Part 3

Se on oikea orjan laulu, katkera leikillisyydessään ja pistävä pilkassaan. Orja panee saksoille virat, -- herrat panee kyntämään, vanhat rouvat valjastaa rattaitten eteen, nuoret neidit riihtä puimaan. Se on työmiehen laulu tulevaisuudesta, mielikuva uudesta mailmasta, jossa hän on oleva herrana. Siellä ei armoa anneta, jokainen saa ansionsa mukaan. Hän panee entisen herransa itseänsäkin alemmaksi, työjuhtansa sijalle, kyntämään ikeen alla. Ja rouvat, ne hän valjastaa ajohevosiksi, aivan niinkuin ennen annettiin talonpoikien juosta rattaitten vieressä, siksi että maahan sortui. Nuoret valkohipiäiset neidit, joitten hän on nähnyt vilahtavan ohitseen kuin ilmestyksien, joitten nelivaljakoitten tullessa hän on maantienojaan väistynyt, -- niille raskain työ, mitä talonpoika tietää, riihen puiminen. Se olisi vasta näky, kun riihen musta tahma tarttuisi saippuasta ja hajuvedestä tuoksuaviin kasvoihin ja kun hennot jäsenet vääntyisivät riihivarstojen vinkuessa.

Vouti on kiertänyt yläniityn ja lähenee alaniittyä. Äkkiä vingahtaa hänen piiskansa, sattuen muutaman keskikasvuisen työläispojan selkään.

"Mitä sinä siinä kuhnustelet, laiskuri".

Poika jatkaa työtä äännähtämättäkään, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Sillä on lammasnahat seljässä", kuiskaa joku nauraa kihistäen.

Joku nuori poika viikari haaraa toveriaan seljästä.

"Totta totisesti, -- pehmeä kuin villalla täytetty. Eikös olekin pistänyt vällyt paitansa alle."

Poika rynnistelee vastaan, huomattuaan varokeinonsa joutuneen ilmi. Vouti luimistelee korviaan kauempana, hän ei voi kuulla sinne saakka.

"Pidä sinä vaan itsestäsi huoli", poika tiuskaisee vastaukseksi toisten nauraessa.

Ojan reunalle on istahtanut muuan vaimo, oihkaillen hiljakseen. Hän on aina kyyryssä, pää rinnalla, ikäänkuin kaulassa riippuisi paino, joka taivuttaisi häntä eteenpäin. Toisen lapsen synnyttyä oli kova särky hänet sellaiseksi painuttanut. Siitä huolimatta hän on koko ajan käynyt kartanon työssä ja synnyttänyt kuusi lasta.

"Ei ota pala painuakseen", hän valittaa hiljakseen, leipäkannikkaa pureskellen.

"Kasta veteen, Triinu", sanoo joku lähellä haravoivista naisista heiniä pöyhötellen.

"Ei auta sekään. Kuivalla leivällähän minä olen ikäni kaiken elänyt. Ne on sisukset jo niin kuivuneet, etteivät ne enään muuta sietäisikään."

Hän nousee vaivaloisesti ja tarttuu haravaansa, vetäen huivin reunan silmilleen.

Aurinko nousee yhä korkeammalle, paahtaen täydeltä terältä. Ei tunnu saaren hieno tuulenhenkikään, joka muuten pitää ilman viileänä kuin alati tuuloitetussa huoneessa, jonka ikkunat ovat selkiselällään joka puolelle. On kuin kaikki ilmareiät olisivat tukossa. Niittäjien kasvot punoittavat tulipunaisina, ja hiki valuu virtana, niin että paita tarttuu likomärkänä ihoon kiinni. Missä voudin silmä välttää, heittäytyy joku aina heinikkoon tai ojan suojaan pitkäkseen. Koko ruumis on niin raukea, että uni yllättää heti, kun tuntee maan allaan.

Toiset niittävät edelleen. Korvissa suhisee, silmissä mustenee, ei näe taivasta eikä metsää, ainoastaan jotain vihreätä tuoksuavaa, joka häilyy ja häilyy... Ja uhallakin pitää tunkeutua siihen vihreään... Vaikka oikeastaan haluaisi heittäytyä siihen, niinkuin nuo toiset, antaa kukkasten ja korsien karista päälleen...

