Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

MEREN TAKAA

Kirj.

Aino Kallas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Sensuurin hyväksymä, 2 p. Marraskuuta 1904, Helsingissä.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Saarenmaa. Kaupunkimatka. Lukkari ja kirkkoherra. Kaalin aukolla. Työorjat. Kubja-Pärtin kuolema. Ingel. Vihollinen.

Esipuhe.

Saarekkeena Saarenmaalla, kesantolakeuksien keskellä, on pieni, vanha talo, mehiläispesineen, hedelmäpuineen, huojuvine haapoineen, jotka varistavat valkoisia haituvia. Kokonaisen pitkän, kesäkuuman päivän iltapuolen olen istunut kirsikkapuitten alla, mehiläisten suristessa, ja kuunnellut elämänsä iltapuoleen joutuneen miehen kertomuksia kansansa raskailta ajoilta. Nuori polvi tuntee ne ainoastaan kertomuksina, mutta niitten silminnäkijöitä on vielä monta elossa, eivätkä ne yli neljäkymmentä vuotta, mitkä ovat kuluneet työorjuuden ajoista, ole jaksaneet sen kaikkia jälkiä poistaa. Tässä pari pientä kertomusta, jotka itsepintaisimmin jäivät kytemään mielessä.

Tartto 27/10 1904.

SAARENMAA.

Saarenmaa, orjien saari...

Lakeat laidunmaat, hietanummet, joilla kyläläisten karja kesäisin syötöllä kulkee. Virstamääriä tasaista, puutonta maata, armotta alttiina auringon paahteelle, joka sitä hitaasti kärventää, kutistaen ruohon matalaksi nukaksi. Saviperäinen, harmaa maa halkeilee kuivuuttaan, rakoillen syvinä vakoina ja uurteina, jotka risteilevät kuin vanhuuden rypyt. Ei ainoakaan puu suo siimestään, maa on kova kuin kivi, rankkasadekin sen vain vaivoin lävistää, vesi jää pinnalle pieniksi, ruskeiksi ojiksi. Sateen jälkeen maa vilisee kuorietanoita, jotka hitaasti matelevat eteenpäin, kantaen asuntoaan seljässään.

Jo ennen Juhannusta on kaikki kasvullisuus karkoittunut, ainoastaan kataja visassa sitkeydessään ajaa juurensa helteen kovettamaan maahan. Mutta nälistyneet lammaslaumat, joilta ei yksikään orastava sirkkalehti säästy, eivät jätä senkään pistäviä oksia rauhaan. Ne jytystelevät katajapensaita joka puolelta, pureskellen ne suuriksi, vihreiksi mättäiksi, jotka toinen toisensa vieressä eroavat tasangosta. Se on kuin rococo-aikuinen puutarha, jonka taitavan puutarhurin käsi on kuvioiksi leikellyt, toiset ovat ympyriäisiä kuin pallo, muutamat munan soikeita, toiset supistuvat säännölliseksi sipuliksi kuin venäläisen kirkon kupu. Katajapensaitten välissä kasvaa ainoastaan ohdakkeita ja pientä, punaista kukkaa, jonka tulipunaiset, maata matavat kukkatertut loistavat kuin kimppu säkeniä kuivuneessa ruohossa.

Maisema kehittyy vähitellen, -- karjamaat muuttuvat matalaa pähkinäpensaikkoa kasvavaksi nummeksi, tulee vastaan keto, jossa kataja yhtäkkiä on kiivennyt puuksi, ennen kuulumattomassa ylpeyden puuskassa, muistuttaen huonoa, kituvaa jäljennöstä etelän hautasypressilehdoista. Yli tien kulkee matala mäenharjanne, jonka tuuli näkyy tahtovan lakaista pois, se nostaa siitä yhtämittaa kokonaisia pilviä valkeaa lentohiekkaa, joka peittää lähitienoon, niin että jalka uppoaa siihen kuin sahajauhoihin.

