuden muistoa: 1) Yö. 2) Valhe. Kun vanha polvi kaatuu.

KESÄ.

1.

"Georgevitsh, -- tekö?"

Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa. Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä, punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa. Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle, Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla. Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat uniksi.

Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa, tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa, jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää. Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja hyväntahtoisille kasvoille.

"Olkaa hyvä, -- antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi.

"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä, ja toiseksi, mitä rahaa? -- teidän tämänviikkoinen määrärahanne on lopussa."

"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla.

"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin.

Mutta poika luikerteli läpi.

"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta. Muutoin... tämä on turhaa kidutusta, -- ei sitä kauvan viitsi."

"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin mies!"

Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille.

Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki liikkeensä teki.

"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, -- "ette ole itse koskaan polttanut. Mutta minä, -- jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse opetti."

"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse.

"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi.

Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää, mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa.

"En, -- en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen.

"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen jälkeensä.

Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei kääntynyt vastatakseen.

"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä, joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella, ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden, hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen, ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, -- horsmain huiskilovarsia, muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen poikki aukeaman, -- kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, -- sulkeutuivat uudelleen.

2.

Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, -- hänen etelämaalainen verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan, hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, -- ensin pitkät aamupäivätunnit, sitten samanikäisten toverien puute, -- koti-ikävä, joka kesäisin aina häntä kalvoi, -- ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko, joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti, ruoka, läksyt, ihmiset, -- pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia, katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia.

Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa. Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja, jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden väri vihreänsiniseksi.

Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen, lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen.

Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta, kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita juoksevassa vedessä.

Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila. Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät laajenivat.

Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa.

"Herra Georgevitsh, -- ettekö tahdo tulla katsomaan uutta krokettikenttäämme?"

Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka.

Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa.

"Minun täytyy lukea latinaa", hän sanoi tyytymättömästi.

"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, -- puotiinko?"

"Niin", vastasi Georgevitsh, itsekseen harmitellen ja tuntien halua valehdella.

"Paperosseja ostamaan?" jatkoi hivelevä ääni.

"Ei, -- minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi ja miehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivat pudonneet sivuille, -- siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niitten kehyksissä, -- harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret.

"Ette polta, -- mutta miksi ette?"

Georgevitshin miehekkyys luhistui kokoon.

"Minä en tiedä", hän tunnusti avomielisesti.

"Niin, -- eikö se ole turhaa", jatkoi nainen.

Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, -- pieni, pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut.

"Mikä on turhaa, -- polttaminenko?" hän sanoi hajamielisenä.

"Ei, -- vaan se, että ette polta", sanoi nainen nauraen.

Georgevitshin kolmeviikkoiset päätökset hajosivat joka ilmansuunnalle.

"Se olikin nyt vaan kesän ajaksi", hän sanoi puolustellen.

"No, -- ettekö tulekkaan?" kysyi nainen.

Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasi päättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä.

"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, -- enkö sanonut, -- teidän tukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa."

Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään, kertoisiko, -- joutavia, jääköön sikseen.

"Se on niin musta, niin musta", sanoi nainen päätään heilutellen.

"Meillä on kaikilla niin siellä etelässä", vastasi Georgevitsh.

"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, -- "jonkun, josta olen lukenut eräässä kirjassa, -- tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, -- en muista. -- Teillä on kai hyvin koti ikävä?"

Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä oli jokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrella tahansa kuitata.

"On", vastasi Georgevitsh yksinkertaisesti.

"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, -- sillä lailla", hän sanoi kiitollisesti.

Nainen kieritti ompelukoneen pyörää pari kertaa.

"Minun mieheni lähti pois eilen", hän sanoi äkkiä.

"Pietariin?" kysyi Georgevitsh kohteliaisuudesta, muuta ajatellen.

"Niin, -- hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksin lasten kanssa".

Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä, punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa.

"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisi kuunnellut jotain.

"En, -- taikka -- hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä.

"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton".

"Kyllä minä pidän, -- hyvin paljon", -- kiirehti Georgevitsh vakuuttamaan.

"Sanokaahan, -- kuinka te oikein viihdytte täällä?"

"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansa tyhmyyden.

"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen.

"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskin nauraa.

"Tiedättekö, -- tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on kenttä".

Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat.

Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin, vihellellen, -- muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi.

Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat, vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa, lattiasta kattoon, -- hän istuuntui siellä nelikolle odottamaan vuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkään selvillä, -- hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä.

"Paperosseja?" kysyi puotipoika, ennenkuin hän ehti mitään sanoa.

"Niin", hän sanoi kiireesti, paino putosi rinnalta. Sattuma oli ratkaissut.

Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle ja sytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen, puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti, varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auerta ympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävää silmää.

3.

Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisesta kylästä ja ulottui kauas mereen, -- kapeat, ruostuneet rautakiskot juoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkea savutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoa ja rannalla pitkiä halkopinoja.

Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä, hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria, jotka joka päivä muuttivat muotoaan, -- kokonaiset pienoismantereet nielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, -- se oli luomiskertomus pienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringon paahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukko paljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveää venettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä, kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä tai pyysivät käsin kaloja.

Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä, olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti, rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaa kylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyyni vesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaa kuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joita uijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillisten hyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan.

Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkeja vastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttä aikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojen naisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänelle vastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat, sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevät ja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonut sivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon.

Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää... Vielä vuosi sitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin, kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär, sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi, kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, -- mahdotonta! Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissyt mennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämän yhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotain hämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänen ajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolelle häntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koska kirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villisti versoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitä kuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä. Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikävä ensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein, liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksella tutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä... Ja kirkosta ulostullessaan oli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisen ryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviä silmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottoman uteliaisuuden...

Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levoton tunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkui jotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä. Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineet yhteen, -- jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvin rauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen päätös, jokainen liike olisi vaatinut häneltä suuria ponnistuksia.

Valkoinen liehui yhä lähemmäksi, -- ei voinut olla epäilystäkään, se oli hän. Reunimmaisen uimahuoneen kapeat siltalaudat notkuivat askelista. Georgevitsh yhä tuijotti, hänessä seisahtui kaikki ajatus, hän muuttui mielestään kuin puuksi rannalle tai veden huuhtomaksi harmaaksi siltapalkiksi. Sillan kapea reuna haihtui auringon kimallukseen, pienet jalat näyttivät vettä astuvan, -- se oli kuin näky, -- hän kulki pitkin merta auringon juovassa... Todellisuus ja mielikuvitus kutoutuivat nopeasti sekaisin, -- yhä voimakkaammin valtasi hänet yliluonnollinen tunne.

Yhtäkkiä hän kuin lamautui, -- hatara uimakoju sulkeutui. Hän heräsi kuin unesta, -- silmät liukuvat rautatiekiskojen mukana tiilitehtaan kuivaustelineille saakka, -- palaavat takaisin, -- alkavat laskea suomalaisia laivoja, joista osa jo on lähtenyt.

Nyt... Pistävä tunne juoksee läpi hänen ruumiinsa... Hän makaa teljolla, pää käsissä, -- pettymyksen, vastenmielisyyden ja häpeän tunteet vaihtelevat hänessä.

Hänen huulensa liikkuvat yhtämittaa:

"Anna anteeksi, -- valkoinen, kaunis..."

4.

Georgevitsh viivytteli aidan takana. Hän tiesi hyvin tulevansa taas myöhään päivälliselle, mutta tekeytyi huolettomaksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllin, kyllin aikaa. Taittaako pieni, voimaton käsi kukan vai eikö? Hän seurasi käden liikkeitä, joilla se hyväillen kulki yli kukkapensaan, kuinka se sormitteli jokaista kukkasydäntä erikseen. Yhtäkkiä sormenpäät puristuivat toisiaan vasten, -- pieni, punainen sydän vierähti maahan, kuin vahingossa, säleaidan ulkopuolelle.

"Hyvästi, Georgevitsh..."

Georgevitsh nosti kukkasydämen maasta, sykkivin sydämin, oliko se hänelle?

Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni, ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä.

Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia. Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, -- se ei ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä -- mutta hän piti rouva Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu ilmaisi.

Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä muuta kuin yhden huvilan ympärillä.

Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, -- kaikki hän tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet.

Yhtäkkiä tuntui maan alle vajottavan.

Hallik oli tullut huoneestaan ja seisahtunut ovelle, kädet housuntaskuissa.

"Soo, -- soo, -- nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin."

Miili rouva nousi nopeasti, suupielet värähtivät heikosti.

"Mennään päivälliselle", hän sanoi.

Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena. Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä.

5.

Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta puunuijaa, -- hän ei aikonut hellittää.

Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen. Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia. Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään, vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, -- kun hienot helmat kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan.

Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi, -- uppoutui tuskin tuuman vertaa, -- kuin kiveä. Puusta pusertui keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, -- mutta ei rakoakaan syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, -- likomärkä.

"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, -- "voit viedä ruuan pois."

Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien lasten tähden hiljaa:

"Eihän Georgevitsh ole vielä tullut."

"Juuri sentähden, -- hänen pitää oppia täsmällisyyttä."

"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella itsepäisyydellä.

"Hyvä, -- anna olla sitten vielä puolen tuntia."

Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla tuulella ja vaitelias.

Miili tuli hiljaa salista, sulkien äänettömästi oven.

"Onko hän taas rouva Detlefin luona?"

"Tietysti, missä sitten muualla", murahti Hallik.

He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä.

Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi ilmassa.

Vihdoin Hallik nousi raskaasti ja päättävästi.

"Nyt minä suljen oven", hän sanoi.

"Älä tee sitä", kuiskasi vaimo hätääntyneenä.

Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa. Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään.

Hallik mietti hetkisen, pyörähti kannoillaan ja meni yli salin suoraan Georgevitshin huoneeseen.

"Vie ruoka pois", hän sanoi ohimennen, osoittaen katettua illallispöytää.

Miili totteli mitään sanomatta.

Hallik hengitti rykien vahvan tupakanhajun pilaamaa ilmaa Georgevitshin huoneessa, ja kopahutti saappaansa kärjellä nurkkaan pari lattialla vetelehtivää paperossin pätkää. Äkkiä hän kohoitti kulmakarvojaan, ikäänkuin olisi keksinyt jotain, naksautti sormillaan ja sulki avoimen ikkunan, jonka lautaan saakka kalteva kellarinluukku ulottui.

"Ehei, herraseni", hän sanoi itsekseen.

"Hän oli aikonut tulla ikkunasta", hän sanoi Miilille palattuaan takaisin.

"No, -- mikä sinun on?" hän kysyi, kun vaimo päätään kääntäen väisti hänen suudelmaansa.