Vaan yhtäkkiä tuntuu seljässä kuin olisi veitsellä vetäisty, ja silmät selkiävät tuokiossa. Käsi alkaa taas heiluttaa viikatetta, joka sortaa heinää maahan, silmä kääntyy kaukaiseen pisteeseen, johon palsta päättyy, sinne asti on ehtooksi ennätettävä...

Ensin tuntuu sitä ajatellessa hyvältä, pääsee työssään johonkin määrään saakka, on saanut jotakin aikaan. Mutta sitten toisena hetkenä alkaa kaikki turhalta tuntua, ei tiedä, miksi tässä työtä tekee, kenen hyväksi... Toista olisi omaa niittyään niittää...

Niinä harvoina hetkinä, jolloin jaksaa selvästi ajatella, ovat ajatukset niin raskaita, ettei niistä iloa ole. Herää huolia vuodentulosta ja talvitöistä, ja varsinkin syksymaksut kartanolle kiertelevät päässä, kymmenykset kaikesta elosta ja karjasta. Omat niittypalstat ne myös kuvastelevat mielessä, huonot, mätästä kasvavat niityt, jotka turhaan niittäjää odottavat. Paras heinäpouta menee hukkaan tällä tavoin.

Ei voi jaloin astua eikä silmin nähdä maata, joka ei olisi herran omaa... Kaiken, mikä vaan vähänkin parempaa oli, sen oli herra vienyt, tiheimmät metsäpalstat, lihavimmat peltomaat, vetisimmät niityt... Se mikä jäljelle jäi -- sekin oli herran omaa, -- he olivat vieraita omalla alueellaan, siedettyjä vuokralaisia, ei muuta. Ja työ oli sentähden niin raskasta, ettei sitä saanut itselleen tehdä.

Voudin piiska vinkuu yhtämittaa, mutta se on tänään kuin vettä hanhen höyhenille. Puolenpäivän jälkeen on kuumuus kovimmillaan, helle raukaisee ihmiset tylsiksi, niin ettei edes ruumiskaan kipua tunne. Veri tunkeutuu päähän, tukehuttaa kaikki ajatukset, ainoastaan kädet liikkuvat koneellisesti. Vouti kiroilee ja uhkailee suotta, mikään ei tepsi, ihmiset tuijottavat häneen, niinkuin eivät käsittäisi. Kubja-Kaarel puree hammasta, hän on kadottaa kaiken arvonsa tällä tavoin.

"Säkkipilli tänne", hän huutaa vihdoin.

Hetken kuluttua alkaa säkkipillin ääni kuulua yli niityn. Sen hylkeenkalvosta tehty säkki pusertaa esiin kirkuvia, kummallisia säveliä, jotka puristautuvat ilmoille kapeasta, huiluntapaisesta torvesta. Vanha saarenmaalainen häälaulu alkaa keinua notkuvassa tahdissa, ikäänkuin näkisi poikien polvien taipuvan ja tyttöjen niijailevan. Kaikki tuntevat sen sanat, ne ovat lapsellisen hullunkurisia, tanssivista hiiristä, karkeloivista kissoista, joille vanha karhu rummuttaa.

Se menee heihin kuin sähkö. Siinä soitossa on unohdusta, ja sanat ovat niin typeriä, niin yksinkertaisia, että he tuntevat itsensä kuin lapsiksi jälleen. Ilon tarve on heissä niin huutava, että he ottavat lohdutusta vastaan mistä saavat, vaan päästäkseen hetkeksi irti arkiajatuksistaan. He tahtoisivat viskata pois viikatteet ja haravat ja yhtyä suureksi tanssivaksi, laulavaksi piiriksi kedolle. Ja he ponnistavat viimeiset voimansa, silmä yhä kiintyneenä niityn reunaan, missä palsta päättyy.

KUBJA-PÄRTIN KUOLEMA.