Saarenmaalaiset talot ja mökit vilahtavat tien varsilta, joskus yksinäisinä, pensaikkoon kätkeyneinä tai kuin viskattuina kivikkotasangolle, toisinaan kyliksi yhtyen, viisi, kuusi taloa samassa ryhmässä. Mutta aina yhtä nöyrinä ja matalina, -- syvälle kaltevat turve- ja olkikatot varjostavat seiniä kuin syvään silmille painettu lakki. Ne ovat kyyristyneet niin mataliksi kuin suinkin, ikäänkuin mahdollisimman vähän huomiota herättääkseen, niitten ainainen, harmaa väri eroaa tuskin huomattavasti ympäristöstä. Ja silloinkin, kun kyliksi yhtyvät, ne vaikuttavat yhtä arasti ja pelokkaasti, ikäänkuin nuo puolikymmentä taloa takaa-ajon pelvosta olisivat toisiaan likenneet. Mustina ja rappeutuneina, asuintupa, riihi ja navetta yhtenä rakennuksena, ne kyyhöttävät mahdottomien kattojensa alla, jotka näyttävät tahtovan tukahuttaa, painaa puristuksiin kaiken elämän. Tuon tuostakin vilahtaa tuulimylly, pyöreällä kivijalustallaan, hitaasti leikaten ilmaa harmailla siivillään.

Saarenmaan sydän on kiveä, kevättulvien ja sateitten aikana lohkeilee äkkiä maa, ja tulee näkyviin valkeanvihertävä kalkkikivi, aivankuin olisi maassa luuhun asti uloittuva haava. Se on Saarenmaan selkäranka.

On monta historiaa Saarenmaan menneisyydestä, mutta ei yhtäkään niin puolueetonta kuin tämä luonto. Saarenmaalla luonto kirjoittaa historiaa seitsensatavuotisesta orjuudesta.

Koko maisema on masennettu ja nöyrä, aivankuin olisi pitkät ajat raskaan rauta-anturan alle tallautunut. Ne ovat työorjan nälkiintyneet, syyttävät kasvot, jotka paistavat joka puolelta vastaan kovaksi kuivuneesta, käyttämättömästä karjamaasta, -- sille, jolla on silmät nähdä.

Saarenmaan kivessäkin on orjan luonto, se ei milloinkaan vuorina kohoa, ei taivasta uhmaile, vaan maan sisustaan vetäytyy, kätkee uhkansa sydämeensä kuin orja. Ja karjanummien ohdakkeet, joita tuskin maasta eroitat, pistävät salavihaisina kättäsi tai jalkaasi, mutta kuitenkin pidät niitä niin halpoina, ettet edes taittamalla rankaise, vaan astut eteenpäin, ajatellen: ohdakkeen kostoa, orjan kostoa!

Saarenmaan kukoistuskin on lyhyttä ja räikeää kuin orjan pyhäpäivä. Ainoastaan parina viikkona ennen Juhannusta aaltoilevat aito saarenmaalaiset apilapellot kirkkaissa väreissä, korkeiksi ja reheviksi yleten. Kuin Itämeren kukka-ansari, täynnä tuulen tuomia näytteitä joka ilmansuunnalta, harvinaisia kukkia, jotka muuten pakenevat paljon eteläisemmille asuinsijoille. Viikate on jo valmiina sitä varten, sen häpäisevää hiontaa kuuluu joka talosta, sen terä välkähtää mökkien nurkilta, -- huomenna tai ylihuomenna on lopussa tämä värivivahdusten vallaton leikki. Mutta pari päivää ennen Juhannusta, ne ovat Saarenmaan morsiusaikaa, tuuleen tuhlattua hunajantuoksua, väreissä laulettua korkeata veisua. Se on korvausta karuista karjamaista ja nälkäisistä nummista, se on Saarenmaalle samaa, mitä on saariston työorjalle pyhäpäivä, jolloin hän pukee ylleen kirjavan kansallispukunsa, jonka iloiset värit saavat hänet arkiryysynsä unohtamaan. Matalien, kivistä koottujen aitojen vierissä kukkivat orjantappurat, muuttaen kuivat, pölyiset maantiet raittiiksi ruusutarhoiksi, kätkien okansa punaisten kukkiensa alle kuin kissa kyntensä. Vetiset, alavat maat aaltoilevat valkeaa suovillaa, pehmeitä kuin äsken sataneet lumihöytäleet, ja hetteen silmän luona kukoistaa lemmikki, kansantarun mukaan aina veden partaalla, pestäkseen siniset silmänsä puhtaaksi. Sieltä täältä herraskartanojen kujilta pilkoittavat hevoskastanjan valkeat kukkatertut, suorina ja jäykkinä oksillaan kuin sytytetyt kynttiläkruunut. Hieta-äyräitten ja kiviaitojen lomiin, vieläpä olkikattojen rakoihinkin on imeytynyt kellertävä maksaruoho, joka kasvaa tiheinä mättäinä kuin keltainen sammal.

