Part 2

Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin. Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti, hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan, katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti, herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.

Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen henkeä... Sadetta ei ollut peljättävissä. Mehiläisten täytyisi tänään parveilla, ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa... Jos kaikki hyvin kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset perheet. Niitä olikin talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli ollut tavattoman pitkä, mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä laskuja mielessään, miten monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä kerääntyisi niin paljon, että maksaisi vaivan itse lähteä Rigaan kaupalle.

Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa. Hänen verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat niitä halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan levitetään, kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.

Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen oli puutteellisen viron kielen taitonsa tähden sangen riippuvainen hänestä virkamatkoillaan eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa anteeksi sitä nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.

He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja. Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä ulkomuistista. -- Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee, tuntee otsasuonensa paisuvan... Hän kertaa edellisen lauseen, -- ei sittenkään. Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee avuttomasti pitkin tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin tuomarien. Vihdoin hän keksii lukkarin pöydän toisessa päässä: "Johanson, lue sinä eteenpäin", hän saa sanotuksi.

Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen oli täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä. Ja juttua oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin toimesta.

Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain silmin katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti koskaan ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli kummallisen terävät silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät, läpitunkevat, jotka sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä seurasivat.

Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä päästäkseen siten kuitenkin kartanonomistajaksi. Häntä huvitti maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin käsin niihin puuttua.

Hänen alustalaisensa pelkäsivät häntä kaksinverroin. Ensiksikin hän oli aina itse työssä mukana, eikä hänen silmältään mikään jäänyt huomaamatta, hänen edessään ei auttanut mitkään verukkeet. Hänen pappilassaan oli kaksi ruoskapäivää, kuten suurissa kartanoissa. He keksivät hänestä sananparren: tänään annan Jumalan armoa, huomenna ruumiin hirmua.

Mutta he olivat tottuneet ankariin isäntiin eikä se yksin olisi riittänyt heitä peloittamaan. He pelkäsivät hänen saarnojaan, niitä helvetin hirmuja, joilla hän heitä uhkasi, joll'eivät isäntiään tottelisi. Hänellä oli heidän mielestään taivaan avaimet, hän päästi sinne mielin määrin, kenen tahtoi. Oli yksi ainoa aihe, josta hän innolla ja vakuutuksella saarnasi: talonpoikain laiskuudesta ja kiittämättömyydestä. Silloin pani hänen syvä, komea äänensä kirkon kajahtelemaan ja muijat kirkon vasemmalla puolen itkemään syntejään. Jos se hänestä olisi riippunut, olisi hän mielellään pitänyt voimassa keisarinna Katariinan aikuisen säädöksen, joka pakoitti kaiken kansan kaksi kertaa vuodessa saapumaan kirkkoon katumussaarnaa kuuntelemaan, saarnan aiheeksi oli laillisesti määrätty orjien kuuliaisuus aatelisia isäntiään kohtaan. Mutta sitä hänen tuskin olisi tarvinnut tehdä, tämä vanha pakkotapa, joka jo oli poistettu, oli piintynyt kansan käsitykseen, niin että he itsestäänkin niinä päivinä tulvivat kirkkoon.

Ei hän sentään ollut niinkään vihattu kuin olisi voinut luulla, päinvastoin talonpojat pelkonsa ohella hänestä pitivätkin. Heihin vaikutti hänen suuri asiantuntemuksensa maanviljelyksen joka alalla ja se, ett'ei hän halvimpaakaan työtä kammonnut. Mutta ennen kaikkea vaikutti heihin hänen ulkomuotonsa, huolimatta soimaavasta suusta tuli hyvälle päälle hänen kasvojaan katsellessa, niissä oli sanomattoman hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden leima, ja suurista, miedoista silmistä paistoi jotain hyväsydämisyydenkin tapaista.