Kubja-Pärt, Vaidan vouti, alkoi tehdä kuolemaa.

Ihan omassa vuoteessaan, olkikuvolla, lammasnahkain alla. Eikä mihinkään erityiseen tautiinkaan, ihan tavalliseen vilustumiseen vaan. Krouvista tultua oli ratsuineen lumipyryssä tieltä eksynyt ja syvään kinokseen joutunut, siinä kahlatessa oli hevonen alta pois livahtanut ja jättänyt voudin istumaan lumikinoksen harjalle kuin satulaan. Seuraavana päivänä hänet oli löydetty kangistuneena kuin jääpuikko. Nyt oli häntä kylliksi sulateltu ja henkeään alkoi heittää.

Eipä voinut monikaan vouti kehua omassa vuoteessaan lopputilit tehneensä. Usein löydettiin heidät milloin mistäkin pää verissä -- tiheistä pähkinäpensaikoista tai suon keskeltä, -- tai vaivaisiksi piestyinä riihen takaa. Tekijää vaan ei koskaan tiedetty, kyläkunta vaikeni yhtenä miehenä, kuulusteltaessa kaikki vannoivat viattomuutensa. Mene, ota kiinni!

Mutta toisinaan kasvoi viha voutia kohtaan niin kipeäksi, ettei sitä salamurhakaan parantanut, sen täytyi puhjeta kuin paiseen kaikkien nähtäväksi. Kirkasna Jumalan päivänä, pelloilla elonkorjuussa, niityillä heinänteossa, hyökättiin miesvoimalla voudin kimppuun, rusikoittiin hänet kuoliaaksi, lyötiin ja potkittiin vielä hänen vaiettuaankin, ja mentiin itse ilmiannolle. Eikä siitä julkisen koston makeudesta voinut peloittaa kolme sunnuntaita peräkkäin kaakinpuussa eikä elinaikainen karkoitus kylmälle maalle -- Siperiaan.

Mutta Kubja-Pärt oli onnellisesti joka satimen sivuuttanut. Oikean kainalon alla kuumotti hänellä vieläkin toisinaan arpi, jonka puukko pimeänä syysyönä oli puhkaissut. Pahojen ilmojen edellä se alkoi punoittaa ja hiljalleen pakoitella. Monta kertaa hän oli ollut käsirysyssä, pilkkopimeinä öinä, jolloin vastustajan kasvoja ei voinut eroittaa, ainoastaan tunnustella häntä rinnuksista ja käsivarren lihaksista.

Kubja-Pärt muisteli aikansa kuluksi kuolemaa odotellessaan kaikkia näitä kertoja, mutta ne eivät tuottaneet hänelle niin sekoittamatonta iloa kuin ennen. Kaikki alkoi tuntua niin turhalta, kun hän nyt kuitenkin oli sattunut satimeen, vaikkei työorjien virittämään.

Vuoteessaan maaten hän katseli väsynein silmin vaimoaan Madlia, -- lapsia heillä ei ollut. Oliko Madli kertaakaan käynyt tyynyä pöyhöttämässä tai vuodetta kohentamassa? Vettäkin lennätti korvattomassa kupissa, haaleata, lämminnyttä vettä, joka ei janoa sammuttanut. Jos hän ypöyksin tuvassa olisi, niin tuo musta, nokinen kivi takan kulmassa tekisi juuri yhtä paljon hänen hyväkseen kuin Madli.

"Madli, kuulehan", hän sanoi, "iloitsetko, kun kuolen?"

"En minä, -- mutta kyllä siitä iloitaan muualla, -- sekä maan päällä että maan alla."

"Ettäkö minä suoraa päätä menen kadotukseen?"

"Vieläpä raipalla ratsastaen, -- siitä ole varma."

Kubja-Pärt avasi silmät selälleen. Tämä oli hänelle uutta. Madlilla oli siis kaksinkertaista ilonsyytä, ensiksi, että pääsisi hänestä eroon, ja sitten, että tietäisi varmasti hänen pahaan paikkaan joutuvan.

"Miksi sinä minua vihaat? Kiittää saisit, kun kunniasi pelastin, herrojen heitto!"