Se on Saarenmaa, orjien saari...

KAUPUNKIMATKA.

Toru Mihkel ajaa hiljakseen kartanon halkokuormaa kaupunkiin. Hän istuskelee väliin kuorman nokalla, jalat roikkuen, väliin kävelee vieressä. Hän astuu pahasti, jalat taipuvat polvesta ja notkahtelevat joka askeleella. Hän on pitkä ja hintelä, olkapäät vähän kumarat, alahuuli lerpattaa velttona.

Hän on hevosineen kuormineen paksun pölypilven peitossa, maantie on kuin jauholaari, joka pölähtelee joka kosketuksesta. Suuret, vihaiset paarmat piirittävät hevosta joka puolelta, imeytyen sen laihoille lauteille ja luisiin koipiin. Mihkel sivaltelee niitä tuon tuostakin koivun varvulla ja kiroaa välillä, toisinaan pakoittaa hevosen hölkkäjuoksuunkin niistä päästäkseen.

Maa on molemmin puolin kuivaa karjanummea, moniviikkoinen pouta on kulkenut kuin kulo sen ylitse. Multa irvistää paikotellen, kuin musta hiili. Pari virstaa tie kulkee kartanon peltojen halki, jotka jo ovat sänkenä, ruisky'öt alkavat kuivaa hienossa tuulessa.

Mihkel katselee ruiskuhilaita pitkään, kadehtivasti ja väliäpitämättömästi samalla kertaa. Toispäivänä hän oli itse vielä ollut kartanon pellolla leikkaamassa. Eilen oli pikkuisen ehtinyt aloitella omalla pellollaan, kaataa maahan pari sarkaa, ja nyt tuli tämä kaupunkiinmeno.

Sydänalaa hiukaisee niin kummasti, kun niitä omia peltoja ajattelee. Pieninä, kapeina kielekkeinä ne kiertelevät jossain suosilmän reunalla, huono-ojisina, huonosti väestettyinä. Viljakin on toisenlaista kuin kartanon pelloilla, kasvaa harvaa, lyhyttä kortta ja tyhjiä päitä. Mutta tänä vuonna oli siemenvilja ollut hyvää, ja kyllin oli sitä myös ollut, oras oli vihertänyt tiheänä nurmena. Mutta sitten tämä poutakesä. Yhä vaan aurinko hellittää pilvettömältä taivaalta, aamulla on sakea auer, koko ilmakehä näyttää kiehuvan ja höyryävän. Ruis kypsyy puolimittaisena, puolipehmeä jyvä varisee maahan. Tiukkuu maahan tulevan vuoden leipä.

He menevät armollisen herran luo, ensin yksitellen, sitten lähetystönä, lakit kourassa jo maantiellä: armolliset parooniherrat, ruis varisee! Armollinen herra katsoo tiukkaan, viittaa kädellään: sentähden tulettekin huomenna kartanon pellolle leikkaamaan, joka mies! He hiipivät ovesta ulos, pää riipuksissa kuin vanhalla työhevosella, ja ne pienet peltotilkut suon reunalla kangastavat mielessä. Mutta seuraavana päivänä he leikkaavat otsansa hiessä kartanon sarkaa.

Toru Mihkel on ennättänyt Kaarman kirkolle, josta vielä on kaksitoista virstaa Arensburgin kaupunkiin. Hevonen pysähtyy käskemättä ja luimistelee korviaan, se kääntää takkuisen harjansa vasemmalle päin. Suuren, matalan kivirakennuksen luota hirnahtaa toinen hevonen. Toru Mihkelin hevonen ynähtää vastaukseksi ja alkaa laahustaa sinnepäin.

"No, olkoonpa menneeksi, koska ruunakin niin tahtoo."

Toru Mihkel kääntää hevosen krouvia kohti, joka synkkänä, pieni-ikkunaisena kohoo aivan kirkon vieressä. Vuosikymmeniä ne ovat katselleet toisiaan, kapakka ja kirkko, -- kirkko suorana, ylevänä, musertavana, -- krouvi matelevana ja salavihaisena.

Hän menee hevosen sidottuaan suoraan krouvitupaan, hidasta, notkahtelevaa käyntiään. Huone on viileä ja pimeähkö kuin kellari, kiviseinät uhoovat kylmää, lattia on leveillä, epätasaisilla kivipaasilla laskettu.