Ainoa, jota hänen ei koskaan onnistunut peloittaa eikä myöskään voittaa, oli tämä pieni lukkari. Hän aavisti siinä miehessä salaista vastarintaa ja uhkaa, hän ei ollut talonpoika eikä herra. Juuri se, ett'ei hän ollut kumpaakaan, suututti von Rosenia. Hän ei osannut kohdella häntä, ei kehdannut aivan vasten silmiä haukkua kuten talonpoikaa, mutta vielä vähemmän olisi alentunut häntä vertaisenaan kohtelemaan. Hän antoi hänen aina seisoa läsnäollessaan ja pani erityistä painoa puhuttelusanalle sinä, teroittaakseen lukkarin mieleen hänen alhaista asemaansa, mutta sittenkin tuntui kuin ei olisi lukkari kylliksi nöyryytetty.

Kovimmat ottelut heillä oli talonpoikien tähden. Lukkari ei koskaan heitä avonaisesti puolustanut, mutta aina hän toi uusia kanteita ja valituksia, aivankuin olisi ollut niitä kylällä keräämässä. Hän teki sen nöyrästi, ilman melua, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia, että hän sielunpaimenensa kanssa otti ne asiat puheeksi. Milloin oli neljänpäivän mökkiläinen tilaltaan häädetty, milloin oli Vaidan herra taas pakoittanut jonkun tytön kartanoon. "Mitä se sinuun kuuluu", hän oli kerran tiuskaissut. "Ei minulle, mutta teille, armolliset kirkkoherrat", oli lukkari vastannut.

Hän oli niin tottunut alempisäätyisten matelemiseen ja koirannöyryyteen, että tällainen hiljainen vastustus oli hänelle aivan uutta. Hän rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan pappilan aisakellojen kilinän, -- talonpojilta oli kulkusten käyttö kielletty, -- ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että kuorma singahteli sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat lähestyivät häntä selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin päästään ja kun he kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.

Hänet valtasi usein salainen ahdistus ollessaan tämän miehen kanssa, vaikka hän varoi sitä näyttämästä. Siinä miehessä oli sitkeyttä, visaa voimaa, jolla oli joustavuutta alennustilastaan kohota, häntä ei milloinkaan saisi maan tasalle. Se mies osasi olla vaiti ja odottaa aikaansa.

Kuka tietää, joll'ei juuri tällaisista miehistä ja heidän jälkeläisistään kerran koituisi saksalaisen vallan hukka tässä maassa? Ne olivat ne myyräntyöntekijät, jotka kaikessa hiljaisuudessa perustuksia järkyttivät.

Tuskin oli päässyt puolen porrasta korkeammalle, niin jo siinä seisoi ja aikoi auttaa muun joukon yhtä kauas.

Hiostava helle virtasi ikkunasta, valkeaksi kalkitut kiviseinät kuumenivat kuin uuni. Lukkari muutteli jalkojaan yhä tiheämpään, hän oli seisonut jo ainakin puolen tuntia, ja kuumuus painoi ohimoita rautavanteena. Kuin sattumalta ja varkain hän vilkaisi vapaata tuolia pöydän kulmassa, mutta käänsi kiireesti katseensa muuanne. Istumista hän ei tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuitenkin tuo tuoli vietteli silmää, niin että täytyi sinne katsomista vastustaa kuin kiusausta. Hänen silmänsä pälyilivät pitkin huonetta ja sattuivat suureen kaappiin, missä kirkonkirjoja ja rippikapineita säilytettiin. Hitaasti alkoi hänen käsivartensa siirtyä, kyynärpää tavoitti kaapin laitaa, nojautuen siihen ensin varovasti ja heikosti, sitten yhä lujemmin, kunnes se levollisena lepäsi laiteella, kannattaen osaa ruumiin painosta.

Von Rosen katsahti äkkiä ylöspäin.

"Johanson, -- mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, -- etkö näe, että minä olen läsnä."

Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria, nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.

Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.

Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin kiehuvaan veteen äkkiä olisi kivi viskattuja vesi kiehunut yli.

Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen lattiaa.

"Mehiläiset, mehiläiset", kuului hänen kaikuva äänensä puutarhasta.

Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut. Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu. Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet, lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.

Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.

Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui ja tiheni, sihisten ja kuhisten, kuin olisi satoja neuloja toinen toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli parveilevien mehiläisten karkeloa.

Yhtäkkiä koko pilvi nuolen nopeudella syöksyi eteenpäin.

"Ne lentävät yli aidan, -- kiireesti peili tänne!" jylisi von Rosenin ääni.

Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen, tomuiset kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus oli kadonnut hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan hän juoksi edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut siepatuksi käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle kivi-aidalle ja suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.

Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät kuin neuvottelua.

Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta, sattuen suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälkähdyksinä, nopeina kuin salama.

Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari oli taas saanut vettä myllyynsä.

Koko mehiläsparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä. Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni, muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota oksa alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa, -- vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä kasvoi.

Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti maailmassa ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen oli hänen intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty peli. Vasta kun kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti asunnossaan, hän lähti takaisin takkiaan noutamaan.

Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa asennossa, mihin oli jäänyt.

Von Rosen hämmästyi sanattomaksi, hän oli taas kokonaan unohtanut lukkarin.

"Mitä sinä siinä teet?" pääsi häneltä vihdoin.

"Minä seison ja odotan, armolliset kirkkoherrat", lukkari vastasi.

Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria. Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko pelosta alistuvasta orjanmielestä?

Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies, joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä... Ja kun aika olisi tullut, -- mitä sitten?

KAALIN AUKOLLA.

Yhdentekevää on minulle, tuliko vai vesikö on muodostanut tämän suppilomaisen, sammuneen tulivuoren aukkoa muistuttavan notkon, joka niin äkkiarvaamatta aukeaa keskellä saarenmaalaista tasankoa. Maanpinnantutkijat kiistelkööt siitä kylliksensä. Toisinaan tuntuu kauniimmalta ajatella tarua tulesta, kuvittelee mielessään, kuinka se vähitellen ohensi maankuoren, söi sen ontoksi ja yhtäkkiä sen raisulla ryntäyksellä puhkaisi, purskauttaen kallionlohkareet hajalle pitkin suppilon seinämiä. Tulen kintereillä kuohahti esiin maanalainen vesi, notko oli suurena kattilana, joka höyrysi paksua, kuumaa huurua.

Toiset väittävät sitä veden muodostamaksi. Sitä on paljon runottomampaa ajatella, vesi on ikävä rakentaja, se on muodostanut tätä maanpalloa monta tuhatta vuotta eikä vieläkään ole tullut valmiiksi, se on hidas ja laiska ja tahraa työpaikkansa, tuoden rapaa ja soraa mukanaan. Mutta sittenkin se on paljoa ennemmin uskottavaa. Kaukaisena jääkautena, jolloin pohjoismaita katti jäinen virta, syöksyivät vesi ja jää äärettömällä voimalla kuin kurimukseen, kuljettaen kiviä harjallaan, ja koversivat tämän tasaisesti ympyriäisen laakson, joka saarenmaalaiselle silmälle on ihme äkisti laskeuvine äyräineen.

Minä puolestani mieluinten ajattelen sitä Saarenmaan pakanasankarin Suur-Töllin jalansijaksi, hänen saappaankorkonsa jäljeksi, kun hän vihapäissään kerran oli maata potkaissut. Taikkapa hänen keittopadakseen, jossa hän kaalinpäitä keitteli, kahlattuaan niitä hakemaan kaalimaastaan Kihnusaarelta. Taikka vaikka hänen lastensa hietakuopaksi, johon heidän äitinsä, Piret muori heidät esiliinassaan leikkimään kantoi.

