v. 1716 oli Kaarlo XII lähtenyt ensimmäiselle sotaretkelleen Norjaan
ja tunkeutunut Kristianiaan saakka, mutta ollut sitten pakotettu vetäytymään takaisin rajalle, jossa sai lisävoimia Svinesundin luona. Samaan aikaan oli ruotsalaisen amiraali Strömstjernan onnistunut tunkeutua lähelle mainittua paikkaa tuoden laivoillaan kuninkaan joukoille elintarpeita ja piiritystykistöä. Siitä sai Köpenhaminassa oleskeleva Tordenskjold tiedon, ja hän lähti heti pienen laivaston kera sieppaamaan jos mahdollista ruotsalaisilta Norjaa uhkaavat tuomiset, ennenkun Kaarle-kuningas kerkiäisi saada ne käsiinsä. Tietysti hän samalla myöskin tahtoi kruunata uuden aatelisarvonsa vereksillä laakereilla.
Tordenskjoldin 7 laivassa oli järeätä tykistöä kaksi vertaa niin paljon kuin ruotsalaisissa, mutta sen sijaan oli näillä suojana rantapattereita ja rantavartioksi sijoitettua jalkaväkeä jokunen sata miestä. Taistelu tapahtui pienessä kapeassa lahdelmassa, jossa alukset tuskin kykenivät kunnolla kääntymäänkään. Kuusituntisen kuuman kamppauksen jälkeen, jonka lopulla ruotsalaiset yrittivät itse laskea laivansa maalle tai sytyttää ne, onnistui Tordenskjoldin vallata 9 vihollisen sotalaivaa ja 19 kuljetuslaivaa sotatarpeineen, jotapaitsi 11 laivaa oli uponnut tai palanut piloille. Hänen omat vahinkonsa supistuivat vain pariinkymmeneen kaatuneeseen ja joukkoon haavoittuneita, mutta hänen laivojensa täytyi heti palata telakkaan korjattaviksi. Taas sai hän niittää hallitsijan suosiota: hän sai ison kultamitalin urhoollisuudestaan ja nimitettiin laivaston kommendööriksi. Mutta hänen alakynteen joutunut vastustajansakin oli otellut urheasti, ja Kaarle XII korotti 60-vuotiaan schoutbynachti (kontreamiraali) Strömstjernan vara-amiraaliksi.
Seuraavassa yhteenotossa oli tällä vuorostaan onni puolellaan. Tordenskjold oli 200-tykkisellä laivastolla lähtenyt valloittamaan Strömstjernan puolustamaa Göteporia tahi ainakin hävittämään siellä olevan Ruotsin laivaston, telakan ja makasiinit. Mutta ruotsalainen amiraali oli järjestänyt puolustuksen niin tehokkaaksi, että Tordenskjoldin ja hänen miestensä kaikki ponnistukset lyötiin verisin otsin takaisin. Jälkimmäinen oli mukana kaikkialla, missä ottelu oli kuumin, kiertäen purrellaan paikasta paikkaan kiihottamassa väkeään ja itse taitavalla kädellään laukomassa tykkejä. Hänen purtensa ammuttiin upoksiin, ja tuskin oli hän kerinnyt hypätä toiseen, kun senkin airot murskautuivat. Lopuksi täytyi hänen pelastaa pahoin ruhjoutuneet laivansa täydellisestä perikadosta. Itse kertoo hän tästä meritaistelusta, joka oli 18:s hänen elämässään, että "nykyisessä sodassa ei ole sattunut vielä ainoatakaan niin tulista kahakkaa".
Tästä ja eräistä toisista vastoinkäymisistä saivat Wesselin vihamiehet taas vettä myllyynsä — hänhän oli kansallisuudeltaan norjalainen, halpaa säätyä ja sivuuttanut Tanskan syntyperäisiä aatelismiehiä upseerinylennyksissä — ja tällä kertaa heidän onnistuikin syrjäyttää hänet kuninkaan suosiosta. Pohjanmeren laivaston päällikkyys otettiin pois häneltä, ja hän sai komennettavakseen vain erään linjalaivan. Mutta Tordenskjold ei ollut sellainen mies, jota ilman muuta voi nöyryyttää. Saatuaan kuulla hänestä Köpenhaminassa liikkuvan halventavia puheita, pyysi ja sai hän kuninkaalta luvan matkustaa sinne puhdistuakseen syytöksistä.
Tordenskjold tiukalla.
Joulukuun myrskyissä v. 1717 purjehti hän Laurvigin satamasta Norjasta pienellä aluksella, joka sisälsi koko hänen maallisen omaisuutensa: kalliita kankaita, kulta- ja hopeaesineitä, arvokkaita aseita y.m. sotasaalista. Aluksessa oli, paitsi hänen 10-miehistä huonekuntaansa, ainoastaan 10 laivamiestä ynnä kaksi pientä tykkiä; lisäksi kaksi sutta ja kesy karhu, joita hän ajan tavan mukaan piti kotirattonaan. Huomenissapa pienen seurueen keksi ruotsalainen frekatti, joka lähti heti ajamaan purtta takaa. Kun Tordenskjold näki, ettei paosta ollut apua, päätti hän kylmäverisesti antautua epätasaiseen taisteluun. Pikku tykit asetettiin samalle laidalle frekattia vastaan ja miehille jaettiin ampuma-aseita; kaksi lakeijaa sai seista päällikön takana ja yhtämittaa ladata hänen isoja muskettejaan, niin ettei hänen itsensä tarvinnut muuta kuin "vain pudotella ruotsalaisia alas". Hän oli näet yhtä taitava pyssyn ja pistoolin käyttäjä kuin tykkiniekkakin.
Ammuttuaan kokokyljen laukauksen pienoista vastustajaa kohti luuli ruotsalainen kapteeni, että leikki oli sillä loppuun leikitty, ja vaati puhetorvella huutaen alusta antautumaan, muuten hän ampuisi sen upoksiin. Mutta Tordenskjold käski soittoniekkainsa lyömään rumpuun ja puhaltamaan torveen ja huusi takaisin: "Tietäköön ruotsalainen kapteeni, että hän on tekemisissä Tordenskjoldin kanssa, joka ei anna hevillä siepata itseään! Mutta jos hän on kunniallinen ruotsalainen upseeri, niin tulkoon hän entraamaan minun purteni, siepatakseen minut jos voi; silloin pidän häntä parhaana upseerina koko Ruotsin laivastossa!"
Frekatti vastasi uudella yhteislaukauksella, ja Tordenskjold koetti parhaansa mukaan maksaa takaisin. Sitten lähestyi vihollinen yrittääkseen kylkirynnäköllä, mutta Tordenskjold ohjasi purttaan niin taitavasti, ettei yritys lainkaan onnistunut, ja pudotti joka laukauksellaan useita miehiä frekatin kannelta. Siten jatkui tuota harvinaista taistelua Davidin ja Goliathin välillä kokonaista viisi tuntia; ja koko ajan pitivät Tordenskjoldin soittoniekat ääntä yllä soittimillaan. Kun rautakuulat loppuivat pikku tykeistä, löi hän rikki tinalautasensa ja ammutti niiden palasia rae-hauleina. Vihdoin oli pursi kumminkin täynnä reikiä kuin seula, ja ruotsalainen kapteeni nousi voitonvarmana kajuuttansa katolle, heilautti hattuaan ja huusi:
"Onnittelen itseäni saadessani kunnian saattaa herra Tordenskjoldin Göteporiin, jossa häntä varmasti odottaa mitä kohteliain vastaanotto sekä lupa pitää kaikki tavaransa, kunhan vain hyvällä antautuu."
"Et sinä eikä kukaan muukaan ruotsalainen vie minua Göteporiin", huusi Tordenskjold vastaan. Sen sanottuaan tähtäsi hän kiväärinsä kapteenia kohti ja pudotti tämän kuolleena kannelle.
Päällikkönsä menettäneen frekatin väki joutui aivan hämille ja neuvottomaksi, ja töintuskin saivat voitonilosta vallan hurjaa Tordenskjoldia hänen miehensä pidätetyksi yrittämästä käydä frekatin kimppuun. Ruotsin rannan paistaessa läheltä ja purtensa kärsittyä ylen vaikeita vammoja näki hän parhaaksi jatkaa matkaa Juutinraumaan. Tuossa merkillisessä taistelussa hän menetti 7 miestä sekä molemmat sutensa, jotka tulivat ammutuiksi häkeissään alhaalla ruumassa. Mutta kesy karhu, joka koko ajan tassutteli kannella ja isäntänsä ympärillä, säilyi aivan koskematta.
Mutta sillä ei vielä oltu selvitty leikistä. Laivamiehet olivat arvatenkin ottaneet liiemmälti kohmetusryyppyjä, sillä Tordenskjoldin mentyä huoahtamaan kajuuttaan laskivat he purren iltamyöhällä karille Skoonen rannikolle ja vielä sellaista vauhtia, että pohja repesi pitkin pituuttaan ja alus alkoi täyttyä vedellä.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Siinä istua kökötettiin vihollisrannalla, vankeus tai hukkuminen yhtä varmana näköalana. Laivavene, joka oli ainoa pelastuksen väline, oli taistelussa ammuttu piloille. Sen reiät nyt kuitenkin paikattiin parhaan mukaan vaaterääsyillä ja puunpalasilla, ja sitten paiskattiin vene veteen — kunnollisesta laskemisesta ei ollut puhettakaan, sillä meri kävi jylhästi. Siihen laskeutui Tordenskjold kahden matruusin ja parin pienen rahanassakan kera; toiset miehet ja muu omaisuus saivat jäädä odottelemaan kohtaloaan purressa. Läpi kiukkuisen talviyön kävi veneen kulku Själlannin pohjoisinta nientä kohti, jonne toki saavuttiin onnellisesti. Sieltä lähetti Tordenskjold apulaivan korjaamaan jälkeenjääneitä, mutta se sai palata tyhjin toimin takaisin. Koko päivän kestäneen urhean vastarinnan jälkeen oli purren miehistö joutunut ruotsalaisen rannikkoväestön vangiksi, joka kiukustuneena omasta miestappiostaan yritti surmata Tordenskjoldin hovimestarin, joka oli hiukan isäntänsä näköinen. Kaarle XII kumminkin vapautti kohta vangit ja lähetti heidät ynnä kaikki Tordenskjoldin tavarat takaisin sankarillemme, liittäen mukaan tervehdyksen, että "jos tämä itsekin olisi joutunut vangiksi, olisi kuningas kohdellut häntä kuten ainakin suuresti kunnioittamaansa henkilöä sekä päästänyt hänet sitten vapaaksi".
Amiraali.
Köpenhaminaan palattuaan Tordenskjold selviytyi moitteettomana miehenä häntä vastaan nostetussa käräjänkäynnissä ja saavutti vähitellen jälleen kuninkaan suosion. Hänet määrättiin viemään apujoukkoja Tanskan norjalaiseen armeijaan, mutta sai ensimmäiseen Norjan satamaan tultuaan kuulla, että Kaarle XII oli kaatunut Fredrikshaldia piirittäessään, ja että ruotsalaiset suurimmalta osalta olivat jo vetäytyneet takaisin rajan yli. Hän hankki nopeasti virallisen vahvistuksen tälle tiedolle ja lähti kiireen kautta nopeimmalla laivallaan viemään sitä Köpenhaminaan. Hän saapui perille iltamyöhään, jolloin kuningas Fredrik oli aikeissa käydä levolle; mutta Tordenskjold vaati siitä huolimatta heti puheillepääsyä. Arvaten tärkeitä sanomia tulevan Norjasta otti kuningas hänet vastaan ja kysyi huolestuneesti:
"Onko Fredrikshaldin linnoitus vallattu?"
"Ei — kaukana siitä, teidän maj:ttinne!" vastasi Tordenskjold; "päinvastoin olen iloinen voidessani onnitella teidän maj:ttianne. Kuningas Kaarle on kuollut, eikä ainuttakaan ruotsalaista ole enää Norjassa."
Kuningas kääntyi poispäin ja oli pitkän aikaa ääneti; sitten hän kysyi:
"Onko tämä tieto täysin luotettava?"
"Suokoon Jumala, että minun nimitykseni schoutbynachtiksi olisi yhtä varma kuin tietoni", vastasi Tordenskjold tavallisella suorasukaisuudellaan ja pitäen tällöinkin omaa etuaan silmällä. Sitten kertoi hän lähemmin Ruotsin sankarikuninkaan kuolemasta ja sen sotajoukon hätäisestä paluusta.
"Jos tämä kaikki on totta", lausui kuningas sydän keventyneenä, "niin olen täten nimittänyt sinut schoutbynachtiksi; mutta ensin tahdon kumminkin saada lähemmän vahvistuksen puheellesi."
Tordenskjold kiitti kaikkein alaisimmasti ja veti esiin hankkimansa virallisen vahvistuksen sanomalleen. Tämä sattui jouluk. 28 päivän illalla 1718, ja 30 p. sai Tordenskjold uudenvuodenlahjaksi vastaanottaa nimityksensä schoutbynachtiksi, jota vanhaa hollantilaista nimitystä silloin käytettiin kontreamiraalin arvosta.
Viimeinen uroteko ja kuolema.
Pitkältä ei Tordenskjoldille ollut enää suotu elinaikaa; mutta uuden amiraalinarvon saivat ruotsalaiset kalliisti maksaa. Hänen viimeinen urhotekonsa kuulostaa miltei tarumaiselta.
Kun Ruotsin hallitus Kaarlo XII:n kuoltua ei näyttänyt olevan kyllin halukas rauhantekoon, päätti Fredrik kuningas vuorostaan käydä hyökkäyssotaan sitä vastaan. Mutta maa-armeija, jonka mukana kuningas itse seurasi, ei ollut vielä ennättänyt tehdä ainuttakaan liikettä, kun sen päämajaan saapui tieto, että Marstrandin kaupunki ynnä sen vieressä oleva Karlstenin linnoitus oli pari päivää aikaisemmin antautunut. Kenelle sitten — maa-armeijahan oli vielä asemillaan? Kenellekäs muulle kuin Tordenskjoldille!
Hän oli näet saanut kuulla, että Karlstenissa oli varusväkenä vain 300 miestä ja että Marstrandin satamassa majailevissa ruotsalaisissa sotalaivoissa samoin oli heikko vartiosto. Hän päätti ominpäin käydä tuon linnoitetun kaupungin kimppuun — "entrata" sen, niinkuin merellä oli tottunut tekemään vihollisen sotalaivoille. Laivastollaan hän purjehti sataman suulle, teetti joutuisasti pattereita sitä suojaavalle pienelle luodolle ja pakotti niiden ja laivojensa tulella kaupungin itsensä ja satamassa olevat sotalaivat antautumaan. Se oli loistava voitto, sillä paitsi kaupunkia ja sen runsaita varastoja lankesi hänen käsiinsä yhtä suuri sotalaivasto kuin hänellä itsellään oli käytettävänä — 15 alusta — ja noin 500 tykkiä. Voiton helppous johtui siitä, että Tordenskjold itse oli kalastajaksi pukeutuneena käynyt kaupungissa ja laivoilla ottamassa selvää varustuksista ja niiden heikoista puolista; hän oli kaupitellut kaloja vaatien niistä niin järjetöntä hintaa, ettei tavarasta kukaan huolinut. Sitä suuremman hinnan saivat sitten ruotsalaiset maksaa, kun Tordenskjold vei heiltä koko kaupungin ja laivat.
Mutta vielä seisoi Karlstenin linnoitus valloittamatta. Vaikka sen varusväki oli heikko, olivat sen muurit sitä vahvemmat — niin vahvat, ettei Tordenskjold pienillä laivatykeillään saanut niille mitään aikaan. Sen iäkäs päällikkö eversti Danckwardt pommitti herkeämättä kaupunkia sen jouduttua tanskalaisten valtaan, aiheuttaen näille melkoista mieshukkaa. Vain viekkaus auttoi tässä perille. Hän levitytti linnoitukseen kamalia tietoja, että hän muka kohta saisi lisäjoukkoja 20,000 miestä, kostaisi kovasti puolustajille, jollei linnoitus antautuisi, ja poltattaisi kaupungin poroksi, jollei päällikkö lakkaisi sitä ammuttamasta.
Vanha eversti antoi kaupunkilaisten hätäilyn pelottaa itseään, ja alkoi raapia korvallistaan. Jonkinmoinen aselepo tuli aikaan, ja Tordenskjold tarjosi päällikölle tilaisuuden lähettää jonkun upseereistaan kaupunkiin ottamaan selvää, oliko hänen suurenmoisissa apuneuvoissaan perää. Vastoin juonikkaan amiraalin odotusta ottikin eversti hänen sanansa todesta ja lähetti erään kapteenin tarkastamaan vihollisen asemaa.
Nyt olivat taas hyvät neuvot tarpeen. Tordenskjoldilla ei ollut kaupungissa jalka- ja laivaväkeä 300 miestä enempää. Hän otti lähettilään vastaan erittäin kohteliaasti sekä syötti ja varsinkin juotti häntä vieraanvaraisesti; ja kun siinä tilassa sitten lähdettiin katselemaan kaupunkia, vilisi tyhmistyneen upseerin silmissä sen kaduilla aivan viljaltaan vihollista väkeä. Tordenskjold oli ennakolta antanut viisaat käskyt ja marssitti noita 300 miestään joka paikkaan kapteenin nähtäväksi. Linnoitukseen palattuaan tiesi tämä kertoa everstilleen kummia; ja kun vielä hänen suurin ruutikellarinsakin oli räjähtänyt ilmaan, alkoi päällikkö hieroa antautumista.
Se päätettiin huomenissa klo 10 a.p., ja klo 3 i.p. piti linnoituksen olla tyhjänä ruotsalaisista. Mutta kun nämä kärsimättömän Tordenskjoldin mielestä viivyttelivät liiaksi, marssi hän 100 miehen kera linnoituksen portille ja vaati sisäänpääsyä. Vain neljän seuralaisen kanssa hän pääsikin portista linnanpihalle, riensi paljas miekka kädessä päällikön asunnon eteen ja huusi akkunasta sisään: "Aika on käsissä, mitäs kuhnailette?"
Aivan ällistyneenä moisesta uhkarohkeudesta päästi eversti Danckwardt aluksi 100 epäluotettavaa saksalaista palkkasoturia lähtemään, jonka jälkeen Tordenskjold marssitutti omat 100 miestänsä sisään ja miehitti niillä kaikki ulos- ja sisäänkäytävät — jälellä olevain 200 ruotsalaisen sotamiehen seistessä täysissä aseissa keskellä linnanpihaa!
Sillä tapaa antautui Karlstenin linnoitus tanskalaisille heinäkuussa 1719. Kohdakkoin solmitussa rauhassa molempien valtakuntain välillä peri Ruotsi sen tosin takaisin; mutta eversti Danckwardt sai päällään maksaa älyttömyytensä.
Seuraavana vuonna lähti Tordenskjold kauvan aikomalleen matkalle Englantiin. Mutta ennätettyä matkan varrella vasta Hannoverin kaupunkiin joutui hän sanasotaan erään ruotsalaisen everstin kanssa, ja riita ratkaistiin kaksintaistelulla, jossa Tordenskjold kaatui juuri 30 vuotta täytettyään. "Ketä jumalat rakastavat, sen he korjaavat nuorena", sanoivat vanhat kreikkalaiset.
Wessel-Tordenskjold oli monessa suhteessa kuuluisan vastustajansa Kaarle XII:n kaltainen. Molemmat löysivät ilonsa lakkaamattomissa taisteluissa, vaarat olivat heille pelkkää leikkiä, ja molemmat ymmärsivät kunnioittaa kelpo vastustajaa. Sodan loputtua sanoi Tordenskjold suurimman mielihalunsa olevan saada taistella Ruotsin laivaston rinnalla venäläisiä vastaan Itämerellä. Mutta sen erotuksen oli kohtalo suonut näille mainioille sankareille, että kun Kaarle XII kaikesta hurjapäisestä uljuudestaan huolimatta syöksi valtakuntansa perikadon pohjimmaiseen kuiluun, oli Tordenskjoldin sallittu nostaa ja tukea Tanskan vaipuvaa merivaltaa ennenkuulumattomaan kukoistukseen.
PUISTEN SOTALAIVOJEN VALTAKAUDELTA.
Sotalaivojen ryhmitys ja aseistus.
Aina 19 vuosisadan puoliväliin saakka olivat sekä sota- että kauppalaivat puisia, eikä niiden välillä ollut paljon muuta eroa, kuin että edelliset olivat nopeampikulkuiset ja paremmin aseistetut. Sotalaivat olivat itse asiassa vähitellen muodostuneet aikaisemmista asestetuista saatto- (konvoiji) aluksista, joiden turvin kauppalaivat ryhmissä kulkivat silloin ylen epävarmoilla reiteillä. Minkä kauppahaahden hyvänsä saattoi varustaa sotalaivaksi, kun lastin tila käytettiin tykistön ja ampumatarpeiden sijoitusta varten ja merimiesten lukua lisättiin tykkiniekoilla ja tussarisotilailla.
Kokonsa, purjeidensa ja asestuksensa mukaan sotalaivoja nimitettiin linjalaivoiksi, frekateiksi, korveteiksi, kaljuunoiksi, hukkerteiksi j.n.e. Suurimmat olivat linjalaivat, joissa tykistö, kansitykkejä lukuunottamatta, oli sijoitettu suojattuihin pattereihin, n.s. kasematteihin, kolmelle jopa neljällekin kannelle päällekkäin — siitä myöskin nimitys "3- ja 4-kantiset". Tykkejä saattoi niissä olla aina 136 ja miehistöä 1,200 saakka. Tykkien suut pistivät ammuttaessa esiin luukuilla varustetuista ampumareijistä eli "tykkiporteista"; ladattaessa ja luudalla puhdistettaessa kiskottiin ne nuorasta alustaan eli lavettiin kiinnitetyillä pyörillä taapäin. Kansitykit eli "karonnadit" olivat lyhyitä, mutta erityisen järeitä, ja ne ladattiin tavallisesti raehauleilla tuhotakseen vihollislaivan miehistöä kannella ja takilassa.
Erikoisen lajin sotalaivoja muodostivat kaleerit, joita kuljetettiin soutamalla. Ne vastasivat myöhempiä tykkiveneitä, ollen varustetut kevyellä tykillä keulassa ja perässä; tyynen vallitessa ne myöskin hinasivat isoja sotalaivoja taisteluasentoon sekä niiden vahingoituttua pois turvaan.
Taistelutapa.
Taistelussa oli yleensä sääntönä, että samallaiset laivat antautuivat ottelemaan keskenään: linjalaivat — jotka nimensä mukaisesti muodostivat kummankin sotivan puolen taistelurintaman eli -linjan — linjalaivain kanssa; pienemmät alukset pysyttelivät aluksi joko kyljillä tahi isompien takana, sekautuen sitten taistelun kehittyessä nekin kamppailemaan keskenään. Nykyiseen laivatykistöön verraten olivat silloiset tykit aivan pikkuruisia kapineita, kenttä- ja varsinkin piiritystykistöä melkoisesti pienemmät, joten suhde niiden välillä oli siis päinvastainen kuin nykyään. Sen vuoksi niitä käytettiinkin laivoissa sitä runsaammin. Niiden teho silloisiin puulaivoihin oli suhteellisesti heikko. Vastustajat voivat lähetä aivan vieri-viereen ja ampua toistensa kyljet seulaksi ja purjeet rääsyiksi; mutta ahkerasti paikkailemalla vammojaan voivat ne pysyä edelleenkin vedenpinnalla sekä omin avuin tai toisten hinaamina pyrkiä turvaan.
Jos vihollislaivaa ei saatu pommittamalla upoksiin, koetettiin se sytyttää palamaan ampumalla tulisiksi kuumennettuja luoteja ja viskomalla sen kannelle ja rikiin tulisoihtuja, palavaa pikeä j.n.e. Rohkein ja tehokkain keino oli kumminkin "entraus" eli kylkirynnäkkö. Silloin laskettiin veneihin hampaihin saakka aseistettuja miehiä, jotka soutivat vihollisaluksen kupeelle, kiipesivät kuin kissat ylös sen kylkiä — käyttäen hyväkseen kaikkia esiin pistäviä ulkoutumia, alasriippuvia nuoranpäitä ja rynnäkkökeksejä — ja kannelle tultuaan toimittivat verisaunan pakottaakseen siten laivan miehistön antautumaan. Niin uskallettua kuin tämä oli kin ja niin veriseksi kuin käsirysy tavallisesti kävikin, oli aineellinen voitto sitä suurempi: laiva kaikkine aseineen, varastoineen ja miehineen joutui voittajan saaliiksi. Huomatessaan vastarinnan turhaksi räjähyttivät puolustajat usein laivansa ilmaan, jolloin tuho peri heidät itsensä ja ylivoimaiset viholliset. Vallattu alus hinattiin satamaan korjattavaksi; miehistö toisinaan pakotettiin voittajan palvelukseen, ja lastin (nimenomaan kauppalaivojen) arvo jaettiin upseerien ja miehistön kesken "riistarahoina". Siksipä oli n.s. kaapparitoimi noina aikoina sekä luvallista että suosittua kaikkien maiden sotalaivastoissa (ks. tarkemmin XVI Lukua).
Kuten näkyy, muistutti meritaistelu tällöin kaksintaistelua, ottelua mies miestä vastaan, ja oli omiaan kehittämään mieskohtaista yritteliäisyyttä ja urhoollisuutta sekä luomaan sellaisia hillittömän huimia merisankareita kuin Tordenskjold. Vasta myöhemmin, rautalaivojen päivinä, vaaditaan päälliköiltä etusijassa taktillista ja meriteknillistä kuntoa.
VIII LUKU
Kauppalaivojen kulta-aika.
Valtameren uudet isännät. — Suuret kauppakomppaniat; Komppanian laatu ja toiminta; Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen; Komppaniain tulot ja maksut, mahtavuus ja konkurssit; Komppaniani merkitys yleisessä sivistyselämässä; Komppaniat valtiollisena tekijänä. — Purjelaivalla entisaikaan: "Poikani kaleijalla" ja sen tekijä; Finlandein lähtö Göteporista; Myrskyssä Pohjanmerellä; Matkan jatko ja päätös; Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla; Luonnonhavaintoja.
Valtameren uudet isännät.
Espanjan merivallalle oli Suuren armadan surkea loppu todellisuudessa kuolettava isku, jolla oli sangen laajakantoiset seuraukset. Siihen asti olivat Espanja ja Portugali hallinneet itsevaltiaina isäntinä siirtomaitaan uudessa ja vanhassa maailmassa, kiristäneet niistä rautakourin äärettömiä rikkauksia ja kateellisesti estäneet toisia maita käymästä niissä kauppaa — olihan paavi bullallaan jakanut kaikki "uudet maat" näiden kahden valtakunnan kesken. Täten saaduilla rikkauksilla ne olivat luoneet siirtomaa- ja merivaltansa tueksi vahvat ja tottuneiden merenkulkijain miehittämät laivastot, jotka kerkeästi pitivät kurissa saaliinjaolle himoitsevien naapurikansani aluksia.
Mutta nytpä nuo molemmat peljätyt merten valtiaat, toistensa liittolaiset Kanaalin meritaistelussa, tulivat surkeasti lyödyiksi. Sen sijaan alkoi voittajille, Englannille ja Alankomaille — nekin liittolaiset samassa taistelussa — nopeasti kukoistuksen aika. Näiden protestanttisten valtojen rinnalle astui kohta myöskin kolmas, katolinen Ranska. Tälle maalle olivat omat edut tähdellisemmät kuin uskonnolliset näkökohdat; siksipä se samoihin aikoihin myöskin asettui 30-vuotisessa sodassa pontevasti auttamaan protestanttista maailmaa vanhaa kilpailijaansa Itävalta-Espanjaa vastaan. Suoranaisena seurauksena armadan häviöstä ja Espanjan samanaikaisista vastoinkäymisistä mantereellakin oli, että nämä vallat sieppasivat vaipuvan merivaltikan sen entisten kantajain käsistä. Bukanieri- ja sissitoimi (ks. XVI luku), joka oli jo aikaisemminkin pahasti häirinnyt Espanjan kauppaa Länsi-Intian vesillä, tuli nyt tavallaan laillistetuksi ammatiksi. Reippaat uskalikot, maineensa menettäneet kauppalaivurit, aatelissukujen perinnöstä osattomaksi jääneet nuoremmat pojat ynnä muut tyhjätaskut liittyivät yhteen, saivat odotetun saaliin perusteella laivoja käytettäväkseen ja varoja niiden varustamiseksi ja lähtivät, Draken sanoja käyttääksemme, entistä kuumemmin "korventamaan Espanjan kuninkaan partaa".
Suuret kauppakomppaniat.
Toisellakin tavalla ja paljon luvallisemmassa muodossa käyttivät edellämainitut maat hyväkseen Pyreneain valtain merellisen mahdin vaipumista. Ne näet kiiruhtivat julistamaan maailmankaupan vapaaksi kaikilla merillä ja mantereilla ja avaamaan Espanjan ja Portugalin siihen asti visusti sulkemat kauppatiet niiden merentakaisiin siirtomaihin, ennen kaikkea molempiin Intioihin, idän "ryytimaahan" ja lännen "kultalaan". Hallitukset tekevät asiassa alotteen: ne myyvät julkisella huutokaupalla enintarjoavalle määräajaksi (Hollannissa esim. 45 vuodeksi kerrallaan) etuoikeuden kaupankäyntiin Itä- ja Länsi-Intiassa, sittemmin muissakin Espanjan ja Portugalin amerikalaisissa, afrikalaisissa ja aasialaisissa siirtomaissa. Tällä tapaa syntyivät aikanaan ylen rikkaat ja mahtavat Intian kauppakomppaniat. Niitä virisi kuin maasta polkemalla heti suuren armadan tappion jälkeen ja sitten edelleen pitkin 16. ja 17. satalukua. Mainitsemme tässä niistä tärkeimmät.
_Itä-Intian komppanioita_ perustettiin Englannissa 1600, Alankomaissa 1602, Tanskassa ja Ranskassa 1664, Ruotsissa 1731. _Länsi-Intian komppanioita_ Alankomaissa 1621, Ranskassa 1664, Tanskassa 1671, Ruotsissa 1786. Muita samallaisia kauppiasyhtymiä olivat englantilaiset _Hudson Bay-komppania_ 1670, joka harjotti turkiseläintenpyyntiä Kanadassa, ja _Guinea-komppania_, Ruotsissa 1649 ja Tanskassa 1658, joka toi Portugalin afrikalaisista siirtomaista kultahietaa, norsunluuta ja neekeriorjia, sekä ranskalainen _Mississippi-komppania_ 1717, joka harjotti riisin- ja tupakanvilj. ynnä -kauppaa mainitun "vesien emon" rantamilla.
Komppaniain laatu ja toiminta.
On huomattava, etteivät nämä komppaniat alkuaan olleet meidän nykyisten osakeyhtiöidemme tapaisia; sellaisiksi ne muodostuivat vasta paljon myöhemmin. Osakkeet eivät näet olleet vapaasti kaupan, vaan moniaat rikkaat aatelismiehet ja suurkauppiaat ynnä laivanvarustajat liittyivät tarkotusta varten yhteen, kylvivät runsaasti lahjuksia taivuttaakseen hallituksen jäseniä hankkeelleen suosiollisiksi ja perivät siten kullan ja viekkauden avulla halutut etuoikeudet siirtomaankauppaan. Määräajan (oktroijin) loppuunkuluttua voi yhtiöön uudessa huutokauppatilaisuudessa tulla aivan toiset isännät. Etuoikeuksiin liittyi jo kohta alusta _yksinoikeuskin_ kyseenalaisten siirtomaiden tavarain tuontiin ja kauppaamiseen, ja sepä seikka tekikin komppaniat niin hirvittävän mahtaviksi, rikkaiksi ja vihatuiksi.
Espanja ja Portugali olivat kumminkin edelleen saarrosta väkisin vapautettujen siirtomaidensa isäntiä, eikä niiden merimahti ollut vielä tyyten loppunut. Samoin häiritsivät etäisillä merillä kaupankäyntiä maurilaiset ja muut vieraskansaiset sekä omatkin merirosvot, sittekun tavallansa ritarillinen ja alussa yksinomaan Espanjaa vastaan kohdistettu bukanieritoimi oli turmeltunut filibustierien ja muiden henkipattojen merisissien harjottamaksi mielivaltaiseksi ryöstelemiseksi, "kaikkien sodaksi kaikkia vastaan". Siksipä piti kumpaankin Intiaan menevät kauppalaivat asestaa erittäin vahvoiksi. Niiksi valittiin jykevimmät ja nopeakulkuisimmat purjealukset (siitä sitten nimitys "Itä-Intian purjehtijat" kaikkein nopeakulkuisimmille), ja ne varustettiin hyvin tykeillä, ampumatarpeilla ja asekuntoisella miehistöllä. Usein lähti kokonainen laivasto komppaniain aluksia yhdessä purjehtimaan, ja silloin oli niillä sotalaivoja saattajina.
Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen.
1700-luvulla, "hyödyn aikakaudella" ja merkantilismin kukoistusaikana, kohosi komppaniain lukumäärä ja mahti vieläkin suuremmaksi. Kun meillä Pohjolassa esim. kaikki europalainen ulkomaankauppa oli muutamien harvojen "tapulikaupunkien" hallussa ja koko siirtomaankauppa parin Intian komppanian yksinoikeutena, niin arvaa helposti, kuinka epätasaisesti kaupan kautta saatu varallisuus maassa jakautui, kuinka etuoikeutetuilla oli rajaton valta ja vapaus määrätä ja korottaa tavarain hintoja, ja kuinka suureksi kansan laajojen piirien tyytymättömyys moisesta asiainmenosta kasvoi. Siitä huolimatta — ja välittämättä hallituksen rajoituksista ja fysiokraattien [ Fysiokraattien mielestä oli maa (ja vesi) kansojen ainoa rikkauden lähde ja maanviljelys siis ainoa hedelmällinen elinkeino. Maataviljelevä valtio voi pysyä pystyssä ilman kauppaa ja teollisuutta, mutta ei päinvastoin. Siis aivan vastakkainen käsitys kuin kauppaa suosivalla merkantilismilla, johon ylempänä on viitattu.] varoituksista — lisäytyi eri maissa ylellisyys tavattomasti tottumisesta komppaniain tuottamiin siirtomaatavaroihin. Kiina ja Japani lähettivät silkkinsä (silkkiäispuun viljelys ja silkin ja sametin valmistus oli kyllä tähän aikaan jo opittu myöskin Italiassa ja Etelä-Ranskassa), teensä ja riisinsä, pronssi-, posliini- ja lakeeraus-tavaransa, Itä-Intia epälukuiset ryytinsä, jalokivensä ja helmensä, Länsi-Intia kahvinsa ja sokerinsa, tupakkansa, romminsa ja arrakkinsa aina kaukaiseen Pohjolaan saakka. Ei auttanut, vaikka papisto jyrisi saarnatuolista ajan turmelusta ja nautinnonhalua vastaan, ja vaikka hallitus sääti sakkoja ja jalkapuuta aatelittomain säätyjen koreasta vaatetuksesta ynnä kahvin ja tupakan nauttimisesta. Silkkihetaleet, lakeeratut huonekalut ja posliiniset pöytäkalut, kahvi ja tee ynnä huumaava ryydinlemu — nehän kuuluivat kerrassaan rokokoo-ajan kodin sisustaan ja ilmapiiriin, työntäen tieltään entiset rehelliset sarka- ja verkavaatteet, jykevät kansanomaiset tai barokkityyliset huonekalut, kotimaisen olven ja paloviinan, yksinkertaiset savituopit ja tinalautaset.
Kun "Itä-Intian purjehtijaa" sen monikuukautiselta, usein parivuotiseltakin matkalta tähystettiin palaavaksi lähtösatamaan, syntyi kaupungissa riemullinen odotus — olihan tapaus suurimpia paikkakunnallisia juhlahetkiä. Puhumattakaan varrotussa laivassa olevien monilukuisten omaisten jälleennäkemisestä, tiedettiin sen mukana saapuvan sellaista tavaraa, joka tuona hienostuneena ja nautinnonhaluisena aikana teki elämän vasta oikein elämäksi. Komppania näet, laivan saavuttua rantaan ja selvittyä ajan ankarasta tullikäsittelystä (jossa kyllä sattui tuhkatiheään monenmoista koiruutta ja lahjomista), möi yleensä tuodut kaukomaantuotteet huutokaupalla, nautintoaineet paljottaiserissä; mutta harvinaisuuksia, sen ajan suuresti suosittuja "kuriositeetteja" — Kiinan kauniisti kirjailtuja posliini- ja lakeeraustöitä, Intian helmiä, norsun- ja kilpikonnanluukaluja y.m.s. — pääsi jokainen rahakas kokoilija ostamaan. Pohjoismaiden tärkeimmäksi merikaupungiksi Köpenhaminan rinnalla kohosi juuri Itä-Intian kauppansa nojalla silloin vielä aivan nuori Götepori, jossa ruotsalaisella komppanialla oli pääkonttorinsa ja oma satamansa.
Komppaniain tulot ja maksut — mahtavuus ja konkurssit.
Selvää oli, että näin ylettömiä etu- ja yksinoikeuksia jakaessaan pitivät asianomaiset hallitukset omaa etuansakin silmällä ja maksattivat niistä runsaasti. Niinpä hollantilainen Itä-Intian komppania sai ensi kerran 1602 suorittaa oikeuksistaan 25,000 floriinia (päälle 52,000 mk.), mutta kauppalupaa uusittaessa 1647 1 1/2 milj. fl. ja seuraavan kerran 1696 jo 3 milj. fl. (huomattava on, että rahanarvo silloin oli nykyistä paljoa suurempi). Ensimmäinen englantilainen yhtiö sai 1708 auttaa rahapulaan joutunutta valtiota 1,200,000 punnalla, ja vuodesta 1767 lähtien maksaa vuosittaisveroa 400,000 puntaa. Ruotsalaiselle Itä-Intian komppanialle määrättiin vuodesta 1746 alkaen 50,000 taalarin (yli 100,000 mkn) maksu jokaisesta onnellisesta kotia palanneesta laivasta, ja sai se lisäksi antaa lahjoja ja lainoja hallitukselle ja sen yksityisille jäsenille monien satojentuhansien taalarien arvosta.
Mutta sitä runsaammat olivat komppaniain osakkailleen jakamat voitot. Edellämainittu hollantilainen yhtiö suoritti ensimmäisenä 45-vuotisena valtalupakautenaan liikkeeseen pannun pääoman 10-kertaisena takaisin, jakaen joinakin vuosina aina 75 pros. osinkoa. Englantilainen yhtiö jakoi laivainsa 8 ensi matkalta yhteensä 171 pros., 4 seuraavalta 87 1/2 pros.; ruotsalainen yhtiö monesti yli 100 pros., keskimäärin 32 pros.