"Viinaa!" Mihkel sanoo raskaasti, istahtaen lavitsalle.

Vastapäisestä nurkasta nousee mies, kuskin puvussa, kiiltävänappinen takki yllä ja korkea hattu päässä.

"Terve, Toru Mihkel, -- minnekkä matka pitää?"

"Kaupunkiinhan minä..."

Mies ottaa hatun päästään, paksu, kihara tukka hulmahtaa sen alta. Hänellä on leveät, verevät kasvot, heleänpunaiset posket ja toinen leuka pyöristymässä toisen alle. Silmät ovat pienet, intohimoiset ja kiiluvat, liikkuvat nopeasti. Hän kiinnittää ne Mihkeliin, tutkivasti, puoleksi pilkallisesti, ikäänkuin mitatakseen miehen tyhmyyttä. Hän heiluttelee jalkojaan, singahuttaa ne ristikkäin, renkuttelee tuoliaan ja hyräilee. Nähtävästi hänellä on jotain mielessä, jokin ajatus, jonka Mihkelin läsnäolo on synnyttänyt.

"Omilleko asioillesi?" hän utelee eteenpäin.

"Ei, -- kartanon halkokuormaahan minä..."

Mihkel ei huomaa lainkaan vieraan katseita, hän hörppii hitaasti viinaansa pienissä, säästäväisissä kulauksissa.

"Mitä sinä niin päätäsi nuokutat, mies!"

"Pellot varisee", -- Toru Mihkel vastaa yksitoikkoisesti, kuin vanhaa asiaa kerraten ja hakematta ymmärrystä tai osanottoa itselleen. Samalla hän ensi kertaa katsoo vastapäätä istuvaan kuskiin. Jonkinlainen vaistomainen vastenmielisyys herää hänessä. Mokomakin herrojen syöttiläs! Syö selvää leipää kaiken vuotta!

"Olisitte leikanneet ennen, -- tehneet vaikka hätäleipää."

Kuski sanoo sen kevyesti, huolimattomasti, vieläpä paljastaa valkeat hampaansakin ajatellessaan leipää, joka sytyttäessä palaa kuin olkitukko.

Hän kumartuu yhtäkkiä eteenpäin, aivan lähelle Mihkelin kasvoja.

"Kuule, Mihkel, tahdotko ansaita viisitoista kopekkaa?"

Mihkel vetäytyy hiukan taaksepäin, niin paljon kuin seinältä pääsee. Hän ei vastaa vielä sanaakaan, vaan punnitsee mielessään, taistellen pientä epäluuloa vastaan, joka kolkuttaa sydämessä.

"Ei muuta, -- kuin että viet tämän kirjeen tuomarille."

Kuski vetää povitaskustaan kirjekuoren, jossa näkyy viisi sinettiä.

"Minulla ei olisi aikaa nyt mennä, -- sentähden, näetkös."

"Menethän sinä muutenkin kaupunkiin, eihän tämä mitään paina", hän yhä mielittelee.

Hän kiertää ja kaartaa Mihkeliä, aivankuin tyttöä, jonka aikoo voittaa itselleen. Pieninä ja viekoittelevina kiiltävät hänen silmänsä paksujen kulmien alta. Noin hän varmaan katsoo tyttöihin, tahtoessaan saada niitä pauloihinsa. Juuri tyttösankari hänessä kaikkein eninten pistää esiin tällä hetkellä, voittamaton, jota ei kukaan jaksa vastustaa eikä kiinnittää.

"Anna tänne, -- joudanhan minä tuon viedäkin."

Mihkel ojentaa kaikessa viattomuudessa kätensä ottaakseen kirjeen ja rahat. Hetken aikaa hän vielä epäilee: miksi toinen niin tyrkyttää hänelle kirjettä, ottaisihan hän sen vähemmilläkin mielittelemisillä. Mutta pieni, pyöreä hopearaha jouduttaa hänen päätöstään, omituisen mielihyvän tunne solahtaa läpi ruumiin, kun raha siirtyy hänen käteensä, se on hiukan kylmä, tuntuu kourassa kuin vesipisara. Melkein uusi se on, kiiltää ja kimaltaa pimeässäkin.

"Onnea sitten matkalle", huutaa kuski hänen jälkeensä.

