Part 4

Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristelee itseään kuvastimen edessä. Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi itselleen.

Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi, niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan, erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.

Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta, armolliset parooniherrat...

Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.

Jokin uusi ajatus, jommoista hän ei ole koskaan ajatellut, herää hänessä. Miksi pitää toisen lapsista maata ryysyissä ja toisen silkissä?

Hänen päänsä menee kuin pyörälle siitä ajatuksesta. Sellaista hän ei ole koskaan ennen miettinyt, -- kuka Jumalan töitä tutkisi. Mutta sittenkin on kummallista, miksi se toinen pikku poika jää tähän pehmeään kehtoon ja myöhemmin hienoissa kengissä kepsuttaa suuria, valoisia saleja ja aina saa kyllikseen syödä, vaikka vaan hanhenmaksaa ja hunajaa haluaisi. Vaan se toinen, hänen omansa, pannaan pimeään savupirttiin ja vuoden, pari se leikittelee Sörven rannalla ja pyytelee mutakaloja matalikoilla, mutta sitten se orjuus alkaa.

Ensin kulkee paimenena karjamailla, kartanon lehmien jäljessä, kastuu sateella ja palelee syksysyötössä. Sitten tulee työpojaksi kartanoon, vaikka vielä on hintelä kasvultaan ja keskimittainen, -- tekee miehen työt, kulkee auran kurjessa, heiluu viikatteen varressa. Saa sitten pienen mökin ja maatilkun, mutta ei omakseen, verivuokran siitä kartanoon suorittaa, ja kun herra hyväksi näkee, siirtyy taas korpiryteikköön uutisasukkaaksi.

Hän seisoo tuijotellen molempiin lapsiin pelästynein silmin. Äitiys herättää hänessä ennustavan voiman, hän muuttuu kaukokatseiseksi, näkee tulevaisuuden näkyjä. Hänen sydämensä kuin repeytyy rikki, ajatellessaan poikansa kohtaloa.

Vihaa nousee hänessä yhtäkkiä, vaikk'ei hän vielä tiedä, ketä vastaan se kohdistuu, katkeruutta, kostonhimoa. Hän ei pyydä mitään itselleen, hänet voivat tallata maahan kuin tomuhiukkasen, mutta pojalleen hän vaatii parempaa osaa.

Yhtäkkiä hän on siepannut paroonin pojan kehdosta ja alkanut sitä riisua, säälimättömin käsin, kuumeisella kiireellä. Taivaansiniset vaipat, untuvareunuksiset mekot lentelevät pitkin lattiaa. Lapsi alkaa parkua hänen käsissään, se ei ole tottunut koviin kouriin.

Hän käärii sen ympärille oman poikansa repaleet, jotka tuskin koossa pysyvät, huivin riekaleen, likaisen paidan, pari vanhaa riepua. Hänen lempeä, sävyisä luonteensa muuttuu yhtäkkiä villiksi ja hurjaksi.

Hän alkaa pilkata ja soimata lasta.

"Riepunukke, -- räsymekko!"

"Onko nyt hyvä ollaksesi, -- makaappas sinäkin kerran työorjan räsyissä."

Hän nauttii nähdessään lasta moisessa alennustilassa, se on hänelle hyvitystä, korvausta koko hänen heimolleen. Hän syytää suustaan raakoja sanoja, joitten kuulemistakin ennen olisi karttanut.

Hän on parhaassa touhussa, kun Tiiu syöksähtää sisään, hiestyneenä ja kalpeana. "Nyt kävi hullusti, -- saksat tulivat kotiin äkkiä, rouva on jo portailla."

Ingel selviää silmänräpäyksessä, niinkuin olisi kylmään veteen pistetty. Kiihko ja kuume katoovat yhdessä tuokiossa.

"Minnekkä se toinen lapsi pannaan", hätäilee Tiiu. "Ja voi herranen aika..."

Häneltä pääsee hämmästyksen huudahdus nähdessään paroonin pojan.

"Kyllä sinun selkäsi nyt tarkenee, Ingel rukka, en minä tahtoisi olla sinun nahoissasi."

Ingel on lysähtänyt vuoteelle istumaan, ikäänkuin ei mitään näkisi eikä kuulisi. Hänellä on silmät puoleksi ummessa ja otsalle kohoo hikeä, ikäänkuin hän kävisi kovaa taistelua.

"Joutuun nyt, rouva tulee jo, askeleita kuuluu käytävästä."

Ingel nousee seisomaan. Hän on tehnyt päätöksensä.

"Anna rouvan tulla" hän sanoo hitaasti ja tyynesti. "Rouva pieksää verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan lapseni ja menen."

VIHOLLINEN.