Siksipä syntyikin uutta valtalupaa kaupattaessa aina tavattoman kiihkeä kilpailu äveriästen rahamiesyhtymäin kesken, ja vähempivaraisetkin koettivat jollakin pienellä murto-osakkeella päästä mukaan. Komppaniat eli yhtiöt pysyivät aina samoina, mutta niiden omistajat (osakkaat) voivat uudessa myyntitilaisuudessa muuttua. Vasta paljon myöhemmin ne järjestyivät nykyisiä osakeyhtiöitä vastaavaan muotoon. Ja huomatessaan, miten hyväantinen lypsylehmä tällaisesta komppaniasta tuli valtionrahastolle, alkoivat hallitukset myydä samaisia etuoikeuksia yht'aikaa useammillekin yhtymille. Uusia komppanioja syntyi 1700-luvun alkupuolella tuiki tiheään: Ranskassa 17, Englannissa 12, Tanskassa 10, Portugalissa 7, Espanjassa 6 (nämäkin vallat olivat huomanneet potkimisen vapaakaupan tutkainta vastaan turhaksi ja kiiruhtaneet noudattamaan toisten maiden esimerkkiä), Ruotsissa 6, Hollannissa 2.
Mutta nyt nousi kilpailu jo liikanaiseksi, niin ettei romahduksia voitu välttää. Osaltaan vaikutti myöskin silloisten suurten merivaltojen, Englannin, Hollannin ja Ranskan kilvoittelu merten herruudesta haitallisesti rauhalliseen meriliikkeeseen ja kaupankäyntiin. Aikakauden suuret merisankarit, Blake ja Hood Englannissa, Tromp ja Ruyter Hollannissa, Jean Bart ja Suffren Ranskassa eivät tyytyneet löylyyttämään ainoastaan toisiaan, vaan ahdistelivat innokkaasti kilpailevien kansojen kauppahaaksiakin kaikilla maailmanmerillä. Siinä leikissä polttivat Itä-Intian komppaniat pahasti hyppysensä. 1700-luvun puolivälistä lähtien alkaa niiden keskuudessa sattuessa oikein jättiläiskonkursseja. V. 1769 esim. teki kokonaista 55 etuoikeutettua Intian komppaniaa eri maissa vararikon. Vanhimmat ja vankimmat pysyivät sentään pystyssä vielä kauvas 1800-luvulle saakka; mutta höyryvoiman tehtyä meriliikenteen paljon yleisemmäksi ja tavallaan kansallistutetuksi, väheni niiden kaupankäynti ja merkitys lopulta mitättömiin. Valtiollisilla seikoilla oli siinä osansa, uudenaikaisilla osakeyhtiömuodoilla samaten; komppaniat olivat eläneet mahtiaikansa ja saivat viimein lakata olemasta.
Muutamissa muita elinvoimaisemmissa maissa on kyllä myöhemmin sallittu perustaa uusiakin samankaltaisia yhtiöitä kansallisen yritteliäisyyden ja kaupankäynnin edistämiseksi, s.o. myönnetty niille etuoikeuksia eräiden merentakaisten maanäärien luonnontuotteiden hyväksikäyttämiseen, mutta ei enää mitään yksinoikeutta kyseenä olevaan tuotantoon. Englannissa tällaisilla yhtiöillä on nimenä "Chartered Company" (sanasta "charter"- = etuoikeuskirja). Sellaisia on siellä vieläkin olemassa esim. Etelä-Afrikan kuuluisa Chartered C:ny, joka saaliin- ja vallanhimossaan sytytti tuhoisan buurisodan. Saksan afrikalaista siirtomaavaltaa on tuntuvasti edistänyt sikäläinen Saksan Itä-Afrikan yhtiö.
Komppaniain merkitys yleisessä sivistyselämässä.
Paitsi rahallisia tuloksia ja ylellisyyden lisäämistä on suurilla kauppakomppanioilla ollut erittäin tärkeä tehtävä nimenomaan 18. vuosisadan henkisessä elämässä.
Hyvin järjestetty kaupankäynti kaukaisten maanäärien kanssa lisäsi erinomaisesti aikakauden maailmantuntemusta, lähensi vanhoja ja uudempia sivistyskansoja toisiinsa ja toi vielä alkuperäisellä kehitysasteella olevia ihmisrotuja osalliseksi yleisestä inhimillisestä kehityksestä. Voipa sanoa, että 1700-luvun jälkipuolisko, maailmanhistoriassa niin suurimerkityksellinen "valistuksen aikakausi", saa suurelta osalta kiittää kauppakomppaniain eri maanosia yhdistävää liiketointa kaikista niistä uusista luonnontieteellisistä havainnoista ja luonnonlakien tuntemuksesta, jotka kypsyttivät sen kukkaansa. Valistusfilosofia esitti elämän ihanteeksi luonnontilan teeskentelemätöntä yksinkertaisuutta ja vapautta; valtio-oppineet ja käytännölliset valtiomiehet lainasivat mullistaviin oppeihinsa vapaita aatteita Pohjois-Amerikan nuorista siirtovaltioista; aikakauden runoilijat uneksivat palaamista turmeltumattomaan luontoon; ja kaikki ajattelu, kaikki henkinen toiminta perustui tällöin tapahtuvaan luonnontieteisten mahtavaan heräämiseen. Komppaniain laivoja seurasivat kokonaiset esikunnat luonnontutkijoita tutustumaan vieraiden maanosien eläimistöön, kasvistoon ja kivennäisiin, niiden kansoihin ja sivistyselämään. Erityisesti Pohjolan oloja silmällä pitäen mainitsemme, että "hänen maj:ttinsa yrttimaailman keisari, kaikkien nelijalkaisten ja koppakuoriaisten kuningas", luonnon suuri järjestäjä Linné matkusteli itse nuorempana niiden mukana ja lähetti ahkerasti oppilaitaan merentakaisiin maihin tutkimaan luontoa ja kokoomaan siitä näytteitä, joita hän tarvitsi perustavan kasvi- ja eläinjärjestelmänsä valmistamiseen. Suomalaisiakin tutkijoita oli joukossa, m.m. teki Pietari Kalm silloin mainion Amerikan-matkansa, josta kirjoittamansa kertomus käännettiin monille Europan kielille. Monia uusia ravintokasveja ja viljelystapoja siirtyi tällöin Europaan.
Yksinpä vapaudenaatekin, joka valistusfilosofian vaalimana lopulta puhkesi Ranskan suureksi vallankumoukseksi, oli tällaista lainatavaraa. Pohjois-Amerikan valtioiden vapautuessa Englannin ikeestä riensivät Europan tulisielut ottamaan osaa taisteluun ja toivat tullessaan vapaudensoihdun ja sotaisen kokemuksensa vanhan maailman mantereelle, jolla alkavissa vapaustaisteluissa he sitten toimivat eturivin miehinä.
Komppaniat valtiollisina tekijöinä.
Eräille kauppakomppanioille oli suotu vielä suurenmoisempi ja välittömämpi tehtävä maailmanhistoriassa. Mahtavimmaksi kaikista niistä kohosi ennen pitkää englantilainen Itä-Intian komppania. Hankittuaan itselleen Bengalissa jalansijaksi Kalkuttan (Kalikutin) kaupungin — saman, johon Vasco da Gama oli ensiksi noussut maihin ja josta käsin Portugali oli alkanut levittää valtaansa Intiassa — se saattoi nopeasti ja varmasti koko Etu-Intian valtansa alaiseksi. Sen palveluksessa yleni lordi Clive vähäisestä kauppapalvelijasta maansa jumaloimaksi kansallissankariksi.
Ilman lakkaamattomia taisteluita ja viisasta valtiotaitoa ei tätä mainiota menestystä kuitenkaan saavutettu. Kotimaisten ruhtinaiden ja heimojen suhteen komppania noudatti vanhain roomalaisten valiolausetta: Jaa ja hallitse! Heikommat heimovaltiaista kukistettiin helposti, mahtavammat joko voitettiin verisissä taisteluissa tahi suostuteltiin ystäviksi lahjoilla ja alueenlisäyksillä. Mongolivaltiaiden, "suurmogulien" vanha keisarikunta Delhissä sortui omaa raihnauttaan, mutta sen tilalle nousi vaaralliseksi vastustajaksi Mysoren muhamettilaisten sulttaanien valtakunta, josta vasta Waterloon tuleva voittaja Wellesley-Wellington teki lopun. Ja kaiken aikaa haittasivat komppanian pyrintöjä kilpailevat ranskalaiset, jotka yllyttivät vihamielisiä ruhtinaita vastarintaan, toivat niille aseita ja laivoja ja opettivat niiden armeijoita europalaiseen sodankäyntitapaan.
Pahin vaara Englannin vallalle Intiassa piili kumminkin komppanian omassa hallintojärjestelmässä. Sen päänä Intiassa oli kaikkivaltias kenraalikuvernööri, mutta hän oli tykkänään riippuvainen yhtiön kotimaassa sijaitsevasta johdosta. Mitä hän Intiassa rakensi, sen voivat kohta kokonaan kaataa johtokunnassa ja senkin yläpuolella olevassa yhtiökokouksessa tehdyt päätökset. Puoluepyyteet; mieskohtainen suosio tai viha ja ennen kaikkea rahalliset edut määräsivät ylimmän johdon hallintopolitiikan. Sodankäynnistä päättivät yhtiön lähettämät sotapäälliköt, jotka olivat kenraalikuvernööristä riippumattomat; siviilihallinnossa häntä kahlehtivat miltei joka askeleella johtokunnan julkisesti ja kateellisten puoluejohtajien salaisesti lähettämät asiamiehet. Vähitellen muodostui Intian hallinnon pääpyrkimys sellaiseksi, että tuosta rajattomain luonnonrikkauksien maasta oli kiristettävä kaikki mehu ja saalis jaettavaksi komppaniain osakkaille; maan alkuasukasten hyvinvointi ja sen rajattomien mahdollisuuksien kehittäminen laiminlyötiin törkeästi.[ Englannissa kohosi toki terveellistäkin ajatuskantaa Intian nurinkurista hallitustapaa vastaan. Vedettiinpä kenraalikuvernööreistä kaikkein mainioimmat, lordi Clive ja Warren Hastings, vastaamaan hallinnostaan alahuoneen edessä. Hädintuskin pelastuneena ankarista syytöksistä teki edellinen itsemurhan, ja jälkimmäinen vaipui valtiolliseen mitättömyyteen.] Yhtiön virkailijat puolestaan ylimmästä alimpaan saakka koettivat ruhtinaallisesta elämästä etsiä korvausta epäterveellisen ilmanalan vaikeuksille ja pitivät periaatteenaan haalia itselleen niin suuria rikkauksia kuin suinkin, jotta eläkeikään tultuaan voisivat palata kotimaahan äveriäinä "nabobeina". (Sana merkitsee intialaista ruhtinasta, mutta on sitten siirtynyt merkitsemään upporikasta henkilöä.)
Tämä nurinkurinen järjestelmä aiheutti Intialle itselleen suunnattomia epäkohtia, joista se vielä tänäpäivänäkin kärsii, vaikka pahimmat haitat sen hallinnossa on jo korjattu. Tuossa maapallon rikkaimmassa maassa kärsii monisatamiljoonaisen väestön enemmistö säännöllisesti nälänhädästä, ja nälänkauhut synnyttävät Intian kamalia erikoistauteja, koleeraa ja ruttoa, joiden pesä ja levittäjä muuhun maailmaan se yhä edelleenkin on. Toiselta puolen oli suunnatonta väestöä pitämässä kurissa vain kourallinen englantilaista sotaväkeä, jonka tukena oli luotettaviksi luulluista heimoista muodostettuja alkuasukasrykmenttejä. Mutta näiden luotettavaisuus osottautui petolliseksi, kun yleinen tyytymättömyys sytytti viime vuosisadan puolivälissä vaarallisimman kaikista Englannin valtaa Intiassa järkyttävistä vastarinnoista, alkuasukassoturien ("sepoys’ien") verisen, julman kapinan.
Vasta vaivalla se kukistettua huomattiin järkevimmäksi erottaa Intia komppanian hallinnosta suoraan Englannin kruunun alaiseksi, jolloin sen hallitsija otti "Intian keisarin" arvonimen. Nyt vasta voi Englanti ruveta korjaamaan vanhoja virheitään ja harjottamaan rauhallista sivistystyötä maailman rikkaimmassa maassa. — Jokseenkin samalla tapaa hankki Englanti itselleen Kanadan. Siellä toimivan Hudson Bay-komppanian turkistenpyytäjät ja uutisasukkaat asuttivat vähitellen tämän alkuaan ranskalaisen siirtomaan ja valloittivat sen metsä-, kala- ja mineraalirikkaudet Englannille, joka viljelemällä maan hedelmällistä maaperää on tehnyt siitä varsinaisen vilja-aittansa. Ranskalaisen Mississippi-komppanian sorruttua kelvottomiin rahakeinotteluihin peri sen valtaamat alueet (Louisianan) ensiksi Englanti ja sitten Yhdysvallat, jonka viljavimmat valtiot sijaitsevat niissä.
PURJELAIVALLA ENTISAIKAAN.
"Poikani kaleijalla" ja sen tekijä.
Kuvauksena matkanteosta komppanialaivalla ilmestyi Ruotsissa v. 1770 paikoilla kerrassaan klassillinen merikirja, josta on sittemmin otettu epälukuisia uusia painoksia — ei suinkaan tekijän kuuluisan nimen tahi teoksen kaunotieteellisen arvon takia, vaan sen tuoreen, reippaan ja ehtymättömän "meren hengen" ja rohkean, leikillisen esitystavan takia, josta välittömästi tuoksahtaa lukijaa vastaan suolainen meri-ilma. Myöskin arvokkaana todistuskappaleena silloisen purjehduksen hauskoista ja ikävistä puolista on sillä pysyvä merkitys merikuvauksen alalla.
Sen nimi on "Poikani kaleijalla" ja tekijä oli muuan iloinen ruotsalainen laivakappalainen nimeltä _Jaakko Wallberg_ eli _Wallenberg_. Vallaton, kevytmielinen huimapää, aivan kuin jokin Bellmanin kuolemattomista henkilöistä — jota ikätoveriansa hän lähinnä muistuttaakin sekä kirjailijana että persoonallisuutena — hän lueskeli muiden varattomain opiskelijain tapaan papiksi, mutta otti ennen loppututkintoa ja virkaanvihkimistä pestin kappalaiseksi erääseen ruotsalaisen Itä-Intian komppanian laivaan nimeltä Finland, pikemminkin elatuksenmurheesta kuin sielunhoitajaksi valmistuakseen. Hänen runollinen suonensa oli ilmennyt jo varhain Bellmanin-henkisissä laulelmissa, kuvauksessa eräältä aikaisemmalta merimatkalta Lontooseen saakka sekä sankarirunonkatkelmassa nimeltä "Viipurin pamaus". Suurella matkallaan Kiinan Kantoniin saakka, joka kesti puolisentoista vuotta, kirjoitti hän puheenaolevan mainion kuvauksen merielämästä. Vielä kaksi muuta matkaa hän teki komppanian laivoilla samaan paikkaan, valmistaen niillä kolmannenkin teoksen, syvästi traagilliseksi tarkotetun, mutta aito Bellmanilaiseksi muodostuneen näytelmän "Susanna". Sitten hän päätti nopeasti jumaluusopilliset lukunsa ja hankki itselleen hyvätuloisen hallituspitäjän Kustaa III:nelta — esiytymällä tämän ilomielisen kuninkaan huviksi julkisissa naamiaisissa "piruna sarvineen ja sorkkineen!" Mutta sielunpaimeneksi päästyään hän näkyy saaneen äkisti "uuden hengen". Entinen iloinen hulluttelija ja viinaveikko rupesi taistelemaan kynsin hampain "juoppoutta ja löysätapaisuutta" vastaan, jopa hankki seurakuntaansa jalkapuunkin parantumattomia juoppolalleja, panettelijoita ja kirkonkäynnin laiminlyöjiä varten. Hänestä ei siis, kuten toisesta edelläkuvatusta laivakappalaisesta Drakesta, tullut merirosvo, vaan jylhä vanhatestamentillinen pikku profeetta. Kauvan ei ankaran nuoren kirkkoherran ollut kuitenkaan suotu ahkeroida omaa ja lähimmäistensä parannusta, sillä hän kuoli 1778 ainoastaan 32-vuotiaana.
Finland'in lähtö Göteporista.
"Kultaisena makkara-aikana (joulun edellä) 1769", alottaa Jaakko Wallenberg kuvauksensa, "sain käskyn saapua ruotsalaisen Itä-Intian komppanian Finland-laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan kapteeni h:ra K.G. Ellebergin johdolla." Alus, jota hän oikean merikarhun rattoisalla lemmekkäisyydellä nimittää "kunnian-eukoksi", oli iso kolmimastoinen frekatti, kantoi 400 lästiä (n. 1,000 tonnia) ja oli kahdesti ennen tehnyt saman pitkän matkan. Kapteeni Elleberg oli vanhanaikainen, yksivakainen mies, vanha Itä-Intian merikarhu; ja omituisen sattuman — tahi ehkä runollisen tartunnan — kautta julkaisi hänkin kertomuksen samalta matkalta, mutta perin kuivan, lokikirjaa muistuttavan todellisuuskuvauksen. Paitsi kapteenia ja kappalaista oli laivassa kokonaista 5 perämiestä, sihteeri, 3 "lääkäriä" eli välskäriä ja 150-henkinen miehistö, mutta ylimpänä vallanpitäjänä oli laivan "superkargi" eli komppanian asiamies apulaisineen. Kuten näkyy, oli alus mahdollisten merirosvojen varalta vankasti miehitetty, eikä tietysti lukuisia kansi- ja kylkitykkejäkään puuttunut lähdettäessä niin vaaranalaiselle matkalle.
Myrskyssä Pohjanmerellä.
Toisena joulupäivänä 1769 lähti Finland komppanian satamasta "Klippanista" — Itä-Intian laivat lähtivät mieluimmin matkalle syys- tai alkutalvesta voidakseen käyttää hyväkseen suotuisia passaatituulia Atlantilla ja Tyynellä merellä — ja suunta käännettiin Skotlannin pohjoisnientä kohti. Mutta kun laiva oli vuoden viimeisenä päivänä ennättänyt jo Shetlanninsaarten läheisyyteen, puhkesi Pohjanmerellä niin hirmuinen herranilma, että oli pakko kääntyä takaisin etsimään turvaa Norjan rannikolta, jonne saavuttiin vasta "46-päiväisen rähjäyksen jälkeen, jona aikana emme päässeet matkalla pitemmälle kuin muuten olisimme mukavasti ennättäneet 18 tunnissa". Niin riippuvaisia oltiin sääsuhteista purjelaivojen valtakautena! Silloin, kuten monesti muulloinkin ollessaan happamessa mielentilassa, pääsi Wallenbergiltä sananlaskuksi muuttunut huudahdus: "Mitäpä pojallani olikaan kaleijalla tekemistä!"
Mainitusta hirmumyrskystä hän antaa seuraavan eloisan ja värikkään kuvauksen: "Kello lyö 10 — pois tieltä, pois tieltä! Ärjyaalto! Kalmankauhea peijakas, likimäärin yhtä korkea kuin Otrillan ja leveä kuin Hisingen (kaksi kalliota Göteporin luona), syöksähti samassa laivaan kokan puolelta, nakkasi mahdottoman ison ankkurin kanteen, murskasi portaat ja porraspuut, laahasi muassaan mereen vara-raa’at, jullin ja purren, vaikka ne olivat kiinnitetyt kaksinkertaisilla köysillä, raivosi perän puolella, viskaten nurin kaikki mitä tielleen sattui, sammutti kompassi-lyhdyt ja huuhteli kokonaisen liuman matruuseja, jotka olivat pakkautuneet yhteen kajuutan turviin, aina peräkaiteelle asti. Valpas, harmaahapsinen kapteenimme uiskenteli itse edestakaisin kannella, ja ilman siunattua köydenpätkää, jonka hyvä lykky satutti hänen käsiinsä, olisi Finlandistamme ja rouva Ellebergistä tullut murheellisia leskiä. Toinen ja neljäs perämies, tohtori ynnä useita muita istuivat ruokapöydässä, mutta tekivät kuperkeikan sen ylitse tuulen alle, missä hekin uiskentelivat penkkien ja matruusien seassa useita minuutteja edestakaisin, luullen jo joutuneensa merenpohjaan."
Matkan jatko ja päätös.
Lähes kuukauden päivät korjailtua laivan kärsimiä vaurioita päästiin päivänpaisteessa ja iloisessa koillistuulessa jatkamaan matkaa, joka tästä alkaen sujui suotuisasti, kunnes toukokuun viimeisenä päivänä voitiin heittää ankkuri Hyväntoivonniemen kohdalla niiden alastomain vuoriselänteiden juurella, joita vetelät portugalilaiset nimittävät "Pirun taivaaseenastumis-portaiksi". Siellä sai alus Kapin oikullisten tuulien takia maata taas lähes kuukauden, jolla aikaa Wallenberg kapteenin kera kävi ahkerasti tervehtimässä seudun säveitä, kalanverisiä ja pitkäpiimäisiä asukkaita, hollantilais-syntyisiä buureja, joiden hitautta ja naurettavaa siisteyttä hän kuvailee mainion hupaisesti. "Lattialle siellä ei vain saa sylkäistä, mutta pöydät ovat täynnänsä sylkyastioita, joihin herrat ja hienottaret sylkeä moksauttelevat". Kesäkuun loppupuolella hinasi Finland jälleen purjeensa ylös ja joutui syyskuun alussa, 8 1/2 kuukauden matkanteon jälkeen, Kantonin satamaan. Viisitoista viikkoa viivyttiin Kiinassa tehden kauppoja mandariinien kanssa, ja vasta joulukuun lopulla lähdettiin palausmatkalle "luihun filosofin Konfutsiuksen maasta". Heinäkuun alussa nähtiin sitten jälleen kesäsydämmen sädehtivässä iltaruskossa Ruotsin karut, rakkaat rantakalliot.
Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla.
Finlandin miehistöllä ei liene suinkaan ollut ikävät päivät rattoisan ja elämänhaluisen pastorinsa parissa. Hänen tehtävänään oli pitää jumalanpalvelus kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin puolenpäivän aikaan; mutta minkälaisen hartaudentunteen hän lieneekin herättänyt kuulijoissaan, niin huuhtoutui se arvatenkin jäljettömiin, kun samoina päivinä kohta saarnan jälkeen miehistölle tarjottiin säännölliset viikkoannokset punssia (arrakkitotia) raudoitetusta saavista, "niin isosta, että siihen olisi voinut hukuttaa rakuunan". Ja heti kun laiva-kello helinällään ilmotti myrskyn lähestyvän, soitti paloviinakello kaikkia ottamaan ylimääräisen sydämenvirkistäjän. Höyryävän arrakin ja sitruunamehun kohottama tunnelma leijaileekin sangen monen Kaleija-kirjan kuvauksen yllä.
Muuten oltiin niin pitkällä ja yksitoikkoisella matkalla suorastaan pakotettuja etsimään hupia seuranpidosta ja — totipöydän äärestä. Pimeän tultua ei hyteissä saanut tulenvaaran takia polttaa valkeaa, ja isossa kajuutassakin sammutettiin lamput klo 10 illalla. Vaihetusta tuottivat välistä rajuilmat ja odotetut vaarat. Merirosvojen kanssa ei toki jouduttu kertaakaan tekemisiin, vaikka Kaarle Xll:ta tulisesti ihailevalla nuorella papilla ei olisi ollut mitään pientä otteluakaan vastaan. Pitkänäperjantaina 1770 ilmestyi kyllä epäiltävä purje taivaanrannalle; silloin "virsikirja laskettiin syrjään ja latauskeppi otettiin sijaan"; mutta ensi laukauksella veti vieras alus mastoon Englannin lipun, eikä siinä huomattu olevan "muuta sen vaarallisempaa kuin laivanlastillinen epäilyttäviä miss’ejä".
Mutta myöskin kärsimykset, taudit ja kuolema antoivat vakavata vaihtelua matkalla. Sen voi ymmärtää jo yksistään siitäkin seikasta, että pitkillä purjehdus-väleillä juomavesi tavallisesti pilautui ja "tuli täyteen pieniä kärpäsiä ja siiroja". Silloin, etelän polttavan auringon alla, tulivat kerpukki ja mätäkuume vieraaksi skanssiin ja kajuuttaan. Wallenberg, joka ei muutoin mielellään muistele matkan ikävyyksiä, kertoo tästä lyhytkantaan: "Muistanpa päivän, jolloin kolme ruumista työnnettiin mereen". "Työnnettiin mereen" — sangen kärsimätön ja nuorekkaan kevytmielinen maininta papin suusta, joka juuri oli lausunut viimeisen siunauksen riippumattoihin käärittyjen ja jalkapainolla varustettujen vainajien yli.
Luonnonhavaintoja
hän sen sijaan teki ahkerasti, ja niihinpä oli yllinkyllin aikaa. Hän ihailee Madeiran, "paratiisisaaren" ikuista kevättä, joka lähetti lauhkean tervehdyksen saarta kaukaa kaartavan laivan kannelle; tahi juovuttavaa tuoksua Javan metsistä, missä Intian-jasmiinit kukkivat palmujen juurella ja iäti leuto ilma täyttyi ihanilla lemuilla, "joilta ei tahtonut malttaa mennä yöksikään hyttiinsä". Merenvaahdossa leikitteli valkoisia delfiinejä ja pyöriäisiä, tahikka ilmestyi aaltoja halkoen näkyviin satumaisen suuri vettä ruiskuttava valas. Ilman asukkaista lupasivat pitkämatkaisille purjehtijoille rauhallista ankkuripaikkaa riemulla tervehdityt, mustan- ja valkeankirjavan silkin tavoin välkkyvät Kapkyyhkyset; kun taas iltahämärässä ulappaa siivillään viistävä myrskylintu herätti taikauskoisissa merenkulkijoissa puistattavaa kammoa, sen kun uskottiin tietävän jotain pahaa.
Jokainen lukenut mies oli "valistuksen aikana" harras luonnontutkija, pappismiehet latinansa ohella varsinkin. "Naturalia"-kokoelmia harrasti jokainen ajanhengen tasolla pysyvä henkilö, kokoillen niihin koti- ja ulkomaan harvinaisuuksia. Sellaisia kokosi Wallenbergkin kirjansa pariin lukuun, mutta ne ovat vallan erikoista laatua. Havaitsemansa merkilliset eläimet muuttuvat hänelle merkkikuviksi "ihmisten lapsista", ja niiden kuvailussa hän osottaa sangen sattuvaa ja hienoa luonnehtimistaitoa. Hän alkaa lentokalalla, "joka pääsi livahtamaan Luojan käsistä puolivalmiina ja saa sentakia elää iäti epävakaisena. Lentokalan siveellisenä luonteenomaisuutena on leuhkana huolettomuus ja vekkuli vallattomuus. Se leikkii ilmassa ja vedessä, mutta kuolee kuivalla maalla". Silloin hän kai ajatteli omaa "siveellistä luonteenomaisuuttaan", joka myöskin oli "huolettoman leuhkana ja vekkulin vallaton". Toiseen merkilliseen otukseen, joka "arvattavasti on lintumaailmassa kaikkein typerin ja täynnä mustia syöpäläisiä", hän vertaa terävästi Ruotsin "vapauden ajan" lukemattomia valtioviisaita "kannunvalajia" pikkuporvariston piireissä. Se on lentokalan äkäisin vihollinen, ja sen vuoksi Wallenberg kohtelee sitä vanhalla kaunalla. "Se muistuttaa paraiten mestari Esinahkaa kotona, joka juoksee pois lestinsä tai syylinsä äärestä valtiollisiin juopottelukokouksiin". Ja aikansa ahmateille ja nautiskelijoille hän löytää verrattoman kaiman "merisudessa", hurjan ahnaassa haikalassa, "joka näyttää olevan pelkkää nielua, vatsaa ja siitoselimiä ja joka pureutuu kiini valaanpyytäjän koukkuun, vaikka veri virtaa sen leuvoista, kunnes kuolee siihen".
Kirja ilmestyi vasta pari vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin pudistelivat äreät vanhat herrat peruukkejaan viistoon lukiessaan sen "vekkulin vallattomuuksia"; mutta Ruotsin suuren yleisön ja varsinkin pirteän nuorison mielikirjaksi tuli se heti ja on sellaisena pysynyt kohta puolentoista vuosisataa.
IX LUKU
Trafalgarin taistelu.
Napoleon ja Englanti. — Trafalgarin taistelu: Nelsonilla kiirettä; "Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa"; Kamppailu kuumimmillaan; Nelsonin voitto ja kuolema.
Ranskan suuren vallankumouksen voimakas ja sotaisa henki ruumiillistui Napoleon Bonapartessa, joka pani koko Europan mantereen riippuvaiseksi hänen tahdostaan. Yksi ainoa maa uskalsi häntä enää vastustaa — saarivaltio Englanti, josta vallankumouksen perustavat aatteet olivat lähtöisin. Meren suojaamaan asemaansa, mahtavaansa laivastoonsa ja suureen merisankariinsa Nelsoniin turvaten se asettui kaikkialla Napoleonin hankkeiden tielle, yllytti nöyryytettyjä kansoja kapinaan hänen voitollisia armeijoitaan vastaan, kannatti Ranskan kukistetun kuningassuvun heikkoja yrityksiä periä valtaistuimensa takaisin ja voitti Välimerellä, Atlantilla ja Pohjanmerellä kerta toisensa jälkeen Ranskan ja sen väkinäisten liittolaisten laivastot. Turhaan raivosi Napoleon tuota "viheliäistä kamakauppias-kansaa vastaan, joka esti häntä pääsemästä koko maailman herraksi", ja turhaan pakotti hän — iskeäkseen vihollista sen elinehtojen ytimeen — useimmat mannermaan hallitsijat kieltämään maissaan kaiken kaupanteon englantilaisten kanssa, jopa kaikkien näiden Europaan tuomien siirtomaantavaroiden nauttimisenkin. Salakuljetus yltyi ennenkuulumattomaan kukoistukseen, eikä vähimmän Ranskan omilla rannikoilla; kiellonalaisia tavaroita käytettiin ja nautittiin keisarin omassa hovissa hänen silmäinsä alla; englantilaiset kaapparit anastivat kaikilla maailman merillä Ranskan ja sen liittolaisten kauppalaivoja. Itsepäisenä ja kukistumattomana ylpeä Albion suojeli omia rantojaan ja hävitti vihollistaan kaikkialla, noudattaen kansallislaulunsa kehotusta: "Hallitse aaltoja, Britannia!"
Nelsonilla kiirettä.
Kaksi vuotta yhtä päätä oli lordi _Horace Nelson_ päällikkölaivallaan _Victorylla_ ja laivastonsa pääosalla ajellut ympäri maailmaa takaa tarkoin piiloutuneita, yhdistyneitä Ranskan ja Espanjan laivastoja, kunnes oli viimein menettänyt toivon ratkaisevasta taistelusta ja palannut Englantiin levähtämään. Mutta silloin, hänen oltua kotona vain kolmisen viikkoa, sai hän elokuun lopulla v. 1805 tiedon, että vihollinen oli nähty Kap Finisterren luona Espanjan rannikolla laskevana Cadizin satamaan. Heti toimitti hän kokoutumiskäskyn laivoilleen ja lähti syyskuun puolivälissä uudestaan merelle. Syntymäpäivänään syyskuun 29 p. hän otti kokoutuneen laivaston ylipäällikkyyden ja sai aamun valjetessa lokak. 21 p. vihollisen näkyviin Andalusian eteläisimmän niemen Kap Trafalgarin kohdalla. Ranskalais-espanjalainen laivasto oli ylivoimainen, siihen kun kuului 33 linjalaivaa ja 7 isoa frekattia, englantilaisten 27 linjalaivaa ja 4 frekattia vastaan. Myöskin oli edellisen tykistö järeämpää, ja meriväen lisäksi oli sen laivoihin sijoitettu 4,000 miestä muskettisotureita.
"Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa."
Vihollislaivasto oli asettunut puolikuun muotoiseen, tiheään taistelujärjestykseen. Nelson puolestaan lähestyi sitä kahtena rintamana, johtaen itse Victory’lla 14 linjalaivaa ja amiraali Collingwood _Royal Sovereign'illa_ toisia 13:ta. Neljä suurinta niistä oli _Victory’n_ kokoisia, varustetut 100 tykillä ja 850 miehellä. Taisteluun käytäessä oli Nelson antanut kaikille kapteeneilleen määräyksen: "Käykää lähelle vihollista"; sillä, kuten hän sanoi, "silloin ei yksikään kapteeni voi erehtyä ja menetellä väärin." Mutta kannustaakseen jok’ainutta merimiestä panemaan parastaan käski hän laivojen jo liikkeelle lähdettyä vetämään amiraalilaivan mastoihin kuuluisan lippukehotuksensa: "Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa!" Heti kun se oli luettu muilla laivoilla, kohottivat niiden miehistöt raikuvia hurraa-huutoja. "Nyt", lausui Nelson, "en voi tehdä enää muuta. Meidän täytyy luottaa kaikkien kohtaloiden suureen säätäjään ja asiamme oikeuteen."
Hänen oma rintamansa kulki alussa pohjoiseen suuntaan katkaistakseen viholliselta paluutien Cadiziin, joten amiraali Collingwoodin rintama joutui ensin otteluun tämän kanssa, iskien sitä suoraan keskelle puolikuuta. "Katsokaas", huudahti hänen liikkeitään kiikarilla tähystävä Nelson upseereilleen, "kuinka tuo kelpo veikko Collingwood vie laivansa käsirysyyn!" Kauvanpa hän ei itsekään malttanut pysyä erillään alkavasta taistelusta, vaan alkoi kiertää vihollisen pohjoista siipeä etsien sen päällikköalusta, iskeäkseen ensimmäiseksi siihen kiinni. Victorin hitaasti lähestyessä vihollista avasi tämä sitä vastaan hirvittävän tulen, jommoista harvoin on suunnattu yhtä ainoata alusta kohti. Mutta se eteni hievahtamatta, vastaamatta ainoallakaan laukauksella, kunnes 20 sen miehistä oli kaatunut, 30 haavoittunut, perämaston märssy ja etumaston puomit poikkiammutut sekä kaikki purjeet lävistetyt. Kun tykinluoti vioitti kapteenin jalkaa, virkkoi Nelson tälle hymyillen: "Tämä on liiaksi kuuma urakka, Hardy, kestääkseen kauvan."
Kamppailu kuumimmillaan.
Saamatta käsiinsä ranskalaista päällikköalusta valitsi Nelson vastustajakseen vanhan tuttavansa ja vihollislaivoista isoimman, 4-kantisen ja 130-tykkisen espanjalaisen Santissima Trinidadin. Mutta nähdessään Englannin amiraalilaivan lähestyvän liittyivät ranskalaiset ja espanjalaiset laivat aivan kylkikylkeen, niin että muodostivat tiheän mastometsän, jota oli mahdoton murtaa muuten kuin entraamalla. Victoryn kapteeni Hardy valitsi vihollislaivoista Bucentaur-nimisen hyökkäyksensä esineeksi; ja tämäpä se olikin, kuten perästäpäin saatiin nähdä, ranskalainen amiraalilaiva. Hitaasti kulkien ohi laukaistiin Victory'sta ensin 68-naulaisella keulakanonadilla raehaulipanos sen kajuutan akkunoista sisään ja sitten alahangan kaikki 50 tykkiä yht’aikaa. Täten oli vastustajan kohtalo jo ratkaistu. Vaikkei ainutkaan masto tai raakapuu näyttänyt putoavan, menetti se vajaassa kahdessa minuutissa lähes 400 miestä ja sai 20 tykkiään käyttökelvottomaksi; ja tunnin päästä oli sen jo pakko antautua eräälle toiselle englantilaiselle laivalle.
Päästyään selväksi edellisestä kulki Victory eteenpäin pitkin vihollisrintamaa ja iski kiinni _Redoutable_'en, joka antoi sille lämpimän kokokyljen tervehdyksen. Mutta sitten sulki ranskalainen sukkelaan alemman kannen tykkireikänsä, peljäten vihollisen hyökkäystä niiden kautta, eikä ampunut ainuttakaan laukausta isoilla tykeillä koko kahakan aikana. Sen sijaan sen märssyt täyttyivät muskettisotilaista, jotka hyvintähdätyillä laukauksilla tekivät pahaa tuhoa Victoryn kannella. Tällaista salakavalaa taistelutapaa Nelson halveksi eikä komentanut koskaan pyssymiehiä mastoihin, koska se oli hänen mielestään epäritarillista meritaistelussa. Lukuunottamatta sitä, että omatkin purjeet silloin olivat vaarassa syttyä palavista etulatingeistä, surmattiin tällöin vain hyödyttömästi vihollisen miehiä, voimatta kuitenkaan vähimmässäkään määrässä ratkaista taistelun tulosta.
Samaan leikkiin yhtyi kohta toisiakin osanottajia. Englantilainen _Temeraire_ iski toiselta puolen kiinni _Redoutable_'en, _Victory_'n saadessa toiselle kupeelleen äskenmainitut _Bucentaure'n_ ja jättiläisen _Santissima Trinidad'in_. Kun jokaisessa laivassa oli 100 tykkiä ja viimemainitussa 130, niin arvaa kuinka kuumaksi ottelu oikein sukeutui. Vimmatusti pippuroivat vihollisalukset toistensa kylkiä aivan vierestä, puhkoen ne kohtakin seuloiksi, joiden reikiä vielä elävillä ja liikuntakykyisillä miehillä oli täysi työ paikata. Kannen yli ei yksikään uskaltanut ampua, peljäten satuttavansa vihollisen takana olevaan omaan laivaan. Lääkäreillä ja haavureilla oli kuuma urakka ruumassa, jonne haavoittuneita ja kuolevia yhtämittaa kannettiin.
Nelsonin voitto ja kuolema.
Välittämättä ranskalaisten pyssysoturien murhaavasta luotisateesta käveli Nelson Victorin kapteenin Hardyn rinnalla kiivaasti edestakaisin kannella. Äkkiä ympäri kääntyessään huomasi Hardy amiraalin huojahtavan ja kaatuvan. Pari merimiestä kiiruhti nostamaan hänet ylös veriseltä kannelta.
"Jopas tekivät minusta viimeinkin lopun, Hardy", virkkoi Nelson.
"Eihän toki!"
"Kyllä vain; selkärankani on läpiammuttu." Niin oli käynytkin; musketinluoti oli mennyt ruumiiseen vasemmasta hartiasta, lävistänyt selkärangan ja pysähtynyt oikeanpuolisiin selkälihaksiin. Hänet vietiin kannen alla olevaan perähyttiin, ja lääkäri huomasi haavan kuolettavaksi, josta Nelson itsekin oli alusta pitäen varma. Hän säilytti koko kuolinkamppailun ajan tietoisuutensa ja mielenmalttinsa, tiedusteli tuhkatiheään taistelun menoa ja antoi käskyjään. Joka kerta kun englantilaiset erittäin onnellisen yhteislaukauksen jälkeen — saatikka vihollislaivan tuhouduttua tai antauduttua — puhkesivat raikuviin hurraa-huutoihin, kirkastuivat kuolevan merisankarin kasvot. Kun kapteeni Hardy viimein voi ilmottaa, että ainakin 14-15 vihollislaivaa oli vallattu, huudahti Nelson:
"Sepä hyvä, mutta minä lupasin ottaa kaksikymmentä." Sitten hän, ääntään korottaen, huusi: "Ankkuri, Hardy — ankkuri!"
Kapteeni ilmotti lähettäneensä sanan amiraali Collingwoodille, jotta tämä hoitaisi ylipäällikkyyttä.
"Ei niin kauvan kuin niinä elän — kukaan toinen mies ei saa komentaa minun eläissäni!" Hän koetti kohota kyynärvaraansa. "Ankkuri, Hardy, ankkuri!"