Mihkel istuu taas poikittain kuormallaan. Miksi kuski mahtoi nauraa, näehän, hohottaa tuossa ovessa niin että kiertelee. Kertoo jotain krouvin isännälle ja taas hohottaa. Ja miksi se niin monta kertaa huusi: onnea matkalle!

Äskeinen vastenmielisyys kuskia kohtaan nousee taas hänessä. Aika velikulta! Hätäleipää tekemään käski, -- niinkuin ei olisi itse sitä tuon korkuisena kyllikseen syönyt. Mutta odotappas, muutaman vuoden kun on saksojen pöydässä istunut, ei enään kelpaakaan leipä eikä suolakala. Aletaan jo nauraa talonpojille, kun ne peltojensa tähden huolehtivat.

Häntä kuohuttaa kuskin väliäpitämättömyys ja rauhallisuus, täydellinen huolettomuus säästä ja ilmasta, poudasta ja pakkasesta. Hänen maamiesvaistonsa kohoaa tätä herrasmaisuutta vastaan, hänen oma sisällinen vavistuksensa, jolla hän seuraa lämmön, tuulen ja pilvien vaihteita, kalvaa häntä kahta kovemmin. Mokomakin irtolainen...

Kaikesta huolimatta hänessä sentään alkaa kehittyä pieni mielihyvän tunne. Ei hän tiedä, viinaryyppykö se lie, joka niin suloisesti suonissa kiertelee, vai sekö tieto pienestä hopearahasta takin taskussa. Mitä kaikkea sillä rahalla saisi ostaa... Ensiksikin viidellä kopekalla kampeloita, niitä Vapahtajan kiroomia kaloja, jotka saarelaisen suussa sentään sulivat. Sillä rahalla saisi jo suuren joukon, eukko voisi panna niitä suolaankin, latoa niitä saaviin kuin ruskeita lehtiä päälletysten.

Tupakkaa hän myös ostaisi ja viinaa taas kotimatkalla, menisi krouviin, viskaisi rahan pöydälle ja sanoisi: "Kahdella kopekalla viinaa, maksakoon mitä maksaa!" Jos Vaidan kuski vielä sattuisi siellä olemaan, antaisi sillekin...

Hän joutuu hienoon hiprakkaan, mitä lähemmäksi kaupunkia saapuu, hänen työn väsyttämässä ja elinaikaisen nälän laihduttamassa ruumiissaan ei ole vastustusvoimaa, yksi lasi vettä väkevämpää riittää panemaan hänet iloiselle päälle.

Kaupungin kujaa ajaessaan hän jo pistää pieneksi lauluksikin, hän on avomielisellä, koko mailmaa syleilevällä tuulella, ystävällisillä, vähän juopuneilla silmillä hän katselee kaikkia vastaantulijoita. Yhtäkkiä hän alkaa pitää kuskin hänelle antamaa tointa kunnia-asiana, luottamustoimena, jota ei jokaiselle uskottaisikaan. Varmaan oli kuullut ennen, kuinka kelvollinen mies se on se Toru Mihkel, ei varasta, ei valehtele, ei toisen tavaraa himoo... Joku oli varmaan hänestä sanonut: katsoppas sitä Toru Mihkeliä, se sitä on miestä... Toisenlainen mies voisi hävittää kirjeen, maantielle pudottaisi, ottaisi näin taskustaan, ja äläppäs, jo livahtaisi tielle, -- sinne jäisi, -- löytäisi jokin mustalaisakka tai sen semmoinen.

Taikka kyllä sen joku toinen avaisikin, jos siksi tulisi. Syhyttää hänenkin sormiaan, kun sitä katselee, tahtoisi nähdä sitä kirjoitusta, vaikka ei ymmärtäisikään siitä muuta kuin mustan valkealla. Mutta nuo viisi punaista laikkaa, ne särkyisivät avatessa. Sanotaan linnaan niitten rikkomisesta joutuvan. Itse Vaidan parooniherra ne siihen on painanut omalla kädellään, ja näkyy niissä Vaidan vaakunakin, sama, mikä sinne kartanon päätyyn on kaiverrettu kalkkikivestä, karhu kruunua kantamassa.