Maalinnan valleilla on hyvä maata, silloin kuin ruoho vielä ei ole niitetty. Myöhemmin pannaan tänne heinät kuivamaan pitkinä, keltaisina mattoina pitkin vallien kupeita. Nyt on yrttituoksu ylimmillään, maa on polttavan kuuma, kun likentää kasvonsa siihen, nousee väkevää höyryä kuin maanalaisesta ahjosta. Varjot ajelevat toisiaan maalinnan pohjalla, kun aurinko peittyy pilveen, vierivät ne pitkin lakeutta kuin tuulispää merellä, korkea ruoho taittuu laineiksi.

Täällä saarelaisten vanhan linnoituksen suojassa, joka suurena, ruohoittuneena hevosenkenkänä kohoaa tasangosta, tuskin muistaakaan merta. Ei ainakaan päivällä. Mutta illalla, heti kun aurinko on laskenut, muuttuu maisema. Tuntuu uhoa, kylmää, viileätä, joka nousee päivänpaistamattomista syvyyksistä, alavat maat verhoutuvat harmaaseen usvaan. Jättiläinen on henkäissyt, ja sen hengitys kiirii kylmänä huuruna yli saaren. Lintuja alkaa laskeutua kesannoille, lokkeja, jotka saaliinhimosta jättävät rauhalliset hietasärkkänsä ja uskaltavat useita virstoja sisämaahan ryöstöretkille.

Juuri sentähden, ettei merta näe, täytyy ajatella sitä viholliseksi. Ystävä tulee avonaisesti, meri levittää ainoastaan yöllä valtansa saaren yli kuin salavihollinen, pimeyden töitä tehdäkseen. Mereltä päin voi tulla Saarenmaalle ainoastaan pahaa.

Minkätähden meri suopein silmin katselisikaan Saarenmaata? Se ei ole voinut unohtaa, että siltä on riistetty entinen matalikko, kalojen kutupaikka, se ei ole voinut antaa anteeksi, että sen entinen pohja nyt saarena kohoaa. Se vihaa tietysti sitä jättiläiskättä, joka kerran upotti kuin seulan Itämereen ja siitä nosti suuria kimpaleita maata, joitten välitse vesi norui pois, niin että ne yhtyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi.

Mitä sitten muuta merkitsisi se pikku kinastelu rannoilla, alituinen sissisota, jossa taistellaan käsikähmässä, otellaan jokaisesta jalansijasta. Hitaasti, vuosisadassa puolen jalkaa, peräytyy meri. Mutta keväisin se kokoo voimansa, ottaa omansa takaisin, tulvaa vahingoniloisena entiselle alueelleen ja suolaa maan, niin ettei siinä viihdy muuta kuin karkea saraheinä. Rannikko on yhtä autio, kuin alati sodan jaloissa oleva alue. Oikeastaan on kaikki täällä käyty taistelu kamppailua meren kanssa.

Jos meri olisi ollut Saarenmaalle suopea, hukuttanut se olisi aikoinaan vihollisen ryöstölaivat. Mutta se kuljetti ne rannalle saakka, päästi niistä maalle ristiritareita ja messupukuisia pappeja, jotka tappoivat miehet sukupuuton partaalle ja pirskoittivat uhrivedellä Taaran pyhät tammet. Ehkä tämänkin maalinnan valleilla apila ja ruoho siksi niin rehevästi kasvaa, että maata on höystänyt virolainen veri.

Mereltä päin on myös kerran tuleva se aalto... joka toiseen kertaan hävittää Saarenmaan itsenäisyyden. Sillä se on itsenäinen vieläkin, valloitettuna ja masennettuna. Pieni, jäykkä yksilö, jota eivät yleisyyden laineet ole saaneet poishuuhdotuksi. Kaikki vanha versoo täällä, uusi ei löydä jalansijaa, uudet aatteet saapuvat väljähtyneinä kuin rannikolle maininki ulapalla raivonneesta myrskystä.

Ei siltä, että kaikki vanha olisi hyvää. Pane kivi pystyyn, ja se vanhenee ja ruohoittuu myöskin. Mutta täällä on vanha erikoista ja omantakeista, sillä on varma yksilöllisyyden leima, se tekee Saarenmaan Saarenmaaksi.

Kerran on sekin aalto tuleva. Meri on tasoittava Saarenmaan omalle tasalleen, se itse on ryöstävä siltä merentakaisen viehätyksen, kuluttava siltä näkymättömiin saaristo-ilmeen.

Ja se aika tulee, jolloin nämäkin maalinnan vallit ehkä kaivetaan puhki, kuljetetaan pienissä erissä, pienillä, narisevilla työntörattailla hiekaksi maantielle ja mullaksi pelloille.