Jokainen selitys tyydyttää, jos se on hiukankin yliluonnollinen, niin että saa ajatella tämän kaiken syntyneen yhdellä käden käännähdyksellä. Oikeastaan en ajattele ollenkaan, kuinka se on syntynyt. Miksi muistella tuskaisaa luomistyötä, hirveitä synnytystuskia, joissa maa on kierrellyt, luodakseen palasen luonnonkauneutta yksitoikkoiseen maisemaan.

Rakastan sitä, niinkuin sen nyt näen, sitä rauhaa, joka on hävittävää tuli- tai vesipyörrettä seurannut, tyventä, pyöreätä lampea, joka aallottomana, ja kuten kerrotaan pohjattomana, vihertää kivirantojensa puristuksissa. Heti rannassa syvenee vesi pohjan näkymättömäksi, kuin olisi maa sen nielaissut. Vihreäpeilinen villisorsa tavoittaa veden pinnalle puikahtanutta ruutanaa, rannalla loikoo pari veden lioittamaa hakoa.

Mustat korpikuuset peittävät auringon, niin että se ainoastaan keskipäivällä kiiluu lammen kalvossa tulisena täplänä, vaan muuten hajautuu häilyviksi juoviksi tai illalla tasaiseksi ruskoksi, joka puitten välitse punertaa. Rinteillä viskelee metsähumala kepeitä lonkeroitaan. Suuret kivipaadet riippuvat rinteen kyljissä, ikäänkuin joka hetki vaarassa pudota, kynsin hampain takertuneina hataraan maakamaraan, kaikki ylöspäin viistossa, aivankuin todella näkymätön käsi olisi ne alhaalta ylöspäin heittänyt.

Jos yksi niistä yhtäkkiä putoaisi lampeen, mitähän syvyyden salaisuuksia se kolkuttaisi hereille?

Itseensä sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt on tämä luonto, itsekäs siinä, että se vangitsee mielen ja vetää sen kaikesta muusta, johdattaa katseen yhä syvemmäksi, yhä alaspäin jonnekin, millä pohjaa ei ole, ja jota ei voi nähdä... Siitä on mielestään aikoja, kun viimeksi näki kirkasta päivän valoa. Hitaasti sulkeutuvat korpikuusien latvat yläpuolella, ei muista taivasta eikä maata, luulee olevansa niin kätkössä, ettei Jumalakaan löydä. Mutta yhä syvemmälle vetää lammen musta vesi katsetta, syvälle maan uumeniin, salaisuuksiin, joita ei kukaan ole tutkinut, kuiluihin, joita ei kukaan ole mitannut.

On ikäänkuin ei tuntisi enään itseäänkään, vaan alkaa peloittaa, sielun polut ovat vieraita, avautuu yhtäkkiä syvyyksiä ja kuiluja, joita ei kenenkään luotirihma ole pohjannut. Yhä syvemmälle vajoo sielunsa tutkimiseen, ulkomailma kadottaa merkityksensä, tavallinen elämä on vaan satua ja ainoastaan tämä todellista. Vapisee niitä voimia, hyviä sekä pahoja, joita itsessään aavistaa. Ja odottaa henkeään pitäen, että joku viskaisi kiven niihin kuiluihin, niin että ne kaikuisivat vastaan. Tahtoisi selvyyttä ja selitystä, mutta katse ei voi ylöspäin kohota, itsepintaisesti se lähtee lävistämään tummia vesiä. Yhtäkkiä on itse tällainen kuilu, tällainen luonnonoikku, jonka syntyä kukaan ei tiedä.

Tasaisessa elämässä, joka juoksi kuin sileä köysi, on yhtäkkiä solmu, josta ei pääse yli eikä ympäri. Ja pysähtyy olentonsa arvoitusten edessä, hämmentyneenä, kuten maan avautuessa kuiluksi keskellä Saarenmaata.

TYÖORJAT.