Kun Hardy aikoi lähteä kannelle, huusi Nelson häntä palaamaan ja painamaan korvansa lähelle hänen suutaan. Hän lähetti viimeiset terveiset rakastetulleen, kauneudestaan ja kevytmielisyydestään kuuluisalle lady Hamiltonille, ja pyysi, ettei hänen ruumistaan meritavan mukaan viskattaisi mereen, vaan vietäisiin kotia Englantiin ja haudattaisiin hänen vanhempainsa viereen, jollei kuningas toisin määräisi. Lopuksi hän pyysi: "Suudelkaa minua, Hardy!"
Hardy polvistui ja suuteli hänen otsaansa ja poskeaan. Kapteenin poistuttua kuultiin kuolevan amiraalin pari kertaa kuiskaavan itsekseen: "Minä olen tehnyt velvollisuuteni; siitä kiitän Jumalaa." Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Neljänneksen neljättä tuntia oli Nelsonin kuolinkamppaus kestänyt. Jokseenkin saman verran kesti taisteluakin — minuutti tai pari ennen hänen viime henkäystään kuultiin kajuuttaan viimeiset pakenevan vihollisen perään lähetetyt tykinlaukaukset; niiden jyminä oli ruumiistaan eroavan sielun kuolinsoittona.
Taistelun tulos oli, että seitsemäntoista ranskalaista ja espanjalaista laivaa vallattiin, jotapaitsi yksi ranskalainen laiva paloi, ja vihollisen mieshukka laskettiin muutamissa tuhansissa, vangiksijoutuneiden miehistöjen vielä useammissa. Englantilaiset eivät menettäneet yhtään alusta, mutta miehiä puolentoistatuhatta. Vihollisen onnistui kumminkin vallata takaisin neljä menettämäänsä laivaa, ja toisista olivat useat niin ruhjoutuneet, että upposivat väkineen kaikkineen, niin että Gibraltariin saatiin saaliina kuljetetuksi vain neljä laivaa.
Niin täydellisesti oli Nelsonin nerokas taistelusuunnitelma perilleviety, ettei vihollisen taistelulaivasto tullut ainoastaan lyödyksi, vaan kokonaan hävitetyksi. Vuosia tarvittiin, ennenkuin uusia laivoja oli saatu rakennetuksi sijaan ja uusi merimiespolvi koulutetuksi. Itse asiassa tuo tappio merkitsi käännettä Napoleonin kohtalossa, vaikka hänen mainioimmat maavoittonsa seurasivatkin vasta tämän jälkeen. Trafalgaria seurasi luonnonlain järkähtämättömyydellä Waterloo, johon tuon meteorin huikaiseva rata sammui.
_Victory_ sai viedä sankarinsa tomun Lontooseen, jossa se haudattiin P. Paavalin jättiläiskirkkoon. Arkkua peittäneen lipun leikkasivat laivan matruusit pieniksi palasiksi, säilyttäen ne kalliiksi muistoksi itselleen ja lapsilleen. Kuuluisa laiva itse, joka jo Trafalgarin taisteluun osaaottaessaan oli 40-vuotias, on yhä vielä entisessä kunnossa, vaikka tietysti monituisesti paikattuna ja korjattuna, Portsmouthin sotasatamassa, muistona Englannin kunniakkaimmasta meritaistelusta ja mainioimmasta merisankarista.
X LUKU
Tuulesta höyryyn ja puusta rautaan.
Teknillinen kehitys. — Papinin höyryvene. — Kivihiili, rauta ja höyry. — Bellin ja Fultonin esikoiset. — Yli Atlantin! — Potkuri. — Puu vaihtuu rautaan. — Great Eastern ja mullistus laivanrakennuksessa.
Yhdeksännentoista vuosisadan erikoistunnuksena on sen kuluessa tapahtunut huimaava teknillinen kehitys, joka on sataluvulle niin luonteenomainen ja määräävä, että sen voi ihmiskunnan historiassa erottaa tekniikan aikakaudeksi. Ja tämän teknillisen kehityksen mahdollisuus vuorostaan perustuu höyrykoneen keksimiseen ja käytäntöön ottamiseen. Höyrystä tuli liikevoima ensin tuulen sijaan merillä, sitten hevosten sijaan maalla, minkä kautta ihmisten ja kansojen väliset etäisyydet supistuivat monin kerroin ja koko ihmiskunta tunsi itsensä enemmän kuin ennen yhdeksi perheeksi. Siitä tuli teollisuudessa käyttövoima heikon ihmisvoiman ynnä paikallisista ja ilmastollisista satunnaisuuksista riippuvan vesivoiman sijaan — nöyrä, mutta mahtava jättiläinen palvelemaan lukemattomia erilaisia tarkotuksia, niin että sen käskijä ja käyttäjä, ihminen, voi entistä suuremmalla syyllä tuntea itsensä maan herraksi ja "tehdä sen alamaiseksensa".
Paninin höyryvene.
Jo 18. vuosisadan alussa kerrotaan ensimmäisen höyrykone-mallin, n.s. Papinin padan suunnittelijan, ranskalaisen mutta Saksan palvelukseen ruvenneen Denis _Papinin_ rakentaneen ensimmäisen höyryveneen, jolla hän kulki Fulda-joella. Mutta kun hän yritti lähteä Weser-virtaa ylös Pohjanmerelle ja Englantiin, koska ei saanut Saksassa kannatusta suurenmoiselle aatteelleen, hävittivät rahtioikeuksistaan arat ja kilpailua pelkäävät jokilaivurit mitä raaimmalla tavalla hänen aluksensa, jonka rakentamiseen hän oli käyttänyt koko omaisuutensa. Siitä iskusta ei onneton keksijä voinut enää kostua, vaan yrittelemättä enää sen enempää kuoli pian suuressa kurjuudessa Lontoossa.
Kivihiili, rauta ja höyry.
Papin vei onneksi aatteensa maahan, jonka jo ammoin tunnetut ja hyväksi käytetyt kivihiilirikkaudet tarjosivat lämpörikkainta polttoainetta tulevaisuuden voimakoneille, ja jossa koneiden rakentamiseen tarvittava rauta samoin oli aikaisemmin saatettu tehdasmaisen käsittelyn alaiseksi. Jo ennen Papinin päiviä oli Suurbritanniassa kokeiltu höyrypumpuilla turmiollisen veden poistamiseksi hiilikaivoksista, ja Cornwallisin hiilikenttiä varten Wattkin suunnitteli ensimmäiset höyrykoneensa. Käyttövoimasta oli lyhyt askel liikevoimaan, ja anglosaksilaista juurta olivat ensimmäisten höyrylaivojen rakentajat, "höyrylaivan isä" Henry Bell ja Robert Fulton (isä Amerikaan muuttanut skotlantilainen) sekä ensimmäisen käytäntöön tulleen höyryveturin luoja Robert Stevenson.
Bellin ja Fultonin esikoiset.
18. ja 19. vuosisadan taitteissa oli kokeiltu höyrykoneen käyttämillä aluksilla sekä Yhdysvaltain että Skotlannin virroilla. Nämä kokeet eivät kumminkaan syystä tai toisesta jättäneet sellaista pysyväistä jälkeä meriliikkeen historiaan kuin Bellin ja Fultonin niitä kohta seuranneet yritykset. Jo v. 1800 oli skotlantilainen Henry _Bell_ kiinnittänyt Englannin meriviraston huomiota "höyryn käytännöllisyyteen ja hyödyllisyyteen meripurjehduksen käyttövoimana: kuinka sen avulla voitetaan tuulien ja vuorovesien vastukset ja kaikkinaiset muut esteet virroilla ja vesillä, missä vain on tarpeeksi syvää laivojen kulkea". Tähän olivat viraston arvoisat lordit vastanneet, "hänen esitystään huolellisesti pohdittuaan, ettei sillä heidän mielestään ollut minkäänpäiväistä merkitystä merien yli tapahtuvassa purjehduksessa". Nerojen ja keksijäin tavallinen kohtalo! Neuvoston istunnoissa mukana ollut mainio merisankari Nelson oli varmaankin nähnyt pitemmälle kuin virkaveljensä, koska oli keskellä pataviisasta väittelyä kavahtanut pystyyn ja huudahtanut: "Arvoisat lordit ja hyvät herrat! Joll'ette te omaksu hra Bellin suunnitelmaa, tekevät sen toiset kansat, ja ne tulevat aikaa myöten lamauttamaan tämän valtakunnan joka hermon ja jäntereen!"
Sekään mahtisana ei auttanut. Saatuaan täten kylmät rukkaset oman maansa vallanpitäjiltä, lähetti Bell esityksensä Europan muiden maiden sekä Yhdysvaltain hallituksille — viimemainituille nimenomaan muutamia vuosia ennen, kuin Fulton oli rakentanut höyrylaivansa. Tästä molempain nerokasten suunnittelijain esikoisoikeudesta höyrylaivaan kertoo Bell itse eräässä kirjeessään seuraavasti:
"Hän (Fulton) kävi v. 1804 matkallansa Ranskaan minua tapaamassa ja samoin sieltä palatessaan. Hänet oli Amerikan hallitus silloin lähettänyt Englantiin ja mannermaalle hankkimaan piirustuksia meidän puuvilla- y.m. koneistamme j.n.e. Kun minä olin aikaisemmin kirjoittanut Amerikan hallitukselle höyrypurjehduksen suuresta merkityksestä ja sen erinomaisesta sopivaisuudesta heidän mahtaville virroilleen, rupesi hra Fulton hallituksen määräyksestä kirjevaihtoon minun kanssani. Tästä tosiasiasta huomannette, että amerikalaiset saivat ensi käsityksensä tästä merenkulkutavasta nöyrältä palvelijaltanne."
Amerikassa Bellin ajatus kohtasikin suurempata ymmärtämystä; niin että jo v. 1807 alotti kulkunsa Hudson-virralla New Yorkin ja Albanyn kaupunkien välillä (päälle 200 km.) _Fulton'in_ rakentama _Clermont_, jonka koneet Bellin neuvoa seuraten oli tilattu Wattin konepajasta Englannista. Alus oli 43 metriä pitkä, 5 1/2 m. leveä ja lähes 6 m. syvä, ja käyttäen purjeita höyryn apuna kulki se 4 solmuvälin nopeudella (n. 7 1/2 km.) tunnissa. Liike-eliminä siinä toimivat siipirattaat, jotka sitten pysyivät käytännössä aina Ericsonin keksimään osakierteiseen potkuriin saakka, vaikka 3- ja 4-pyöräisiä (täysikierteisiä) potkureja olikin suunniteltu jo yksissä ajoin ensimmäisten höyrylaivain kanssa. Aikalaisten kuvauksen mukaan oli Fultonin viaton alus kerrassaan "veden päällä liikkuva hirviö, joka uhmasi tuulia ja vuorovesiä sekä hengitti liekkejä ja savua". Kerrotaanpa virran partailla asuvien, muuten perin hidasluontoisten hollantilaisten farmarien iltapimeässä niin säikähtäneen uuden kummituksen kohinasta ja sen savupiipusta suitsevista kipenistä, että "pakenivat perheineen suinpäin metsiin, ennenkun saatanallinen majesteetti kerkisi käydä heillä kuokkimassa".
Bell itse sai ensimmäisen höyrylaivansa käyntiin vasta v. 1812, jolloin Clyde-joella Skotlannissa rupesi kulkemaan hänen rakentamansa _Comet_ (nimi samana vuonna nähdystä isosta pyrstötähdestä). Se oli Fultonin laivaa enemmän kuin kolme kertaa lyhyempi, ja sen pieni kone kehitti vain neljä hevosvoimaa (Wattin määrittelemä voimayksikkö höyrykoneen työteholle, joka perustui kaivosnostoissa tehtyihin kokeisiin.), käyttäen kahta nelisiipistä ratasta; siipien veteen ulottuvat osat olivat äyskärin muotoiset. Ei siinäkään vierottu purjeiden apua, yhtä vähän kuin kaikissa myöhemmissäkään siipilaivoissa.
Yli Atlantin!
Aluksi pysähtyi höyrylaivaliike vain joille, järvillä ja merenranta-vesille. Ensimmäiset höyrykoneet olivat siksi heikot, ettei niiden avulla uskallettu ajatella lähteä ulommas merelle, saatikka aivan Atlantin ulapan yli. Tiedemiehet todistelivat, että valtameren yllä liikkuvat tuulet rajuine purkauksineen (sykloonit ja hurrikaanit) sekä Golf-virran aiheuttamat lämmönvaihtelut olivat muka erityisen haitalliset höyrylaivoille. Samoin olisivat Atlantin pitkät aallokot paljon turmiollisemmat niiden siipirattaille kuin sisävesien lyhyet, töksähtelevät laineet.
Purjelaivojen rakennustaito oli sitäpaitsi näinä aikoina kehittynyt erittäin korkealle asteelle. Varsinkin Pohjois-Amerikan pitkät, soukeat ja matalareunaiset "klippertit" ja Englannin "Itä-Intian kulkijat" (tavallisesti 900 tonnin kantoiset) pilviä hipovine mastoineen ja valtavine purjepaljouksineen olivat pikapurjehtijoita, jotka yhä vieläkin ovat esikuvina kaikille 3-mastoisille purjealuksille ja jotka kunnialla pitivät nopeudessa puolensa sataluvun ensi vuosikymmenien höyrylaivoille. Hyvin ymmärrettävästä syystä asettuivat höyrylaivaliikettä vastustamaan kaikkein vaikutusvaltaisimmat miehet, rikkaat kauppiaat ja laivanvarustajat, jotka olivat sijoittaneet purjelaivastoihinsa suuria pääomia.
Mutta tuo jännittävä kokeilu Atlantin yli alkoi kuitenkin jo varsin aikaisin. Keväällä v. 1819 lähti amerikkalainen höyrylaiva _Savannah_ samannimisestä kaupungista Yhdysvalloissa historialliselle matkalleen, tarjoten "matkustajille, jos sellaisia ilmautuisi, vapaan ylimenon ja reilun kohtelun". Moisia uskalikkoja ei toki ilmautunut ainuttakaan. Laiva kulki valtameren poikki kaikella kunnialla, käyttäen kumminkin paljon suuremmassa määrässä purjeitten kuin höyryn apua. Sen tullessa Liverpoolin vesille pelkällä höyryvoimalla, säikähti Englannin Kanaali-laivastoa komentava amiraali nähdessään merellä "palavan laivan" ja lähetti joutuin nopeakulkuisen vartiokutterin hädänalaisille apuun. Mutta suuri oli kutterin kipparin ällistys, kun hän ei täysin purjeinkaan kulkien tavoittanut tuota "pelkillä lipputangoilla purjehtivaa" alusta kiinni; vasta kun kutterista oli moniaita varoituslaukauksia ammuttu, pysähtyi outo laiva, jolloin kipparin erehdys selvisi hänen vieläkin suuremmaksi hämmästyksekseen. _Savannah_ oli 60 metriä pitkä, 15 m. leveä ja 6 m. syvä, kantavuudeltaan 1,370 tonnia ja sisälsi hyttipaikkoja 60 matkustajalle. Sen siipirattaat olivat takoraudasta, siihen asti käytettyjen puurattaiden sijasta. Se oli alkuaan rakennettu postiakuljettavaksi purjelaivaksi Atlantille, mutta varustettiin _Clermont'in_ ensimmäisen kapteenin toimesta suorastaan siipiin vaikuttavalla matalanpaineen höyrykoneella. Matkallaan se kulutti 75 tonnia hiiliä ja 25 t. halkoja. Lokikirja mainitseekin, että kerran tyvenellä ilmalla hiilet loppuivat kesken. Matka valtameren poikki oli kestänyt 29 vuorokautta ja 11 tuntia, josta ajasta siipien työn osalle tuli yhteensä ainoastaan 80 tuntia. Englannissa katseltiin laivaa ja sen rohkeata miehistöä hyvin epäluuloisesti, sillä sen peljättiin tulleen Napoleon Bonaparten veljien kutsusta kuljettamaan St. Helenan saarelle teljettyä "ihmiskunnan vitsausta" vapauteen. Ja helpotuksesta huoahtivat Albionin vallanpitäjät, kun näkivät "jenkin" poistuvan sen rannoilta, ensin käydäkseen aina Pietarissa asti ja sitten höyrytäkseen suoraan kotimaahansa.
Aluksi oli _Savannah_'lla hyvin harvoja seuraajia; mutta niiden saavuttamat onnelliset tulokset ja varsinkin yhä lyhenevät matkaajat herättivät yleisössä luottamusta uutta kulkuneuvoa kohtaan. Ensimmäinen Atlantin-liikennettä varsinaisesti harjottava höyrylaivayhtiö perustettiin Bristolissa Englannissa v. 1830, jonka esikoisalus _Great Western_ sitten muovailtiin maailman ensimmäiseksi höyryllä kulkevaksi sotalaivaksi. Kolme vuotta myöhemmin perusti kanadalainen Samuel Cunard yhdessä eräiden skotlantilaisten laivanvarustajain kanssa hänen nimeään vieläkin kantavan yhtiön ylläpitämään säännöllistä matkustajaliikettä Europan ja Amerikan välillä. _Great Western'in_ onnelliset ja nopeat matkat todistivat höyrylaivojen etevämmyyden pelkkiä purjeita käyttäväin alusten rinnalla, niin että uuden Cunard-yhtiön pienille puisille esikoisille uskottiin valtameren yli käyvän postin kuljetus.
Potkuri.
Höyrylaivojen liike-elimenä pysyivät aina 19. vuosisadan alkupuoliskon lopulle saakka siipirattaat. Nämä antoivat tosin laivalle vakavuutta lievässä aallokossa, mutta niiden nurjat puolet olivat paljon monilukuisemmat. Laivan ollessa kevyesti lastattu ja vähänkin kovemman aaltoilun käydessä kallistui toinen ratas ylös ilmaan auttamatta yhtään eteenpäinmenoa, toisen jälleen painuessa ylen syvälle ja työskennellessä liikanaista vesivastusta vastaan. Rattaiden isot suojukset olivat samoin haittana, ne kun ottivat tuulta liiaksi vastaan, eikä niitä voitu käännellä tuulen mukaan niinkuin purjeita. Mullistus höyrylaivojen rakenteessa tapahtui, kun rattaiden sijaan liike-elimeksi tuli potkuri.
Tämä laite perustuu "Arkimedeen ruuviin". Vanhan ajan ensimmäinen ja etevin mekaanikko syrakusalainen Arkimedes oli jo keksinyt sen suunnattoman voiman, mikä ruuvikierteellä on niinhyvin kahden kovan kappaleen kiinnittäjänä toisiinsa kuin liikuntovälineenä kaasumaisessa ja nestemäisessä aineessa. Mutta ruuvirattaan sovitus laivanpotkuriksi tapahtui vasta kaksi tuhatta vuotta myöhemmin. Ensimmäisinä yrittelijöinä mainitaan vuosisadan alussa sekä amerikkalainen Stevenson että Ruotsiin muuttanut englantilainen Samuel Owen, joista edellinen käytti potkurissaan kolmea, jälkimmäinen neljää pyörää (siipeä), jotka olivat asetetut vinosti vettä vastaan, jokseenkin samalla tapaa kuin tuulimyllyn siivet ovat niihin käyvää tuulta vastaan. Käytännöllisesti ratkaisi v. 1836 kysymyksen Amerikkaan siirtynyt mainio ruotsalainen John Ericson († 1889). Sen sijaan että edelliset ja muut välillä olevat kokeilijat olivat käyttäneet kokonaista ruuvikierrettä, sattui hän keksimään, että katkaistu (osa-) kierre vaikuttaa vedessä paljon voimakkaammin. Hän sovitti myöskin siivet entisen peräkkäisen asennon sijasta lähtemään samasta kannasta. Potkuri kiinnitettiin aivan laivan perään höyrykoneen pyörittämään akseliin, josta tuli koneiston tärkein ja arin osa.
Ensimmäiset potkurilla käyvät Atlantin-laivat rakennettiin 1840-luvun lopulla. Entisten siipiratasten ja niiden suojusten ottama iso tila voitiin nyt käyttää lastin hyväksi. Samaten salli potkuri ehdoinmäärin suurentaa laivojen kokoa; ja sen antama, yhä lisäytyvä kulkuvarmuus ja nopeus sai vähentämään takiloimista yhä enemmän, niin että purjeet jäivät vain hätävaraksi. Huvittavan kokeen uuden liike-elimen etevämmyydestä tarjoaa vanha kuva kissanhännänvedosta potkuri- ja siipilaivan välillä. Vaikka molempain koneet olivat jokseenkin yhtä voimakkaat, kiskoi potkurilaiva vastaanrimpuilevaa kilpailijaa perässään niin että vesi kohisi. Siipilaivoja käytetään nykyään vain lyhytmatkaisilla reiteillä joki- ja rannikkoliikenteessä sekä hinaajina valtamerisatamissa. Erinomattain Pohjois-Amerikan valtavilla virroilla ja järvillä ovat ne edelleen kehittyneet oudontyylisiksi, miltei haaveellisen näköisiksi jättiläislautoiksi, jotka voivat tarjota tilaa aina 3-4,000 matkustajalle. Ne ovat matalia, tasapohjaisia kummituksia, joiden kannelle on rakennettu eteläntyylisiä suurhotelleja monta huonekerrosta päällekkäin. Siksipä ne ovatkin kamalan kiikkeriä, ja tuhoisia onnettomuuksia sattuu usein, kun tuhatlukuinen utelias matkustajajoukko säntää toiselle reunalle katselemaan jotakin merkillistä. Molemmat huikean korkeat savupiiput sijaitsevat vierekkäin toisiinsa kiinni kytkettyinä laivan etu- tai takaosassa. Näissä aluksissa tuli muuten korkeanpaineenhöyry ensiksi käytäntöön.
Puu vaihtuu rautaan.
Kaikki purjelaivat ja useimmat höyrylaivat olivat 1840-luvulle saakka edelleen puusta. Mutta laivojen ko’on suuretessa oli sopivan rakennusaineen (merilaivoissa enimmäkseen tammen) saanti ja käyttäminen yhä vaikeampaa, nimenomaan kaariksi ja polviksi yksistään kelpaavan käyräpuun. Höyrykoneiden vuoksi kävi puu tulenvaaralliseksi, ja koneiston sovitus vaati itsessään laivanrakenteessakin tärkeitä muutoksia. Ensin ruvettiin käyttämään valu- tai takorautaisia polvi- ja kulmakappaleita; kun sitten onnistuttiin valssaamaan kulmia ja levyjä raudasta sekä paljottaisvalmistuksella tekemään ne yleiseksi kauppatavaraksi, voitiin siirtyä "sekarakennustyylistä", s.o. puun- ja raudan yhdenaikaisesta käyttämisestä, puhtaaseen rautarakennukseen.
Sekarakennustyyli, jossa kaaret ja pituusyhdistysosat ovat raudasta tai teräksestä sekä ulkoseinät puusta, on kyllä edelleenkin jokseenkin yleinen. Sen kautta käytetään hyväksi sekä raudan että puun tarjoamia etuja: rautainen kaarirakenne takaa alukselle suuremman kestävyyden, kun taas puupäällistys sallii varustaa pohjan vaski- tahi pronssilevyillä, jotka varjelevat laivaa ruostumasta. Puuaine myöntää lisäksi laivan kupeille suurempata kimmoisuutta ulkoapäin kohtaavia kolauksia vastaan.
Ensimmäinen rautainen höyrylaiva rakennettiin Ranskassa v. 1822, ensimmäinen iso rautainen purjelaiva Englannissa v. 1838. Ensimmäinen potkurilla varustettu höyrylaiva _Great Britain_, jonka kuuluisa siltamestari Brunei rakensi 1843 Atlantin reittiä varten ja joka haaksirikkoutui 1847, oli myöskin raudasta. Samalla vuosikymmenellä tuli rautalaivojen, varsinkin isojen höyrylaivojen rakennus yleiseksi. Mutta rakentajat noudattivat niissä edelleen vanhain puulaivain kylläkin suurenmoiseksi kehittynyttä rakennustapaa. Puulaivojen mukaisesti muodosti rautalaivoissakin aluksenrungon köli eli emäpuu, joukko poikittaiskaaria, jotka puulaivoissa ovat nykyään yleensä 1,2 m. päässä toisistaan, sekä niitä ylhäältäpäin tukevat kansipalkit, jotka samalla kannattavat kansilankkuja. Tämän rungon ympäri, joka määrää laivan muodon, naulataan tahi niitataan lankut tai rautalevyt aluksen ulkokyljiksi.
Great Eastern ja mullistus laivanrakennuksessa.
Edellämainittu Brunel, mainio myöskin Lontoon Tower-sillan (Thamesin yli vievän ketjusillan) sekä saman virran alitse käyvän rautatietunnelin rakentajana, rupesi yhdessä laivanrakennusinsinööri Scott Russelin kanssa 1854-58 rakentamaan laivaa, jossa uuden rakennusaineen vaatima uusi rakennustapakin tuli täydellisesti noudatetuksi. Se oli jättiläislaiva _Great Eastern_, jonka ovat suuruudessa vasta viime aikojen merihirviöt voittaneet.
_Great Eastern_ merkitsi täydellistä kumousta laivanrakennuksen alalla. Brunel sovitti siihen siltarakennuksen kannatinjärjestelmän. Näin suurta laivaa eivät edellä kuvatut poikkikaaret yksistään enää jaksaneet pitää koossa; siksi hän keksi ja saattoi yleisesti käytäntöön pitkittäiskaaret. Ne käyvät keskestä alkaen pitkin laivan pituussuuntaa ja muodostavat, leikaten tuontuostakin poikittaiskaaria, lukuisia erillisiä osastoja eli kammioita, jotka varustetaan raittiin veden, höyrykattiloihin tarvittavan lämmitysveden ja nestemäisen polttoaineen (raakaöljyn) säiliöiksi. Yhdessä nämä pitkittäis- ja poikittaiskaaret niihin kiinniniitattujen uiko- ja sisäkylkien kanssa muodostavat laivalle _kaksoispohjan_, joka yhdellä haavaa antaa sille tarvittavan tukevuuden ja suojelee sitä uppoamasta. Jos näet laivanpohjaan tulee yhteentörmäyksessä tai haaksirikossa reikä, kohdistuu se vain yhteen tahi korkeintaan muutamaan tuollaiseen erilliseen, vedenpitävään kammioon eikä ulotu laivan koko sisätilaan. Valitettavasti ei tässä suhteessa ole kumminkaan viime sanaa vielä sanottu, sillä kaksoispohjasta ja vedenpitävistä kammioista huolimatta sattuu merellä usein surkeita onnettomuuksia, joihin nopeushulluuden määräämä kylkilevyjen ohkaisuus ja hauraus on enimmiten syynä.
Uuden laivan mitat olivat silloin aivan tavattomat. Sen pituus oli 207 metriä, leveys 25 m., syvyys 18 m., kantavuus 27,400 ja tilavuus lähes 19,000 tonnia. Matkustajia voi se ottaa neljätuhatta. Sen viisi valtavaa höyrykonetta käytti yhdellä haavaa sekä siipirattaita että potkuria, jotapaitsi se oli rikattu 6-mastoiseksi purjelaivaksi. Myöskin ulkopiirteet poikkesivat tykkänään kaikista siihenastisista laiva-muodoista. Russel suunnitteli tavallisten kuperain pintojen asemesta rungon muodon meren aaltoviivojen mukaisesti. Vaikka hänen aatteensa ei _Great Eastern'iin_ sovitettuna osottautunutkaan edulliseksi käytännössä — laiva oli näet kehno purjehtija — on siitä kuitenkin vähitellen kehittynyt nykypäiväisten höyrylaivojen tarkotuksenmukainen muoto. Myöskin kannattavaisuus osottautui kehnoksi, sillä laivan tavaton suuruus ja siitä johtuvat kalliit käyttökustannukset eivät vastanneet senaikaista rahdittamistarvetta. Noudettuaan Amerikasta yleisöä Lontoon maailmannäyttelyyn (josta matkasta Jules Verne on kirjoittanut romaaninsa "Vedenpäällä liikkuva kaupunki") joutui se makaamaan hylkynä, kunnes sillä suoritettiin maanosien toisiinsa yhdistämisessä huomattava suurtyö: Atlannin-alaisen sähkösanomakaapelin laskeminen v. 1864. Sitten sai se ruostua ja hajoitettiin viimein 1888 sekä myytiin romurautana. "Niin katoo maailman kunnia!"
XI LUKU
Panssarilaivan tulikaste.
Laivain suojelus. — Uivat patterit. — Amerikan Yhdysvaltain varustelut. — _Käänteentekevä meritaistelu_: Merrimac ja Monitor: "Jalopeura lammaskatraan keskellä"; Liehuvin lipuin merenpohjaan; Kostaja saapuu; Verta verrallakin.
Luonnollista oli, että sotalaivatkin kiirehtivät käyttämään hyväkseen uutta liikevoimaa, sillä niille oli vielä tärkeämpää kuin kauppalaivoille liikkeiden joutuisuus ja täsmällisyys. Mutta siipirattaat olivat tällöin erityisen arkana kohtana — yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä laukauksella voitiin ne särkeä ja siten tehdä alus taistelukyvyttömäksi, ja siipien suuret suojuskatokset tarjosivat mainion maalitaulun viholliselle. Siksipä potkurin keksimistä tervehdittiin erityisellä ihastuksella sotalaivastoissa.
Ajatus laivojen suojelemisesta vihollisen heitto- ja ampuma-aseilta on melkein yhtä vanha kuin merisota itsekin. Vanhan ajan kansat ja viikingit suojasivat sotureitaan ja alusten kylkiä reunoille ripustetuilla kilvillä. Sitten tavataan vuosisatain vieriessä monia yrityksiä varsinaiseen panssarisuojukseen. Laivankylkiä verhottiin nahoilla, lyijy-, vaski-, pronssi- ja rautalevyillä, ensin tulenvaaraa — nimenomaan keskiajan kuuluisaa "kreikkalaista tulta" — sittemmin uuden tykistön lähettämiä luoteja vastaan. Korealaisten, jotka aikaisemmin olivat kaukaisen idän korkeimmalle kehittynyt sivistyskansa, kerrotaan 16. vuosisadan lopulla käyttäneen panssaroituja "kilpikonna-aluksia" ja niillä tuhonneen useaan kertaan koko Japanin laivaston.
Uivat patterit.
Panssarilaivojen aikakausi alkaa kumminkin vasta 19. vuosisadan keskivaiheilla. Jo sataluvun alussa oli _Clermont'in_ rakentaja Fulton suunnitellut Amerikan vapaussodassa käytettäväksi eräänlaisen kaksoisaluksen nimeltä _Demologos_. Sen muodosti kaksi rautalevyillä peitettyä ja toisiinsa kytkettyä laivanrunkoa, joiden välissä pyöri yhteinen siipiratas. Mutta väliintullut rauhanteko teki aluksen tarpeettomaksi. Vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä kokeiltiin Ranskassa, Englannissa ja Amerikassa ahkerasti sota-alusten puukylkien suojaamiseksi rautapanssarilla vihollisen ammuksia vastaan, ja ampumakokeissa huomattiin, että n. 15 sm. vahvuinen, yhteenniitatuista ohuista rautalevyistä muodostettu panssari voi vastustaa silloisia ampuma-aseita.
Krimin-sota 1854 antoi aihetta varsinaisten rautapanssarilaivojen rakentamiseen. Sevastopolin piirityksessä oli varsin tehokas osa Ranskan "uivilla pattereilla", jotka olivat matalia, tasapohjaisia proomuja ja päällystetyt 11 sm. vahvuisilla takorautaisilla panssarilevyillä. Koko yhdistynyt englantilais-ranskalainen laivasto oli kokonaisen vuoden mittaan turhaan pommittanut Kinburn-linnoitusta, saaden noilla matalilla vesillä aina vetäytyä vaikein vaurioin ja haaksirikoin takaisin linnoituksen tuhoisan tulen ulottuvilta. Mutta nuo uudet piirityskoneet pakottivat sen antautumaan 5-tuntisen taistelun jälkeen. (Antautumista vastusti ainoastaan kansalaisemme, insinöörikenraali Robert _Sederholm_ koska vihollinen ei ollut vielä tehnyt kolmatta ratkaisevaa hyökkäystä; mutta ollen silloin arvoltaan vain alikapteeni, ei hän saanut päätöstä muutetuksi. Sodan loputtua muu päällystö sotaoikeudessa rangaistiin, mutta S. palkittiin.)
Tämä mainio menestys antoi kaikille merivalloille uutta intoa varustamaan sotalaivansa rautapanssareilla. Ranskassa julistettiin palkintokilpailu parhaista linjapanssarilaivan piirustuksista. Ensimmäisestä panssaroidusta frekatista, joka siellä v. 1857 valmistui, lausui sen suunnittelija, pyytäessään hallitukselta rahoja aluksen rakentamiseen, seuraavat ylpeät sanat: "Yksi ainoa tällainen alus paiskattuna kaikkien vanhojen ruuhkienne joukkoon tekee saman vaikutuksen kuin jalopeura lammaskatraassa." Englantilaiset seurasivat nopeasti rinnalla, niin että seuraavana vuonna valmistuivat heidän ensimmäiset panssarilaivansa, m.m. ylempänä kuvattu _Minotaur_. Kaikki ne vielä kumminkin luottivat etupäässä purjeisiinsa. Panssarilevyn paksuus oli 11-12 sm., sen alla olevan puukerroksen paksuus 45 sm. Puu-runko säilytettiin siksi, ettei panssarisuojus ollut vielä vedenpitävä ja jotta puu kimmoisuutensa kautta paremmin vastustaisi tykinluotien läpimenoa. Tykkien asettelu näissä patterilaivoissa oli samallainen kuin vanhoissa linjalaivoissa, s.o. ne sijaitsivat pitkin laivankylkiä ampumalokeroissa eli kasemateissa.
Amerikan Yhdysvaltain varustelut.
Mutta vasta Amerikan Yhdysvallat kansalaissodassaan tekivät todeksi ranskalaisen insinöörin ylpeän ennustuksen. Aivan sodan alussa 1861 olivat eteläiset "orja-valtiot" teljenneet James-virran suuhun Norfolkin luona Virginian rannikolla suuren joukon pohjoisvaltioiden sotalaivoja, joista vain muutamat harvat pääsivät tulisesti taistellen pakoon; jäännös — neljäs osa koko pohjoisvaltojen ylpeästä laivastosta, joukossa vasta puolivalmis frekatti _Merrimac_ — joko upposi tahi ammuttiin palamaan. Kummallakin puolella riennettiin sitten minkä kerittiin ottamaan hyötyä Europan merivaltojen kokemuksista. Estääkseen puuvillanviennilleen turmiollista rannikkosaartoa varustivat etelävaltiot tulisella kiiruulla vanhoista puufrekateista jonkinlaisia panssarilaivoja. Ensimmäisenä valmistui niistä äsken upotettu _Merrimac_, jonka heidän insinöörinsä olivat nostaneet merenpohjasta, hajoittaneet sen rungon aivan hylyksi vesirajaan asti ja rakentaneet yläosan uudestaan katontapaiseksi kuomuksi, joka päällystettiin pitkittäin rautatiekiskoilla ja poikittain 10 sm. vahvuisilla rautavanteilla. Aseistukseksi tuli kaksi 7-tuumaista rihlatykkiä keulaan ja perään sekä kaksi 6-tuumaista ja kuusi 9-tuumaista tykkiä kylkipattereihin. "Kun tuo uusi alus tulla molskasi vedessä, näytti se aivan suunnattomalta, puoleksi uponneelta krokotiililta." Se ristittiin uudestaan _Virgiania_’ksi, mutta vanhalla nimellään se kumminkin saavutti historiallisen kuuluisuutensa.
KÄÄNTEENTEKEVÄ MERITAISTELU: _MERRIMAC JA MONITOR_.
"Jalopeura lammaskatraan keskellä".
Pohjoisvaltiot saivat vihiä uusista varustuksista ja pelkäsivät niistä pahaa. Ne lähettivät viisi sotalaivaa saartamaan uudestaan Norfolkia sekä silmälläpitämään _Merrimac’ia_. Heidän laivansa olivat kaikki kauniita tyyppejä puisten purjefrekattien viimeiseltä kaudelta, ja oli niissä yhteensä yli 150 tykkiä ja lähes 2,000 miestä. Vahvin joukosta oli tuonnottaisesta Norfolkin tappiosta pelastunut linjalaiva _Cumberland_. Mutta puulaivojen päivät olivat jo luetut, vaikka niitä olisi kuinka urheasti puolustettu uuden ajan rautakylkistä merihirviötä vastaan; ja epäilemättä arvasivat niiden upseerit jo edeltäpäin taistelun toivottomaksi, kun Merrimac sukelsi meren helmasta näkyviin merisotien historiassa ikimuistettavana maaliskuun 8 päivänä 1862, vanavedessään muutamia pieniä vanhempityylisiä sotalaivoja.
Oli kaunis ja kirkas kevätaamu. _Merrimac'ia_ ei oltu vielä odotettu, sillä pohjois-valtain frekatit makasivat ankkurissa ja niiden merimiehet kuivasivat vaatteitaan mastojen väliin viritetyillä köysillä. Päällikkölaiva _Cumberland_ oli kiinnitetty vain yhdellä ankkurilla, ja sen purjeet lepattivat irrallaan kuivamassa, kun siltä puoli 1 aikaan päivällä huomattiin vihollisen läheneminen. Silloin joutuivat purjeet nopeasti ylös ja koko miehistö varustamaan laivaa taisteluun — "miehistö niin uljas kuin konsanaan on polkenut sotalaivan kantta", kirjoitti eräs sen pelastuneista upseereista jälkeenpäin, "joka ei ainakaan antautuisi koskaan ja joka, jos sillä olisi ollut parempi liikevoima kuin purjeet, olisi pahoin löylyttänyt _Merrimac’ia_ patteriensa kirpeällä voimalla ja lujalla päätöksellään voittaa taistelu". Tilaisuus uljuutensa näyttämiseen sillä oli, ja sitä se näyttikin häviöön ja kuoloon saakka.
_Merrimac_ alotti taistelun hiukan ennen klo 4:jää, päästäen kokokyljen laukauksen pohjoisvaltain _Congress_-laivaa kohti ja vastaanottaen siltä samallaisen tervehdyksen, jonka luodit kuitenkin kilpistyivät sen kyljistä niinkuin rakeet peltikatolta. Sitte se kääntyi hitaasti _Cumberland’ia_ vastaan, aikoen lävistää sen suipolla rautakeulallaan ja samalla pippuroiden keulatykillään perikatoon jo edeltäkäsin tuomittua laivaa. Kuulasateen toisensa jälkeen se lähetti uhriinsa surmaten sen miehistöä, kun sitävastoin _Cumberland_ voi tuskin vastata kertaakaan, sillä tuulta ei ollut sen vertaa, että se olisi voinut kääntyä ampuma-asentoon. Hätkähtämättä seisoivat sen miehet tykkiensä ääressä, vaikka vihollisen luodit ruhjoivat naapureita viereltä.
Liehuvin lipuin merenpohjaan.
