Part 3

Martti hätkähti ja torniin nousi, Risto, Anni katseen maahan loivat, musta luulo kalvoi Martin mieltä, jalat painoi, kun hän alas kulki, kolmeen henkeen vaiti atrioivat.

Martti talven kulki kairamoiden, mietti elämänsä kevätpoutaa, kuinka ilo katoo kauneimmillaan, lämmin onni synkkään sekasortoon, sydämmessä yötä vaan ja routaa.

Risto hiihti taasen saarikyliin, mustat railot välkkyi meren jäässä, harvemmin hän kiersi hämyhetkiin. Kerran Martti kysyi: "miksi, Anni, öisin tuli tuikkii tuvan päässä?"

-- "Hyvin itsekin sen tiedät, Martti, sairastaissa otin yöllä tulta, lasta poven alla sulle kannan..." -- "Kaksi varjoa oon nähnyt Anni, ethän sentään mitään salaa multa!" --

Anni nauroi, Martti peitti harmin, viikon yöt hän väijyi vaimon unta. Kului kuukaus, öiset viimat vinkui tornikomeroissa, hylkeet ulvoi railon luona, myrsky pieksi lunta.

Kaikkialla tyhjää pimeyttä, itse avaruuskin hälle ilkkui, ja hän kammos omaa mustaa mieltään, silloin kipenöiden hiljaa hetken yli salmen tikun välke vilkkui.

Ylös kimmahti hän paikaltansa, yli salmen kahlas yössä yksin, kuumat kasvot painoi pieneen ruutuun, niin hän kuuli Annin kiljahduksen ja hän näki heidät sylityksin.

Pois hän pakeni kuin hourupäinen eikä huutaa voinut kiroustaan. Anni lattialla piiloon ryömi, näyn nähneensä hän äsken luuli, ja hän vaipui niinkuin kuiluun mustaan.

IV.

Kevättalven lumi suli jäältä, meri ryömi, pyrki majakalle, mantereelle siinti iljanteet, huurteessa ja jäässä välkkyi jaalat, missä ankkuroivat saarten alle.

Kevättä ei Martti kaipaellut, ei hän heleään nyt voinut nauraa ootellessaan tornin pääskyjään, mastonpäissä vapaamatkaajoita eikä kapisevaa kurjen auraa.

Kolkko koston aatos mieltä jäyti, sairaat haavat, hirmut satapäiset, pientä lastansa hän vihasi, kun sen sinisilmiin katse sattui, pian tuloss' oli ristiäiset.

"Hahhahhaa", hän nauroi kalseasti, "poika pojanpoika yhtä kertaa, rutsasiemen, sorja suku tosiaan, koiran temppu, katunaisen ilve, ei oo maassa missään tämän vertaa!

Poika hirteen, vaimo häpypuuhun, minä itse väen pilkkatauluks, porton lapsi puulla päähän lyötäköön niinkuin ennen vanhaan, hyvään aikaan, siin' ois aihe vaikka arkkilauluks!

Ei! Sen häpeän ma itse häädän vaikk' ois neuvo itse saatanasta, revin riettaan kohdun, raastan sydämmet, tulkoon loppu, muuten menee järki, -- kasta pappi parka... mikset kasta? --

Kenen lapsi? kysyy pappi. Riston? Laps on pojan veli! oiva pisto! Lapsen iso-isä äidin mies... kristikuntaan tämä kaunis käärö... helvettihin kaikki... Anni, Risto!"

-- Martti sylki, kulki kumarassa, venesuojass' seisoi hajasäärin. Risto jalkaan sitoi luistimet, Anni itki, istui potkukelkkaan, lammasturkkiin pienen lapsen kääri.

Martti ilkkui kädet taskuissansa: "hehhee, nuoret... kyll' on teillä eljet, viekää terveisiä papille, kyllä Risto jaksaa toisen kerran... kas, me ollaankin nyt vakoveljet! --

Lapsi minuun katsoo, katsoo Ristoon niinkuin kahta heinäkuormaa aasi, lopult' ei saa isää ollenkaan! --" Risto juoksi, tarttui rintapieliin, kiroten hän isän jäälle kaasi.