Hän ei annakkaan kirjettä palvelijalle, vaan vaatii itse tuomarin tulemaan. Pyyhkäisee vielä kätensäkin takin helmaan, ennenkuin kirjeeseen tarttuu, ja sitten noin kahdella hyppysellä hyvin hienosti yhdestä kulmasta pitelee ja puhaltaa pölyhiukkaset kotelolta pois.

"Armolliset tuomariherrat, tässä olisi se Vaidan paroonin kirje."

Hän vielä kumartaakin syvään, melkein maahan saakka. Ehkä antaa tuomari juomarahaa, kuka tietää, kouraisee taskustaan pari vaskikolikkoa tai vaikkapa puolenkin ja pistää pivoon. "He, juoppas minun terveydekseni siellä Kaarman krouvissa!"

Mihkeliä hykäyttää sisäisestä naurusta kaikkea sitä miettiessään. Hän alkaa ottaa takaisin kaiken, mitä pahaa on ajatellut Vaidan kuskista, se oli sentään rehti ja pulska mies, vaikka juoksikin tyttöjen jäljissä ja oli aika suupaltti. Ja mitäpä se talonpojan huolista tietää, se ruokkoo vaan päivät pitkään hevosiaan, sukii niitä ja pesee ja väliin ajelee kuusivaljakolla pitkin pitäjiä, niin että takin napit välkkyy. Mitä se sellainen tietäisi. Mutta muistipa kuitenkin köyhää raukkaa, viisitoista kopekkaa antoi...

Halkokuorman määräpaikkaan vietyään hän siistii itseään muutaman majatalon pihalla, noukkii heinänkorsia takistaan ja housuistaan. Pää kenossa hän kysyy jokaiselta vastaantulijalta, missä tuomari asuu, kovalla äänellä, että se kuuluu yli kadun. Kirje hänellä on kädessä, sinettipuoli näkyvissä.

Hänen rohkeutensa kestää aina tuomarin portaisiin saakka, mutta niissä se alkaa vähentyä joka askeleella. Joka portaalta tuomari ikäänkuin nousee korkeammalle, ja hän itse alenee pienemmäksi. Hän ei uskalla ajatellakaan, että portaitten päässä on ovi. Häntä pyörryttää, ja jalat heikkenevät, kuin pitäisi pilviin kiivetä. Hän on jo näkevinään tuomarin istuvan kuin taivaan kaarella vaakakupit kädessä ja jyristävän oikeutta.

Ennenkuin huomaakaan, on hän jo etehisessä, ja joku palvelija on ehtinyt siepata häneltä kirjeen. Hän äkkää sen vasta, kun se on liian myöhäistä. Vaan kun hän siitä selville pääsee, niin tuntuu se melkein helpoitukselta. Hän kääntyy jo ovea kohti ja hapuilee salpaa kömpiäkseen ulos, kun raskaat askeleet ja kilisevät kannukset saavat hänet pysähtymään.

"Kuule mies, -- sinä saat neljäkymmentä paria raippoja", joku sanoo kimeällä äänellä.

Toru Mihkel jää suu auki seisomaan, tyhmistyneenä, puusta pudonneena, kykenemättömänä sanaakaan lausumaan puolustuksekseen.

"Se seisoo tässä: ajanut piloille kolmivuotiaan valakan, neljäkymmentä paria raippoja tuomarin luona kaupungissa."

Toru Mihkel ei vieläkään käsitä mitään. Kolmivuotiaita valakoita kiitää hurjassa vauhdissa hänen ohitseen, hänen oma vanha ruunansa lönkyttää jäljessä. Mitä tämä kaikki merkitsi? Hän katselee avuttomasti tuomaria, joka on lyhyt, kaljupää mies sotilaspuvussa.

"Kuka saa raippoja?" hän sopertaa.

"Sinä, -- tarttukaa kiinni, miehet!"

Kaksi sotilasta karkaa hänen kimppuunsa kummaltakin puolen. Humala haihtuu hänen päästään samassa tuokiossa, hän on yhtäkkiä selvä.

"Armolliset tuomariherrat, -- minä olen syytön, -- en minä ole se mieskään", hän huutaa, vimmatusti koittaen vapauttaa itseään.

"Mitä hän sanoo?" kysyy tuomari, joka jo oli kääntynyt pois mennäkseen.

"Päästäkää minut irti, -- minä olen syytön, -- Vaidan kuskihan se..."

Tuomari seisoo hetken aikaa ja kohauttaa sitten olkapäitään.

"Syytön tai syyllinen, -- kuinka minä voin sen tietää. Minä täytän vain virkani."