Tätä epätasaista ampumista kesti noin neljännestunnin, kunnes _Merrimac_ läheni nopeasti _Cumberland’ia_ ja vierelle tultuaan iski terävän keulansa sen ylähangan kylkeen vesirajan alle. Tuon tehtyään se ei aluksi kyennyt irroittautumaan vihollisestaan, joka kallistui lävistetylle kyljelleen, kunnes vesi huuhteli etukantta. "Jos etukannen upseeri _Cumberland_'lla olisi säilyttänyt mielenmalttinsa ja laskettanut etuankkurin, olisi uppoava alus kaatunut matalamman _Merrimac'in_ kannelle ja painanut senkin pohjaan rautaisessa syleilyssä." Vihdoin pääsi _Merrimac_ irti uhristaan ja ampui vielä kolme kokokyljen laukausta peräkanaa siihen aivan läheltä; mutta muuta seurausta ei niistä juuri ollut, kuin että sen oma lipputanko katkesi täräyksestä ja etelävaltioiden värit putosivat alas, ilman että yksikään sen miehistä uskalsi mennä niitä uudelleen pystyttämään, ja alus sai käydä taistelun loppuun vain pieni merkkiviiva ilmassa liehuen. Vihdoin kohosi vesi _Cumberland’in_ ankkurikannelle, jolle oli ladottu vieriviereen haavoittuneita, jotka päästivät kauheita huutoja. "Antaudutteko?" huusi _Merrimac'in_ kapteeni Buchanan. "Emme ikinä. Tahdomme mennä pohjaan liehuvin lipuin", kuului vastaus. Sen kuultuaan julma vihollinen ampui uuden yhteislaukauksen ja puski vielä kerran keulansa uppoavan kylkeen — tarpeeton vaiva! _Cumberland’in_ kansi oli täynnä kuolleita ja kuolevia, mutta sen verestä tahrautuneet tykit jatkoivat toivotonta ampumista, kunnes tämä laivan yhä enemmän kallistuessa kävi mahdottomaksi. Vielä samana hetkenä, jolloin alus peittyi kokonaan veden alle, kuultiin viimeinen laukaus. Perä nousi korkealle ja lippu liehui yhä maston kärjessä, kun miehet saivat käskyn pelastaa itsensä miten taisivat. 120 miestä meni pohjaan laivan mukana; mutta mastonhuippu jäi näkyviin ja lippu liehui taistelun loppuun saakka sitä puolustaneiden sankarien haudalla.
Samalla tapaa suoriutui rautahirviö voittajana kolmesta muustakin vastustajastaan. _Congress_ ammuttiin tuleen, ja 40 sen veneisiin pelastuneista miehistä joutui etelän pienempäin alusten vangiksi. _St. Lawrence_ ja _Roanoake_ pääsivät pahoin runneltuina rannikolla olevan Fort Monroe-linnoituksen tykkien turviin. Viimeisen jälellä olevan _Minnesotan_ tahtoi Merrimac mieluummin valloittaa kuin tuhota. Se vetäytyi sen vuoksi puolentoista kilometrin päähän vastustajastaan ja pommitti sitä iltaan saakka, tehden laivan taistelukyvyttömäksi. Pimeän tullessa _Merrimac_, tyytyväisenä iltapäivän urakkaan, höyrysi satamapaikkaansa ja jätti rannalle ajautuneen _Minnesotan_ armoihin huomiseksi, jolloin palaisi korjaamaan sen. "Sanomattoman nöyryytyksen ja katkeruuden tunne vallitsi tuona lauvantai-iltana Fort Monroessa", kirjoitti eräs senaikainen Baltimoren sanomalehti. "Ei voinut epäilläkään, etteikö rautahirviö puhdistaisi koko reittiä meidän laivoistamme, hävittäisi kaikki rannikon varastopaikat ja kauppahuoneet, ajaisi kaikki joukkomme linnoituksen turviin ja pitäisi näillä vesillä isännyyttä miten suuria puulaivastoja vastaan hyvänsä, joita hallituksemme saattaisi tänne lähettää."
Kostaja saapuu.
Mutta osat vaihtuivat aivan kohta. Pohjoisvaltioiden hallitus oli samanaikaisesti nyt tuhotun saartolaivaston lähettämisen kera julistanut palkintokilpailun paraista suunnitelmista Merrimac'in veroisen panssarialuksen rakentamiseksi, jonka piti olla valmiina ennen kolmen kuukauden kulumista. Useita suunnitelmia lunastettiin rakennettaviksi, mutta tunnetuimmaksi niistä tuli potkurin keksijän, ruotsalais-amerikkalaisen John Ericsonin piirustama ja rakentama tornilaiva _Monitor_. Tämä valmistui aivan sanan mukaan yhdennellätoista hetkellä ja höyrysi kiivainta vauhtiaan taistelukentälle, jonne ennätti vielä klo 9 tienoissa samana iltana.
Se oli sangen hullunkurisen eikä juuri peljättävän näköinen kummitus — vielä oudompi solakoihin laivamuotoihin ja hoikkiin mastoihin tottuneen merimiessilmän nähdä kuin taitekatto-kansinen _Merrimac_. Se kulki niin matalalla vedessä, että vesi huuhtoi kannen yli, ja olisi muuten näyttänyt jonkinlaiselta lautalta tai laivanhylyltä, jollei keskikannella olisi kohonnut pyöreä rautatorni, keulassa pieni perämiehenkoppi ja perän puolella vähäpätöinen savupiippu. Vasta laivaan noustua tuli huomaamaan sen todellisen voiman. Sen enintä osaa suojasi 12 1/2 sm. vahvuinen panssarikerros, ja sillä oli itse asiassa kaksi ulkorunkoa, joista alempi teki 51° kulman kohtisuoraa keskusviivaa vastaan. Rakentajat uskoivat, etteivät tykinluodit voisi tehdä mitään tälle alemmalle rungolle sen suuren kaltevuuden takia, vaan liukuisivat kylkeä pitkin alas veteen. Keskellä oleva torni — 3 metriä korkea, 7 m. avara sekä kauttaaltaan yli 20 sm. ja ampuma-aukkojen kohdalta lähes 28 sm. vahvuinen rautalieriö — kääntyi höyryvoimalla akselinsa ympäri. Kun sen kaksi järeätä 28 sm. tykkiä vedettiin taapäin ladattaviksi, lankesi itsestään heilurintapainen rautakilpi peittämään aukkoja. Laivan peräsin ja potkuri sijaitsivat tietysti silmän näkemättömissä ja kuulan kantamattomissa.
Verta verrallakin.
Nyt oli etelän miesten vuoro ällistyä. Kun _Merrimac_ huomenissa saapui eiliselle voittotantereelle valtaamaan turvatonta _Minnesota_'a, kohtasi se paikalla kumman vartijan. Molemmat hirviöt kiertelivät ja haistelivat toisiaan ensin hyvän rupeaman niinkuin vieraat koirat, näyttämättä oikein tietävän mitä tehdä vastustajalle. Ensimmäisen laukauksensa ampui _Monitor_ n. 100 metrin päästä, ja koko raivoisan pommituksen ajan vaihteli välimatka vain 50-200 metriin. Jännittävää näytelmää voitiin paljaalla silmällä seurata Monroe-linnoituksesta, jonka vallit ja muurit silloin arvaa kuhisseen katsojia. _Monitor’illa_ oli käytettävänään kaksi tykkiä vastustajan toisen kokokyljen kahdeksaa vastaan, niin että se sai aina 3-4 luotia jokaista itse lähettämäänsä kohti, mutta sitä ahkerammin se viskoi omiaan.
Huomatessaan että vastapuoli oli peljättävämpi kuin miltä se näytti, yritti _Merrimac_ törmätä täydellä vauhdilla sen kylkeen upottaakseen sen, niinkuin edellisenä päivänä _Cumberland’in_, mutta _Monitorin_ suurempi nopeus ja ripeämpi liikkuvaisuus auttoi sitä vikkelästi väistymään ja kääntymään. Kerran onnistui _Merrimac’in_ tavata sitä keulallaan melkein keskilaivaan, mutta vain huomatakseen, että tuo pahus oli yhtä kova sen puskurille kuin kuulillekin — se kierähti ympäri kuin hyrrä ja lähetti uuden mahtavan terästervehdyksen hyökkääjän kylkeen.
_Monitorin_s upseerit saivat nyt suurempaa luottamusta alukseensa eivätkä enää ampuneet umpimähkään. "Tästä alkaen", kirjoittaa eräs silminnäkijä, "taistelu kehittyi mitä jännittävämmäksi näytelmäksi. _Monitor_ kierteli kiertämistään vastustajansa ympäri, tutkiskellen sen kupeita, etsien niissä heikkoja kohtia ja säästäen kylmäverisesti tultaan, kunnes tapasi sellaisen ynnä oikean ampumamatkan, jolloin se kohta rupesi kokeilemaan kuumilla tervehdyksillään. Sillä tapaa _Merrimac_ sai kolme luotia... eikä yksikään niistä kimmahtanut takaisin, vaan näytti leikkaavan tiensä läpi raudan ja puun syvälle aluksen uumeniin." Heti kolmannen ammuksen jälkeen _Merrimac_ arveli saaneensa tarpeekseen ja höyrysi tiehensä minkä höyrypannunsa myönsi.
Pikku _Monitor_ oli vahvemman panssarinsa ja väkevämpien tykkiensä avulla siinä määrässä osottanut etevämmyytensä paljon isomman vastustajansa rinnalla, ettei tämä enää koko sodan kuluessa saanut mitään mainittavaa toimeen. Pohjoisvaltiot rakensivat _Monitor'in_ mallin mukaan kohta koko joukon tornilaivoja, jotka rannikko- ja saartosodassa auttoivat niiden aseita. Aavalla merellä sen sijaan etelän nopeat, aseistetut kaapparilaivat tekivät pahaa tuhoa niiden kauppahaahdille.
XII LUKU
Merten valtiaat.
Kilpailu panssari- ja tykkiseppien välillä: Panssarin kehittyminen; Panssaripeite; Panssaritornit; Asestus. — Torpeedot. — Mastot. — Sukelluslaivat.— Vesitasot. — Sotalaivaston taistelulajit.— "Dreadnought'in" rakenne: Puolustus; Hyökkäys; Ylhäällä ilmassa; Kannen alla.
Uudenaikaisen panssaroidun sotalaivan tulikasteesta saakka, josta edellisessä luvussa on puhuttu, alkoi herkeämätön kilpailu panssarinvalmistajain ja tykinvalajain välillä. Edelliset pyrkivät tekemään laivojen rautavyön niin vahvaksi, ettei minkään tykin luoti kykenisi puhkaisemaan sitä; jälkimmäisten pyrintö kävi tietysti vastakkaiseen suuntaan. Ja kun toisten saavuttama menestys aina kannusti toisia aikaansaamaan vielä parempia ja masentavampia tuloksia, niin arvaa että kilpailun täytyi muodostua päättymättömäksi. Rajan pani vasta laivan kyky kannattaa raskasta rautaturkkiaan ja jykevää tykistöään sekä vaara sen purjehdus- ja liikuttamiskyvyn heikkenemisestä, mikä ei tietysti myöskään saanut tulla kysymykseen.
Panssarin kehittyminen.
Ensimmäiset panssarit olivat, kuten edellä kerrottu, rautatienkiskoja ja takorautaisia vanteita, jotka naulattiin kiinni puiseen laivanrunkoon. Kun sitten puualusten asemasta ruvettiin rakentamaan rauta- ja teräslaivoja, kiinnitettiin sisemmän ohuen kylkilevyn päälle puukerros, johon vuorostaan naulattiin valurautalevyjä. Mutta kun nämä osottautuivat kestämättömiksi senaikaisten järeiden rihlatykkien ammuksille, ruvettiin yhdistämään panssarilevyjä kahdesta erilaisesta rautakerroksesta: ulompi kovasta raudasta ja sittemmin teräksestä, sisempi pehmeästä raudasta. Jos teräskerros osittain murskautuikin ammunnasta, esti sitkeä sisäkerros kuitenkin panssarivyötä rakoilemasta. Myöhemmin huomattiin, että puhdas teräs oli yhtä hyvää panssariksi kuin tuollaiset yhdistelmälevyt; ja viimein keksittiin keino sekoittaa valuteräkseen joku määrä nikkeliä, joten, saatua "nikkeli-terästä" oli opittu erilaisilla menettelyillä sitkistämään ja karkaisemaan.
Panssaripeite.
Alkuaan varustettiin ainoastaan sotalaivan kyljet vesirajaa myöten panssaripeitteellä. Mutta kun ylhäältä putoilevat pommit läpäisivät helposti ohuen kansilevyn ja hävittämällä laivan arimman ja tärkeimmän osan, koneiston, tekivät sen liikekyvyttömäksi, ruvettiin 1870-luvun puolivälissä alukset varustamaan myöskin vaakasuoralla panssarisuojuksella, n.s. panssarikannella. Koska kuitenkin ylen raskas panssarikuormitus uhkasi upottaa laivan, täytyi rajoittua kattamaan ainoastaan sen vedenpäällinen keskiosa, jossa sijaitsevat höyrykattilat ja -koneet, ampumatarvevarastot y.m., kaikkein vahvimmalla panssaripeitteellä. Keulaan ja perään mennessä ohenee panssari, ja veden alla ei taas lujinkaan kantavuuden sallima panssari kykenisi estämään torpeedon tai miinan tuottamaa tuhoa; mutta sitä koetetaan mikäli mahdollista rajoittaa kaksoispohjalla ja vedenpitävillä laipioilla. Näiden pitää taata laivalle sellainen kantavuus, että se pysyy uimasillaan, vaikka keula- ja peräpuolet olisivat rikkiammutut ja panssari-kansi olisi veden alla.
Panssaritornit.
Jo ensimmäiset sodassa koetellut panssarialukset _Merrimac_ ja _Monitor_ edustivat niitä kahta suuntaa, joiden välillä uudenaikaisten sotalaivojen rakennus on heilunut. Edellinen muoto oli suoranaista perintöä vanhemmista puisista sotalaivoista, joissa tykit olivat sijoitetut pitkin kylkiä suojattuihin lokeroihin eli "kasematteihin" (nimitys lainattu maalinnoitusten ampumasuojuksista). Monitorissa jälleen tykit sijaitsivat erittäin vahvassa, akselinsa ympäri pyörivässä panssaritornissa. Niiden luku täytyi rajoittaa kahteen, mutta menestystä yhteisammunnan tehoisuudessa korvasi tykkien erinomainen järeys.
Tämä muoto on sitten vähitellen työntänyt tieltään kasemattilaivat (hyvän käsityksen saa näistä XVII luvussa kuvatuista venäläisistä sotalaivoista). Ranskassa ja Italiassa kokeiltiin asettamalla tykit kiinteän tornin yläreunalle syvennyksiin, niinkuin linnoituksissa etuvarustuksen harjalle ("barbette"-torni); ylöspäin on torni suojattu panssarikuvulla. Lopuksi yhdistettiin kiinteä ja kiertävä muoto siten, että torni rakennettiin kahdesta osasta; alempi on kiintonainen ja suojelee tykinalusten (lavetin) alaosaa ynnä liikuttamiskoneistoa, ylempi osa kiertää höyry- tahi vesi-painevoimalla yht'aikaisesti sen sisältämien tykkien kera. Tornit sijaitsevat keulassa ja perässä, kaikkein uusimmissa taistelulaivoissa ("yli-Dreadnought'eissa") kahdessa kerroksessa päällekkäin; joskus myöskin molemmilla sivuilla siten asetettuina, etteivät ole ammuttaessa toistensa tiellä. Uudempina aikoina on ruvettu jälleen yhdistämään torni- ja kasemattijärjestelmää, jonka kautta ampuminen saa suuremman yhtenäisyyden ja tehokkuuden ("kokokyljen" laukaukset).
Asestus.
Niinkuin koko sodankäynnissä vastapuolen tuhoaminen on pääasia ja itsepuolustus jää toiseen sijaan, ovat kaikkein jykevimmätkin panssarihirviöt itse teossa vain mahtavien tulikitojen kuljetus- ja suojelusaseita. Sellaista panssaripeitettä ei ole vielä kyetty luomaan, joka kestäisi hyvästi osuneen uudenaikaisen jättiläispommin räjähdystä, puhumattakaan vedenalaisen torpeedon ja miinan tuottamasta hiipivästä hävityksestä.
Yhtärinnan panssarin kehittämisen kanssa edistyi tykinvahnistuskin 19. vuosisadan puolivälistä alkaen. Tykinputkeen sovitettiin kiväärinpiippujen rihlaus, jonka kautta luoti tuli akselinsa ympäri pyörivään liikkeeseen ja kantoi varmemmasti. Jokseenkin samoihin aikoihin ruvettiin tykit tekemään takaa ladattaviksi. Tärkein muutos kuitenkin oli, että entisten pronssi- ja rautaputkien asemasta opittiin Kruppin menetelmää seuraten valmistamaan tykkejä valuteräksestä. Jättimäinen nikkeliteräsmöhkäle taotaan vesipaineen liikuttamilla 10,000 tonnin voimaisilla puristimilla pyöreäksi mahtavaksi kangeksi, viedään sitten sorviin saamaan putkireijän ja sileän pinnan ja päällystetään viimein "mantteleilla", joiden luku ja vahvuus kasvaa peräänpäin mennessä.
Sen jälkeen kuin savuton ruuti keksittiin, on tykkien koko ja teho kasvanut suunnattomasti — vaikkei sentään rajattomiin saakka, sillä ponnahduksen taapäin sysäävä voima ei saa olla niin suuri, että se aiheuttaa laivalle itselleen vahinkoa (siksipä kaikkein suurimmat tykit ovatkin kiinteälle alustalle asetettuja rannikonpuolustusaseita). Nykyisen suursodan aattona olivat silloin rakennetut "Dreadnought"-malliset taistelulaivat varustetut 35 sm (aukon läpimittaa silmälläpitäen) tornitykeillä, joiden ammukset, "kapsäkit", voivat tuottaa tuhoa yli 3 peninkulman päähän. Mutta niitäkin mahtavampia hävitysaseita on luotu vielä uutukaisemmille "yli-Dreadnought'eille", joiden asestukseen kuuluu 37,5 sm tykkejä ja mahdollisesti vieläkin kookkaampia, joita on laivassa kerrallaan paljon useampia kuin edellisissä oli vähäväkisimpiä.
Torpeedot.
Aivan käänteentekevän merkityksen sai merisodassa torpeedon keksiminen. Se on hoikan sukkulan muotoinen, moniaan metrin pituinen hävitysase, joka on täytetty etuosassaan 300 kilolla pumpuliruutia ja kärjessään varustettu sytytysvehkeellä sekä saatuaan alkuvauhdin torpeedotykistä kulkee peräosassa olevan puristetun ilmankoneiston ja potkurin avulla suurella nopeudella hävitettävää sotalaivaa kohti. Ne iskevät uhriinsa vesirajan alla olevaan panssaroimattomaan tai heikkopanssariseen osaan ja tuhoavat sen ehdottomasti. Torpeedoja ammutaan erityisesti pienistä, mutta tavattoman nopeakulkuisista aluksista, torpeedoveneistä; mutta torpeedotykkejä käytetään myöskin isommissa sotalaivoissa, risteilijöissä ja taistelulaivoissakin sekä miltei yksinomaisena aseena viime aikojen uusimmissa hävitysaseissa, sukellusaluksissa. Ne sijaitsevat sekä kannella, jolloin niitä voi ohjata mihin suuntaan tahansa, että vesirajan alla keulassa ja perässä olevissa aukoissa.
Torpeedon hävittävää tehoa on ison sotalaivan hyvin vaikea välttää. Päivän aikaan voi niitä ampuvan aluksen huomata jo etäältä ja tuhota sen pikatykin laukauksilla; mutta pimeässä, kun vaaniva vihollinen lähestyy peitetyin valoin ja kipinänsammuttajin, käy se miltei mahdottomaksi — puhumattakaan sukelluslaivan aina yhtä salaperäisestä ilmestymisestä. Taistelulaivoja ja isoja risteilijöitä koetetaan varjella torpeedoverkoilla, kannattimista pitkin sivuja riippuvilla tiheäsilmäisillä teräslankaverkoilla; mutta nekin puhkaisee torpeedon kärkeen keksitty erityinen saksilaite, eikä niitä voi vauhdin hidastuttamisen takia pitää ylhäällä muuten kuin lepoasennossa tahi verkalleen kuljettaessa.
Jo venäläis-japanilainen sota, jossa pääasiallinen hävitystyö suoritettiin miinojen ja torpeedojen avulla (ks. XVII lukua), antoi merivalloille perin vakavaa miettimisen aihetta. Kannattiko lainkaan enää rakentaa ja ylläpitää pian vanhentuvia, kymmeniä miljoonia maksavia panssarilaivoja, kun sellaisen voi tuollainen pikkunen, suhteellisesti huokeahintainen hävityskone tuhota aivan kädenkäänteessä. Ja yhä musertavampia lisätodistuksia on antanut äskeinen suursota, jossa varsinkin Saksa on torpeedoja ampuvasta sukelluslaivastostaan luonut miltei vastustamattoman aseen. Toiselta puolen on painavilla syillä huomautettu, että isot taistelulaivastot ovat sittekin tarpeen pienempien sota-alusten sekä merenkulun ja kaupan suojaksi. Jolleivät torpeedoveneet ja sukellusalukset avoimella merellä pääsisi isojen laivojen turviin, olisivat ne vuorostaan aivan avuttomia.
Mastot.
Kun purjeet 1890-luvun lopulla sotalaivoissa joutuivat kokonaan pois käytännöstä, tuli mastoille uusia toimia. Niihin sijoitettiin väkevävoimaisia valonheittäjäkoneita, joilla pimeän aikaan tähystetään ympäristössä vaanivien vihollislaivain liikkeitä; nopeaan ampuvia konetykkejä, joilla tuhoa uhkaavat torpeedo- ja sukellusalukset upotetaan; tähystystorneja ennen käytetyn tynnyrin sijasta sekä nimenomaan tulentarkistusasema, josta erityisen nerokkaan laitteen, n.s. välimatkanlöytäjän avulla määritellään ammuttavan esineen etäisyys ja tarkistetaan ammunnan sattuvaisuus. Sellaisen "silmän" tultua rikkiammutuksi suuri sotalaiva käy pitemmillä ampumamatkoilla jokseenkin avuttomaksi vihollista vastaan. Sen lisäksi kannattavat mastonhuiput vaakasuorasti ja vinosti kulkevia metallilankoja, jotka vastaanottavat kipinäsähkötyskoneen eetterin halki lähettämiä sanomia. Ilman tällaisia laitteita ei nykyään ole enää juuri mikään merilaiva.
Mastot ovat sotalaivoissa vahvasta teräksestä ja ontot, sillä niiden sisäpuolitse tapahtuu ylösnousu ja ampumavarojen kuljetus ylös märssytorniin. Amerikan Yhdysvaltain isoissa taistelulaivoissa on otettu käytäntöön omituiset häkkimäiset, pientä Eiffel-tornia muistuttavat mastot, joille vihollisammuksen ei arvella kykenevän tekevän niin musertavaa tuhoa kuin tavalliselle yhdestä kappaleesta valetulle teräsmastolle.
Sukelluslaivat.
Näistä uudenaikaisista meritursaista on jo edellä ollut puhetta.
Ajatus vedenalaisesta hävitysaseesta on elänyt ihmisaivoissa jo ikivanhoista ajoista asti; Aleksanteri Suuren kerrotaan sellaisia käyttäneen, keskiajalla niillä ammuttiin vedessäkin palavaa "kreikkalaista tulta", ja ensimmäisen höyrylaivan rakentajan Fultonin nerokas pää oli sommitellut käsivoimin pyöritettävällä rattaalla käytettävän _Nautilus_'en, jolla hän kokeili jommoisellakin menestyksellä ja jota hän turhaan tarjoskeli Napoleonille.
Viime vuosikymmeninä on rinnakkain keksitty useampia malleja, joista amerikalaisen _Hollandin_ suunnittelema on ollut perustana enimmille nykyisille sukelluslaivoille. Ne ovat verrattain pienikokoisia, muutaman kymmenen tai sadan tonnin kantoisia, sukkulan tai sikaarin muotoisia aluksia ohuesta teräksestä. Keulassa ja perässä on säiliöitä, jotka voidaan täyttää vedellä aukaisemalla pohjaläpät ja siten vajottaa alus pinnan alle aina satakunta metriä syvälle. Syvyyteen menoa ja pintaan nousua ohjataan tasapainoperäsimillä, jotka sijaitsevat potkurin ja pituussuuntaperäsimen ohella aluksen perässä. Pitkin sen kylkiä ovat puristetunilman-säiliöt, joita paitsi syvyydessä ei voisi hengittää ja joiden avulla laiva myöskin kevyemmän vaurion satuttua voidaan kohottaa jälleen pintaan.
Laivan sisus on täynnä koneita, niin että miehistö parahiksi pääsee liikkumaan. Vedenpinnalla kuljettaessa käyttää alusta kaasumoottorit ja veden sisällä sähkömoottorit; edellisessä tapauksessa nopeus saattaa nousta 20 solmuväliin ja jälkimmäisessä 12 solmuväliin. Keskustassa sijaitsee myöskin jättihyrrä eli gyroskopi, joka pitää alusta tasapainossa.
Kannella ei näe muuta kuin panssariteräksisen tähystystornin, pienen, suppilon tapaisen laskuaukon sisään- ja uloskulkua varten sekä pari hoikkaa putkea. Toinen on venttiilitorvi ilmanpuhdistamista varten, toinen aluksen "silmä" eli periskopi, jonka kärjessä olevat parabolin tai prisman muotoiset linssit luovat vedenpinnasta kuvan alhaalle olevalle tähystyspöydälle. Se onkin sukelluslaivan arin kohta, jonka rikkiammuttua alus saa pinnan alla ollessaan tulla toimeen pelkän kompassin avulla. Jos alus tulee tykkänään hävitetyksi, on sen miehistölle keksitty pelastuskeinoksi sukeltajankypärin tapainen päähine, joka siihen liittyvän vedenpitävän kumivaipan avulla nostaa miehen veden pintaan.
Asestuksena on 4-8 kpl. Whitehead-torpeedoja ynnä niiden ampumaputki, joka lähettää noita surmansukkuloita 35 solmuvälin nopeudella aina 1-2 km. päähän. Tornissa voi myöskin olla konetykki, jopa 20 sm. pikatykkikin, joka veden alle mennessä lasketaan kannen alle. Torpeedo ja sukelluslaiva ovatkin hyvin samannäköisiä.
Äskeisen suursodan aikana kehittivät varsinkin saksalaiset suunnattomasti sukelluslaivastoaan Englannin rannikoiden saartamiseksi ja sen panssarijättiläisten hävittämiseksi. Kun heidän omasta merentakaisesta laivaliikkeestään oli tullut tyyten loppu, rakensivat he suuria, aina 2,000 tonnin kantoisia vedenalla kulkevia kauppalaivojakin, joista ainakin yhden onnistui kulkea Atlantin poikki edestakaisin.
Vesitasot.
Myöskin ilmasodan taisteluaseet ovat viime suursodassa tulleet hyökkäysvälineiksi meritaisteluissa. Esim. Pohjanmeren taistelussa (ks. XVII lukua), joka oli suurin ja tuhoisin sen aikana käydyistä, ottivat nimenomaan saksalaisten taholta ilmalaivat, lentokoneet ja vesitasot osaa lopputaisteluun, viskellen pommeja vihollislaivoihin. Ilmapuolustusta varten ovat sotalaivat nykyään varustetut pystyyn ja ympärinsä sivuille käännettävillä pikatykeillä; ja myöskin sangen monet, yksinpä uudet isot sukelluslaivatkin, kiskoilla ja telineillä, joilta vesitasot voivat pyrähtää lentoon. Tällainen alus kiitää pienen kanootin tapaisilla jalustoilla vedessä miltei yhtä nopeasti kuin ilmassakin.
Sotalaivaston taistelulajit.
Merivaltojen sotalaivastot sisältävät mikä enemmän mikä vähemmän täydellisesti eri taistelulajeja eli laivaryhmiä, jotka kokonsa, asestuksensa ja nopeutensa perusteella jakautuvat seuraavasti:
_Taistelulaivat_, jotka vastaavat entisten aikojen linjalaivoja. Niiden rakenteessa on pyrkimyksenä yhdistää panssarin suurin mahdollinen vahvuus ja kaikkein järein asestus. Ne edustavat sotalaivastossa vahvanyrkkistä voimaa, joka iskee vastustajaa kauvimpaa, useimmin ja tuntuvammin. Nykyistä maailmansotaa varten ja vieläpä sen kestäessäkin ovat kilpailevat vallat luoneet aivan uuden tyypin, "_Dreadnought_'it" (saanut nimensä ensimmäisestä senmallisesta englantilaisesta aluksesta, joka valmistui v. 1906; nimi merkitsee = Älä pelkää mitään!), josta sitten on kehitetty vielä kummempia hirviöitä, "yli-Dreadnought'eja". Sellainen laiva sisältää entisten neljän 30 sm tornitykin asemasta kokonaista 10-12 35, jopa 37 1/2 sm tykkiä, jotka voi kääntää molemmille sivuille antamaan viholliselle musertavia "kokokyljen" laukauksia. Pienempiä tykkejä niissä ei juuri käytetäkään. Sen sijaan että taistelulaivat aikaisemmin olivat suhteellisesti hidaskulkuisia, on näihin uusimpiin aluksiin sovellettu risteilijäin nopea vauhti vaihtamalla mäntähöyrykoneet höyryturbiineihin ja kivihiili raakaöljyyn eli naftaan. Tämän kautta saadaan nopeus 25 solmuväliksi. Tällainen alus tykkineen kaikkineen maksaa yli 50 milj. markkaa.
_Risteilijöillä_ on päävaatimuksena nopeus. Aluksi niiltä sen saavuttamiseksi hylättiin panssarivyö kokonaan ja asestus oli hyvin kevyt; kivihiilelle oli saatava tilaa ja laivalle varattava kantavuutta niin paljon kuin suinkin; ja ainoana suojana oli 5 sm vahvuinen panssarikansi (siitä nimitys "panssarikansiristeilijä"). Nykyään ei sellaisia enää juuri rakenneta, ja vanhemmat luetaan risteilijäin kolmanteen luokkaan. 1890-luvun alusta ruvettiin sitten rakentamaan panssaroituja risteilijöitä, jotka ovat samalla säilyttäneet nopeakulkuisuutensa; ja aivan useimmat "Dreadnought"-risteilijät ovat itse asiassa nopeakulkuisia taistelulaivoja, sillä entisen kevyen asestuksen sijasta ne kantavat 35 sm tykkejä. Ne kulkevat 28 solmuvälin nopeudella (52 km tunnissa) ja kuluttavat sellaisella vauhdilla 500 tonnia hiiliä ja 120 tonnia öljyä päivässä. Moinen kilpajuoksija maksaa sekin täydessä kunnossa 47 ja puoli milj. markkaa. — Toisen ja kolmannen luokan risteilijät ovat varustetut panssarikannella, mutta eivät panssarivyöllä, samoin vahvalla suojalla koneita ja tykkejä varten sekä ohjaustorneilla. Yhdessä jykevät taistelulaivat ja risteilijät muodostavat _ison taistelulaivaston_.
Jos uusimmanmallisen panssarilaivan "taisteluarvo" lasketaan 100 prosentiksi, on panssariristeilijän vastaava arvo n. 70 %. Vielä paljon pienempi taisteluarvo on _pienemmällä taistelulaivastolla_, jonka muodostavat n.s. _scoutit, torpeedonhävittäjät_ ja _torpeedo-alukset_ sekä _sukelluslaivat_. Kolme ensimmäistä aselajia ovat nopeakulkuisimmat kaikista aluksista, sillä ne voivat tehdä aina 38 solmuväliä tunnissa (70 km; siis meikäläisen pikajunan vauhti). Niiden tehtävänä merisodassa on etsiä ja hätyyttää vihollislaivastoa, kierrellä häiriten sen ympärillä taistelun aikana, ajaa pakenevia aluksia takaa ja koettaa upottaa niitä torpeedoillaan. Siis samanlainen toimi kuin ratsuväellä on maasodassa.
_Rannikkopuolustusta_ varten käytetään taistelulaivastosta hyljättyjä vanhentuneita panssarilaivoja ja risteilijöitä, tornilaivoja, tykkiveneitä, "uivia pattereja" j.n.e.
_Apulaivaston_ muodostavat sodan sattuessa suuret pikahöyrylaivat, joiden omistajayhtiöt sentakia nauttivat rauhan aikana hallitustensa kannatusta. Ne varustetaan tällöin kevyillä pikatykeillä ja toimivat apuristeilijöinä (vieressä kuvatun _Mauretania_’n sisarlaivan _Lusitania'n_ upotti sen johdosta saksalainen sukelluslaiva Irlannin merellä), sotaväen kuljetuslaivoina, sairaala-aluksina j.n.e.
"DREADNOUGHT'IN" RAKENNE.
Puolustus.
Uudenaikainen sotalaiva on oikea tekniikan ihmetyö. Ollen joka tuumaltaan parhaasta teräksestä rakennettu peittää sen rungon keulasta perään, pääkannesta vesirajan alapuolelle karkaistusta nikkeliteräksestä valettu panssarivyö, joka keskilaivalla on 27,5 sm vahva ja ohenee keulaan mennessä 15 sm ja perään mennessä 10 sm vahvuiseksi, painaa n. 5,000 tonnia ja maksaa 3,000 mk. tonni. Tässä Kruppin menetelmän mukaan karkaistussa panssarissa on saavutettu maksimi lujuuden ja sitkeyden sekä minimi ohuuden ja hienouden suhteen teräksenvalmistuksessa. 15 sm vahvuinen levy voittaa lujuudessa sen lähes puoli metriä paksun takorautapanssarin, jolla sotalaivat puoli vuosisataa sitten varustettiin.
Panssarivyön lisäksi tulee panssarikansi, joka uudenaikaisessa taistelulaivassa ja risteilijässä peittää aluksen koko pituuden ja leveyden, jakaen sen itse asiassa aivan vesirajan yläpuolella kahteen päällekkäin olevaan osaan ja suojellen sen elimellisiä osia ylhäältä putoavien pommien hävitykseltä. Joissakin kaikkein isoimmissa laivoissa on näitä kansia kaksikin päällekkäin. Vahvuus vaihtelee niin, että se kevyissä risteilijöissä on 2,5 sm. ja taistelulaivoissa 15 sm. Lisäksi ovat kylkien suojana hiilisäiliöt, jotka ovat sovitetut niin, että ne täytettyinä vahvistavat melkoisesti panssarivyön tukevuutta. Pohja jälleen on kaksinkertainen, niin että torpeedon murskattua ulkopuolisen pohjalevyn voi sisäpuolinen säilyä ehjänä ja estää veden tunkeutumista laivan sisustaan.
Hyökkäys.
Kannelle noustua kiintyy huomio luonnollisesti laivan "hyökkäävään voimaan", kymmeneen panssaritorneistaan jylhästi tuijottavaan teräshirviöön. Ei mikään entinen laiva ole kantanut niin monta yhtä suurta tykkiä kannellaan; siitäpä onkin "Dreadnought'eilla" toinenkin nimitys: "Pelkkien isojen tykkien alus". Niiden 37,5 tai 35 sm läpimittaiset rihlakidat syöksevät n. 350 kg painoisia pommeja lähes 1,000 m nopeudella sekunnissa ja niin hirvittävällä voimalla, että ne voivat enemmän kuin kolmen kilometrin päässä puhkaista 1 metrin vahvuisen takorautakappaleen.
Panssaritorniin ei kannelta vie yhtään ovea, vaan on ensin laskeuduttava kannen alle ja sitten ryömittävä jälleen ylös tuohon terästupaan, jonka seinät ovat rakennetut 27,5 sm vahvuisesta karaistusta valuteräksestä. Päätä ihan pyörryttää, kun himmeässä valaistuksessa katselee epälukuisia vipusimia, kampeja, rattaita, torvia ja suppiloita, joiden avulla jättimäisiä tulikitoja käden painamalla, jopa sormen koskettamalla syötetään ja liikutellaan tornineen päivineen. Käyttövoimana on sähkö ja vesipaine. Pommeja, melkein miehen vahvuisia ja puolikuntaisen pojan pituisia, jotka ovat ladatut savuttomalla ruudilla, pidetään aina varastossa 80 kutakin 10 tykkiä varten. Kupujen päällä ja märssytorneissa on pienempiä 10 sm pikatykkejä, joilla mahtava alus puolustautuu pahimpia vihollisiaan torpeedoaluksia ja sukelluslaivoja vastaan ja jotka lennättävät minuutissa 15 lähes 12 kg painoista ammusta.
Muita puolustusaseita torpeedoja vastaan ovat valtavat valonheittäjät mastoissa ja komentosilloilla, jotka metrin läpimittaisista heijastuspeileistään luovat häikäisevän valopyrstön lähes 2 km päähän, sekä vahvoissa puomeissa pitkin laivansivuja riippuvat teräslankaverkot. Mutta eipä jättiläinen halveksu itsekään moisten kavalien murha-aseiden käyttämistä. Syvällä sen pohjalla vesirajan alapuolella on neljä torpeedoputkea valmiina lähettämään vihollista vastaan noita 15,000 mk maksavia kuolemankaloja.
Ylhäällä ilmassa.
Konehuoneiden ja mahtavien höyryturbiinien kuvauksen jätämme seuraavaan lukuun, jossa on puhetta pikahöyrylaivojen sisäisestä rakenteesta, sillä liikkeellepaneva koneisto on jokseenkin samallainen sekä sodan että rauhan tarkoituksia palvelevissa jättiläisaluksissa. Sen sijaan on syytä luoda silmäys ylös märssyyn, missä suuren sotalaivan aivot toimivat. Siellä, järeän ja onton kolmihaaraisen teräsmaston (joita "yli-Dreadnought’tissa" on vain yksi) jatkokohdassa on pieni, tähystysaukoilla varustettu panssaritorni 30 metriä kannen yläpuolella. Pitkin maston teräsputkia nousee tiheä sikermä hyvin suojattuja sähköjohtolankoja ylös pienoiseen koneeseen, joka paljon tarkemmin kuin ihmissilmä ja suunnattomasti terävämmin kuin ihmisaivot laskee etäisyyden epäilyksenalaiseksi tahi viholliseksi tunnettuun esineeseen. Ja sieltä sitten heikko sähkökuiskaus ilmaisee välimatkan, panee potkurit jyskyttämään, määrää kulun suunnan ja vauhdin, kohottaa satojen kilojen painoiset ammukset tulikitoihin ja lennättää ne tekemään surmantyötään.
Alempana, aivan komentosillan yläpuolella sijaitsevassa tähystystornissa, joka sekin on suojattu vahvalla panssarilla, seisovat laivan kapteeni ja purjehdusta komentavat upseerit koko taistelun ajan pysyen siellä vielä silloinkin, kun laiva rikkiammuttuna uppoaa ja muu miehistö viime hetkessä, saa käskyn: "Pelastukoon ken voi!" Sieltä ei Japanin mainio amiraali Togo hievahtanut juuri milloinkaan kaukaisen Idän merisodan aikana; ja epäilemättä hän sai tätä herkeämätöntä valppauttaan etupäässä kiittää siitä, että sai niin perinpohjin tuhotuksi vihollisen koko merivoiman. Muistammehan kuinka venäläiset upseerit, amiraali Makaroffia ja muita harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, viettivät enimmän aikansa huolettomina ruoka- ja juomapöydän ääressä.
Kannen alla.