"Herra maksoi minusta sinulle, sen tiedät itsekin", vastasi vaimo hammasten välitse.

"Entä jos minä nyt katuisin kaikkia pahojani?"

"En minä muuta sanoisi, kuin että vahinko löylyä, joka sinulle kuumassa paikassa on varattu."

"Madli, -- menehän, taita vitsat, -- mutta oikein aitoraipat, tuo ne minulle, -- sydäntäni syhyttää niin oudosti."

"Kättäsi sinun syhyttää, mutta etpä minuun uloitu, -- koitappas, -- tapaatko tänne asti vuoteestasi."

"Kuule, tuohan vitsat!"

"Itsellesikö niitä haluat? Kyllä silloin minusta auttajan saat."

"Älä mutise, vaimo, -- tee niinkuin sanoin. Siitä nuoresta koivikosta myllyn takaa. Ja sido ne valmiiksi, muistatko."

"Voinhan ne tuodakin. Kyllä kai nyt koivut joutavat kasvamaan rauhassa sinun kuoltuasi."

Hetken kuluttua toi vaimo raipat. Pitkät, sujuvat, läjähtävät koivuvitsat, jollaisia Vaidassa käytettiin ruoskapäivinä, keskiviikkoisin ja lauantaisin.

Kubja-Pärt pani ne vierelleen vuoteellensa.

"Katso nyt tarkkaan, Madli", hän sanoi. "Tässä ovat nyt kaikki minun syntini. Minä panen ne nyt tähän rinnalleni. Ja nyt sinä luulet minun menevän raipat rinnalla suoraan helvettiin, Madli."

Hän rupesi sormittelemaan vitsoja ja kertoi niistä Madlille.

"On näillä tuomiota pidetty --, vanhoja ovat tuttuja. On lyöty selkiä, jotka ennestään olivat raippojen ratkomia, kun löit, aukenivat vanhatkin arvet. Eipä sellainen mies useinkaan ääntä päästänyt, itse vaatteensa riisui ja tallin penkille heittäytyi, -- anna mennä! Ja se oli kuin veristä kirjoitusta siihen vanhaan selkään, -- ei siihen muita asiakirjoja tarvittu, selkä paperiksi; raipat kyniksi ja veri musteeksi, -- valmis!"

"Mutta oli niitä toisenkinlaisia, valkeita kuin koivuntuohi, jotka värähtelivät jo ennen raipan sattumista, -- pieniä, hentoja tyttöjä, jotka uikuttivat ja kuikuttivat ja polvia syleilivät. Ja monta kertaa täytyi niiltä väkisin kiskoa vaatteet säpäleiksi niskasta polviin saakka."

"On niillä lyöty monenlaisia selkiä, on sellaisia, joissa ei vielä raipan puumerkkiä ollut. Ja kun sellaiseen ensi kertaa raippa sattuu, niin hypähtää mies kohoksi kuin kaksivuotias orhi, joka ensi kertaa ruoskaa maistaa. Mutta aikansa riehuttuaan talttuu ja seuraavalla kerralla jo iskee yhteen hampaansa eikä hievahdakaan."

"Jos sinä sentään nostaisit ne pois, Madli, -- alkavat painaa niin raskaasti", hän sanoo yhtäkkiä, käännellen päätään tyynyllä.

"Anna nyt olla vaan, -- painakoot nyt hiukkasen sinuakin."

Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toisiaan, mies veti suunsa kuin irvistykseen. Häntä alkoi huvittaa vaimon varmuus hänen kadotuksestaan.

Yhtäkkiä, ennenkuin vaimo ennätti estämään, ehti hän siepata päänsä kohdalta seinältä päreen ja sytyttää sillä vitsat rinnallaan palamaan.

Ne eivät ruvenneet hevillä syttymään, oksien päät ottivat tulta ja hiiltyivät, työnsivät mustaa, paksua savua, ilmiliekkiin leimahtamatta.

Kubja-Pärt nieli kitkerää savua.