Hän viittaa miehille, he alkavat laahata Mihkeliä pois, hän vastustaa käsin ja jaloin, yhä hokien viattomuuttaan. Hänet paiskataan jollekin kovalle penkille, sidotaan kiinni, vaatteet repäistään auki, ja iskuja alkaa sataa. Hän on kuin tulisateessa, -- niinkuin ukkosen ilmalla makaisi alasti maassa, ja salamat sattuisivat selkään. Silmien edessä lyö valkeata, ja vuoroin taas mustenee kaikki. Tuntee vain jotain lämmintä vuotavan pitkin kylkeä ja noruvan lattialle. Verta...

Hänestä tuntuu aika ijankaikkisuudelta. Varmaan hän on jo saanut sata paria. Ehkä ovat laskuissaan erehtyneet ja pieksevät hänet kuoliaaksi, niinkuin Vaidan riihimiehen... Hän tahtoisi itkeä kiukusta ja tuskasta... Kummallinen heikkous tuntuu kaikissa jäsenissä, unohtaa, että onkaan jalkoja tai käsiä tai päätäkään... Pää se varsinkin käy kuin tunteettomaksi, niinkuin siinä ei olisi tippaakaan verta...

"Neljä -- kymmentä", suhisee hänen korvissaan.

Hän makaa liikkumattomana ja nousee vasta vaivaloisesti, kun sotamies kolhaisee kylkeen.

Tympeästi, mutisematta hän sieppaa vaatteet ylleen ja tekee lähtöä.

"Mies hoi, -- viisitoista kopekkaa tänne vitsojen hintaa", joku huutaa hänen jälkeensä.

Hän katsoo hetken aikaa tylsästi, sitten vähitellen ymmärtää. Koko kärsitty vääryys on yhtäkkiä päivänselvä hänelle. Mutta hän ei itsekään tiedä, kehen hänen syytöksensä kohdistuvat, Vaidan kuskiinko, joka hänet petkutti, herroihin, jotka hänet tutkimatta hutkittivat, vaiko sotamiehiin, jotka tuomion ovat täytäntöön panneet.

Hän on samalla kuin häpeissään, hänen oma pökkelyytensä harmittaa häntä eninten. Jos tämä juttu tiedoksi tulee, niin nauretaan hänelle vasten naamaa, kuski saa vielä kiitoksiakin kepposestaan, sukkela poika, kas vaan, kuinka osasi puijata ja oman nahkansa pelastaa... Mitäpä ei työorja maksaisi makeasta naurusta...? Ei kukaan syytä herroja, kukapa niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana, kuin itse isä Jumala... Parasta hänen vaieta kuin hauta...

Hän kaivaa taskustaan hitaasti hopearahan, henkäisee siihen, kiilloittaa takkinsa hihalla kirkkaaksi. Hänen on vaikea siitä erota, melkein hän ottaisi uudestaan kärsiäkseen koko raipparangaistuksen, saadakseen pitää viisitoista kopekkaansa.

Vihdoin hän huokaisee syvästi, kääntyy poispäin, soljahuttaa sen sotamiehen käteen.

Puolen tunnin kuluttua hän jo ajelee ruunallaan puolijuoksua tyhjiä halkovankkureitaan Kaarinalle päin kulkevalla tiellä.

Hän ajattelee tuskin mitään, korkeintaan kangastaa hänen mielessään saunan lava, huuruinen, lämpimän kostea ilma ja eukon heittämä löyly sihahtaville kiville. Ja hän itse makaamassa vatsallaan lavalla, eukon hieroessa hänen kirvelevää selkäänsä viinalla ja vihtoessa häntä tuoksuvalla koivuvihdalla.

"Omatko herrat sua nyt pieksivät?" eukko kysäisee.

"Omatko vai vieraat, -- saman se on tekevä", hän vastaa. "Pidä sinä vaan löylystä huoli, akka."

LUKKARI JA KIRKKOHERRA.

Kaarman kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta, jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen, ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko pappilakin, joka oli rakennettu katoolisaikuisen nunnaluostarin sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä muistuttamassa entistä luostaria.

Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna Ei-- tea, 40 vuotta -- Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, 3 kuukautta... Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinnepäin. Hän tiesi lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa, mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän välillään suurempana.

Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, -- lyhytkasvuinen, kuivettunut mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta toiselle.