Jylhän alastomasta ja pelottavasta ulkonäöstään huolimatta kätkee uiva linnoitus teräksisten muuriensa sisälle iloisen ja vilkkaan ihmisvilinän ynnä verrattain hauskasti sisustettuja asuntoja ja oleskelupaikkoja 7-8 sadalle asukkaalleen. Tuo 170 metriä pitkä, keskikohdaltaan 27 m leveä ja emäpuusta yläkanteen laskettuna yli 13 m korkea sotalaiva on itse asiassa pikkuruinen kaupunki — mutta pelkkien reippaiden, tarmokkaiden ja enimmäkseen paraassa iässään olevien miesten asuma kaupunki, jossa jokaisella asukkaalla on tarkoin määritellyt ja hänestä riippuvat tehtävät. Ylimmäinen isäntä, laivan itsevaltias herra ja keisari on kapteeni, joka yksinäisessä majesteetissaan asuu hauskoissa hyteissä komentosillan alla ja jonka sana on järkähtämätön kohtalo laivalle, sen puolisatamiljoonaiselle raha-arvolle ja tuhatlukua lähentelevälle väestölle. Häntä lähinnä arvossa on komendantti, jonka tehtävät ovat melkein yhtä lukemattomat kuin tähdet taivaalla, alkaen kannen lakaisuttamisesta aina koko laivan miehistön ja ison tykistön ampumaharjotuksiin. Sitten seuraa muu päällystö epälukuisissa arvo- ja virkavuosiasteissa: purjehdusta johtavat upseerit vanhimmasta luutnantista nuorimpaan aliluutnanttiin, tykkiväen ja käsiaseita käyttävän keveän merijalkaväen upseerit. Sotilaspäällystön ja miehistön välillä on edelleen suuri joukko ammattiväkeä, jota hyvällä syyllä on sanottu "laivaston selkärangaksi" — keski-ikäisiä miehiä, jotka kaiken ikänsä ovat kehittyneet ammatissaan ja ylenneet arvossa yksistään kelpo palveluksen eikä virkatutkintojen nojalla, valittuja kykyjä sähkö-, höyry- ja vesipainevoiman alalla. Ja lopuksi seuraa kuutisensataa iloista tykkiniekkaa, meripoikaa ja sotilasta, jotka tottelevat pursimiehen, "puosun", pillin ääntä ja nauttivat neljästi päivässä valkolakkisten kokkien keittämää ja kurissa ja nuhteessa kernaasti kasvatettujen kokkipoikain esiinkantamaa kestitystä. Syvällä alakannen alla vihdoin on laivan sairaala — ei enää sellainen ahdas, tykkien ja kaiken muun rojun täyttämä nurkka, jommoisessa suuri merisankari Nelson heitti henkensä, vaan avara ja puhdas, antiseptisillä aineilla ja lääkkeillä hyvin varustettu suoja, jossa laivanlääkäri apulaisineen ja miespuolisine sairaanhoitajineen pitää komentoa.
Näin hyvin varustettuna voi "Dreadnought", kuuluipa se minkä kansallisuuden laivastoon hyvänsä, käydä kunnialla ansaitsemaan nimensä: "Älä pelkää mitään!"
XIII LUKU
Atlantin vinttikoirat.
Kauppalaivojen ryhmitys, rakenne ja kantavuus. — Kilpailu Atlantilla. — Atlantin jättiläiskyntäjät. — Valtamerilaivalla: Lähtö satamasta; Konehuoneissa; Kannet; Köyhät ja rikkaat matkustajat; Elämä yläkansilla; Tulo uuteen maailmaan.
Kauppalaivojen ryhmitys, rakenne ja kantavuus.
Suuressa valtamerisatamassa on koolla kauppalaivaa kaikenlaista, sekä siromastoisia purjealuksia että noki-pilviä tupruttavia höyrylaivoja. Jälkimmäisten joukossa erottaa mahtavia pikahöyrylaivoja, mukavia posti- eli "paketti"-laivoja ja jykeviä, hidaskulkuisia lastilaivoja; puhumattakaan jättimäisistä höyrylautoista, jotka välistä kuljettavat kokonaisia rautatiejunia (kuten esim. Ruotsin ja Saksan välillä Trelleborgista Sassnitziin), sivakoista kalastushöyryistä ja pikkuruisista mutta väkevistä hinaajapursista, jotka merellä toimittavat höyryveturin virkaa.
Nykyään ovat laivat rakennetut enimmäkseen teräksestä, sillä ne tulevat sen kautta 15-20 prosenttia keveämmiksi rautalaivoja ja säästävät siten kantavuudestaan enemmän tilaa lastille. Rautalaivat taas ovat 25-30 pros. keveämmät kuin samankokoiset puulaivat. Lisäksi tulee molempien edellisten suurempi kestävyys puulaivoihin verraten. Sotalaivoissa ei tietysti säästö lastin hyväksi tule kysymykseen, mutta sen sijaan lisäytynyt hyökkäys- ja puolustusvoima, nopeus ja toimintapiiri. Kantavuuden tulee kannattavaisuuden takia olla suurin lastilaivoissa, joissa suurin mahdollinen tila varataan lastille; paljon enemmän mukavuutta tarjoo matkustajille postilaiva; ja pikahöyryssä on luokkamatkustajille varattu tilaa ja mukavuuksia yhtä paljon kuin kovan maakamaran jättiläishotellissa, mutta nopean kulun ja valtavien turbiinikoneiden takia tarvitaan matkalla erittäin paljon polttoainetta. Sotalaivoissa ei mukavuudesta ole puhettakaan; kantavuuden niissä syö raskas panssarikerros ja aseistus, ja polttoaineensa saa se tarpeen mukaan reitin varrella olevilta hiiliasemilta tai mukana seuraavista hiilenkuljetuslaivoista. Vertailun vuoksi mainitsemme suurten pikahöyryjen ja taistelulaivojen kantavuuden erilaisen jakautumisen. Edellisten kantavuudesta tulee suunnilleen 50 pros. laivanrungon painolle, 22-25 pros. koneiden osalle, 20-21 hiilivarastolle, 4-7 pros. lastille ja matkustajille. Sotalaivan kantavuudesta taas tulee 30-40 pros. rungon osaksi, 20-38 pros. panssaripeitteelle, 5-10 pros. aseistukselle, 11-15% koneille, 5-9 hiilivarastolle ja 5-6 pros. ampumatarpeiden, muiden varustusten ja miehistön osaksi. Nykypäiväin höyrylaivoja ei muuten enää voisikaan rakentaa puusta, sillä missään ei kasva puita, jotka soveltuisivat niiden muotoihin ja pituussaumoihin, kun terästä sen sijaan voi takoa, valaa ja puristaa kaikkiin muotoihin, joita sellaisten yksityisosat vaativat.
Kilpailu Atlantilla.
Kun amerikalainen siipi höyrylaiva Savannah v. 1819 teki historiallisen matkansa Atlantin poikki, tarvitsi se siihen lähes 19 vuorokautta, mikä sen ajan ihmisistä tuntui miltei uskomattomalta ennätykseltä. Ennen sadan vuoden kulumista tuosta merkkitapahtumasta käyttävät nopeimmat pikahöyrylaivat samaan matkaan vajaata 5 vuorokautta. Tämä tulos on etupäässä uusimman ajan keksimän höyryturbiinin ansiota.
1860-luvun ylpeys ja surkeus _Great Eastern_ monine ansioineen ja vikoineen on laudalta lyöty suuruus. Sen tuottama pettymys varoitti yritteliäitä laivanvarustajia pitkäksi aikaa rakennuttamasta niin isoja aluksia, vaikka kohta toiselta puolen sen aivan uudentyylinen rakennustapa oli käänteentekevä koko laivanrakennukselle. Mutta siirtolaisuuden Amerikaan 1880- ja 90-luvuilla lisäytyessä vallan tavattomasti ja uuden maailman taloudellisen edistyksen ja rikastumisen ottaessa samoihin aikoihin ennenkuulumattomia jätinharppauksia, vilkastui Atlantin liike yhtä mukaa. Vanhat valtameriyhtiöt lisäsivät pääomiaan, uusia samanlaisia syntyi kuin sieniä sateella; ja kaikki rupesivat kilvan rakentamaan ajanmukaisia, tilavia ja nopeakulkuisia aluksia tälle reitille. Amerikalainen raha söi ja sulatti yhteen useimmat Englannin vanhoista laivayhtiöistä, mutta niille nousivat ankariksi kilpailijoiksi saksalaiset, ennen kaikkea Hampurin-Amerikan ("Hapag") ja Bremenin "Pohjoissaksalaisen Lloydin" mahtavat valtamerilinjat. "Atlantin vinttikoiria", joiksi englantilainen sukkeluus nimittää nykyisiä jättimäisiä pikalaivoja, rakennettiin toinen toistaan suurempia ja nopeakulkuisempia kilvan Englannissa Harwichin ja Clyden, Saksassa etupäässä Stettinin telakoilla.
Kauvan olivat englantilaiset voitolla vanhana kokeneena laivanrakentajakansana, varsinkin sen jälkeen kuin heidän maanmiehensä Parsons 1890-luvun alulla oli keksinyt höyryturbiinin tavallisen mäntähöyrykoneen sijaan ja rakentamallaan pienoisella _Turbinia_-aluksella lyönyt loistavasti kaikki entiset nopeusennätykset (kulkien sillä lähes 34 solmuväliä tunnissa). Vanhan Cunard-linjan mahtavat turbiinialukset _Mauretania_ ja _Lusitania_ (upotettu nykyisessä sodassa Irlannin merellä) voittivat sisustuksen ylellisyydessä ja nimenomaan nopeakulkuisuudessa siihenastiset rohkeimmatkin unelmat. Niiden turbiinikoneet kykenivät kehittämään aina 70,000 hevosvoimaa, pyörien ympäri yli 200 kertaa minuutissa, käyttäen kolmea potkuria ja antaen aluksille 25 1/2 solmuvälin nopeuden tunnissa. Niiden pituus oli yli 240 metriä, leveys lähes 27 m ja kulkusyvyys yli 10 m, kantavuus 38,000 tonnia. Niiden rinnalla jäivät varjoon saksalaisten mallikelpoiset suurlaivat _Amerika_ ja _Fürst Bismarck_.
Atlantin jättiläiskyntäjät.
Nopeusennätys oli täten saavutettu, jonka verralle ei myöhemmilläkään valtamerilaivoilla ole kyetty pääsemään. Sillä niin kauvan kuin kivihiiliä yksinomaan tahi suuremmalta osalta (raakaöljyn rinnalla) on pakko käyttää polttoaineena, syövät turbiinikoneet niitä niin paljon, että vain sotalaivat — joiden liikuntakustannuksissa ei mikään merivalta säästele rahoja — kykenevät kantamaan moista kallishintaista rasitusta. Sen vuoksi pyrkimys alkoi käydä uuteen suuntaan: tyydyttiin vähempään nopeuteen, mutta sen sijaan ruvettiin rakentamaan vieläkin suurempia aluksia, jotta matkustajain ja lastin lisäytymisen takia laivojen kannattavaisuus kasvaisi. Ja tämä kävi päinsä yhdistämällä turbiini- ja mäntähöyrykonejärjestelmä.
Vuodet 1911 ja 1912 olivat merkkipylväitä laivanrakennuksen historiassa. Silloin näet lykättiin telakoilta neljä 50,000 tonnin kanteista jättiläislaivaa, saksalaiset Hampurin linjan _Europa_ ja _Imperator_ (Yhdysvaltain takavarikoimana suursodan aikana se on saanut nimekseen _Leviathan_.) ja englantilaiset Valkean tähden linjan _Titanic_ ja _Olympic_. Kooltaan ne olivat miltei yhtä suuret; mainitsemme vieressä kuvatun Europa’n mittasuhteet: pituus 270 metriä (siis 30 m vaille Eiffel-tornin korkeus), leveys 29 m ja korkeus 33 m. Ilman koneita on jättiläislaivan paino 34,000 tonnia. Matkustajia se kykenee ottamaan kokonaista 4,200, joiden lisäksi tulee 1,000-lukuinen miehistö- ja palveluskunta — siis tavallisen Suomen kaupungin väkiluku. Höyrykoneita on kaksi, jotka kumpikin synnyttävät 15,000 hv ja pyörittävät yli 7 m läpimittaisia potkureja; kolmatta, 5 m läpimittaista ja edellisten yläpuolelle sijoitettua potkuria käyttää 16,000 hv höyryturbiini. Höyry synnytetään 29 valtavassa kattilassa, jotka sijaitsevat kuudessa, vedenpitävillä väliseinillä toisistaan erotetussa osastossa. Nopeus on 21 solmuväliä, siis lähes 4 km vähempi kuin edellämainittujen turbiinialusten.
Tällaisella käyttökoneiden yhdistelmällä saavutetaan melkoista pienempi hiilenkulutus kuin pelkästään turbiineja käyttämällä. Tämä säästö merkitsee itse asiassa niin paljon, että nuo uudet jättiläislaivat, jotka voivat ottaa kolmanneksen enemmän lastia kuin niitä nopeammat turbiinilaivat, kuluttavat kullakin matkallaan kolmanneksen vähemmän kivihiiliä. Atlantin-matkan ero on tosin, sääsuhteista riippuen, 1-2 vuorokautta, mutta edellisten kannattavaisuus on sittekin melkoista suurempi.
Titanicin surullinen kohtalo sen ensimmäisellä koematkalla kerrotaan XV luvussa. Viime sodan aikana jäi ainakin toinen saksalaisista suurlaivoista takavarikkoon Yhdysvaltain satamaan. Saman kohtalon alaisiksi tahi pohjaan upotetuiksi kallisarvoisine lastineen ja joskus väkineenkin ovat saartosodassa joutuneet epälukuiset muut valtamerilaivat. Koko maapallon tonnisto on tämän sodan vaikutuksesta vähentynyt enemmällä kuin toisella puolella, huolimatta epätoivoisista ponnistuksista uusien rakentamiseksi. Mutta selvää on, että sodan päätyttyä kiireimmiten käydään luomaan uusia liikevälineitä hävitettyjen ja pilalle kulutettujen sijaan. Saksa varsinkin, jonka rauhanteossa täytyi luovuttaa vihollisilleen kaikki 1,600 tonnia suuremmat aluksensa, on pakotettu alkamaan aivan alusta.
VALTAMERILAIVALLA.
"Sininen Pekka".
Kun valtamerisatamassa olevan laivan etumastoon kohoaa lippu, joka on reunoilta sininen ja keskeltä valkoinen, merkitsee se muiden samalla kertaa ylösvedettyjen merkkilippujen joukossa ainoastaan kansainvälisen merkkiluettelon P-kirjainta; mutta yksin lepattaessaan on se merimieskielellä iloinen "Sininen Pekka" ja tietää, että laiva tällöin irroittaa hinausköytensä ja kääntää keulansa siniselle ulapalle.
Seuratkaammepa tuollaista matkaan lähtevää, vedessä uiskentelevaa kaupunkia ulos Liverpoolin tai Hampurin satamasta. Kapteeni ottaa ylhäällä komentosillalla vastaan alapäälliköidensä viimeiset ilmoitukset; koneenkäyttäjät lämmittäjineen panevat täyden höyryn koneisiin; perämiehet nostattavat keulassa ankkurit ja pitävät perässä vaaria, etteivät köydet sotkeudu potkureihin; luotsi kiipee kapteenin rinnalle komentosillalle. "Kaikki matkustajat laivaan" kajahtaa komennushuuto, ja kohta toinenkin: "Liikaväki maihin!" Hyvästijätöt, iloiset tai liikuttavat, toimitettua vedetään kaitanen porrassilta kannelle; kiinnitysköydet irroitetaan ja kiskotaan laivaan; kellot kilisevät ja vihellystorvi mylvii — ja kohtapa alkavat eteen ja kupeille valjastetut pienet hinaajat kiskoa jättiläistä tokkain eli varastosuojakaupungin piiristä ulos avoimelle merelle. Heti kun laiva on kääntänyt peräpuolensa rantaa kohti, laskeutuu "Sininen Pekka" alas mastonhuipusta. Sadat ja tuhannet nenäliinat liehuvat ja hatut huiskivat kansilta ja rannalta toisilleen, kunnes lähtevät ovat peittyneet taaksepäin tupruavaan sakeaan sauhupilveen. Luotsi johtaa peränpitoa hyvän matkaa ulapalle, kunnes laiva omin avuin ja höyryin alkaa taivalluksensa, jolloinka luotsi ja hinaajat palaavat satamaan auttamaan toisia aluksia matkaan.
Ylhän korkeana keinuu mahtava laiva Pohjanmeren laineilla. Kaksoispohjasta lähtien, joka on jaettu vedenpitäviin laipioihin ja on niin korkea, että mies mahtuu pohjain väliin seisomaan, kohoaa yhdeksän, isoimmissa yksitoista kantta eli huonekerrosta päällekkäin. Silmäys läpileikkauksesta saksalaisesta _Amerika_-laivasta antaa paremmin kuin pitkät selittelyt käsityksen siitä, mitä kaikkea näihin kansikerroksiin mahtuu. Itse runko on niin avara ja korkea, että entiset valtamerilaivat mahtuisivat uiskentelemaan vapaasti sen sisällä.
Konehuoneissa.
Alimpana pohjalla sijaitsevat konehuoneet, joissa valtaiset kattilat kiehuttavat vettä höyryksi menemään mäntä- ja turbiini-koneisiin. Kattilain lukumäärä on _Mauretania_-mallisissa turbiinilaivoissa 25 ja _Olympic_-mallisissa yhdistelmälaivoissa 29, ja tulisijojen luku lähenee 200:taa. Siellä työskentelevät sadat lämmittäjät eri vuoroilla nokisina ja todentotta "hiki hatussa", vaikkei heillä enimmäkseen ole hattua eikä paitaakaan päällään.
Turbiinin etuina mäntäkoneiden rinnalla on ensiksikin sen käynnin äänettömyys ja tärähtelemättömyys, joka on niin täydellinen, että laivan kulkiessa täydellä höyryllä ja turbiinin tehdessä aina 700 pyörähdystä minuutissa, tärähtelyä ei tunne ensinkään, kun laskee kätensä kansilieriölle. Koneenkäyttäjien — "insinöörien", kuten heitä englanninkielellä nimitetään — työskentely on aivan vaaratonta, sillä ei mitään edestakaisin heiluvia tankoja ole olemassa eikä ympäripyöriviä koneosia näkyvissä. Lisäksi turbiini yksinkertaisine alustoineen ottaa 2-5 kertaa pienemmän tilan kuin mäntäkone ja säästää sen kautta paljon alaa lastille ja polttoaineille. Viimeaikoina on kivihiilen rinnalla ruvettu kattiloita lämmittämään myöskin raakaöljyllä eli naftalla, joka myöskin osaltaan ottaa melkoista vähemmän tilaa kuin hiilet. Lopuksi käy höyryturbiini paljon suuremmalla pyörähdysluvulla kuin mäntäkone, joten sen voi rakentaa paljon pienemmän, keveämmän ja huokeamman, mutta kumminkin saavuttaa sillä saman työtehon. Ja kun siinä ei ole ollenkaan mitään toisiaan vastaan hankaavia ja liukuvia osia, säästyy sen öljyämisessäkin melkoinen työ ja kustannus. Pitkävartisten vipusimien ja kampien asemesta ohjataan ja hallitaan koneita sievemmin käytettävillä pyörävehkeillä. Turbiinin käyttämä potkuri viskaa veden suoraan taapäin, mäntäkoneen käyttämä ikäänkuin poimuttelevana, punottuna köytenä.
Kannet.
Konehuoneista ylöspäin kulkiessa tullaan lastin, ruokavarojen ja polttoaineiden ynnä raittiin- ja lämmitysveden säilytysosastoon. Ensinmainitut on sovitettu laivan kyljille tarkoin ilman- ja vedenpitäviin kammioihin, niin että ne yhdeltä puolen ovat mahdollisimman tarkoin varjellut tulenvaaralta ja toiselta puolen vahvistavat osaltaan kylkilevyjä ja ulkoapäin tulevan törmäyksen sattuessa ottavat sen vastaan ja heikontavat sen voimaa. Tavaralastia ei pika- ja postihöyryihin oteta paljoa, mutta sen sijaan enemmän ruokavaroja. Ajateltakoonpahan vain, mitkä mahtavat vuoret niitä oikein tarvitaankaan, kun viitisentuhatta ihmistä elää lähes viikon päivät moisella matkalla koko ajan "talon ruoassa". Se olisi sama, kuin jos tavallisen Suomen kaupungin asukkaat löisivät kimsunsa ja kamsunsa kokoon ja muuttaisivat viikoksi asumaan johonkin jättiläishotelliin, jossa ilman torikaupan ja tavaranhankkijain apua tarjottaisiin heille 3-4 kelpo ateriaa päivässä sekä välipalaa ja virkistyksiä mielen mukaan. Mutta jatkakaamme tarkastustamme.
Välikannella sijaitsevat III luokassa kulkevain siirtolaisten y.m. vähempivaraisten matkustajain avarat yhteiset makuusuojat ja ruokailuhuoneet — kumminkin siten, että perheet ovat erotetut naimattomista ja poikamiehet neitosista. Sitten seuraavat kerroksittain alikannella II luokan hytit, iso uima-allas suihkukylpyineen, keittiöt; pääkannella ja yläkannella laivan koko leveyden yli ulottuvat ruokasalit ja upeat I luokan hytit — saksalaisissa laivoissa m.m. erityiset "keisarihuoneet" ylhäisiä matkustajia ynnä virallisia kutsuvieraita varten. Kävelykansia on päällekkäin 3-4, ylimpänä aurinkokansi. Kierrettyään yhden sellaisen kaksikin kertaa ympäri tietää tehneensä kilometrin mittaisen kävelymatkan. Niiden tasalla sijaitsevat seurustelu-, tupakka-, konsertti-, naisten- ja lukusalongit; ja yhdellä tai kahdella ylimmällä kävelykannella, jonne merenaaltoilu ei pääse koskaan vettä räiskyttämään, on kaikkein rikkaimpia matkustajia varten n.s. valta- eli loistohuoneet, joihin piletti maksaa useita tuhansia markkoja.
Köyhät ja rikkaat matkustajat
Raamatun mukaan on rikkaan vaikea päästä taivaan valtakuntaan; mutta aivan mahdotonta on köyhän välikannenmatkustajan Atlantinlaivalla päästä rikkaiden valtakuntaan, s.o. kävelykansille ja muihin luokkamatkustajain mukavuuksiin. Siinä kohdin on laivalaki rautaisen ankara. Silloin kun he eivät ole sullotut vieriviereen kerroksittain yleneville makuulavereilleen tahi aterioi ruokailusuojissaan, saavat he nauttia raitista ilmaa — jos merikivulta kykenevät — etukannella, johon sentään helähtelee rikkaiden ruoka- ja konserttisalongista kuuluvan laivaorkesterin säveleitä. Väririkas onkin kuva tällaisen jättiläislaivan etukansielämästä. Siirtolaisten joukossa tapaa jokaista Europan kansallisuutta, mutta slaavilaiset, juutalaiset ja italialaiset ovat kumminkin valtaosana. Mikä perempänä matkustaville on aivan pian ohimenevä liike- tai huvimatka, merkitsee heille käännettä koko elämässä, matkaa vapaiden valtio- ja yhteiskuntaolojen ja rajattomien työmahdollisuuksien luvattuun maahan — niin ainakin heidän omissa ajatuksissaan. Kohtelu, siisteys ja ruoka-järjestys on nykyisissä upeissa jättiläislaivoissa mallikelpoinen, verrattuna 80- ja 90-lukujen siirtolaislaivoihin, joissa komento kaikessa kurjuudessaan melkein muistutti oloja edellisten vuosisatojen orjalaivoissa. Ravintoa jaetaan runsaasti jokaiselle, ja laivamiehet pitävät ahkerasti heidän oleskelusuojiaan puhtaina meritautisten ja muuten siivottomain matkatoverien iletyksistä.
Joka tapauksessa kuvittelee siirtyvänsä Danten manalasta ylös paratiisiin, kun kurkistaa varakkaampien matkustajain puolelle. II luokassa sovitetaan 6-8 matkustajaa samaan makuuhyttiin, I luokassa 2-4; ja ravintojärjestys ja muut mukavuudet ovat molemmissa jokseenkin samat. Aamukahvi tai -tee voileipineen, puolinen lämpimine ruokineen, iltapäivätee, päivällinen monine ruokalajineen ja illallispala kylmine leikkeleineen ynnä maitoannoksineen kuuluvat matkalipun hintaan. Tuoretta leipää leivotaan laivassa joka päivä, juomavettä — ruokapöydässä Amerikassa niin suosittua jäävettä — saa mielinmäärin. Olut ja viini on itsensä kustannettava, ken niitä haluaa, paitsi sairaustapauksissa, jolloin laivanlääkärin määräyksestä viiniä ja etelänhedelmiä tarjotaan laivan puolesta. Kala- ja mätivoileipiä jakavat edeskäyvät samoin ilmaiseksi merikivun lievennykseksi. Välipalaa, erikoisannoksia ja virvokkeita saa eri maksusta tilata ja nauttia yläkerroksissa sijaitsevassa annosruokalassa, joka upeudessa vetää vertoja minkä hyvänsä maahotellin kahvilasalille.
Merikivusta on jo mainittu. Sepä onkin valtamerenmatkustajan pahin vihollinen ja säästää laivayhtiöltä melkoisesti ruokavarojen menekkiä. Se aiheutuu meren aaltoilemisesta ja laivan vaappumisesta, eikä sitä voi millään lääkkeillä estää eikä parantaa. Kenellä on roteva ruumiinrakennus ja varsinkin terve vatsa, se kärsii siitä vähemmin. Tottumus on myöskin tässä toinen luonto, niin että ammattimerimiehet eivät siitä paljon tiedä. Viimeisten 10-15 vuoden kuluessa, kun vakavakäyntisiä jättiläislaivoja on rakennettu valtamerireiteille, sanotaankin tämän merenkauhun menettäneen puolet voimastaan. Taudin erikoistunnustuksena on, ettei nautittu ruoka pysy lainkaan sisässä, ja kalvavasta nälästä huolimatta jo pelkkä ruoan näkeminen ja ajatteleminenkin alkaa ylöttää. Makuulla on pakostakin oltava, vaikkei silloinkaan löydä mistään asennosta lepoa eikä lievennystä. Vahvan shampanjan nauttiminen pitäisi kumminkin olla hyväksi, mutta ei muiden väkijuomien. Ylhäällä kannella ollessa on vältettävä katsomasta mastonhuippuihin ja muihin huojuviin laivan osiin ja sen sijaan vain jäykästi tuijoteltava ylös taivaalle tai kauvas merelle. Suolaiset voileivät ovat myöskin vahvistukseksi.
Elämä yläkansilla.
Harvat raukat sentään jaksavat pitää merikipua koko matkan, jollei pitkittyviä tuulisia säitä satu. Useimmat virkistyvät siitä parin ensi vuorokauden potemisen jälkeen ja hoippuvat kalpeina kärsimyksen haamuina jälleen ihmisten ilmoille kävelykansien mukaviin lepotuoleihin tai — mikä vielä parempi — ruokasaliin, ottamaan takaisin menettämiänsä ruokailuetuja. Pitkissä, lumivalkein liinoin katetuissa pöydissä saattaa istua 700:kin ihmistä yhdellä haavaa, laivan kapteeni kunniapaikalla ja arvokkaimmat matkustajat hänen ympärillään, toisten odottaessa vuoroansa toiskertaisen tarjoilun tapahtuessa. Aterian kuluessa soittelee laivan orkesteri ylhäällä lehterillä.
Ateriani väliajoilla nautitaan raittiista, suolaisesta meri-ilmasta kävelykansilla, jotka ovat niin leveät, että niillä voi harjottaa ajanvietteeksi monenmoisia leikkejä ja urheiluja. Miespuolinen yleisö viihtyy kernaasti tupakkasalongissa tarinoimassa ja korttia lyömässä, naiset omassa erityissalongissaan. Toiset istuvat runsaskirjastoisessa lukusalongissa, toiset taas pistäytyvät vaihteen vuoksi katselemassa välikansimatkustajain kirjavaa päiväelämää.
Kaikenlaisia muitakin mukavuuksia on tarjolla, jotta maantuntu ei unohtuisi matkustajilta. Avara uima-allas suihkeineen tarjoo mieluista virkistystä ruumiille. Sieltä päästyä sopii poiketa parturitupaan ajattamaan leukansa sileäksi ja saamaan hajuvesisuihkeen nenäliinaansa. Sievästä kukkaismyymälästä voi ostaa kukan napinläpeen ja kokonaisen kimpun jollekin naistuttavalle. Verkkopallonlyöjillä on tennishallinsa ja lapsilla leikkisalinsa, joissa käy ilo ja elämä yhtä vilkas kuin konsanaan maankamaralla. Eräissä uusimmissa laivoissa painetaan omassa pienoiskirjapainossa jokapäiväinen sanomalehtikin, joka sisältää päivänuutuuksia laivaelämästä, lokikirjan itsessään kuivia mutta mielenkiinnolla seurattuja salaisuuksia sekä todella tuoreita tietoja vanhan ja uuden mantereen valtio- ja pörssielämästä, jotka laivan kipinäsähkötyksen teräslangat sieppaavat rannikkoasemilta tahi ohikulkevista aluksista.
Illan tullen päivällisen syötyä suuressa ruokasalissa raivataan pöydät ja tuolit peremmälle ja avara suoja muutetaan tanssisaliksi, jossa hännyshelmaherrat ja avokaulanaiset pyörivät uusimpien muotitanssien tahdissa. Säännöllisesti toimeenpannaan joka matkalla myöskin hyväntekeväisyyskonsertti, jossa joukkoon sattuneet ammattitaiteilijat esiintyvät ja jonka pääsymaksut tulevat laivamiehistön ja erinäisten puutteessa olevien välikansimatkustajien hyväksi. Pimeän tullen muuttavat monet tuhannet sähkölamput kaikkialla yön valoisaksi päiväksi. Komean näyn tarjoo vastaantulevalle laivalle tällainen uiva kaupunki, joka lukemattomista akkunoistaan valoa säteillen kyntää järkkymättömän varmana valtameren aavaa ulappaa.
Tulo uuteen maailmaan.
Sivuutettua New Foundlandin tasalla sijaitsevan vaarallisen jäävuorivyöhykkeen, jossa Titanic ja epälukuiset pienemmät alukset ovat tavanneet tuhonsa, alkaa Amerikan "maantuntu" vaikuttaa. Avarana kuin valtameri aukee laivankeulan eteen New Yorkin kanavan suu. Kohta pilkottaa Long Islandin matala, keltainen hietarannikko oikealla kädellä ja Majakkasaaren vilkkuvalkea suoraan edessä. Monilukuisia pieniä höyryjä vilisee selällä, välittäen liikettä uuden maailman pääkaupungin ja rannoilla sijaitsevien huvilakylpyläkaupunkien välillä, ja jolloinkin porhaltaa vastaan samallainen jättialus matkalla Europaan. Sandy Hookin kohdalla hiljentää tuleva laiva vauhtiaan saapuessaan kapeaan, ankkuripoijujen saartamaan kanavaan; ja silloin alkaa etäällä häämöttää eriskummallinen, häikäisevän kirkas vuorirykelmä. Kuljettua kahden, maailman järeimmillä rannikonpuolustustykeillä varustetun linnoituksen välistä seurataan New Jerseyn kaunista, lukemattomain huvilain kattamaa rantaa, kunnes saavutaan Hudson-virralle, joka yhdessä Itävirran kanssa kaartaa varsinaista New Yorkia Manhattan-saarellaan. Nyt leviää silmäin eteen maailman ihmeellisin satamapanorama — tuo merkillinen, valkeana kajastava vuorirykelmä irtautuukin joukoksi erillisiä, huikean korkeita rakennuksia. Ne ovat New Yorkin kuuluisia "pilvenpiirtäjiä", teräksestä ja marmorista rakennettuja monikymmenkerroksisia jättiläistaloja.
Kun laivalla ei ole "Keltaista Jaakkoa" (keltaisen-mustaa koleera- tai ruttolippua) mastossaan, pääsevät matkustajat sivuuttamaan ikävän karanteeniaseman. Mutta tullista he eivät yhtä helposti selviydy, jo kanavan suulle tullessa ovat he varustaneet matkalaukkunsa ja -arkkunsa käsille ja ottaneet kalleutensa laivan tulen- ja tiirikankestävästä aarreholvista; niin että kun pikku tullipursilla vastaan kiirehtivät "publikaanit" nousevat niitä nuuskimaan, käy toimitus nopeasti ja tottuneesti. Tullipetosta yritetään mielellään, sillä Yhdysvallat asettavat maahantuoduille ylellisyystavaroille erittäin korkeat tullimaksut.
Tämän viimeisen kiirastulen läpikäytyä pääsevät luokkamatkustajat vapaasti maihin, mutta III luokan siirtolaiset ahdetaan kuin lammaskatras Ellis-saaren pelolla odotellulle vastaanottoasemalle. Siellä tutkitaan kansallisuus, terveys, rahavarat, perhesuhteet ja työnsaannin mahdollisuus. "Setä Jonatan" (Yhdysvaltain pilanimi) ei enää otakaan uusia tulokkaita yhtä mieluisesti vastaan kuin 1880- ja 90-luvuilla. Maihinpääsyehtoja siirtolaisille on tiukentamistaan tiukennettu, ja monesti saavat näitä kuljettaneet yhtiöt palauttaa laivanlastittain takaisin sellaisia matkustajia, jotka eivät täytä kaikkia ankaria vaatimuksia. Mutta myöskin kaikkea mahdollista apua ja neuvoa annetaan hyväksytyille siirtolaisille, varsinkin mitä majapaikkoihin ja matkan jatkumiseen tulee; ja erityisellä huolella koetetaan varoa, etteivät he joutuisi tunnottomien siirtolais-"runnarien" käsiin, jotka jo heti alussa ovat nostaneet tien pystyyn tuhansilta lännen kultalaan pyrkiviltä.
XIV LUKU
Tuli on irti!
Laivanpalot ennen ja nykyään. — _Höyrylaiva Österbottenin palo_: Pakokauhu; Pelastustyö. — Yleisiä tulipalonsyitä merellä.
Kamalampaa tilannetta ei juuri voi ajatellakaan kuin on niiden matkustajain kohtalo, joiden alus aavalla merellä syttyy palamaan. Räiskyvä tuli ja tukahuttava savu ympärillä, rannaton ulappa edessä; mahdottomuus saada apua muualta; sen kurin ja tottumuksen puute, joka saa laivan miehistön sentään säilyttämään kylmäverisyytensä — kaikki tuo nostattaa poloisissa mielettömän kauhun, jonka vallassa he kadottavat kaiken inhimillisen arvonsa ja syöksyvät joko sokeasti suinpäin perikatoon tahi taistelevat villipetoina onnettomuustoveriensa kanssa pienimmästäkin pelastuksen mahdollisuudesta. Nykyään ovat pelastuskeinot merilaivoissa sentään suunnattoman paljon monilukuisemmat ja täydellisemmät kuin vielä vain pari kolme vuosikymmentä takaperin. Puhumattakaan pelastusveneistä ja korkkivöistä on niissä automaattisesti suljettavat, ilmanpitävät ovet, joilla valkean voi rajoittaa syttymäkohtaan, aivan ensi silmänräpäyksessä toimivat hiilihapporuiskut, joilla sen saa tukahutetuksi jo alkuunsa j.n.e.
Kuvauksena hiukan varhaisemmasta laivanpalosta, jonka kamala muisto meillä elää vielä vanhemman polven keskuudessa, kerromme erästä suomalaista laivaa ja sen matkustajia kohdanneesta onnettomuudesta.
_Österbotten'in_ palo.
Torstaina elokuun 13 p. 1874 oli suomalainen höyrylaiva Österbotten, kapteeni O. Liljeqvist, matkalla Porista Ouluun. Se oli neljännestuntia sitten lähtenyt Reposaaren satamasta ja ennättänyt sen ulkopuolella sijaitsevan Kolmikulman karin taa, kun muuan matkustaja huomasi tulen päässeen irti eräissä kansilastina olevissa tervatuissa tappurapaaleissa, jotka suurimmaksi osaksi olivat ahdetut ratassuojien (Laiva kulki siipirattailla eikä potkurilla) väliin. Laivan asioitsijalle annettiin paikalla sana vaarasta ja hän huusi siitä kapteenille, joka oli tällöin komentosillalla ja kohta komensi miehistön toimittamaan ruiskuletkut käyttökuntoon. Tuli levisi kuitenkin niin sukkelaan, ettei näitä ennätetty edes kiertää kiinni pumppuihin, sillä vähemmässä kuin viidessä minuutissa oli koko keskikansi ilmiliekissä ja navakka tuuli edisti sen raivoa. Sen ohella oli kapteeni käskenyt kääntää laivan täyttä höyryä takaisin Reposaaren rantaan; mutta muutaman minuutin kuluttua pakottivat liekit sekä hänen että peränpitäjän poistumaan komentosillalta. Laiva kulki nyt tuulen ja aaltojen varassa, kunnes höyrykone tuntemattomasta syystä seisahtui ja ankkuri voitiin laskea. Täten saatiin palava alus sellaiseen asemaan, että edes osalla kantta voitiin vielä liikkua. Mutta kun se nyt vaappui kyljeltä toiselle suorasti kovaa luodetuulta kohti, ympäröivät liekit tykkänään peräpuolen, niin että salonki-matkustajain oli ylen työlästä nousta kannelle, vaikka onnettomuus sattui keskipäivällä, nim. klo puoli 2.
Pakokauhu.
Salongeissa istuttiin juuri päivällisellä, kun huuto kuului: "Tuli on irti!" Ruokavieraat, alun neljänäkymmentä, koettivat rynnätä ylös kannelle; ja kun kansimatkustajat, joita oli jokunen useampikin, olivat jo aivan suunniltaan säikähdyksestä, syntyi hirveä sekasorto ja meteli, jossa ei enää voitu kuulla mitään komentosanoja. Kapteeni oli käskenyt selvittää laivan kaikki veneet lähtökuntoon; mutta ennenkuin vielä ensimmäinenkään oli keritty laskea veteen, oli se jo täpösen täynnä ihmisiä, ja kun kiinnitysnuorat katkaistiin, kallistui se ja kaikki siinä istuvat paiskautuivat mereen.
Toinenkin vene täyttyi yhtä nopeasti — vaikka kapteeni ja eräs puukolla asestettu matruusi seisoivat vieressä vahtina ja koettivat hillitä joukkoa syöksymästä siihen — ennenkuin sitäkään oli ennätetty laskea alas. Se katkesi keskeltä kahtia ja siinä ohjain kävi samoin kuin edellisten. Tällöin paiskattiin myöskin kapteeni veteen. Molemmat toiset veneet saatiin lasketuiksi onnellisesti, mutta väkevä aaltoilu murskasi ne kohta laivankylkiä vastaan.