Anni väliin juoksi, pyysi, itki: "etkö huomaa, että isä houraa, tule, Risto, luistin jäähän lyö!" Pian kelkka luisti kauvas jäälle, Martti rantaan tyrtyi seiväs kouraan.

Martti torniin kulki vaahto suussa. -- Räystäät tippui, pirske loven viilsi, pitkin jäätä säteet hyppivät, hylkeenpojat leikki avannoilla, viikset välkkyi, pienet silmät kiilsi.

Meri rautarinnoin jäitä särki, rannan railo kasvoi monta jalkaa, Martti itseksensä mutisi: "sis, sis aallot, pienet, vihreet käärmeet, juoskaa, juoskaa, kohta leikki alkaa!

Sis, sis... sinertävää reunaa syökää, vetehinen hopeekruunun antaa, kuka ehtii, pääsee kuninkaaks... illan tullen saatte prinsessankin sekä narrin, vauvan saaliin kantaa..."

Niin hän kuiskas, vuoroin pystyyn kimpos punertavaa nyrkkiänsä puiden, yhä yltyi iltahämärään, valkeen sytytti hän, putkeen katsoi yli jään ja mustain railonsuiden.

Tummat pilvet yli tornin kiiti niinkuin aavemaiset velhovuoret, aallot kalliohon kumahti, hurja tuli syttyi Martin silmiin, kun hän hämärästä huomas nuoret.

Vinhaa vauhtia lens jäällä kelkka valon heijastaissa reunaa pitkin, varjot vettä pitkin seurasi, Anni vapisi ja painoi päätään, vonkui jää ja paukkui, lapsi itki.

Mustat vallat, hurjat himot riehui, tuulen pasuuna kuin härkä ammui, Martti kumartui ja karjasi, lampun rikki löi hän, peitti kasvot, heti majakassa valo sammui.

Läähättäin hän seisoi kuunnellen, kaikki elämänsä kuvat muisti kuin ois käsi niitä siirrellyt. Yöstä kuului kimee hätähuuto, kuului molske, kelkka sulaan suisti.

"Hahhahhaa! Nyt kosi surma itse, morsian sai vuoteen täksi yöksi!" Martti nauroi, parta tutisi, ohimoihin tarttui hän ja huusi, tornin aukosta hän yöhön syöksi.

V.

Majakalta lähti venekunta, vaan ei viulut soineet rantamalta eikä ilopaukahdusten heljä kaiku, iso musta kirstu, pieni valkoinen näkyi pohjapuulla purjeen alta.

Herran keträ valoi mereen kultaa, idäss' siinti taivaan porttipieli, iloisesti juoksi pursi maata kohden, iloisesti seuras aamun aaltoset, teuhas tuuli, vanha kevytmieli.

Meri kätki, minkä meri ryösti, ei se auki luonut syvää hautaa, minne Riston ruumis vaipui kylmään kuiluun, yli pään ei vihreet kuuset kumarra, ei hän suojaa saanut, neljää lautaa.

Mustiin puettuina vanhat vaimot, vakaat miehet katsoi purren perään, yli kahden kirstun katse merta harhas, siinä nuoruus, kevät, kaikki, elämä... armas kevät, jok' ei koskaan herää.

Taivaan alla kiiti kurjen aura ilopakinoineen pohjaa kohti, vaan ei kohottanut Martti ilmaan päätään, vaiti tylsämieli istui kokassaan, jalka siteissä hän yötään pohti.

Eikä kukaan tiennyt kauhun työstä, kamppailuista, yöstä, meren jäistä, nauru-ilmein Martti katsoi vaahtopäitä kuin hän kuunnellut ois sala-ääniä, kuin hän palannut ois äsken häistä.