Kartanon suuri apilaniitty lepää liikkumatta, kukat kasteesta supussa, heinän korren väräjämättä. Toisessa päässään se muuttuu hetteiseksi luonnonniityksi, jota matala pähkinäpensaikko rajoittaa. Aurinko on juuri noussut, se ei vielä paahda, vaan paistaa kuin autereen läpi.

Vouti, Kubja-Kaarel, ottaa vastaan heinäväkeä, järjestäen tulijoita, määräten kullekin paikkansa ja työnsä. Hän on vanttera, keskikokoinen mies, silmät hiukan himmeät eilisestä pohmelosta, joka hitaasti alkaa haihtua viileässä aamu-ilmassa. Hän puhuu ainoastaan huutamalla, silloinkin, kun puhuteltava seisoo aivan vieressä. Hänessä on jotain alituisesti varuillaanolevaa, ikäänkuin hän pelkäisi salaista päällekarkausta, ja jotain keinotekoista ja väkinäistä oman arvon ylläpitämistä. Hän on hyvin vihattu virassaan.

Heinäväkeä saapuu joka ilman suunnalta, valtateitä pitkin, metsäpoluilta ja yli tiettömien karjamaitten. Tavallisesti lähetetään suuremmista taloista kartanon työhön mies hevosineen ja pienemmistä ainoastaan työllinen, mutta tänään on käsketty liikkeelle kaikki kynnelle kykenevä. Heinänteko on myöhästynyt, ja pitkällinen pouta uhkaa kuivaa niityn korreksi.

Kubja-Kaarelin epäluuloiset silmät tarkastelevat erikseen jokaista tulijaa, hän vainuaa kaikissa vastustusta, jokaisessa kuiskatussa sanassa loukkausta ja puoliksi salatussa hymyssä pilkkaa. Hän alkaa sättiä tapansa mukaan.

"Mihinkä sinä aiot tuon lapsen ripustaa, -- haravanko nenään", hän tiuskaisee muutamalle naiselle, joka saapuu rintalasta kantaen.

"Mihinkä minä sen sitten jätän, -- kotona ei ole elävää sielua."

Vaimo sanoo sen tyynellä äreydellä, jotakin vastatakseen, samalla tuntien, ettei puolustuksesta ole mitään apua.

"Kas siinä sitä on työväkeä!" ilkkuu vouti kahdelle heiveröiselle, alaikäiselle pojalle, joista toinen kantaa viikatetta, toinen haravaa. "Milloinkahan nuokin on viimeksi ruokaa maistaneet, -- viimekö vuonna?"

Hän kiukustuu yhä enemmän työväkeä katsellessaan.

"Loonan vanha vaari, -- toinen jalka haudassa... Mitä minä teen tämmöisellä väellä!"

Heinäväen joukossa on todella paljon heikkovoimaisia, vanhoja ukkoja, joitten asunto jo olisi uunin pankolla, vaan joitten työpäivä ei vielä ole päättynyt, nuoria poikia, vääristynein, keskikasvuisin jäsenin, kitukasvuisiksi jääneitä varhaisesta työstä, vaimoja siunatussa tilassa, jotka ovat nääntyä kahdenkertaisen taakkansa alle. Useimmat ovat kuin aiotut suurimittaisiksi, pitkärakenteisiksi, vaan sitten kuin pysähtyneet kehityksessään tai varhain köyristyneet, kaikissa näkyy liiallisen työn ja huonon ravinnon jälkiä. Heissä on ainaista väsymystä, joka ei koskaan ennätä haihtua, ei edes siinä lyhyessä ajassa, jonka he ehtivät unekseen varastaa, iltahämystä päivänkoittoon asti. Kaikissa liikkeissä on haluttomuutta ja velttoutta, kuten ihmisillä, jotka eivät tiedä työnsä tarkoitusta. Aateliskartanon väkeä, jonka jo kymmenen askeleen päästä eroittaa kruunun kartanon talonpojista.