Mitä kamalin hämminki vallitsi nyt onnettomuuspaikalla. Hukkuvien parkunaan yhtyivät laivalla olevien hätähuudot, joiden nyt — itse savuun ja liekkeihin menehtymäisillään — tuli yrittää pelastaa meressä kamppailevia kohtalotovereitaan. Tuli takana ja aallot edessä, koettivat he pelastusrenkailla ja nuorilla auttaa niin monia kuin suinkin mahdollista, ja onnistuikin heidän pelastaa moniaita, niiden joukossa kapteeni. Mutta harvatpa sittekään olisivat jääneet henkiin, jollei viime tingassa olisi tullut apua toisaalta. Reposaaren satamassa olevalta norjalaiselta purjelaivalta Tellus oli sen kapteeni O. Thorssen huomannut onnettomuuden jo melkein alussa ja lähtenyt heti parin miehen kanssa kiirehtimään paikalle aluksensa purrella. Nämä reippaat ja uljaat miehet eivät säikkyneet laskea aivan kiinni palavan laivan kylkeen, vaikka heidän mastonhuippunsa ja purjeensa hiiltyivät, ja korjasivat aalloista kymmenen kuoleman kanssa kamppailevaa, joista kuusi sai kiittää heitä hengestään. Kapteeni Thorssen nousi sitten palavan laivan kannelle ja oli sen päällikölle suureksi avuksi tämän ylen tukalassa asemassa.
Pelastustyössä
sattui monia liikuttavia ja järisyttäviä kohtauksia. Purren tullessa laivan lähelle nähtiin erään äidin pieni lapsi käsivarrella riippuvan taivaan ja veden välillä, pidellen epätoivoisesti molemmin käsin kiinni laivanreunalta riippuvasta köydestä. Mitä suurimmalla ponnistuksella kiiruhtivat pelastajat auttamaan onnetonta. Äiti poloinen, jonka voimat olivat nähtävästi uupuneet, syöksyy alas veneeseen, mutta lapsi — viereen aaltoihin! Jotkut veteen pudonneista olivat suonenvedontapaisesti pureutuneet hampaineen tahi tarrautuneet kynsin niin tuimasti lähellä uiskenteleviin köysiin ja pelastusveneiden sirpaleisiin, jotta heistä tulvehti veri virtoina. Muuan, joka oli uiden koettanut pelastaa hukkuvaa äitiään, nostetaan tajuttomana veneeseen; ja muuan nainen koettaa epätoivoisesti pidellä sisartaan veneenlaidalla, kunnes sattuu kolhaisemaan päänsä laivan-kylkeen, pyörtyy ja käy kykenemättömäksi sen enempää auttamaan.
Kaksi hinaajalaivaa, _Azalea_ ja _Salama_, jotka olivat Reposaaren satamassa ja joiden oli määrä puolta tuntia myöhemmin lähteä kaupunkiin, eivät onneksi olleet vielä ennättäneet lähteä. Ensinmainittu oli parastaikaa hinaustyössä ja voi heti paikalla kiirehtää apuun; ja sen pikaista saapumista saatiin kiittää siitä, että niinkin paljon ihmisiä noin vaikeissa olosuhteissa tuli pelastetuksi. Nuorien ja keksien avulla hinautuivat niin monet kuin voivat palavan laivan perästä hinaaja-alukseen, joka myöskin korjasi vedestä osan niistä, jotka olivat säilyneet hengissä. Myöhemmin saapui Salama mukanaan sammutusvehkeitä ja proomuja pelastamaan lastia, josta ei kuitenkaan saatu enää mitään korjatuksi. Sitten hinattiin palava hylky Reposaaren salmeen luotsiaseman luo, missä se valaisi koko yön seudun kaamealla loimollaan, antaen kauvempana asuvienkin aavistaa mitä oli tapahtunut.
Tulen- ja vedenvaarasta korjatut, sekä elävät että kuolleet, koottiin vähitellen Reposaareen, jossa vallitsi koko yöntienoon sydäntäsärkevä valittelu — eikä vain haaksirikkoutuneiden keskuudessa, vaan myöskin seudun asukkaiden, jotka olivat ylen järkytetyt kaikesta näkemästään ja kuulemastaan surkeudesta. Harvoilla pelastetuista oli muuta kuin välttämättömimmät vaatekappaleet päällään, monella ei edes niitäkään, niin että melkein jokaiselle oli hankittava apua.
Kapteeni Liljeqvist lausui julki sydämmellisen kiitollisuutensa niinhyvin norjalaiselle kapteenille hänen miehekkäästä avustaan kuin kahdelle matkustajalle, saksalaiselle kauppamatkustajalle Lappelle ja eräälle oululaiselle oluenpanijalle, jotka olivat reippaasti toimineet onnettomuustoveriensa pelastamiseksi.
Surman omiksi joutuneiden joukossa mainitaan kolme palanutta, nim. rehtori Höckert Pietarsaaresta sekä _Österbotten’in_ koneenkäyttäjä Johansson ja lämmittäjä Bange. Molemmat jälkimmäiset olivat työvuorossa konehuoneessa ja kuolivat sankareina vartiopaikallaan. 13-14 henkeä hukkui, m.m. konsuli Malmin (tunnetun suurlahjoittajan) puoliso Pietarsaaresta, rouva Wallenius Oulusta ja laivan ravintoloitsijatar neiti Holmudd. Eräs äiti, jonka neljä lasta hukkui ja jonka nimestä ei saatu tietoa, kuoli yön kuluessa sen perheen luona Reposaaressa, joka oli ottanut hänet hoivaansa.
Syynä tulen irtipääsyyn oli muuan erääseen Kristiinankaupunkiin matkalla olevaan laivanmiehistöön kuuluva mies, joka huolimattomuudessaan oli viskannut palavan paperossin tervattujen tappurapaalien viereen. Muuna lastina oli jauhoja ja n. 120 laatikkoa tulitikkuja. Tuli levisi sellaisella vauhdilla, että muutamassa silmänräpäyksessä suurin osa kantta oli liekkien vallassa.
Reposaaressa kerättiin kohta raha-apua varattomimmille pelastuneista. Höyryl. _Aavasaksa_ Turusta lähetettiin heti tiedon sinne tultua noutamaan haaksirikkoisia sekä hinaamaan hiiltynyt ja savuava laivanhylky Reposaaren laivasiltaan.
Yleisiä tulipalonsyitä merellä.
Aivan samanlainen alku lienee ollut höyryl. _Bore I:n_ palolla Helsingin satamassa kesällä v. 1915, vaikka tämä laiva oli silloin satamassa ja tuli pääsi irti rannalla olevasta tavarasuojasta, jossa jotkut tupakoivat poikanulikat olivat samoin sytyttäneet tappurapaaleja tuleen.
Toisinaan ei tulipalon syynä tarvitse olla huolimaton tulenpitely, eikä edes sen tarvitse olla ihmisten tai koneiden aiheuttama, vaan lastin laadun ja sälytyksen. Palo-öljyä ja ruutiakin vaarallisempia tavaroita ovat kivihiili ja puuvilla. Eräänä vuonna hävisi tietymättömiin 32 Englannin satamista lähtenyttä hiililaivaa, joista täysin varmasti tiedetään kymmenen palaneen poroksi merenselällä, ja hyvällä syyllä voi päätellä useimpain toistenkin perineen saman kohtalon. Nimenomaan hieno kivihiilipöly on kuumetessaan erikoisen tulenarkaa; ja kun sitä ruvetaan vedellä valelemaan, syntyy miltei silmänräpäyksessä myrkyllistä kaasua, joka on tukahduttaa sammuttajat. Samoin on puuvillan laita. Jos sitä lastataan laivaan hiukankaan kosteana — sateen kastuttamana tai muuten — ja se sitten tiheään ahdettuna kuivaa ja joutuu lisäksi vielä koneiden lämmön ulottuviin, voi se syttyä aivan itsestään. (Puuvilla onkin erinomaisen herkkää palamaan; siitähän kemiallisin liuoksin valmistetaan pumpuliruutia, joka on äärettömän paljon voimakkaampaa kuin tavallinen musta ruuti.)
"Tulipalosta ja valkeanvaarasta, vedenhädästä ja pahasta äkillisestä kuolemasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!" oli vanhassa virsikirjassa rukous. Kaikki nuo peljättävät vaarat voivat uhata aivan yhdenaikaisesti, kun laiva syttyy merellä palamaan.
XV LUKU
Ihmelaivan perikato.
Titanicin mittasuhteet, varustukset ja mukavuudet. — _Kuoleman matka_: Huoleton alku; Langattoman lennättimen varoituksia; Yhteentörmäys jäävuoren kanssa; Ensi vaikutelma _Titanic'illa_; Pelastustoimiin ryhdytään; "Naiset ja lapset ensin!"; Hämminkiä ja hyvästijättöjä; Konehuoneissa; Kipinäsähkötyksen sankarit; "Lähemmäs Sua, Jumala..."; Pelastuvia ja hukkuvia.
Huhtik. 10 p. 1912 lähti Southamptonin satamasta Englannissa maailman isoin laiva — ihmelaiva, todellinen veden päällä uiskenteleva jättiläispalatsi. Tuo matka oli sen ensimmäinen, ja siitä tuli myöskin sen viimeinen, sillä viisi päivää myöhemmin sukelsi yön pimeydestä esiin kaamean valkoisena kuumottava jäävuori, joka leikkasi sen ylähangan kyljen puhki kuin saksi paperilevyn, ja Titanic useimpine tilapäisine asukkaineen oli kahden tunnin kuluessa vajonnut pohjaan 7 km syvyyteen.
Kuivilla numeroilla on usein salaperäinen viehätyksensä; ja vaikka jättiläislaivan mittasuhteita ilmaisevat numerot eivät kykene antamaan täydellistä käsitystä sen todellisesta koosta, mainitsemme ne tässä kuitenkin osottaaksemme, kuinka tuollainen valtamerenmammutti oli vain voimaton kääpiö alkeellisten luonnonvoimain käsissä.
Ihmelaivan mittasuhteet, varustukset ja mukavuudet.
Titanic oli 3-potkurinen laiva, lastikantavuudeltaan 46,328 bruttotonnia ja 21,831 nettotonnia. Sen pituus oli 284 metriä, suurin leveys lähes 31 m, rungon korkeus emäpuusta pääkanteen yli 21 m ja päällysrakennuksen korkeus lähes 20 m. Sen koneet kehittivät 50,000 hevosvoimaa. Rakentajat olivat vakuuttaneet laivan olevan uppoamattoman — olihan siinä 15 vedenpitävää laipiota, miltei koko leveyden yli ulottuva vedenpitävä kaksoispohja ja monia muita vedenpitäviä osastoja, joissa polttoainetta ja lämmitysvettä säilytettiin. Höyrykattilat sijaitsivat kuudessa erillisessä osastossa, joiden itsestään sulkeutuvat, ilmanpitävät panssariovet rajoittivat mahdollisimman paljon valkean ja räjähdyksen vaaraa. Alus oli varustettu kipinäsähkötyksellä, vedenalaisella hälytyslaitteella, sähkövalo- ja -voimajärjestelmillä. Puhelimet ja sähköttimet välittivät yhteyttä eri toimintaosastojen välillä. Sähköhissit kuljettivat lastia ja tarveaineita sekä matkustajia kannelta toiselle. Kaikki mahdolliset laitteet vedensyvyyden ja laivannopeuden määräämiseksi olivat olemassa; samoin hengenpelastuskojeet meriviraston vaatimusten mukaiset. (Tuhon sattuessa osottautui kuitenkin pelastusveneiden lukumäärä riittämättömäksi.) Matkustajille, joita tässä upeassa laivassa kuljetettiin vain korkeampiluokkaisia, oli tarjona mukavuuksia mitä vain ajatella saattaa — konserttisaleja, tupakkahuoneita, uima-altaita, tennishalleja, loistoravintola, kirjasto j.n.e.
Ja sittenkin — kun jäävuori tuhosi uivan palatsin, tuon laivanrakentajain ruumiillistuneen unelman, pelastui sen 2,201 hengestä vain 711 — todella traagillinen todistus ihmisneron ja ihmisvoiman mitättömyydestä luonnonvoimain mittaamattoman mahdin rinnalla.
Huoleton alku.
Titanic kulki ensin Southamptonista Cherbourgiin Kanaalin ranskalaisella rannalla ottamassa lisää äveriäitä matkustajia, sitten Queenstowniin Irlannin pohjoispäässä, alottaakseen sieltä sille määrätyn reitin Atlantin yli New Yorkiin. Ensimmäiset pari kolme päivää kuluivat ilman mitään merkillisiä sattumia, matkustajain ihaillessa ihmelaivan jättiläissuhteita ja verrattomia mukavuuksia. 14 p:nä illan hämärtyessä istuttiin juhlapäivällisellä, kaunis soitto loi iloa ylelliseen ruokapöytään ja kajahteli laivan syrjäisiimpiinkin osiin; hienosti puetut herrat ja naiset istuivat ja puhelivat hilpeästi keskenään tahi joutelehtivat aterialta noustua loistavissa seurustelusaleissa ja mahtavan leveillä kävelykansilla — osaamatta aavistaakaan, että pimenevän yön kohdusta heitä vastaan kiiruhti valkeana irvistelevä kuolema.
Langattoman lennättimen varoituksia.
Aikaisemmin päivällä oli ilmasta siepattu purjelaiva _Caronia_’sta lennätetty kipinäsähkösanoma, joka ilmotti että "länteenpäin menevät höyrylaivat mainitsevat huhtik. 12 p. jäävuoria, jääröykkiöitä ja jääkenttiä nähdyn 42 pohj. leveysasteella alkaen 49 läntisestä pituusasteesta". Tämä tieto tuli klo 9 a.p., kun Titanic oli 43°35’ pohjoista leveyttä ja 43°50’ läntistä pituutta; ja klo 1,42 päivällä, sen ennätettyä 42°35’ pohj. lev. ja 45°50’ länt. pit, ilmoitti toinen kipinätieto purjelaiva _Baltic'ista_, että "suuria jääkenttiä" oli nähty samana päivänä 41°51’ pohj. lev. ja 49°52’ länt. pit..
Ymmärtääksemme näiden varoitusten merkityksen on välttämätöntä muistaa seuraavat seikat:
_Jäävuoret_ ovat suunnattomia napaseudulta tulevia jäämöhkäleitä, joita merivirrat kuljettavat Grönlannin rannoilta eteläänpäin ja joiden sisällyksestä vain noin yhdeksäs osa on yläpuolella.
_Jääröykkiöt_ ovat pieniä jäävuoria.
_Jääkentät_ eli jäätelit ovat merivettä jäätyneenä höllempään muotoon kuin ahtojäissä; ne peittävät mahtaviksi erillisiksi pinnoiksi lohenneina avarat alat napavesistä ja ajelehtivat tuulten ja merivirtojen mukana yhteen, niin että jatkuvasti muodostavat yhä uusia, toistaan isompia levyjä, kunnes etelämmäksi jouduttuaan alkavat sulaa ja särkyvät hajalle.
Kaikki nuo jäämuodostukset ovat erittäin vaaralliset purjehdukselle, ja merikartoissa on tarkoin kuvattu niiden kulkusuunnat ja ulottuminen valtamerireiteille, jotta alukset voisivat välttää sattumasta yhteen niiden kanssa. Vaikka jäävuoria ja jääteleitä on ennenkin nähty hyvin kaukana etelässä aina New Foundlandin tienoille saakka, ei kuitenkaan moniin vuosiin niitä oltu huomattu niin etelässä kuin Titanien turmionhetkenä. Vielä kaksi muuta kipinäsähkösanomaa tuli iltapäivän kuluessa, joista toinen sisälsi uutisia isojen jäävuorten läheisyydestä; mutta lukuunottamatta tähystäjiä ja vartiovuorossa olevia upseereja, kävi _Titanic_'ssa jok’ainoa henkilö levolle nähdäkseen epäilemättä ihania unia ja herätäkseen yön kauhuihin — todellisempiin ja hirvittävämpiin kuin pahin painajaisuni.
YHTEENTÖRMÄYS JÄÄVUOREN KANSSA.
Äkkiä häiritsi ison laivan hiljaisuutta särähtävä ryske, teräslevyjen repeäminen. Jotakin oli tapahtunut. Moniaat kuulivat tuon äänen — varsinkin välikannella olijat, jonka yli laiva kohosi korkeana kuin kaupunki, sekä komentokannella seisovat upseerit. Kaikki muut, jotka laivan hiljainen huojunta ja koneiden etäinen kumina oli tuudittanut makeaan uneen, heräsivät vasta oudosta hiljaisuudesta, joka yhtäkkiä valtasi koko laivan. Ei kuulunut enää koneiden jyskytystä eikä laivanrungon herkeämätöntä tärinää — pimeä, hiljainen maailma ympärillä tuntui äkisti tyhjääkin tyhjemmältä. Pörröisiä päitä kurkisti ulos makuuhyttien ovista, ihmisiä hoippuroi yöpukimissa ja unenpöpperöisinä käytävissä kysellen toisiltaan "Mitä nyt?" ja "Mikä se oli?" — saamatta muuta vastausta kuin että kaikki oli hyvin — kaiken täytyi olla hyvin. Sillä eikö oltu maailman turvallisimmassa laivassa? Ja niinpä uneliaat kyselijät palasivat takaisin vuoteisiinsa.
Mutta toiset, joiden velvollisuus oli olla valveilla, joiden niin sanoaksemme tuli pitää sormensa tämän Leviathanin valtimolla, eivät joutuneet nukkumaan. Ensimmäinen upseeri Murdoch ja hänen vartionsa olivat komentosillalla; kapteeni oli silloin hytissään. Tähystäessään sinertävänmustaan pimeyteen oli Murdoch älynnyt edessäpäin valjua kuumotusta ja heti ymmärtäen, mitä se tiesi, antanut nopeita käskyjä, joita silmänräpäyksessä noudatettiin; mutta oli jo liian myöhäistä. Outo kuumotus kuvastui seuraavassa tuokiossa jylhäksi, torninkorkuiseksi jäävuoreksi, jonka sisään _Titanicin_ teräskaaret syöpyivät metri metriltä. Jää, josta eetteriaallot olivat kaiken päivää ilmotelleet, oli nyt kammahtanut sen eteen yöllisenä kummituksena — ei, kuin ruumiillistuneena Kuolemana.
Kapteeni Smith ryntäsi komentosillalle, heti kun tunsi laivan pysähtyvän kulussaan.
"Olemme törmänneet jäähän", vastasi ensimmäinen upseeri hänen kysymykseensä.
"Sulkekaa vedenpitävät ovet!" komensi kapteeni, mutta sai kuulla että se oli jo tehty. Liikuttamalla edessään olevan kellotaulun vaihdevipusinta oli Murdoch pannut kellot laivan kaikissa osissa kilisemään ja laivan eri osastoja yhdistävät isot teräsovet liukumaan äänettömästi aukkoihinsa; kellonsoitto varoitti itsekutakin joutumasta ovien sulkeutuessa erilleen varsinaisesta ympäristöstään.
Mutta mitkään vedenpitävät ovet eivät riittäneet pelastamaan jättiläisalusta. Tuon valkeana kuumottavan, läpinäkyvän röykkiön aiheuttama aukko ulottui satakunta metriä pitkin laivankylkeä ja oli leikkautunut — käsi vapisee kirjoittaessa — _kymmenessä sekunnissa_. Kaksikymmentä solmuväliä tunnissa (37 km.) oli laiva kulkenut törmäyksen sattuessa, ja kymmenessä sekunnissa se oli murskannut kylkensä jään sisään sadan metrin pituudelta, niin että teräslevyt repesivät kuin hauras käärepaperi ja vettä syöksyi sadoin tonnein laivan sisustaan.
Kirvesmies kävi virkansa mukaisesti tunnustelemaan laivan kärsimää vauriota; Phillips, Marconi-koneen käyttäjä, sai käskyn olla valmiina lähettämään ilmojen halki avunhuutoja, jos se kävisi tarpeelliseksi. Kirvesmies palasi selostamaan asemaa, ja hänen sanomansa perusteella kapteeni Smith lähti sähkötys-hyttiin toimittamaan kipinäsanomia lähetettäväksi. Muutaman harvan minuutin kuluttua lähti kaikkiin ilmansuuntiin hätähuutoja "C Q D" ja "S O S" — kansainväliset avunpyyntömerkit ("Save our souls" = pelastakaa sielumme! on hengenhädän tiedoitus) — ja niiden seurassa sanat:
"Olemme törmänneet jäävuoreen! Joutukaa oitis avuksi!" Ensimmäisenä sieppasi sanat ilmasta, 125 km. päässä onnettomuuspaikalta, höyrylaiva _Carpathia_, vastaten niihin: "Tulemme heti!"
Ensivaikutelmia Titanic'illa.
Entä mitä tekivät sillävälin uivan palatsin tuhannet asukkaat, kun laivan sisuksiin syöksyi vettä satamäärin tonneja? He olivat kokoutuneet ylähangan puolelle kuuntelemaan henkeä vetämättä. Heillä ei ollut vieläkään käsitystä siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Silmitöntä säikähdystä ja päätäpahkaista pakokauhua on laivanpääliköllä syytä pelätä enemmän kuin luonnonvoimain aiheuttamaa tuhoa, ja siksipä koettaa hän pitää matkustajiaan tietämättöminä jälkimmäisestä, niin kauvan kuin on mahdollisuutta välttää vaaraa. Huhuja kyllä kulki, että "on törmätty jäävuoreen"; mutta välittämättä siitä sen enempää kohauttivat enimmät hartioitaan ja palasivat levolle. Niin varma oli itsekukin tämän tieteen ja teollisuuden mestarinäytteen ehdottomasta turvallisuudesta, ettei ajatus uhkaavasta vaarasta pystynyt juuri kenenkään päähän.
Itse asiassa oli vain olevinaan hauska sattumus, että oltiin törmätty jäävuoreen; ja moinen kummitus oli harvinainen näky useimmille matkustajista, jotka tulivat ajatelleeksi enemmän sitä kuin laivan kohtaloa. Sen mahtava, läpikuultava röykkiö oli heille aikamoinen ihme; jykevä tornimainen huippu, joka häämötti hämärästi peräkeulan takana, antoi aavistuksen jättiläisen hirvittävästä ko’osta, vaikka monet tiesivätkin, että vain yhdeksäs osa siitä pisti esiin vedestä. "Aika peijakas!" virkkoi joku ja kävi uudelleen levolle.
Pelastustoimiin ryhdytään.
Mutta tällävälin alkoi jo virrata nokisia, puolialastomia lämmittäjiä syvältä laivan uumenista ylös kannelle, ja jokainen uusi joukkokunta tiesi kertoa, että vesi tulvasi sisään höyrykattilahuoneisiin.
Jo laivan kallistumisesta oli kapteeni Smith arvannut vakavan vaaran olevan tarjona — se makasi näet keula hyvin syvällä vedessä ja sukelsi tavantakaa 15-30 sm alemmaksi — ja komensi sen vuoksi kokoamaan matkustajat venekansille. "Maailman turvallisimman laivan" asukkaat saivat käskyn, joka voi merkitä vain yhtä ainoata asiaa — että laiva todenteolla oli uppoomaisillaan. Halki kilometrien mittaisten käytävien kiiruhti palvelusväki odottamattomine uutisineen, herättäen ihmisiä makeasta unesta kammottavaan todellisuuteen, mutta samalla varoen visusti aiheuttamasta yleistä hämminkiä ja pakokauhua. Ainakin näennäisesti hekin luottivat järkähtämättä laivan uppoamattomuuteen ja vakuuttivat kyselijöille, että heidän mielestään tuli kaikki käymään hyvin.
"Meriviraston ohjeet määräävät, että matkustajain on vaaran uhatessa puettava korkkiliivit ylleen", sanoi muuan edeskäypä; "ja vaikka alus vajoisikin, kykenee se pysymään pinnalla ainakin kahdeksanviidettä tuntia."
Nämä sanat tulkitsivat muuten yleisen mielipiteen Titanic'illa, joka todellisuudessa eli viimeisiä hetkiään; mutta käskyä totellen marssivat matkustajat kymmenittäin ja sadottain ylös venekansille. Jotkut nurisivat tultuaan ajetuiksi lämpöisistä vuoteista jääkylmälle, huuraiselle kannelle; toiset morkkasivat meriviraston ohjeiden naurettavan tarkkaa noudattamista. Kuvitelkaahan tuota yöllistä näytelmää, jos voitte — pitkät rivit laivapalvelijoita vartioiden pelastusveneitä, joiden luku sitten osottautui kamalan riittämättömäksi; hälisevä, ihmettelevä paljous miehiä, naisia ja lapsia, jotkut täysin, toiset puoleksi puettuina, useimmilla vain huopapeite kääräistynä yöpuvun ylle, enimmät kiskoen haukotellen pelastusvöitä ja korkkiliivejä uumenilleen. Nyt näyttivät jo monet hätäisiltä, kun ymmällään ja kokemattomina panivat merkille laivan pahan kallistumisen ja upseerien jännitetyt katseet.
"Naiset ja lapset ensin!" Naiset ja lapset seisoivat värjötellen koottuina venekansille, odotellen hahloissaan riippuvien pelastusveneiden ja kokoonpantavien veneiden kuntoonasettamista. Meren traagillinen huuto: "Naiset ja lapset ensin!" oli näet jo kajahtanut. Ja miehet, rotevajäseniset ja lämminveriset miehet, täynnä elämänhalua ja -rakkautta, seisoivat tyveninä syrjempänä, tupakoiden rauhallisesti ja uskotellen toisilleen ja itselleen vielä tänäkin hetkenä, ettei laiva toki voinut upota.
Veneistä varustettiin jokainen laivaväkeen kuuluvilla soutajilla ja peränpitäjillä; ja sitten heilautettiin ne hahloissaan reunan yli, vaikkei vaivatta, sillä niiden kiinnitys osottautui hyvin työlääksi purkaa. Naiset ja lapset, kehnosti puettuina ja varustettuina kamalankylmän yön kauhujen varalta, autettiin veneisiin ja laskettiin niiden mukana alas veteen; ja seuraavassa tuokiossa he alkoivat edetä niin turvalliseksi uskomastaan uivasta palatsista ulos aavan valtameren vaaroihin. Moniaat naisista kieltäytyivätkin lähtemästä — he eivät tahtoneet erota aviomiehistään ja pyytelivät, että näiden sallittaisiin lähteä mukaan. Mutta sankarillisesti kieltäytyivät miehet lähtemästä, ja niin jäivät puolisot yksissä kuolemaan tuomittuun laivaan.
Hämminkiä ja hyvästijättöjä.
Noita avuttomia poloisia veneisiin autettaessa seisoivat laivan upseerit revolverit kädessä vartioimassa, ettei elämänrakkaus ja kuolemankauhu saattaisi miespuolisia matkustajia varoituksista huolimatta ryntäämään veneisiin. Tiettävästi vain yksi sellainen mylläkkä syntyi. Moniaat poloiset välikannen matkustajat — kaikki slaavilaisia ja italialaisia, jotka olivat törmäyksen sattuessa olleet kyllin lähellä älytäkseen sen hirvittäväisyyden — menettivät malttinsa ja valtasivat yhden veneistä. Mutta eräs upseeri pysäytti heidät parilla revolverinlaukauksella, ja väkevät kädet viskasivat heidät takaisin. Heidän himoitsemansa paikat perivät heidän vaimonsa ja lapsensa; ja tänä kauhun hetkenä unohtui kaikki varallisuus- ja säätyerotus, rikkaita naisia ja köyhiä, pitsi- ja rääsyhelmaisia ahdettiin sekaisin yksiin veneisiin. Miljoonapohatan lapsi viskattiin köyhän siirtolaisnaisen povelle, ja yhteiskunnan pohjakerrosten parkuva vesa joutui jalokivisormuksilla koristettuihin käsiin.
Pelastustyö jatkui täsmällisesti, ja sitä säesti ulosvirtaavan höyryn kohina, vaimojen ja lasten sydäntävihlovat huudot ja nyyhkytykset, heidän ottaessaan jäähyväisiä — joista tuli viimeiset — miehiltään ja isiltään, ja koko se merkillinen hämminki ja kohu, joka nousee ahdinkoon joutuneesta isosta ihmisjoukosta. Kaameata näytelmää valaisivat loihtumaisen kirkkaasti laivan eri osista ilmaan ammutut raketit, joilla pyydettiin apua lähitienoilla kulkevilta aluksilta. Ja vielä eriskummallisemmaksi tekivät kohtauksen salongista kajahtelevat pianon ja laivaorkesterin hilpeät säveleet, joihin sekautui lähtevien naisten ja jäävien miesten jäähyväishuudot: "Näkemiin asti! New Yorkissa tavataan!"
Alas, alas, alas — 20-25 metrin syvyyteen — laskettiin veneitä herkeämättä. Jotkut sattuivat laivankyljissä olevien hylkyhöyryn aukkojen tielle, ja silloin olivat niissä istuvat vaarassa kärventyä. Kaikkiin veneisiin ei enää riittänyt upseereita johtamaan pelastustyötä ja pakenemista, ja silloin syntyi sanomaton hämminki. Tuolla jokunen vene sotkeutui peräpuolen kiinnitysköysiin ja asettui pystyyn keula alaspäin, jolloin sen väestö suistui päistikkaa mereen. Toisia hätäytyneitä hyppäsi tuperruksissaan suinpäin laivanreunalta alas; ja niitä pelastettaessa ja toisia väkivalloin veneisiin pyrkiviä esteltäessä alkoi pakokauhun hirvittävä aave jo näyttää kummituskasvojaan.
Konehuoneissa.
Jättäkäämme hetkeksi pakenevat veneet kiitämään pitkin mustaa merenpintaa ja kansilla kärsivällisesti seisovat tai epätoivoisesti riehuvat ihmispoloiset odottelemaan toivottua pelastusta — itse asiassa välttymätöntä uppoamistaan — ja silmätkäämme laivan sisäosiin seurataksemme virkapaikoilleen jäävän miehistön toimia.
Syvällä alhaalla konehuoneissa ja lämmitysosastoissa puuhasivat nokiset sankarit sitkeästi totutussa työssään. Ne heistä, joiden työpaikkoihin vesi ei ollut vielä tunkeutunut ja jotka tiesivät heitä entistä kipeämmin tarvittavan, jäivät alhaalle loppuun asti. Pääkonehuoneessa, jota vedenpitävä laipionsa edelleen suojeli, täytyi koneita pitää käynnissä dynamojen takia, jotka käyttivät pumppuja, sähkövaloja kipinäsähkötyslaitteita. Jos pumput onnistuttiin pitää herkeämättömässä toimessa, saattoi laiva pysyä veden päällä siksi kunnes apua tuli; sähkövalo oli välttämätön työnteolle, pelastustoimille ja ihmisten rauhoittamiselle; ja kipinälennättimellä voitiin jatkuvasti huudella apua eetterin halki kymmenien ja satojenkin peninkulmain päästä. Marconi-koneiston hytissä työskenteli kaksi nuorta miestä, joiden nimet — Phillips ja Bride — pysyvät ihmisten muistissa niin kauvan kuin Titanicin kohtaloa muistetaan.
Kipinäsähkötyksen sankarit.
He olivat lähettäneet ilmoihin järkyttävät avunpyyntösanat: "S.O.S", merilaivojen uuden hätähälytyksen, vaihdellen sitä tavantakaa vanhaan apumerkkiin "C.Q.D." Sittekun vaara kävi ilmeisemmäksi ja laivasta tuotiin heille yhä vakavampia uutisia, alkoivat koneet naputtaa paljon pitempiä sähkösanomia, jotka kertoivat kaukana kulkeville aluksille, mitä _Titanic'illa_ oli tapahtunut ja mitä vielä odotettiin tapahtuvaksi. Ja silloin tällöin sieppasivat heidän päidensä päällä suhisevat teräslangat eetteristä ääniä, jotka ilmottivat tuskallisesti kuunteleville miehille, että heidän sanomansa oli saatu ja että tämä tai tuo laiva oli täydellä höyryllä tulossa apuun. Yli 112 km päästä lähetti _Carpathia_-laivan sähköttäjä tällaisen sanoman, ja liki 500 km matkalta vastasi _Titanic'in_ muhkea sisarlaiva _Olympic_ joutuvansa avuksi. Kiirettä täytyi pitää, sillä sanomienvaihdosta riippui tuhansien ihmisten pelastus, ja kapteeni oli jo käynyt ilmoittamassa, ettei dynamoihin ollut enää kauvan luottamista.
Viimeisenä neljännestuntina nousi jännitys ja kiire korkeimmilleen. Unohtaen kaiken muun ympärillään ja kieltäytyen yrittämästäkään pelastua seisoi Phillips koneensa ääressä, naputellen kuumeisin sormin Morse-avainta ja rukoillen paikalle kiirehtäviä laivoja käyttämään joka hiukkasenkin höyrypainetta. Bride, sankari hänkin, joutui sentään ajattelemaan toverinsa turvallisuutta. Hän juoksi alas noutamaan pelastusvöitä ja pujotti sellaiset Phillipsin ja itsensä ympärille.
Silloin kurkisti kapteeni Smith ovesta sisään ja sanoi: "Pojat, te olette kunnialla tehneet velvollisuutenne; ette voi enää tehdä sen enempää. Lähtekää nyt hytistänne. Joka miehen on pidettävä huolta itsestään. Minä vapautan teidät toimestanne."
"Mutta Phillips takertui kiinni koneeseensa", kertoo pelastunut Bride, "lähettäen lähettäen, lähettäen yhä uusia sähkösanomia. Hän pysyi toimessaan vielä kymmenkunta minuuttia sen jälkeen kuin kapteeni oli vapauttanut hänet. Vesi tunkeutui silloin jo hyttiimme."
Sellainen sankari ja miesten mies oli Phillips. Mutta näyttäytyipä ihmisluonnon alhaisuuskin kaikkein katalimmissa valossaan tuossa pienessä sähkötyshytissä. Ovensuuhun hiipii äänettömästi mies, katsellen kuinka urhea sähköttäjä panee oman henkensä alttiiksi pelastaakseen satojen ja tuhansien muiden henget, kuinka tämä kamppailee tuskallisesti kuoleman kanssa kiristääkseen siltä vielä muutaman hetken armonaikaa kannella kiehuvalle avuttomalle ihmispaljoudelle. Mitä tuolla miehellä on mielessä? Hän koettaa varkain irroittaa korkkiliiviä työhönsä vajonneen sankarin selästä! Hänellä oli itselläänkin hytissä sellainen, samallaisia hän olisi saanut laivanväeltä tusinoittain; mutta liian laiskana, liian itsekkäänä hankkimaan niitä alhaalta tahtoo hän siepata sen, minkä näkee lähinnä.
Silloin älyää hänet ulkoa palaava Bride, ja saa verenmakua suuhunsa. "Minut valtasi äkkiä mieletön halu, etten antaisi tuon miehen kuolla kelpo merimiehen kuolemaa", kertoo hän. "Toivoin, että hänen olisi pitänyt saada roikkua nuorassa tahi hypätä laudalta mereen. Minä tein velvollisuuteni. Toivoin päättäneeni hänen päivänsä, mutta en ole varma siitä."
"Lähemmäs Sua, Jumala."
Phillips meni pohjaan laivan mukana, jota oli turhaan koettanut pelastaa. Häntä onnellisempana pelastui Bride hengissä. Hän pääsi kannelle, juuri kun loppu tuli. Viimeinenkin vene oli mennyt menojaan — ja laivan kansilla seisoi vielä puolisentoista tuhatta ihmistä, joista monet sadat olivat epätoivoissaan kietoutuneet toisiinsa. Orkesterin hilpeitä säveliä seurasi juhlallinen hymni "Lähemmäs sua, Jumala..." Hitaasti, miltei huomaamattomasti painui ylihangan ja keulan puoli veteen, sukeltaen yhä syvemmälle, yhä syvemmälle, mahtavan perän kohotessa yhä korkeammalle, satain ihmisten kyyröttäessä sillä ja odottaessa kohtaloa, jota eivät uskaltaneet loppuun asti ajatella.
Vasta nyt selvisi ratkaisun kaameus useimmille onnettomista. Vesi nousi nousemistaan, vallaten kerroksen toisensa jälkeen; ja ihmiset kapusivat sen huuhtelemille, kalteville kansille, yhä korkeammalle, yhä korkeammalle... etsien ulospääsyä laineista, jotka pian peittivät komentosillankin ja huuhteiivat siitä pois iäkkään kapteenin, joka piteli sylissään joidenkin vanhempain tuossa sekamelskassa unohtamaa pienokaista. "Pojat!" oli hän huutanut miehilleen, ennenkuin vasten tahtoaan oli joutunut uimasille — sillä hän olisi tahtonut pysyä päällikköpaikallaan viimeiseen saakka ja hukkua yhdessä sen kera. "Pojat, nyt ette voi tehdä tämän enempää! Pitäkää huolta kukin itsestänne!" Ja miehet varustausivat viskautumaan mereen nähdessään aseman toivottomaksi laivalla, johon niin paljon toiveita oli kiinnitetty. Mutta ennenkuin he kerkisivät hyppäämään, tarrautuivat he vaistomaisesti kaikkeen mistä saivat kiinni — tankoihin, kaiteisiin, teräsköysiin, kattoakkunoihin — pelastuakseen huuhtoutumasta alas; sillä laivanperä kohosi nyt tornintapaisesti pystyyn ja kansi oli liukaspintainen jyrkänne, josta ei ollut pääsyä muuanne kuin syvyyteen.
Kuvitelkaahan tuota näkyä! Valtaisen laivanrungon puolikas pystyssä taivasta kohti, kimallellen yhä vielä pimeässä yössä valoa epälukuisista hehkulampuista ja suitsuttaen mustaa savua ja säkeniä yksinäisestä perimmäisestä torvestaan; sillä kihisevä joukko yhteenkiemurtuneita ja kannenosiin takertuneita haamuja; ja vielä toinen joukko haamuja, jotka eivät kykene takertumaan mihinkään, vaan luistavat terässiltaa myöten alas kuoleman kitaan. Ja kuvitelkaahan noita yöllisiä ääniä! Kuulkaa mahtavien koneiden ryskettä ja räminää, kun ne tasapainonsa kadottaneina irtautuvat alustoistaan ja syöksyvät kasvavaa vauhtia pitkin laivan pohjaa, murskaten tieltään teräksiset väliseinät kuin hauraat lasilevyt ja puhkaisten keulan kautta itselleen tien syvyyteen; kuulkaa taipuvien ja murtuvien kansien kumeaa räiskettä, kuulkaa jymisevää räjähdystä vedenpinnan alta, jota kohta seuraa toinen ja kolmas, ja kuulkaa — ennen kaikkia muita hälyjä ja ääniä — laivanperään kasautuneiden ihmisten kurkuista tuhansia kuolemantuskan kiljahduksia. Kuvitelkaa tuota näkyä ja noita ääniä — ja vaikka omistaisi minkä hyvänsä kuolemankertojan mielikuvituksen, niin ei saisi paperille piirretyksi sadatta osaakaan niistä kauhuista, jotka täyttivät pari viimeistä minuuttia ihmelaivan ja sen asukkaiden elämästä.
Ja seuraavassa minuutissa ei veden päällä ylpeää Titanic'ia enää näkynyt; mutta merenpinta oli täynnänsä pieniä mustia pilkkuja, ja jokainen pilkku oli hengenhädässä kamppaileva ihmisolento, jokainen koettaen tarrata lähellä uiskenteleviin esineihin — kansituoleihin, puuristikkoihin ja muihin hylkyihin, jokainen sirpale niistä kultaa kalliimpi sille poloiselle, jonka onnistui kahmaista kiinni niistä. Mutta useimmille oli taistelu lyhyt, vain silmänräpäyksen kestävä: pohjaan painuessaan synnytti jättiläislaiva mahtavan nielun, suunnattoman häränsilmän, joka imi ahnaasti kiertävään suppiloonsa kaiken, mitä laajalla alalla vielä kellui pinnalla. Ja kohta täyttivät aallot tuon kohisevan kuilun ja peittivät petolliseen helmaansa _Titanic'in_ haudan.