"Näetkö nyt, Madli", hän sanoi, "tuossa nyt palavat minun syntini. Minä panen raipat juuri sydämeni kohdalle. Uhrisavua niistä nousee, Jumalalle otollista suitsutusta."

Hän alkoi lukea katkonaisesti Isä meidän, puoleksi tukahtuneella äänellä.

"Sinä luulit minun menevän kadotukseen, mutta minä menenkin suoraa päätä taivaaseen", hän kuiskasi vahingoniloisena.

Hetken kuluttua oli Kubja-Pärt kuollut. Raipat paloivat yhä hänen rinnallaan rätisten ja kipinöiden.

INGEL.

Ingel, sörveläinen imettäjä, istuu lapsi sylissä portailla. Sörveläinen piippolakki kiepoittaa toisella korvalla, hiukan kallellaan, kirjava tupsu heilahtaa pään joka käännähdyksellä, -- se on hullunkurinen, veikistelevä päähine, keksitty jonakin ylimielisenä, ilosta pulppuavana hetkenä. Yhtä yksitotinen on sensijaan sörveläinen hame, raskaissa poimuissa se uloittuu kainaloihin saakka, peittäen vartalon muodot kömpelöihin laskoksiinsa, sen mustalla, vakavalla pohjalla juoksee rinnatusten punaisia ja valkoisia juovia.

Imettäjä on voimakasrakenteinen, uhkearintainen nainen, hänellä on lempeät, suloiset kasvot, joitten avonaisissa, varmoissa piirteissä tuntuu saariston ruotsalaisen sekaveren muovailu. Hän istuu liikkumatta, pää hiukan nuokuksissa, silmät puoliavoinna, melkein torkuksissa päivänpaahteesta ja lapsen tasaisesta imemisestä. Jotakin kasvimaista rauhaa on hänessä, kuin suuri, kaunis kasvi, jonka lehdet kuumuudesta lerpattavat.

Hiljaa, hitaasti vuotaa virolainen voima hänestä vierasrotuiseen lapseen. Hänen verensä kiertelee tuon lapsen suonissa, uusia soluja synnyttäen, muodostaen hermoja, jänteitä, lihaksia. Se kiertelee lapsen aivoihin saakka, siihen pehmeään kudokseen, johon mikään ajatus vielä ei ole poimuaan painanut. Hän antaa terveen verensä, koko käyttämättömän pääomansa juosta pieneen, hentoon vesaan, jonka veri sukupolvien kuluessa on vaalentunut.

Mutta hän ei imetä lapseen yhtään katkeraa ajatusta, ei yhtään syytöstä, ei orjan vaistomaista vihaa. Hän on yhtä rauhallinen ja hedelmällinen kuin maa, joka ei kysy, kenelle se viljan idättää, herralle vai orjalle. Hän ei tule ajatelleeksikaan, ketä hän rinnoillaan kasvattaa, ehkä uuden sortajan heimolleen. Hänelle ei tule mieleenkään, että tuo pieni käsi joskus voisi lyömään kohota.

Lapsi tuskin herää syömään, silmät ummessa se imee rintaa. Se on täysin levollinen, itsetietoinen kuin hallitsija, omistusoikeudestaan varma, kuten lapset, jotka aina saavat syödä kylliksensä. Sen pienet, rusoittavat kasvot kätkeytyvät melkein kokonaan pitsien ja nauhojen varjoon, joita sen pukuun on tuhlattu, se on kääritty silkkiseen peittoon ja liinaisiin kapaloihin, ohuthiuksista päätä peittää nypläystaidon mestariteos, aitopitsinen myssy. Sen kahdeksankuisissa aivoissa on täysi tietoisuus kaikesta tästä mukavuudesta ja huolenpidosta, se ei huoli huutaa eikä olla kärsimätön, se on varma siitä, että sen pieninkin toive täytetään. Varsinkin on imettäjä sen yksinomaista omaisuutta, olemassa vaan sitä varten, olento, jolla ei ole mitään merkitystä ilman sitä. Se tietää, ett'ei imettäjä äännähdäkään, vaikka se häntä hiuksista repisi, riuhtaisisi niitä koko pikku kätensä voimalla, imettäjä ei uskalla liikahtaakaan, vaikka se upottaisi vasta saamansa neljä hammasta hänen rintaansa.