Muuan nuori poika ajaa hyryttelee hiljakseen heinäreessä veräjän kohdalla. Yhtäkkiä sen aisa tarttuu veräjän pieleen, kuuluu rasahdus kuin murskautuvasta puusta, hevonen hypähtää kohoksi ja riuhtailee valjaissaan.

Vouti kiiruhtaa paikalle punoittavin kasvoin.

"Kolmekymmentä tänä iltana tallissa", hän huutaa vähän sammaltaen. "Ja isällesi lauantaina sama verta. Käskeekö teitä lähettämään heikkoja rekiä heinäkiireeseen."

Joku naisista alkaa voivotella huikealla äänellä.

"Joko ne sitä poikaa taas kurittavat, -- eivät ole vielä parantuneet entisetkään haavat, niin jo taas... Niin paroonin poika kuin onkin..."

"Antaa heidän vaan lyödä omaa vertaan", lohduttaa joku. "Ja rupeisipa tässä paroonin poikia säästelemään, kyllä sitten saisi eroittaa ensimäisen lapsen joka talossa..."

"Missä on Karulan Aadu?" jyrähyttää vouti, nousten varpailleen ja pälyillen yli väkijoukon.

Heinäväessä syntyy supinaa. Toiset ovat kuin peloissaan, toiset katselevat vahingoniloisina.

"Ehkä on sairas", joku arvelee.

"Se lähti omalle niitylleen", toinen huutaa, samalla piiloutuen muitten taakse.

Kaikkia typerryttää Aadun rohkeus, he vapisevat hänen puolestaan ja ihailevat häntä sydämessään. Ja heistä on hauskaa singahuttaa se tieto voudille, se on kuin lyönti vasten naamaa.

Vouti hämmästyy ensin puhumattomaksi.

"No, sepä saadaan nähdä", hän sanoo viinankäheällä äänellä. "Herran niitty on niitettävä, ja tämä, -- äläppäs muuta, vai omalle niitylleen..."

Heinäväki alkaa olla koossa, muutamat miehistä hiovat viikatetta, toiset koettelevat haravan piitä, toiset auttavat voutia kuuden kyynärän pituisella mittapuulla niittyä palstoittamaan. Kukaan ei ryhdy itsestään työhön, jokainen koettaa laiskotella niin kauan kuin mahdollista.

"Tulee kuuma päivä", sanoo muuan miehistä, aurinkoa tarkastaen.

Aurinko paistaa täydeltä terältä, vaikka matalalta vielä. Ilma alkaa sakoutua. Useat naiset riisuuntuvat paitasilleen, sitaisten karkean paitansa vyötäisiltä kiinni.

Haukoitellen, kismitellen ja jäseniään oikoen he lähtevät kukin palstalleen voudin annettua merkin, miehet edellä viikatteineen, joista auringon säteet kimmoavat, naiset haravoineen jäljessä.

Mutta kun he pääsevät käsiksi kukkaismereen, joka uloittuu heille polviin saakka, niin he kuin uppoavat siihen, se huumaa heitä. He heiluttavat viikatetta vihaisella kiireellä, tahtoen kuin lakaista edeltään kukkaislaineet, raivata itselleen tietä tämän vihreyden halki. Heidät valtaa hävityksen into, he nauttivat nähdessään räikeän kirjavan kukoistuksen taittuneena ja jalkoihin tallattuna.

Aurinko alkaa paistaa pistävästi, sen säteet sattuvat ruumiiseen kuin neulat. Varsinkin niskaan sattuvat sen säteet, kumarrettuun, nöyrään niskaan, se kokoo säteensä paljaaseen, suojattomaan paikkaan tukanrajan ja paidankauluksen välillä, polttaen siihen punaisen täplän. Ilma alkaa kuumoittaa, kuin olisi katto liekeissä.

Joku rupeaa niityn toisessa päässä pahuuttaan ensin viheltämään, sitten laulamaan pilkkalaulua saksoista.