Pelastuvia ja hukkuvia.
Laivan toinen upseeri Lightoller pelastui merkillisellä tavalla. Kun laiva teki viimeisen sukelluksensa, oli hän ennättänyt hypätä laidalta mereen ja iski sitten päänsä hylkyhöyryn aukkoa kattavaa ristikkoa vastaan. Siitä virtaava räjähtänyt höyry puski hänet uudelleen pinnalle; mutta hän ennätti vain täyttää keuhkonsa ilmalla, kun pyörre veti hänet jälleen syvyyteen uppoavan laivan kylkeen, lähelle vihellystorven suuta. Vielä toisen kerran paiskasi höyrynräjähdys hänet ylöspäin; ja pinnalle tultuaan älysi hän lähellä kokoonpantavan pelastusveneen. Hän kahmaisi kiinni siihen. Sen kyljessä riippui pelastunut Marconi-sähköttäjä Bride ynnä puolisen tusinaa muita. Se oli kumollaan, mutta kannatti heitä kuitenkin veden pinnalla.
Urhea kapteenivanhus, joka oli huuhtoutunut komentosillalta pienoinen lapsi sylissään, tempoili eteenpäin vedessä kuhisevan ihmisjoukon läpi muuatta lähellä pysyttelevää venhettä kohti, josta koetettiin pelastaa hukkuvia. Mutta hän ei pyrkinyt pelastamaan itseään vaan pienokaisen. Saavutettuaan veneen huusi hän: "Ottakaa lapsi!", kurotti sen auliisti ojennettuihin käsiin; sitten hän, kieltäytyen itse nousemasta tarjottuun turvaan, huudahti: "Päästäkää minut menemään!" ja lähti uimaan takaisin siihen kohtaan, missä hänen laivansa oli kadonnut näkyvistä. Arvatenkin hän pyrki edes kuolleena päällikköpaikalleen, jonka vasten tahtoaan oli elävänä jättänyt.
Monta muuta sankarillista piirrettä voivat eloonjääneet kertoa. Muuan mies ui kumoutuneen pelastusveneen luo, jonka harja oli kukkuroillaan ihmisiä. "Kannattaako se vielä yhtä henkeä?" kysyi hän. Turvassa olevat tiesivät, että yhden ainoan miehen lisäpaino syöksisi heidät kaikki syvyyteen, ja sen he sanoivat, ei itsekkäästi eikä kateellisesti. "Hyvä on! Jääkää hyvästi! Jumala siunatkoon teitä kaikkia!" vastasi mies yhtä epäitsekkäästi, kääntyi poispäin ja ja hukkui heti.
Toinen mies, jonka oli onnistunut kiivetä ison juurikorin päälle, kuuli viereltään aalloista jonkun kysyvän: "Kestäisiköhän se toistakin?" Sitä hän ei tiennyt; hän tiesi vain, että kysyjälle oli elämä yhtä rakas kuin hänelle itselleenkin, ja että kori voi tarjota molemmille pelastusta — mahdollisesti! "Koettakaa!" huusi hän vastaan; "saammehan sitten elää tai kuolla tovereina!"
Tässä lyhykäinen kertomus maailman suurimmasta merionnettomuudesta; ja kuitenkin on vielä paljon seikkoja jälellä, joita ei voi kertoa — kaikki kauhut, elonkipinän sammumiset, viimeiset jäähyväiset rakkaista omaisista. Suuren Tuntemattoman verhon taa siirtyi monia satoja. Harvemmat satamäärät pelastettiin kaikilta tahoilta apuun joutuneisiin laivoihin, joita Marconin kipinät olivat kutsuneet paikalle yön avaran äänettömyyden halki.
XVI LUKU
Merirosvous ja kaapparitoimi.
_Merirosvous_: Espanjan rikkaus Amerikassa. — Bukanierit. — Drake — kappalainen, sissiruhtinas, kansallisurho. — Flibustierit ja varsinaiset merirosvot: Kidd, aarteenkätkijäsissi; Kelvoton meriviskaali; Arkamielin kotia kohti; Merirosvon aarre. — _Kaapparitoimi_: Kaapparitoimi merisodan apukeinona. — _Alabama_’n tarina; Myrskylintu saalista pyytämässä; Myrskylinnun kuolinkamppailu. — Kaapparitoimi nykyisessä suursodassa. — _Emden_: Naamarin turvin vertaistensa kimpussa; Tuhoojan tuhoutuminen; Toisten kaapparien toiminta ja kohtalo.
Merirosvous eroaa tavallisesta maantieryöväilystä siinä, että sen harjoittajien keskuudessa sitä pidetään joko hyvin luvallisena ammattina, jopa joskus välttämättömänä elinkeinonakin, johon muun toimeentulon niukkuus, karu maanlaatu tai liika-asutus pakottavat; tahi sitten tavallaan ritarillisena urheiluna, joka kysyy kelpo merimiestä ja huimaa miekkaurosta ja joka vaarallisuutensa ohessa lupaa helposti ansaittua kultaa ja kunniaa. Edellisestä syystä ovat merirosvousta harjoittaneet kokonaiset kansakunnatkin, kuten hedelmälliseksi viljelemästään Espanjasta Luoteis-Afrikan hiekkarannikoille työnnetyt maurilaiset ("barbareski-valtiot") miltei koko uuden ajan sekä Kiinan ja Taka-Intian malaijikansat yhä vieläkin. Seikkailun- ja saaliinhimo yhdessä isänmaallisen mielen ja entisellä uralla kohdanneiden pettymysten kera kiihottivat vuorostaan 15. ja 16. sataluvun ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia uskalikkoja "bukaniereina" ja "flibustiereina" iskemään rikkaista espanjalaisista verta ja kultaa.
Espanjan rikkaus Amerikassa.
Tämän kirjan V luvussa olemme nähneet, kuinka espanjalaiset menettelivät uusissa siirtomaissaan Amerikan (Länsi-Intian) saarilla ja mantereella. Maan heikot alkuasukkaat ja sittemmin Afrikasta tuodut neekeriorjat pantiin kaivamaan herroilleen maan uumenista kultaa ja hopeaa, merenpohjasta helmiä sekä kokoamaan ja kasvattamaan muita rikkaita luonnonantimia, jotka sitten osalta jäivät siirtolain isäntien ja virkailijain hyväksi, mutta suuremmalta osalta kuljetettiin emämaahan hallitsijain, kirkonmiesten ja aatelisten elämän sulostuttamiseksi. Kateellisina uudesta kultalastaan kielsivät espanjalaiset jyrkästi muihin kansallisuuksiin kuuluvia seikkailijoita koettamasta onneaan heidän alueillaan ja vesillään, uhaten uskalikkoja "tulella ja miekalla sekä auringon ja kuun menetyksellä" — uhkauksen jälkiosa tiesi elinikuista pakko-orjuutta syvissä vuorikaivoksissa. Alkuasukkailta ja siirtolain uutisasukkailta estettiin ankarin keinoin kaupanteko ja kaikkinainen kanssakäyminen muiden kansojen kanssa; vain espanjalaiset kaupankävijät saivat kalliilla hinnoilla myydä enimmäkseen ala-arvoista tavaraansa uudessa maailmassa.
Bukanierit.
Käykö ihmetteleminen, että nuo vaarantakaiset rikkaudet olivat omiaan houkuttelemaan tänne karskiluontoisia seikkailijoita muistakin Europan maista? Olihan halu vaarallisiin yrityksiin, äkisti saavutettuun varallisuuteen, tärkeänä tekijänä jo suurissa löytöretkissä, ja niistä se edelleen siirtyi seuraavankin aikakauden ilmaan ja vereen.
Lähinnä alkoi muukalaisten onnenritarien sekautuminen Espanjan merentakaisten asiain menoon sangen omituisesta ja proosallisesta syystä: vatsan vaatimuksesta. Länsi-Intian saarilla ja nimenomaan San Domingon eli Haitin saarella vilisi tähän aikaan villiä sarvikarjaa metsät ja ruohoaukeat oikein kuhisemalla. Vieraat, kielletyillä asioilla liikkuvat merenkulkijat ja kauppalaivurit tottuivat tyydyttämään tuoreen lihan tarpeensa metsästämällä noita sarvi- ja jukopäitä mielinmäärin, jopa kuivaamalla intiaanien tapaan lihaa auringossa matkankin varalle, ja lopulta ei enää vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Tästä saivat nuo merelliset metsästäjät nimekseen "lihankuivaajat" eli alkuasukasten kielestä lainatulla sanalla "bukanierit". Tälle vapaalle ammatille espanjalaiset tietystikin panivat tenän. Harmistuneina kutsumattomain tungettelijain muistakin kolttosista he rupesivat aseellisilla joukoilla ja sotalaivoilla häätämään niitä entistä ankarammin pois mailtaan ja vesiltään. Vieraat reissuritarit puolestaan panivat kovan kovaa vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoja vastaan.
Siten syntyi katkeamaton sissisota espanjalaisten isäntien ynnä toisiin kansoihin kuuluvain kuokkurien välillä. Oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista alkoivat jälkimmäiset piankin tehdä sitä oikein mielihalusta. Vahvistaakseen voimiaan he järjestyivät — kansallisuuteen katsomatta — oikein ammattikunnaksi, ottaen nimekseen "rannikkoveljekset". Oma aikansa heidät tunsi paraiten bukanierien nimellä, espanjalaiset eivät vivahdusrikkaasta kielestään huolimatta keksineet heille tarpeeksi karkeita nimityksiä, ja historia tuntee heidät Länsi-Intian merisisseinä; mutta heidän itsestään käyttämä nimitys tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa, jotka eivät ainakaan vaaran ja saaliinjaon hetkinä olleet heikommat kuin missä sen ajan maallisissa ja hengellisissä ritarikunnissa hyvänsä. Varsinaiseksi tyyssijakseen he valitsivat pienen Tortuga-saaren Haitin pohjoisrannikolla, jossa säännöllisinä kauppakausina vilisi viljalti mereltä tulleita sissisankareita taskut pullistuneina Espanjan kullasta ja kalleuksista; krouvareita ja iloisia naisia, jotka lyhyessä humussa perivät saaliista kukin osansa; nälistyneitä tyhjätaskuja kauppaamassa henkeänsä ja käsivarsiansa samallaista onnea saavuttaakseen; rikastuneita rahanlainaajia ja koroillaaneläjiä sissivanhuksia antamassa luottoa, laivoja ja kokeneen neuvoja uusiin rohkeisiin yrityksiin.
Bukanierit harjottivat ammattiaan sekä merellä että maalla. Tyhjennettyään ulapan espanjalaisista kauppahaaksista, helmenpyytäjäveneistä ja kotimaahan pyrkivistä aarrelaivoista mielestään niukka-antiseksi, siirtyivät he satapurjeisin laivastoin ja tuhatmiehisin säännöllisin sotajoukoin piirittämään Espanjan linnoitettuja siirtoloita, jopa hallituskaupunkejakin, sekä rannikolla että kaukana sisämaassa.
Ja niin peljätyksi tuli piankin heidän nimensä ja niin kuoloa halveksuva oli heidän rohkeutensa, että he useimmiten onnistuivat yrityksissään. Säälimättömin pakkoveroin kiristettiin kaupungeista kaikki mitä kerrallaan suinkin irti saatiin; ja annettua sitten aikaa, jotta arvet kasvaisivat umpeen ja varallisuutta jälleen kertyisi, saavuttiin uudelle eräretkelle samoihin paikkoihin. Vapisivatpa silloin rikkaat espanjalaiset kauppakaupungit, ylpeiden kuvernöörien ja mahtavien piispojen hallintopaikat Keski-Amerikan kannaksella, Perun, Columbian ja Venezuelan rantamilla, kun mereltä ilmestyi outo laivasto, jonka mastojen huipuissa liehui musta merirosvolippu pääkalloineen ja sääriluineen. Ja huudon kajahtaessa: "Morgan tulee!" — "Se on kauhea Ranskan Pietari" — "Portugalin Perttuli" — tai kuka sissiruhtinas kulloinkin — säntäsivät hirmustuneet asukkaat syvälle metsiin, raahaten mukanansa helpoimmin kuljetettavat kalleutensa. Mutta sissit perivät heidät sieltäkin käsiinsä; majoituttavan kaupungin palatseihin ja tuomiokirkkoihin tekivät he säännöllisiä partioretkiä ympäristöihin ja pakottivat poloiset vangit kauhein kidutuksin ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Jolleivät saaneet mielestään tarpeeksi saalista, veivät he kaupungin ylhäisimpiä arvohenkilöitä mukaansa panttivangeiksi, joista jälellejääneiden piti suorittaa ankarat lunnaat.
Kappalainen-sissiruhtinas-kansallisurho.
Bukanieripäälliköistä tuli kuuluisimmaksi _Francis Drake_. Hänet kerrotaan kuningatar Elisabethin alkuaan nimittäneen laivaston kappalaiseksi, mutta miehen huima luonto ei häntä kauvan pidättänyt hengellisellä alalla. Hän heitti saarnakirjan menemään ja lyöttäytyi tavalliseksi "tervajakuksi". Näytettyään monilla matkoillaan olevansa kelpo soturi ja laivanpäällikkö lähti hän v. 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiassa. Alussa ei hänellä — kokematon tällä alalla kun oli — ollut mainittavaa menestystä; päinvastoin sai hän, hyökättyään pienoisen miesjoukon kera rikkaaseen Nombre de Dios’in kaupunkiin Panaman kannaksella, odottamattoman kuuman vastaanoton ja lyötiin häpeällä takaisin.
Paremmin onnisti häntä kannaksen Tyynenmeren puolisella rannalla, jonne hän ensimmäisenä englantilaisista saapui. Saatuaan kuulla, että Espanjan kuninkaan hopea-aarre Perusta oli tulossa Venta Cruzin kaupunkiin, lähti hän 18 matruusin ja 30 espanjalaisille vihamielisen intiaanin kera tuota vahvasti varustettua paikkaa valloittamaan! Alussa tuo kourallinen uskalikkoja joutui joka taholta saarretuksi. Tunnettuaan joukkion johtajaksi Draken — jota he tämän nimen mukaisesti omalla kielelläänkin sanoivat "louhikäärmeeksi" (El Dragon) ja jonka he kuvittelivat olevan edelleen Atlannin puolella — huudahtivat espanjalaiset ihmeissään:
"Ihme on tapahtunut! El Dragon on tullut — taivas ties, millä tavoin — ja hän väijyy aarretta!"
Sitten he huusivat sisseille:
"Espanjan kuninkaan nimessä — antaukaa!"
"Ei ikinä!" karjasi Drake vastaan. "Englannin kuningattaren nimessä minun täytyy päästä tästä lävitse!" ja näin sanoen hän laukaisi pistoolinsa vasten espanjalaisen kapteenin kasvoja. Hänen vähälukuinen joukkonsa seurasi esimerkkiä, tunkeutui ulos ahdingosta — ja hetkisen perästä he olivat kaupungin herroina!
Tuntui tuiki käsittämättömältä, kuinka tuollaiset urhotyöt oikein voivat onnistuakaan. Merellä sissit "entrasivat" soutuveneillä hyvin aseistettuja espanjalaisia sotalaivoja ja valtasivat ne; maalla he ilman tykkejäkin valloittivat vahvojen muurien ja sata kertaa suurempain miesjoukkojen puolustamia kaupunkeja. Espanjalainen on hyvä soturi, samalla kertaa kylmäverinen ja ahdistettuna tuliseen vimmaan tuikahtava, mutta bukanierien hirvittävän raivon edessä masentui yksin heidänkin rohkeutensa maan tasalle.
Venta Cruzin ja Filip-kuninkaan hopea-aarteen vallattuaan Drake jatkoi menestyksellä hurjaa riistaretkeään, iskien merellä kauppalaivojen kimppuun kuten kotka saaliinsa niskaan ja nousten tuontuostakin maihin ryöstämään kaupunkeja ja polttamaan luostareja. Vihdoin hän, koottuaan tällä ryöstöretkellä 1577 mielestään tarpeeksi saalista, ei uskaltanutkaan palata kotia samaa tietä kuin oli tullut, vaan yritettyään turhaan löytää Kalifornian tienoilta paluutietä Tyyneltä mereltä Atlantille jatkoi matkaa rohkeasti länteenpäin ja tuli siten, ensimmäisenä englantilaisista, purjehtineeksi maapallon ympäri.
Tuo mainio ryöstöretki herätti luonnollisesti tavatonta ja oikeutettua suuttumusta Espanjassa, joka siihen aikaan oli rauhallisissa suhteissa Englannin kanssa. Yksin Englannissakin nousi kuningattaren neuvonantajia vaatimaan, että kohtuus vaati palauttamaan ryöstetyt aarteet takaisin Espanjalle ja siten välttämään sodansyytä silloisen maailman mahtavimman valtakunnan puolelta. Mutta Elisabet rakasti uljaita miehiä ja urheita tekoja; sen sijaan, että olisi rangaissut Drakea, tuli hän vastaanottamaan Drakea tämän kotia tullessa ja löi hänet ritariksi. Reipas sissi sai pian näyttää kuntoaan Englannin sotalaivaston palveluksessa; ja kun noiden kahden vallan kiristyneet välit viimein paukahtivat rikki ja "Voittamaton armada" saapui tuhoamaan Englannin mahdin ja vapauden maan päältä, oli amiraali Sir Francis Drakella — virkaheitolla kappalaisella ja ent. suurrosvolla — kunniakas osansa isänmaansa loistavissa voitoissa.
Flibustierit ja varsinaiset merirosvot.
Bukanierien eli "rannikkoveljesten" laiton ja hillitön yhdyskunta paisui viimein arveluttavaksi kansainväliseksi vaaraksi, niin että Englannin ja Ranskan hallitusten täytyi — yhtä hyvin Espanjan alituisten valitusten kuin oman kansallisen arvonsa takia — ruveta ankariin toimenpiteisiin sitä vastaan. Jamaikan englantilaiset kuvernöörit hajoittivat tällä isolla saarella olevat bukanierit, ja lopuksi karkotettiin nämä varsinaiselta tyyssijaltaan Tortugaltakin. Leivättömäksi jääneille rosvoille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaisia etuja, jos rupeisivat rauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kaupankävijöiksi; heidän päälliköltään ja muita niskoittelevia sitävastoin vedettiin itselleen rangaistukseksi ja toisille varoitukseksi hirteen, "kukittamaan" vanhain asuntopaikkainsa rantoja.
Mutta vaikkapa järjestö siten hajoitettiinkin ja se itse asiassa lakkasi olemasta, ei sissitoimi siltä hävinnyt. Suuri joukko sen yksityisiä jäseniä hajautui muille merille ja syrjäisiin saariin ja jatkoi ammattiaan yksityisinä liikkeenharjoittajina, "privatiereina". Ja tästä lähtien he eivät enää kohdistaneetkaan hyökkäyksiään yksinomaan Espanjaa, sen kauppalaivoja ja siirtoloita vastaan, vaan kävivät sotaa kaikkia kansallisuuksia vastaan. Ennen heiltä rauhassa olleet Englannin ja Ranskan kauppahaahdet olivat heille yhtä mieluisia saaliita kuin espanjalaisetkin; samoin Englannin noihin aikoihin hankkimat siirtolat Virginian ja molempain Karolinain valtioissa Pohjois-Amerikan kaakkoisrannikolla.
Ja kun Englanti rupesi näissä alusmaissaan alusta alkaen hajottamaan samallaista ahdashenkistä vapaan kaupan rajoittamista kuin Espanja omilla alueillaan — siirtolain uutisasukkaiden ei näet sallittu tuottaa tarpeitaan muualta kuin Englannin satamista eikä myydä tuotteitaan muille kuin Englannin kauppiaille — tuli sisseistä aikaa myöten moisella nylkyripolitiikalla rasitettujen siirtolaisten paraita kauppatuttuja. Kun tuollainen "flibustieri" (väärennys engl. sanasta _freebooter_ = vapaapurjehtija) tullilaivojen ja publikaanien nokan ohitse saapui satamaan, möi hän tai vaihtoi mereltä riistämäänsä ryöstösaalista kohtuhintoihin. Ja hänellä oli taskussaan runsaasti Espanjan kilisevää kultaa, joka pitkinä aikoina näillä seuduilla olikin pääraha ja jota hän ei kitsastellut kuluttaessaan maankamaran kapakoissa tahi ostaessaan siirtolaisilta näiden tupakka- ja riisilasteja.
Vasta kun he julkeudessaan kävivät ryöstämään siirtomaiden omiakin aluksia ja kauppavarastoja, rikkoutuivat hyvät välit. Maanasukkaat varustivat laivoja avuksi Englannin vartiolaivoille kurittamaan kelvottomia rosvoja, joita kiinni saataessa odotti varma hirsipuu. Nämä puolestaan alkoivat ryöstellä rannikkokaupunkeja, varsinkin kaupan ja hallituksen keskustaksi kohonnutta Charlestonia; ja merellä he oppivat julman sodankäyntitavan: valtaamistaan laivoista he surmasivat miehistöt miekalla tai "hyppyyttivät lankkua myöten" hukkumaan, vain jolloinkin sallien niiden pienellä purrella ja ilman eväitä pyrkiä kaukaiseen rantaan, tahi laskien ne jollekin asumattomalle luodolle odottelemaan pelastajia tai nälkäkuolemaa.
Meriromaaneissa ja seikkailukirjallisuudessa ovat monet noista rosvojulmureista saaneet aivan ansaitsemattoman maineen. Sellaisia olivat kuuluisa "Mustaparta" eli porvarilliselta nimeltään Edward Thatch, joka kantoi muhkeaa mustaa partaansa värillisin nauhoin solmituissa palmikoissa korvain takana ja kolmea pistooliparia rinnallaan; tulipunaisissa silkki- ja samettivaatteissa ja timanttihelyissä upeileva Perttuli Rogers; merenkulusta tuiki tietämätön ent. majuri Bonnett, joka paremman puoliskonsa hirmuvaltaa pakeni merelle ja kohosi kauppalaivurien kauhuksi, ynnä monet muut. Mielikuvitukselle on kuitenkin suurinta kiihoketta antanut kuuluisa Kidd.
Aarteenkätkijä-sissi.
Tämän miehen elämä ja toimet ovat sellaisina, kuin ne seikkailukirjoissa ja Amerikan rannikkoväestön mielikuvituksessa esiytyvät, totta ja satua uskomattomassa määrässä yhteenkietoutuneena. William eli Robert _Kidd_ oli vuoden 1700-tienoilla tavallinen kauppalaivuri, ammatissaan taitava ja yleistä arvonantoa nauttiva mies, jonka perhe asui New Yorkissa (Pohjois-Amerikan itärannikon valtiot olivat silloin Englannin siirtomaita). Kun Englannin ja Ranskan välille syttyi sota v. 1690, oli hän saanut hallitukselta kaapparivaltuudet ja hävittämällä ranskalaisia kauppalaivoja osottanut myöskin sodankävijän kykyä.
Joitakuita vuosia myöhemmin Englannin ylimyspiireissä syntyi merkillinen yhtiö, joka tahtoi tehdä lopun Amerikan rannikkovesiä tuhoavasta merirosvoilusta — mutta samalla myöskin korjata rosvoilta näiden rosvoamat rikkaudet yhtiön kassakirstuun; ja jotta korkea kruunu antaisi näin hyödylliselle yritykselle siunauksensa, piti saaliista tulla kymmenykset Englannin kuninkaan kukkaroon. Tällaiseen meriviskaalin toimeen suositteli New Yorkin kuvernööri kapteeni Kiddiä sopivana miehenä.
Kelvoton meriviskaali.
Hän sai käytettäväkseen ison, 80-tykkisen laivan nimeltä _Adventure_ (Seikkailu), johon valitsi miehistöksi sissitoimeen tottuneita ja muuten merielämässä kaikin puolin karaistuja pikipöksyjä. Vaikea on tietää, oliko Kiddillä jo ennakolta ollut aikomus lähteä satumaiselle seikkailulleen, vai kypsyikö tuo ajatus hänellä vasta vankan sotalaivan saatua, jolla pahimmoiksi oli kovin houkutteleva nimikin — niin sitä vaan kävi, että rupeamatta sopimuksen ja virkavalansa mukaisesti toimittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan vesillä, tuo vastaleivottu merikomisarjus antoi palttua koko urakalle lähti kevyin mielin kiertämään Afrikan ympäri päätyen viimein Punaiselle merelle. Koko lavean matkan hän, varoen välivesillä risteileviä englantilaisia sotalaivoja, vältti visusti koskemasta mihinkään kiellettyyn tai käskettyyn hedelmään, vaikkapa sormia saattoi syhyttääkin; mutta etäisille maailmanäärille tultua, missä vartijoista ei ollut niin pelkoa, hän suostutteli reilun miehistönsä iloiseen sissielämään ja julisti itsensä ja laivansa merirosvoksi, joka kävi sotaa kaiken maailman hallituksia ja kauppalaivoja vastaan. Sitten hän alkoi raivota Punaisella merellä, Persian lahdella ja Itä-Intian vesillä kuin tuuliaispää, iskien rauhallisesti purjehtivain ja pahaa aavistamattomien kauppahaaksien kimppuun milloin siellä milloin täällä. Englannin kanssa sotaakäyvien kansojen aluksia hän nitisteli kaapparivaltuuksien nojalla, muita merirosvolaivoja taas arvoisana meriviskaalina; mutta jos alus oli Englannin kanssa rauhassa olevaa kansallisuutta, pakotti hän pistooli kädessä miehistön ja matkustajat kirjoittamaan valallisen todistuksen siitä, että alus kuului viholliskansalle. Sitten hän myhäillen pisti paperin taskuunsa ja päästi miesparat paljaaseen paitaan asti riisuttuina menemään. Miestensä kesken hän piti kovaa kuria; kun laivalla kerran yltyi julki kapina sen takia, että kapteeni miesten mielestä syyttä säästi oman kansan laivoja, iski Kidd johtajaa raudoitetulla sangolla päähän, jotta toiselta kallo halkesi, ja siitä kapina kohta asettui.
Arkamielin kotia kohti.
Vihdoin alkoi kelpokapteenille tulla koti-ikävä uskollisesti odottelevan vaimokullan ja iloisten lapsukaisten luo — ja liekö myöskin tullut tunnonvaivoja tahi aavistus siitä, etteivät moiset urotyöt maineetta jäisi. Hän valtasi vielä isomman aluksen paljoja aarteitaan varten, poltti vanhan laivansa poroksi ja lähti reippain mielin kotimatkalle. Mutta Länsi-Intiaan tultuaan hän sai sanomattomaksi murheekseen ja pettymyksekseen kuulla, että tieto hänen lievimmin sanoen kummallisesta ja virheellisestä virantoimituksestaan olikin lentänyt jo kauvan hänen edellään kotimaahan, ja että viranomaisia ja sotalaivoja oli käsketty sieppaamaan arvoisa komisarjus kiinni, heti kun hän ilmestyisi näkysälle. Tuo oli perin ikävä uutinen perheensä parhaasta ahkeroineelle kapteenille. Jotta edes osakin vaivoin kootusta mammonasta jäisi hänelle itselleen vanhuuden varaksi ja vaimon ja lasten turvaksi, kasasi hän puhtaan rahan ja kalliimmat tavarat pienenlaiseen purteen, jätti lopun saaliin isoon laivaan erään veijaritoverin hoteisiin ja lähti varovaisesti kiertäen ja kaartaen luovimaan Amerikan rannikkoa kotikaupunkia kohti. Hänessä kyti salainen toivo, että lahjomalla häntä suositelleen kuvernöörin saisi tämän ummistamaan korvansa kaikille kurjille kanteluille. Mutta New Yorkia lähestyessään hän sai kuulla, ettei armoa ollut odotettavissakaan. Päinvastoin levisi sinne huhu, että Kidd-hirtehinen luimisteli jossakin lähimailla, jonka vuoksi tykkivene lähetettiin ottamaan häntä kiinni. Silloin hän kiiruhti nousemaan maihin Long Islandin saarelle New Yorkin sataman suussa ja hautasi paikanomistajan luvalla aarteensa maahan siltä varalta, että jos hän odottavasta tuomiosta pääsisi edes monivuotisella vankeudella, voisi hän korjata saaliin uudestaan käsiinsä. Sitten antautui hän viranomaisille ja kuljetettiin raudoissa Englantiin vastaamaan tihutöistään. Hän puolustihe urheasti, syytti ylhäisiä työnantajiaan hyvästä toveruudesta ja vakuutti itse olevansa miesparka, "viattomin koko joukosta". Mutta mikään ei auttanut, hänet tuomittiin kuolemaan, mestattiin ja hänen päänsä ripustettiin rautahakaan Lontoon satamaan, missä se irvisteli ilkeästi vuosikausia pelotukseksi ja varoitukseksi kaikille velvollisuuksistaan horjahtaneille merenkulkijoille.
Merirosvon aarre.
Tuosta poikkeamisesta Long Islandin saarelle sai alkunsa loppumaton tarinasarja aarteista, joita kapteeni Kidd muka oi tuontuostakin haudannut maahan milloin mihinkin kohtaan Pohjois-Amerikan rannalle. Melkein lukemattomat ovat paikat, joissa on kerrottu aarnivalkeiden palavan hiekkaan kätkettyjen kultien ja kalliiden kivien päällä. Uskottavuuden korottamiseksi tiedettiin Kidd-lurjuksen tappaneen aarrehautaa kaivaneet merimiehet tai sotavangit, jotta nämä eivät pääsisi kielimään kaivauspaikasta, ja niiden haamut sitten muka öiseen aikaan kummittelivat lähistöllä. Epälukuiset aarteenkaivajat ovat tonkineet maata sellaisilla kohdilla sekä vanhempina että uudempina aikoina, tietystikään mitään löytämättä. Kiddin Long Islandiin hautaama aarre näet heti tuomion jälkeen kaivettiin maanomistajan ilmoituksesta esiin ja jätettiin viranomaisille. Onpa oikein osakeyhtiöitäkin perustettu hankkimaan Kiddin aarteita ilmi maanpovesta ja retkikuntia varustettu taitavien kaivosinsinöörien johdolla tutkimaan milloin mitäkin paikkaa. Jokunen vuosikymmen sitten sellainen retkikunta aherteli aina Jäämeren rannikolla asti, löytämättä jäätyneestä maaperästä muuta kuin ammoin sinne hautautuneita valaanluita.
KAAPPARITOIMI.
Kaapparitoimi merisodan apukeinona.
Kaapparitoimella ymmärretään laillistettua merirosvousta. Sodan syttyessä kahden valtakunnan välillä jakavat niiden hallitukset merenkulkijoille "kaapparivaltuuksia", joiden nojalla nämä ovat oikeutetut hävittämään vihollismaalle kuuluvia kauppalaivoja avoimella merellä ja varastopaikkoja rannikolla sekä saamaan palkakseen n.s. riista-oikeuden tuomitseman osuuden saaliista. Myöskin nopeakulkuisia sotalaivoja voidaan merivirastojen valtuuttamina käyttää semmoiseen toimeen, nykyaikana nimenomaan kevyitä risteilijöitä tahi tykeillä aseistettuja pikahöyrylaivoja.
Kaapparitointa on harjoitettu kaikkina aikoina, vaikka oikeutettuja vastaväitöksiä sen epäinhimillisyydestä rauhallisia, aseettomia merenkulkijoita kohtaan onkin tiheästi esitetty. "Sodan aikana lait vaikenevat", on vastattu; kun oman maan rauha ja hyvinvointi on uhattu, ollaan muka oikeutettuja keinolla millä hyvänsä häiritsemään vihollisenkin elämisen mahdollisuuksia. Vanhempina aikoina — vielä kauvas 1600-luvulla asti — kohdeltiin kaapattujen alusten miehistöjäkin julmasti, ne pantiin joko "hyppäämään laudalta" mereen tahi raahattiin orjuuteen voittajavaltion merentakaisiin siirtomaihin. Sittemmin ne ovat päässeet sotavankeudella sodan loppuun saakka tahi on niiden sallittu pelastua veneillä, nousta vieraaseen puolueettomaan laivaan tai kuljetettu johonkin rannikolle. Vallattu alus lastineen on joko upotettu tahikka viety lähimpään omaan satamaan myytäväksi huutokaupalla kaappaajain hyväksi.
Alabama'n tarina.
Kuuluisin kaapparilaiva merihistoriassa lienee Alabama. Kun Pohjois-Amerikan Yhdysvallat neekeriorjien vapauttamisasian takia jakautuivat kahteen katkeraan vihollisleiriin, oli aseellinen ylivoima niin maalla kuin merellä sekä rahallinen voima tuota asiaa kannattavien pohjoisvaltioiden puolella. Vähempilukuisten etelävaltioiden toimeentulo perustui puuvillan viljelykseen ja maastavientiin, ja puuvillaistutuksilla olivat neekerit olleet miltei ainoana työvoimana. Pohjoiset valtiot saartivat sotalaivoillaan (kuten XI luvussa on kerrottu) etelän rannikot estääkseen näitä viemästä puuvillaansa Europaan ja vaihettamasta sitä rahaan ja aseihin. Niiden mahtava kauppalaivasto, jonka muodostivat suurelta osalta nopeakulkuiset "klippertit", voi sen sijaan vapaasti purjehtia kaikilla maailman merillä.
Vaikka sivistynyt Europa yleisesti kannattikin orjain vapautusta, oli nimenomaan Englannin myötätunto tässä sodassa etelävaltioiden puolella. Osaksi johtui tämä kauppakateudesta pohjoisvaltioita kohtaan, osaksi myöskin siitä, että edellisten väestön "kerman" muodostivat Amerikaan ensinnä siirtyneet englantilaiset puritaani- ja aatelissuvut, joilla oli säilynyt vanhanaikaiset ritarilliset tavat ja käsitykset ja jotka sitkeästi pitivät vielä kiinni perinnäisestä kulttuuriyhteydestään vanhan emämaan kanssa. Pohjoisvaltioiden asutus sen sijaan oli jo silloin paljon sekarotuisempaa; uupumaton taistelu toimeentulosta äärettömissä aarniometsissä ja sitten häikäilemätön kilpailu kaupan, merenkulun ja teollisuuden alalla oli pohjan "jenkeistä" luonut toisenlaisen, persoonallisilta ominaisuuksiltaan ehkä vähemmän miellyttävän rodun.
Näistä syistä Englannin rahamiehet kannattivat salaa ei vain myötätunnollaan, mutta myöskin teoillaan luulotellun elinehtonsa — neekeriorjuuden puolesta kamppailevaa etelää. He toimittivat "konfedereeratuille" (erotukseksi entisestä "unionista", joka pysyi edelleen pohjoisvaltioiden liittonimenä, nimittivät etelävaltiot omaa liittoyhteyttään "konfederatsioniksi") sen kipeästi tarvitsemia aseita ja rahalainoja; heidän uskaliaat merenkulkijansa puhkaisivat tien etelän satamiin rannikkosaarron lävitse; ja he auttoivat — kenties kaikkein tehokkaimmin — etelän sodankäyntiä rakentamalla sille Alabama’n.
Myrskylintu saalista pyytämässä.
Tämä lyhytaikaisen elämäniän mutta historiallisen kuuluisuuden saavuttanut laiva (nimi otettu eräästä etelävaltiosta) rakennettiin Liverpoolin veistämöllä v. 1862. Se oli suunniteltu nopeakulkuiseksi purjehtijaksi — tosin oli sillä höyrykonekin, mutta sitä käytettiin vain hätäpakosta, jotta laajoilla risteilyillä valtamerillä ei tarvittu poiketa tuontuostakin satamiin ottamaan kivihiiliä; ja sen kantavuus oli 1,040 tonnia. Etevän kapteeninsa Rafael _Semmesin_ johdolla se risteili lähes kahden vuoden ajan pitkin ja poikin Atlanttia, pistäysipä Intian merelläkin aina Kiinan vesillä asti ja uskalsi jolloinkin käydä ahdistelemassa pohjoisvaltioiden saarto- ja kuljetuslaivoja sota-alueilla. Sukkelasti ja aavistamatta kuin Andien kondorikotka iski nopea ja rohkea siepposissi "jenkkien" rahti- ja kauppalaivojen kimppuun ja upotti ne enimmäkseen lastineen päivineen; miehistö ja matkustajat siirrettiin vastaansattuviin puolueettomiin laivoihin. Kaikkiaan hävitti se miltei yhtämittaisella purjehduksellaan (satamissa se kävi aniharvoin, pohjaraavinnan ja kivihiilensaannin vuoksi) 68 alusta, niistä upottaen tahi polttaen lastineen 53.
Paljon suurempi kuin tästä aiheutuva aineellinen häviö oli Alabama'n tekemä moraalinen vaikutus Unionin merenkulkuun ja ulkomaan kauppaan: ne se oli tyrehyttää miltei järkiään. Harvat olivat ne laivurit, jotka _Alabama_’n pelosta uskalsivat lähteä merelle. Siitä taas johtui, että pohjoisiin satamiin ja varastopaikkoihin kasautui vuorittain tavaraa, ja ulkomaisen menekin puutteessa pyrki teollisuuskin pysähtymään. Notkeasti ja ketterästi kuin siro myrskypääsky vältti kaapparialus sitä etsimään lähetetyt sotalaivat, siepaten joskus kuin pilkalla aivan nokan edestä niiden turviin pyrkivän kauppahaahden. Pohjoisvaltioiden sanomalehdistö raivosi, keksi juttuja kapteenin Semmesin julmuudesta ja yllytti Yhdysvaltoja sotaan Englantiakin vastaan, joka tietentahtoen oli rustannut mokoman ryöstölinnun etelälle. Englannin hallitus joutui pahaan välikäteen ja sen oli vaikea puolustaa laivanrakentajiaan muun Europan silmissä.
Myrskylinnun kuolinkamppailu.
Vihdoin, maasodankin jo lähetessä loppuaan, päättyi Alabaman mainehikas retkeily. Sen mentyä heinäkuussa 1864 korjauttamaan yhtämittaisen purjehduksen aiheuttamia vaurioitaan ranskalaiseen Cherbourgin sotasatamaan, telkesi sen sinne pohjoisvaltioiden risteilijä _Kearsarge_, välittämättä puolueettoman alueen ja korjaustyön takaamasta turvasta. Ritarillinen Semmes ei voinut tuota sulattaa, vaan haastoi — korjauksen-alaisella laivallaan! — vihollisen kaksintaisteluun kolmen meripenikulman päähän rannikolta, kansainväliselle taistelualueelle. Jos hän olisi tuntenut vihollisensa vähän tarkemmin, olisi hän toki epäröinyt hurjanrohkeassa päätöksessään. Hänen oma aluksensa oli suojaton puulaiva, mutta _Kearsarge_'n kupeet ja kansi olivat panssaroidut vieriviereen naulatuilla ankkurikettingeillä — siis panssarin alkuperäisin kehitysmuoto. Pahaa aavistamatta Alabama höyrysi merelle ja alotti tulen odottelevaa vainolaista vastaan; suuri joukko ranskalaisia laivoja ja englantilaisia huvipursia katseli etäämmältä jännittävää näytelmää. Mutta Alabama'n ammukset kilpistyivät mitään tuhoa tuottamatta Kearsarge'n kyljistä. Semmes arveli ruutiaan ja pommejaan kehnoiksi; eikä hänelle asianlaita selvinnyt, ennenkuin vasta jälkeenpäin. Hänen laivansa sitävastoin ammuttiin pian reikiä täyteen ja upposi; ja vastaamatta antautumiskehotuksiin hyppäsivät eloonjääneet mereen, josta eräs englantilainen huvipursi pelasti enimmät sekä vei maihin Englantiin, huolimatta "jenkkien" vastalauseista, jotka vaativat pelastettuja sotavangeikseen.