Imettäjä siirtää lapsen varovasti rinnoilta helmaansa ja kiinnittää soljella valkoisen röijynsä. Pieni kylmänvärinä kulkee hänen läpitsensä, ikäänkuin tuuli yhtäkkiä olisi häntä koskettanut. Ehkä hän oli nukahtanut, ja mehiläinen häntä unissa pistänyt, ehkä kulki pilvi auringon ohitse. Hän havahtaa täysin hereille, ja hänen ajatuksettomiin silmiinsä palaa sielu takaisin.

Herrasväki oli lähtenyt viikkoisille vierailuille naapuripitäjään. Sen huomaa kaikesta, kamaripalvelija hännystelee joka paikassa ja teeskelee isäntää, haukkuu työpoikia ja mielistelee sisäneitsyttä. Vanha puutarhuri leikkelee kääntösaksilla orapihlaja-aitaa tasaiseksi, vihreäksi muuriksi, mutta lepäilee tuon tuostakin ja pistää nuuskaa nenäänsä. Lippukin on laskettu puolitankoon, merkiksi herrasväen poissa-olosta, riippuu rentona pitkissä poimuissa. Puutarhakin on kuin pakosta päässyt, mehiläiset surisevat kahta kovemmin, ja pikkulinnut uskaltavat hiekkapyörylälle asti.

Ingel ei käsitä, miksi hänellä alkaa sydänalassa hiukaista niin oudosti. Ikäänkuin joku nakertaisi siellä pienillä, terävillä hampailla. Ja siitä syntyisi yhä suurempi kolo, yhä suurempi aukko, tyhjä paikka.

Se ei ole nälkää eikä janoa, mutta muistuttaa kumpaakin. Jokin vietti, jokin halu herää hänen olennossaan. Koko ruumiissa tuntuu kuivuus ja raukeus, ikäänkuin pitäisi kiireesti juosta lähteen luo ja kastaa koko päänsä, suunsa, ohimonsa, niskansa kylmään veteen. Mutta varsinkin se tyhjyyden tunne suurenee suurenemistaan, ikäänkuin nälkänä, mutta joka ei tunnu ainoastaan ruumiissa, vaan kaikissa ajatuksissa.

Jotakin on häneltä poissa, hänen ruumiistaan ja sielustaan, melkein kuin käsi olisi hakattu pois tai silmä puhkaistu, niin avuttomalta ja kipeältä tuntuu. Pikkuruinen osa hänestä on poissa. Ja nyt jännittyy koko hänen olentonsa sitä pikkuista osaa kohti, se vetää sitä puoleensa. Hän istuu sävähtämättä paikoillaan, ja kuitenkin hänestä tuntuu, kuin juoksisi hän koko ajan ja etsisi sitä pientä, kadonnutta osaa itsestään.

Se ei auta mitään, että hän on kylläinen, että hänen on lämmin ja hyvä olla. Se tyhjä paikka ei täyty siitä. Hän on kuin sairas yhtäkaikki. Kaikki hänen aistimensa muuttuvat luonnottoman herkiksi, hän on kuulevinaan lapsen itkua Sörven rannoilta saakka, kaikki saa hänen korvissaan itkun vivahduksen, sadelinnun valittava piipitys ja lehmuksen latvan humina.

Yhtäkkiä hän muistaa kissan kotona, jolta isä poikaset mereen upotti. Kuinka se mateli maha riipuksissa, naukui surkealla nuotilla, etsien poikasiaan. Tai se varpunen, jolta haukka pesän tyhjensi, kuinka se räystään kohdalla tirskutti, kierteli pesää, kutsuen kummallisella kurkkuäänellä poikasiaan.

Luontokappaleitakin vetää oma veri. Ja häntä ei armollinen rouva kertaakaan päästänyt lastaan katsomaan. Sen ainoan kerran hän oli varkain pujahtanut, vitsojen uhallakin, juossut koko matkan kuin henkensä edestä, joka hetki taaksensa takaa-ajajia pälyillen. Hyvä Jumala, kuinka he olivat leikkineet lapsen kanssa, hänelle tuli vieläkin naurusta vedet silmiin sitä muistellessa. Hän oli olevinaan koira ja koetti purra lasta: nyt hauva tulee, hau, hau... Ja sitten hän hyvin hellävaroin otti lapsen käden tai jalan suuhunsa ja rauskutteli sitä hampaillaan varovasti. Lapsi oli kirkaissut ilosta, se oli nauranut ensimäisen naurunsa, kummallisen pienen kiekauksen melkein kuin kukonpoikanen, käpristänyt jalkansa ja kätensä kippuraan ja sitten taas tavoittanut varpaalla hänen suutaan...

Mahtaisiko lapsi vielä ottaa häneltä rintaa? Hänen tuli ihan kuuma sitä ajatellessa, veri kuin sakosi päässä. Kun hän saisi koettaa yhden kerran, yhden ainoan kerran vaan, senjälkeen hän olisi vaikka vuoden lapsesta erillään. Kun hän vaan kerran vielä saisi kuulua lapselle, olla oikein yhtä sen kanssa, samaa ruumista ja sielua, tuntea veren liittyvän vereen...

"Tiiu, -- tulehan tänne!"

Tiiu tulee juoksujalkaa lähemmäksi.

"Tiiu, -- mene, tuo poika tänne vähäksi aikaa vaan, kuuletko!"

"En minä, rouva saa tietää!"

"Rouva tulee vasta viikon päästä, eipä tuo pitäjälle asti kuulle."

"Kantelevat toiset..."

"Eikö mitä, -- viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän hopeasoljen."

Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.

"Ripille kun pääset, annan silkkiä tanuksi sulle, toden totta."

"Oikeinko kirjavaa?"

"Ostan hopeapitsinkin, -- mene nyt aika kyytiä."

"No, kun ottanet kaiken edesvastuun päällesi. Sano, että itse toit."

Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt vajoavat joka kosketuksesta.

Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä olisi lapsi aivan vieras hänelle.

Taikka, -- ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä kukaan hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen lapsi olisi vieroitettu, saisi hän mennä hakemaan pientä hautakumpua Jamman hautuumaalta.

Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin kipeästi jotakuta odottanut -- sulhastaan, joka oli mennyt asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan. Silloin hän oli juossut Sörven hietikoilla edestakaisin, häpeän tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni taivaan rannalla.

Tiiu raoittaa hätäisesti ovea.

"Ingel, otahan perillisesi!"

Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta, puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllä siitä, että lapsi on elossa ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.

Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka mielellään löytäisi vikoja.

Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.

Kuinka kepeäksi se on käynyt, -- painaako kahtakymmentäkään naulaa...

Niin on kuin höyhentukko...

Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien. Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja arvostellen.

"Poika raukka, eikö ne ole paitaasikaan paikanneet, -- aivan on repaleissa."

"Ei ole kai viikkoon vettä nähnyt..."

Hän riisuu lapsen aivan alastomaksi, tutkien sen jäseniä.

Sillä on mustelmia, -- tuossa kainalon kohdalla, -- ja toinen polven taipeessa.

Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, -- taikka antaneet putoilla ja kolhia itseään.

"Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on pitäneet. Kyllä äiti antaa!"

Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.

Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä. Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.

"Eikö poika huolikaan. Taivaan isä, lapsi ei tahdo enään minulta!"

Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!

"Otanko soljen pois, -- ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin päähän, -- onko se nyt pojun oma äiti?"

"Tahtooko poika ratsastaa, näin: Söit, söit Sörve randa... kapp, kapp kalaranda..."

"Hyvänen aika, ei mikään tässä auta."

Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi heimonsa koko taakka.

"Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sörveen. Tuo merestä hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan."

Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää. Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.

"Äiti panee pojalle myös kauniit vaatteet, pitsiröijyn ja siniset nauhat."

Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia, pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä sukkia, peitteitä, kapaloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien, ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.