Semmesille ja hänen miehilleen osotettiin Englannissa suurta kunniaa, ja muistakin Europan maista tuli innostuneen nuorison lähetystöjä tuomaan heille kunniamiekkoja ja muita ihailunosotuksia. Sodan loputtua 1865 asetettiin kapteeni Semmes sotaoikeuden eteen, mutta vapautettiin kaikesta syytöksestä — hänhän oli upseerina toiminut sotalakien mukaan — ja korotettiin myöhemmin amiraaliksi uudelleen yhtyneiden Yhdysvaltain laivastossa.
Ikävämmin kävi hänelle ja etelälle suosiollisen Englannin Alabama’n takia. Pohjoisvaltiot eivät jaksaneet sulattaa tuon laivan sen kaupalle ja meriliikkeelle tuottamaa aineellista vahinkoa, vaan vaativat Englantia korvaamaan sen, koska alus oli rakennettu tämän maan telakalla. Asiasta syntyi kiivas jupakka ja valtiolliset välit uhkasivat ratketa ilmi sodaksi, kunnes juttu lykättiin kansainväliseen sovinto-oikeuteen (ensimmäinen laatuaan maailmassa ja Haagin-konferenssin edelläkävijä), joka tuomitsi Englannin maksamaan riitapuolelleen 80 milj. markkaa tämän _välittömäin_ tappioiden (upotettujen laivojen ja lastien) korvaukseksi. Yhdysvaltain vaatima summa oli monta kertaa suurempi ja sisälsi kaikki välillisetkin vahingot (meriliikkeen, kaupan ja teollisuuden seisahtumisen takia aiheutuneet).
Kaapparitoimi viime suursodassa.
Äskettäin käydyn jättimäisen maailmansodan edellä ja jatkuvasti sen kestäessäkin on hävitysaseita ja sodankäyntitapoja kehitetty ennen kuulumattomaan täydellisyyteen. Koska sen kulusta on riippunut mahtavain suurvaltain olemassaolo, eivät mitkään kirjoitetut ja kirjoittamattomat kansainväliset lait ole enää säilyttäneet pätevyyttään. Luonnollista on, että myöskin saarto- ja kaapparitoimi ovat olleet sallittuja ja mieluisasti käytettyjä aseita vihollisen vahingoittamiseksi.
Englannin merenkeskinen asema on tälle maalle erinomaiseksi eduksi sen varjellessa mahtavalla laivastollaan rantojansa niille yrittävien meri- ja maavoimien hyökkäyksiltä. Mutta toiselta puolen on tuo asema sodan aikaan samalla sen heikoin kohta, sen "Akilleen kantapää", johon vihollinen voi sitä paraiten satuttaa. Suur-Britannian maaperä ei kasvata asukkailleen lähimaillekaan niiden tarvitsemia elintarpeita. Suuri osa siitä on näet teollisuuden alla sekä suurten maanomistajain huvi- ja metsästyspuistoina. On laskettu, että joka minuutti täytyy Englannin rannoille laskea 10,000 mkan arvosta muualta meritse tuotuja elatusvaroja, jotta sen kansa pysyisi hengissä. Vehnä on tuotu Venäjältä, Kanadasta ja Yhdysvalloista, riisi Intiasta ja Kiinasta, liha (jäädytettynä tai säilöstettynä) Yhdysvalloista, Argentinasta ja Etelä-Afrikasta.
Tätä maanpuolustuksessa kovin arkaa seikkaa Saksa kiirehtikin käyttämään hyväkseen, pakottaaksensa mahtavimman ja itsepäisimmän vihollisensa lopettamaan sodan. Se saarsi Englannin rannikot uudenaikaisilla hirviöillään, sodan kestäessä suurenmoisesti kehittämillään sukellusaluksilla, jotka torpeedoillaan rautaisen järkähtämättömästi tuhosivat niinhyvin rantoja puolustavia panssarilaivoja kuin satamiin yrittäviä kauppa-aluksia. Ulapalla taasen sen nopeakulkuiset kaappariristeilijät upottivat entisen Alabama'n tavoin viimemainittuja kaikilla maailman merillä. Verrattomalla taidolla ne osasivat — liukkaina kuin ankeriaat — kauvan välttää takaa-ajelevia brittiläisiä laivastoja, kunnes välttämätön tuho kohtasi useimmat niistä.
Emden.
Mainehikkain Englannin ja sen liittolaisten kauppalaivojen tuhooja oli sodan kestäessä kevyt risteilijä _Emden_. Sodan syttyessä elokuun alussa 1914 se oli Saksan kiinalaisen kauppasiirtolan Tsingtaun satamassa ja alotti oitis kaappariretkeilynsä. Täyttä höyryä se oikasi ulos merelle, läpäsi Malakka-salmen, vihollislaivat aivan kintereillään, ja eksyttäen nämä perästään eteläänpäin, kääntyikin itse länteen Bengalin lahtea kohti, upottaen viisi alusta matkallaan, ja päätyi viimein Madrasin edustalle, jota rupesi pommittamaan, onnistuen sytyttämään satamassa olevat suuret paloöljysäiliöt.
Sieltä se kääntyi Ceylonin rannikoille, upottaen jälleen neljä uutta laivaa, lähetti niiden väestöt rantaan viidennellä ja pidätti lastin takia luonaan kuudennen, hiililaivan. Sitten se, käyttäen hyväkseen eri paikoissa olevia salaisia kipinäsähkötyslaitoksia ja toisia saksalaisia apulaivoja, jatkoi hävitysmatkaansa, kunnes lokak. 16 p:ään mennessä oli upottanut vielä puolisen tusinaa Englannin aluksia.
Silloin sattui sille itselleen ikävyys. Englantilainen panssariristeilijä _Yarmouth_, joka verikoiran sitkeydellä oli pysytellyt sen kintereillä, sieppasi moniaita sen apulaivoista, ja Emden itse säilyi vain piiloutumalla visusti, vaikka kauppalaivat yhä edelleen matkasivat kuolettavan pelon alaisina, odotellen sen äkkiarvaamatonta ilmestymistä kauppareiteille.
Naamarin turvin vertaistensa kimpussa.
Sitten se yhtäkkiä ilmestyi korjaamaan parempaakin saalista kuin suojattomia kauppa-aluksia. Lokak. 16 p. — Englannin kansallisena juhlapäivänä, "Trafalgarin päivänä" — porhalsi 4-piippuinen risteilijä Penangin satamaan Indo-Kiinassa. Siellä olevat ranskalainen torpeedonhävittäjä _Mousquet_ ja venäläinen kevyt risteilijä _Jemtshug_ eivät osanneet aavistaa sitä _Emden'iksi_, jolla tiesivät olevan vain kolme savupiippua. Mutta kaapparin kapteeni v. Möller oli lisännyt niiden lukua laudoista ja purjekankaasta laitattamallaan hökötyksellä, joka oli eksyttävästi oikean savupiipun näköinen.
"Kuka olette?" tervehti _Jemtshug_ tulijaa.
"Yarmouth!" vastattiin siltä rohkeasti; "tulossa ankkuroimaan." Ja niillä puhein _Emden_ käänsi pyöreän peränsä päin _Jemtshugia_, jota kohti laukaisi kuolettavan torpeedon sekä pommitti sitä vielä oikealla luotisateella 10 sm tykeistään. Pohjaan meni paikalla venäläinen risteilijä, ja kohtapa seurasi sitä Tanskalainenkin.
Tämän urotyön jälkeen siirtyi saksalainen risteilijä jatkamaan hävitystään Australian vesille, joilla turmio kohtasi sen itsensä Kokos-saarien luona marrask. 9 p:nä.
Tuhoojan tuhoutuminen.
Australian liittovaltion ristelijä _Sydney_ sai varahin mainitun päivän aamuna Kokos-saarilta kipinäsähkö-sanoman: "Outo sotalaiva... sataman ulkopuolella", ja lähti hetipaikalla täydellä höyryllä merelle, kunnes tähystäjä mastosta sai klo 9,15 näkyviinsä Keeling-saaren kokospalmujen huiput taivaanrannalla. Neljännestunnin päästä nousivat jo _Emden'inkin_ savupiiput näkyviin 20-25 km päässä. Saksalainen laiva alotti leikin ampumalla pitkältä matkalta, _Sydney_ odotti vähän aikaa, kunnes vastasi tuleen. Siitä sukeutui komea taistelu; _Emden_ käytti tykkejään mainion taitavasti ja murskasi miltei kohta vastustajansa ylähangan toisen ison tykin, tehden sen miehistön itse asiassa kykenemättömäksi taisteluun. Australialaisen laivan tulentarkistustorni ylhäällä mastossa räjähti kappaleiksi ja laivassa pääsi tuli irralleen, jonka miehistö kuitenkin kesken tulisinta ottelua sai pian sammutetuksi.
Koko ajan kiertelivät molemmat taistelevat laivat toisiaan suurimmalla nopeudellaan, joka nousi 25, jopa toisinaan 26 solmuväliin (38-40 km. tunnissa). Puolitoistatuntisen molemminpuolisen pommittamisen jälkeen kajahti Sydney'llä viimein riemuhuuto ja miehet heiluttivat lakkejaan — äsken rikkiammutun tykin naapurista oli taitavasti ammuttu luoti tehnyt pahaa tuhoa vihollisessa: sen etumasto ja kaikki kolme savupiippua lensivät murskaksi ja peräpuoli syttyi tuleen. Siitä huolimatta, ja vaikka laiva peittyi paksuun mustaan savupilveen, jatkoi se kuitenkin uljaasti taistelua. Tehdäkseen leikistä lopun alotti _Sydney_ uudelleen ampumisen, joka lähetti _Emden'in_ hylkynä Keeling-saaren rannalle. Arvaten, ettei se pääsisi sieltä pakenemaan, lähti voittaja tavoittamaan sen ulompana merellä odottelevaa hiililaivaa. Tämän luokse tultua havaittiin, että väki oli avannut luukut ja että alus oli nopeasti uppoamassa. Miehistö korjattiin _Sydney'hin_, joka palasi takaisin _Emden'in_ luo. Sinne saapuessa nähtiin, kuinka tämän miehet vetivät lippunsa alas ja nostivat valkean lipun sijaan antautumismerkiksi. Sotatavan mukaisesti olisi Sydney'n nyt pitänyt lähettää veneensä pelastamaan haaksirikkoisen miehistöä; mutta kun tuli jo myöhä ja kun Emden’in sisarlaiva _Königsberg_ voi milloin hyvänsä ilmestyä näyttämölle, jäi australialainen alus höyryämään ulommaksi merelle, korjaten silloin tällöin aaltojen varaan antautuneen saksalaisen merimiehen ylös vedestä.
Kun _Sydney_’stä varahin huomenissa kurkistettiin saaren kipinäsähkötysasemalle, saatiin kuulla, että yön kuluessa joukko Emden’in miehiä oli noussut maihin, särkenyt sähkötyskoneet ja sitten paennut rannalta anastamallaan kuunarilla. Klo 11 jälkeen a.p. käytiin sitten katsomassa _Emden’in_ hylkyä. Se muistutti kamalasti jotain teurastuspaikkaa — 180 sen miehistä oli kirjaimellisesti silpoutunut palasiksi räjähtävistä luodeista ja laivan kappaleista. Jälellejääneet siirrettiin _Sydney’hin_, joka lähti kulkemaan Colomboon. Satamassa olevain kaupunkilaisten riemuhuutoihin jätettiin vastaamatta, sillä kapteeni oli määrännyt aivan hiljaisen tulon, säästääkseen uljaan vihollismiehistön tunteita. Kapteeni v. Müllerin sallittiin koko sotavankeusaikansa pitää miekkansa kunnianosotukseksi urhoollisuudestaan sekä siitä, että hän oli aina erittäin inhimillisesti kohdellut valtaamainsa alusten väkeä. Vaikka hän oli upottanut brittiläisiä laivoja ja tavaroita yli 100 milj. mkan arvosta, ei hänen takiaan aseettomain laivain miehistä ollut yksikään saanut surmaansa.
XVII LUKU
Nykypäivien meritaistelut.
_Rannikkopuolustus_: Miinat. Hävitys ja kuolema Port Arthurin edustalla; Kavala suunnitelma; Karhu houkutellaan pesästään; Juoni kehittyy; Miinan työ. — _Taistelu avoimella merellä_: Päävastustajain merivoimat nykyisessä suursodassa. — Merisodan kehitys sadan vuoden aikana. — Pohjanmeren taistelu tammik. 24 p. 1915; Epäonnistunut yllätys; "Leijona" saaliinsa kimpussa; Taistelun kehittyminen; "Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat; _Blücher'in_ sankarillinen loppu.
RANNIKKOPUOLUSTUS.
Miinat.
Vedenalainen miina on merissodan kauhein ja kavalin ase, sen rinnalla yksin tuhoa tuottava, nuolen nopeudella lentävä torpeedokin on tavallaan rehellisempi. Sillä torpeedon laskee näkyvä alus, jolta uhattu sotalaiva voi puolustautua väkevillä tykeillään, eikä sellaisia toki ammuta aseettomia aluksia vastaan muutoin kuin kaapparisodassa, jolloin miehistölle annetaan aikaa laskeutua veneisiin. Mutta miina makaa vedenpinnan alla liikkumattomana, järjettömänä hävityskappaleena, joka iskee kappaleiksi yhtä hyvin sen yli kulkevan rauhallisen kauppahaahden kuin sotalaivankin.
Miinan muodostaa pehmeästä teräspellistä tehty lieriö tai keila, joka on täytetty pumpuliruudilla. Tämä on salpietarissa ja rikkihapossa liuotettua puuvillalangan nöhtää, s.o. selluloosaa, ja on kosteassa tilassa vaaratonta, palaa sytytettäessä hitaasti väkevällä liekillä, mutta äkillisestä iskusta tahi nallihatulla sytytettäessä räjähtää ankaralla voimalla. Miinoissa ja torpeedoissa sitä vaarattoman latauksen ja käsittelyn vuoksi käytetäänkin märkänä. Miinoja käytetään suojelemassa sataman suuta tai laivaväylää vihollisilta aluksilta. Ne ovat joko irtonaisia, jolloin syttyvät vähimmästäkin vieraan esineen kosketuksesta, tahi kiintonaisia, s.o. ankkuroituja, jolloin sen räjähdyttää vedenpinnalla uiskenteleva sytytin tahi laukaistaan se rannalla sijaitsevasta vartiohuoneesta.
Miinoja asettavat asemilleen erityiset alukset, miinanlaskijat, perässään olevasta aukosta. Kansainvälinen sopimus oikeastaan on, ettei niitä saisi laskea kolmea meripeninkulmaa (lähes 6 km.) kauvemmaksi rannasta; mutta irtonaisen tahi myrskyn pohja-ankkurista irroittaman miinan matkoja ei kukaan voi tietää, eivätkä hätäytyneet puolustajat valitettavasti aina välitäkään tuosta sopimuksesta. Hyökkääjä puolestaan pyydystää niitä tarkoitukseen vuokratuilla kevyillä ja matalassa kulkevilla kalastaja-aluksilla tahi pienillä höyry- tai moottoripursilla, "trallaajoilla", tahi ampumalla niitä kaukaa kivääreillä.
Hävitys ja kuolema Port Arthurin edustalla.
Kamalimmat kokemukset miinasodasta on tähän saakka saatu Port Arthurin merenpuoleisesta piirityksestä. Venäläiset olivat tietysti miinoittaneet linnoituksen sataman suun tiheästi kylvämillään miinoilla, mutta niihin olivat japanilaisten sotalaivat liian varovaiset käymään. Päinvastoin tahtoi heidän taitava amiraalinsa Togo houkutella Venäjän laivaston, joka kauvan aikaa oli — menetettyään aikaisemmin uusimmat ja taistelukuntoisimmat panssarilaivoistaan — huolellisesti pysytellyt sisäsatamassa miinavyöhykkeen ja linnoituksen järeiden tykkien turvissa, ulos merelle tuhotakseen sen omiin miinoihinsa. Tilaisuus siihen vihdoin tulikin, kun venäläinen laivasto sai v. 1912 alussa uuden komentajan, urhean amiraali Makaroffin, josta tiedettiin, ettei hän rakastanut sopessa kykkimistä vaan julkitaistelua.
Kavala suunnitelma.
Huhtik. 11 p. mainittuna vuonna alotti amiraali Togo "kahdeksannen hyökkäyksensä meren puolelta Port Arthuria vastaan". Seuraavana yönä kulki hänen laivastonsa miinanlaskijaosasto aivankuin hiipien pimitetyin valoin ja säkenensammuttajin kylvämään japanilaisia miinoja venäläisten miinavyöhykkeen ulkopuolelle. Aivan sen kintereillä seurasi laivaston "viekoitteluosasto", 2 ensiluokkaista ja 4 toisluokkaista risteilijää, suojatakseen miinanlaskijoita sekä houkutellakseen mahdollisesti vaanivan vastustajan hyökkäämään ulos aavalle merelle ja sitten käymään vastalaskettuihin miinoihin. Ja jos vihollisen kumminkin onnistuisi läpäistä ehjänä vaarallinen vyöhyke, seurasi perässä Togon päälaivaston kuusi jykevää panssarilaivaa, niiden joukossa amiraalilaiva Mikasa, jonka komentosillan Togo viime kuukausien aikana oli jättänyt vain moniaiksi minuuteiksi, sekä uusimallinen _Hatsuse_. Loppuhännän muodosti vihdoin kuusi ensiluokkaista panssariristeilijää, joiden tehtävänä oli tavoittaa ja tuhota vihollisen viimeisinä säilyvät, pakoonpyrkivät alukset. Siis mitä pirullisin ja tuhoa lupaavin taistelusuunnitehna.
Keskiyön aikaan 12 p:n yönä heräsivät onnettoman Port Arthurin asukkaat jo ylen tutuksi tulleeseen järeiden tykkien jylinään, joka tiesi kertoa heille, että linnoituksen valonheittäjät olivat taas keksineet uusia yöllisiä hyökkääjiä meren puolelta, joita pommitettiin. Niiden valossa nähtiinkin tusinan verran japanilaisia torpeedoveneitä ja torpeedonhävittäjiä lähestyvän mereltä, keskessään isompi alus, joka liikkui eteenpäin jossakin erityisessä tarkoituksessa, vaikkei tuota tarkoitusta yöllisessä hämmingissä osattu keksiä. Isompi alus oli Japanin laivaston uusin lisä, miinankylväjä _Koryo Mani_. Japanilaiset olivat aikaisemmin pitäneet visusti silmällä, mitä suuntaa venäläiset laivat olivat kulkeneet mereltä sisäsatamaan, ja merkinneet sen reitin karttoihinsa, niin että uusi kuolemankylväjä tiesi tarkoin seurata sitä ja välttää venäläiset miinat.
Karhu houkutellaan pesästään.
Miinalaivoja suojaava risteilijäosasto saikin — niinkuin ampiaisparvi pörinällään houkuttelee karhun ulos pesästä — Togon juonen käymään toteen. Kun eräs venäläinen torpeedonhävittäjä oli rientänyt ulos satamasta katsomaan mitä oli tulossa, joutui se kohta noiden risteilijäin uhriksi. Silloin venäläinen risteilijä _Bajan_, joka oli heti perässä kiitänyt merelle, äkkäsi ne ja päätti uljaasti käydä yksin taisteluun niiden kanssa.
Mutta sen liikkeet oli huomattu satamasta, vaikka hämärästi, ja amiraali Makaroff lähti melkein koko jälellä olevalla laivastollaan tapaamaan vihollista. _Bajan'ille_ annettiin merkki kääntyä takaisin ja yhtyä muuhun laivastoon. Tämä käsitti panssarilaivat _Pobjeda’n_ ja sitä pienemmät mutta järeämmin aseistetut _Petropavlovsk'in_ ja _Poltava_'n sekä uudet panssariristeilijät _Novik'in, Diana'an ja Askold'in_. Nopein alus ja risteilijäksi erittäin järeätykkinen oli äskeinen _Bajan_, joka kehitti 22 solmuvälin vauhdin. Makaroff, joka alituisesti vaihteli amiraalilaivaa, oli tällä kertaa valinnut _Petropavlovsk'in_ lippulaivakseen, ja hänellä oli seurassaan, paitsi laivan päällikköä kapteeni Jakovleffia, suuriruhtinas Kirill Vladimirovitsh ja mainio venäläinen taistelumaalari Vasilij Verestshagin, 62-vuotias vanhus, joka vasta pari päivää sitten oli saapunut Port Arthuriin saamaan uusiin tauluihin aiheita merisodasta. Miehistöä oli laivassa 700 miestä.
Urhea amiraali oli täynnä luottamusta. Kaikki hänen edeltäjänsä yritykset kurittaa merenpuoleista piirittäjää olivat saaneet surkean lopun, ja Venäjän parhaat ja uusimmat taistelulaivat _Peresvjet, Sesarevitsh ja Retvisan_ olivat tuhoutuneet; mutta nyt näytti siltä, kuin joutuisi hän tekemisiin heikon risteilijäosaston kanssa, josta hänen olisi helppo suoriutua. Edellisenä iltana hän oli sähköttänyt hallitsijalleen, että hänellä oli hyvä toivo rangaista ylimielistä vihollista.
Juoni kehittyy.
Viekoitteluosasto teki tehtävänsä suunnitelman mukaisesti. Kun Venäjän laivasto täydellä höyryllä puoli 11 tienoissa kiitää esiin satamasta, ollen vielä kauvan aikaa Kultaisen kukkulan patterien suojan alaisena, peräytyvät japanilaiset risteilijät muka vallan säikähtyneinä sen odottamattomasta ilmestymisestä ulos avoimelle merelle — jolle _Koryo Mani_ oli juuri saanut kylväneeksi kuolemanviljansa. Mutta tällöin alkoi merellä nousta sumu, peittäen vainotun ja vainoojan verhoonsa ja kaihtaen niitä selvästi näkemästä toisiaan. Vaikka amiraali Togo oli saanut väijytysristeilijöiltä kipinäsähkösanomalla tiedon niiden toimen onnistumisesta, voi toivottu saalis ehkä sumussa sittekin välttyä häneltä. Sen vuoksi hän järjesti päälaivastonsa kahteen kolonnaan, vedätti taisteluliput mastoihin ja lähti kiitämään täyttä vauhtia vihollista vastaanottamaan.
Silloinpa kiusallinen sumu taas odottamatta hajosi. Amiraali Makaroff näkee taivaanrannalla lähestyvän ylivoimaisen vastustajan ja älyää hänen varalleen punotun juonen — vaikkapa ei sen koko kaameassa täydellisyydessä. Hän kohottaa mastoon peräytymismerkin ja kääntää laivastonsa äkisti kotimatkalle.
Miinan työ.
Venäjän laivasto muodostuu suoran viivan muotoiseksi linjaksi, pyrkien takaisin satamaan, panssarilaivat etunenässä, etummaisena _Petropavlovsk_, jonka mastot ovat täynnä merkkilippuja, jotta kauvempana merellä kiertelevät vartiotorpeedoveneetkin tietäisivät vetäytyä sataman turvaan. Päällikkölaiva on ennättänyt vajaan parin kilometrin päähän satamasta; amiraali Makaroff seisoo komentosillalla puhellen laivan kapteenin Jakovleffin, suuriruhtinas Kirillin ja tämän ajutantin kanssa.
Silloin tapahtuu kauhea räjähdys, ja seuraavassa tuokiossa toinen. _Petropavlovsk_ on käynyt _Koryo Marun_ miinaan! Suunnattomia repeämiä näkyy suuren sotalaivan kupeissa, vesi syöksyy sen sisään, liekit leimahtelevat joka taholla korkealle, alus kallistuu raskaasti oikealle kyljelleen, keula painuu veden alle, ja uskomattoman lyhyessä ajassa — parissa minuutissa, kertovat silminnäkijät — vaipuu muhkea päällikköalus, uljas amiraali Makaroff ja seitsensatainen miehistö merenpohjaan. Petropavlovskia ei ollut enää!
Vain jokunen harva, m.m. mainittu suuriruhtinas, pelastuivat kuin ihmeen kautta uppoamisen aikaansaamasta hirmuisesta pyörteestä. Verestshagin, joka enimpien upseerien kera istui alhaalla ruokasalissa aamiaisella, hukkui näiden mukana.
Tuo kauhea onnettomuus katkaisi lopullisesti selkärangan Port Arthurin merenpuoliselta puolustukselta; vielä suurempi vahinko kuin _Petropavlovsk’in_ häviö oli Venäjälle urhean ja kykenevän amiraali Makaroffin menetys. Mutta sittekin huomasivat japanilaiset turhaksi piirittää linnoitusta meren puolelta, vaikka sen laivasto oli nujerrettu; Port Arthurin vahvat patterit riittivät yksinkin pitämään vihollista kunnioittavan välimatkan päässä. Vasta kenraali Nogi kykeni vuosikautisen maanpuoleisen piirityksen jälkeen valloittamaan sen.
Mutta _Petropavlovsk_ tuli kostetuksi. Jonkun aikaa myöhemmin kävi eräs äskeiseen taisteluun osaa ottaneita panssarialuksia, _Hatsuse_, joka oli Japanin laivaston parhaita, vuorostansa kauvas merelle ajautuneeseen venäläiseen miinaan ja upposi sekin enimpine miehineen.
TAISTELU AVOIMELLA MERELLÄ.
Päävastustajain merivoimat viime suursodassa.
Vastoin odotusta jäi sotalaivojen osa äskeisessä maailmansodassa toisarvoiseksi, verrattuna maataisteluihin. Englanti on edelleen säilyttänyt asemansa maailman ensimmäisenä merivaltana, mutta sekin on saanut käydä taistelunsa pääasiassa kovalla maankamaralla ja sen takia luoda aivan alusta siihen asti auttamattomasti laiminlyömänsä maa-armeijan. Tosin oteltiin merelläkin toisinaan kuumasti, ja Englannin kaikilla maailmanmerillä risteilevät sotalaivat hävittivät Saksan kaapparilaivoja ja vahasivat tämän valtakunnan merentakaiset siirtomaat; mutta suurimmalta osalta sai sen laivasto tyytyä omain rantojen varjelemiseen sekä joukkojen ynnä elin- ja ampumatarpeiden kuljetuslaivojen suojelemiseen.
Syynä tähän oli ensiksikin se seikka, että sen päävihollinen Saksa väitteli suurempia meritaisteluja. Tällä vallalla oli uusi ja erittäin vahva merivoima, joka aivan sodan kynnyksellä ja varsinkin sen kestäessä lienee noussut kolmannelta toiselle arvosijalle merivaltojen joukossa — sivuuttaen siten Yhdysvallat; mutta sen merellinen voima oli sittekin eilispäivän luomus. Se oli yhden ainoan miespolven ja itse asiassa yhden ainoan miehen, Saksan viimeisen keisarin, työtä. Maan terästehtaat ja laivaveistämöt, alallaan ehkä maailman ensimmäiset, tekivät kyllä mainiota työtä panssarin- ja tykinvalamisessa, ja sen merimiehistö oli erinomaisesti harjoitettua. Mutta Saksalta puuttuivat ne monien miespolvien kokemukseen perustuvat traditsionit, joita merisodan käymiseen ja panssarin sekä asestuksen keskinäisen suhteen tarkkaan punnitsemiseen tarvitaan ja jota sen päävastustajalla enimmän oli. Vielä muutama vuosikymmen sitten kykeni pienoinen Tanska lyömään Preussin ja Itävallan yhdistyneet laivastot loistavasti Helgolandin luona. Englannin laivasto sisältää edelleen kaikkein jykevimmät taistelulaivat ("yli-dreadnought’it"), kaikkein nopeimmat risteilijät ja kaikkein järeimmän ja kauvas kantavimman aseistuksen.
Vähempiväkisyytensä tässä suhteessa tuntien sai Saksa tyytyä enimmäkseen suojelemaan kallishintaista sotalaivastoaan, joka on tykkänään nykyisen miespolven kustantama, sotasatamissaan. Mutta se kehitti itselleen uuden pelottavan aseen sukelluslaivastostaan, jolla se kykeni pitämään vihollisensa vahvemman merivoiman vuorostaan pinteessä, jopa saartamaan Suurbritannian rannikot ja katkaisemaan monin kohdin sen valtaväylät kaikelta merenyliseltä liikkeeltä.
Pohjanmeren taistelu
tammik. 24 p:nä 1915 oli suurin ja merkityksellisin, vaikkei missään suhteessa ratkaiseva, viime suursodan aikana käydyistä. Edellisen vuoden lopulla oli Saksan risteilijälaivasto käynyt jouluvierailulla Englannin rannikolla, pommittanut erinäisiä linnoittamattomia rantakaupunkeja ja kalastajakyliä sekä päässyt turvallisesti takaisin omille vesilleen. Toivoen samallaista menestystä lähti saksalainen amiraali _Ingenohl_ uudelle retkelle, komennettavanaan neljä panssariristeilijää, kuusi kevyttä risteilijää sekä torpeedo- ja sukellusalusosastot. Mutta tällä kertaa englantilaiset tiesivät pitää varansa. Saksalaisten laivojen ennätettyä n. 64 km. päähän Englannin rannikosta huomattiin ne eräältä vartiolaivalta, joka antoi amiraali Beattyn (sittemmin Englannin taistelulaivaston ylipäällikkö) risteilijälaivastolle sanan vihollisen tulosta. Englantilaiset laivat olivat odotelleet hetkeä täysi höyry koneissaan ja lähtivät heti — klo puoli 8 yllämainitun päivän aamuna — kohtaamaan silloin n. 22 km. päässä olevia vieraitaan. Amiraali Beattyn laivaston — joka edellisen vuoden elokuussa oli kestänyt kuuman ottelun Helgolandin luona Saksan taistelulaivastoa vastaan — muodostivat tällä kertaa taisteluristeilijät _Lion_ (lippulaiva), _Tiger, Princess Royal, Indomitable ja New Zealand_ sekä moniaat kevyet risteilijät ja torpeedoveneet. Nuo laivat olivat n.s. "yli-dreadnought'eja", Englannin uusimpia, nopeimpia ja hirvittävimpiä aluksia, varsinkin järeän aseistuksensa nojalla, jota kolmessa ensinmainitussa oli 24 kpl. 35 sm tykkejä ja kahdessa jälkimmäisessä 16 kpl. 30 sm tykkejä. Niiden rinnalla oli saksalainen laivasto paljon heikompi sekä panssarinsa, nopeutensa että tykistönsä puolesta; sen päällikkölaivassa _Derfflinger_ (aivan uusi alus sekin) oli 12 kpl. 30 sm, _Moltke_- ja _Seydlitz_-laivoissa 20 kpl. 27,5 sm ja Blücherissä 12 kpl 20 sm. tykkejä.
Epäonnistunut yllätys.
Amiraali Beatty antoi torpeedonhävittäjilleen käskyn hyökätä vihollisen kimppuun ja tuoda ilmoituksia sen liikkeistä ja ohjasi itse risteilijät kaakkoon päin katkaistakseen siltä jos mahdollista pakotien omille rannikoille.
Huomattuaan tulleensa yllätetyksi kääntyi saksalainen laivasto heti takaisin. Se ei ollut mikään pelkuruuden merkki, vaan viisas teko ylivoimaisen vihollisen kohdatessa; sitä paitsi oli niiden raskas tykistö jo ennakolta sijoitettu takakannelle, jotta ne paetessaankin voivat tehokkaasti pommittaa vastustajaansa. Sen lisäksi voivat ne tällöin pudottaa miinojakin tämän turmioksi. Brittiläisissä laivoissa sen sijaan oli järeiden tykkien enemmistö keulan puolella.
Kulkien 28-29 solmuvälin nopeudella (51—52,5 km tunnissa) lähtivät Englannin risteilijät saksalaisten jälkeen, saartoivat ne vähitellen puolikuun muotoisesti ja alottivat 20 km matkalla ampumisen, jatkaen sitä aina 18 km välimatkaan saakka, jolloin laukausten voi jo huomata sattuvan ja jolloin vihollinen kykeni vastaamaan tuleen. Saksan torpeedolaivasto teki silloin myöskin äkillisen vastahyökkäyksen, toivoen voivansa tuhota vihollisen surmansukkuloillaan; mutta brittiläiset torpeedonhävittäjät kiitivät risteilijäin edelle niiden turvaksi ja ajoivat hyökkääjät takaisin.
"Leijona" saaliinsa kimpussa.
Kohtapa voivat risteilijätkin käydä keskenään taisteluun. Hyökkäävän puolen etunenässä kulki _Lion_, nimensä ("Leijona") ja arvonsa mukaisesti, ja hetken päästä tavoitti se saksalaisten hitaimman aluksen, "hännän päähän" jääneen _Blücherin_, jota kohti ne kaikki suuntasivat tuhoisan tulen. Luodit putoilivat sille tiheään kuin rakeet, murskaten kannet, särkien kupeet, viskoen monen tonnin painoisia tykkejä ulos torneistaan kuni kevyitä kuusenkäpyjä ja tuhoten niiden koko miehistön. Savupiiput sortuivat, teräsmastot katkesivat; muuan pommi osui laivan sydämeen, särkien koneet ja surmaten enimmät siellä piilottelevasta laivamiehistöstä. Panssarikyljet olivat monin paikoin puhki, ja koko laiva syttyi tuleen; mutta siitä huolimatta eloonjääneet jatkoivat ampumista ehjillä tykeillä, vaikka tiesivätkin taistelun turhaksi. Saksalainen amiraali oli antanut käskyn, ettei lippua saanut missään tapauksessa vetää alas antautumisen merkiksi, ja siksi oli sen määrä upota pohjaan liehuvin lipuin. Puolituntisen taistelun kuluessa oli laivan miehistä 3-400 saanut surmansa taikka haavoittunut. Se kääntyi vasemmalle kyljelleen, estääkseen vuotoa ylihangan puolelta ja antaakseen miehille tilaisuuden ampua sillä puolella olevilla tykeillä; mutta hetken perästä se pyörähti jälleen ympäri ja lähti savuavana liekkipatsaana muun laivaston jälkeen.
Taistelun kehittyminen.
Joutumatta pitemmältä vaarinottamaan _Blücher'in_ kohtaloa kiirehtivät isot brittiläiset laivat muiden vihollisalusten kimppuun. Hirmumyrskyn tapainen tuli suunnattiin niistä päällikkölaivaa _Derfflinger_'a vastaan, joka syttyi palamaan monesta kohtaa ja sai useat tykkinsä taistelukyvyttömiksi — _Moltke'n ja Seydlitz’in_ höyrytessä eteenpäin aivankuin tulipilvien lävitse. Tykkien jylinä, räjähtävien pommien rätinä, pauke särkyvistä panssarilevyistä, mahtavien sotakoneiden jyskytys niiden piestessä tietänsä ärtyneen meren halki — tuo kaikki oli kamalata aamuvirttä nykyaikaiselle sodanjumalalle! Se oli samankokoisten jättiläisten jättiläiskamppailua, sillävälin kuin samanlainen taistelu raivosi pienempäin risteilijäin ja torpeedoalusten välillä. Epäilemättä saksalaiset tällä takaperinkiitävällä taistelulla tahtoivat houkutella vihollisensa aina Helgolantia ympäröivään miinavyöhykkeeseen asti. Mutta ajettuaan isoja risteilijöitä takaa viitisentoista peninkulmaa arveli amiraali Beatty toivottomaksi saavuttaa niitä ennen miinakentälle tuloa, jonka vuoksi hän jätti ne rauhaan ja kääntyi pienempäin alusten kimppuun. Mutta vaikka monet näistä saivat vaikeita vaurioita, pääsivät ne monilukuisuutensa ja nopeutensa turvin kuhmuisin kupein ja särkynein tykein miinavyöhykkeen suojaan.
"Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat.
Mutta eivätpä englantilaiset itsekään selvinneet pelistä ehjin nahoin. Vihollispommi oli sattunut heidän päällikkölaivansa _Lion_'n ylähangan kaariin, särkenyt naftasäiliön ja tehnyt senpuoliset höyrykoneet työkyvyttömiksi. Sen vuoksi laivan kulku vaikeutui melkoisesti, ja amiraali siirtyi ensin erääseen torpeedonhävittäjään ja sitten _Princess Royal'iin_, joka asettui brittiläisen rintaman etummaiseksi. Kun _Lion'issa_ alahangankin puoleiset koneet myöhemmin vahingoittuivat, ehätti _Tiger_ sen eteen kilveksi, mutta joutui itse vihollisen maalitauluksi ja menetti osan miehistöään. Sitten otti _Indomitable_ aivan invaliidiksi käyneen _Lion'in_ hinausköyteen viedäkseen sen satamaan. (Saksalaisten tietojen mukaan se kumminkin matkalla upposi.)
Blücher’in sankarillinen loppu.
Tällävälin oli henkihieveriin ammuttu _Blücher_ kamppaillut kuolinkamppailuaan. Sen tykkien yhä vielä jylistessä sille kuolinvirttä pujahti isompien alusten takaa esiin kevyt risteilijä _Arethusa_ (joka edellisenä vuonna oli Helgolannin taistelussa näytellyt melkein pääosaa), aikoen omalla aseellaan lopettaa kituvan jättiläisen päivät. Ohjaton ja kallelleen painunut _Blücher_ ei voinut millään tavoin välttää hyökkäystä, vaan tarjosi mainion maalitaulun torpeedolle. Sellaisia laukaistiin kaksi sitä kohti, ja toinen sattui keskilaivaan, räjähti ja repi uuden ison aukon kylkeen. Ollen jo muutenkin pahasti kallellaan pyörähti se nyt yksinkertaisesti ympäri "niinkuin potkun saanut vesikannu", kuten eräs englantilainen silminnäkijä sanoi.
Se oli draamallinen silmänräpäys, täynnä sankarillista kuolemanuhmaa. _Blücher_ osottautui kuuluisan nimensä arvoiseksi. Sen lippu liehui yhä perässä, ja "Hoch! Hoch!" huusivat miehet, asettuessaan riviin sen reunoille valmiina hyppäämään veteen. "Hypätkää joutuin!" huudettiin englantilaisilta laivoilta, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hyppäsi sadottain miehiä alas aaltoihin, useimmat varustettuina pelastusvöillä, jotka pitelivät heitä veden päällä, kunnes englantilaiset joutuivat veneillään korjaamaan heitä ylös. Mutta silloinpa tulla porhalsi Helgolannista päin Zeppelin-mallinen ilmalaiva ynnä vesitaso, jotka alkoivat pudotella pommeja pelastusveneiden joukkoon. Tällöin brittiläiset tervajakut suuttuneina jättivät laupeudentyönsä kesken ja heittivät aalloissa ajelehtivat saksalaiset matruusit oman onnensa nojaan. Myöskin muuan kevyt ristelijä sai puolisen tusinaa miehiä tapetuksi ilmalaivan pommista.
Saksan laivaston loppu.
Tämän jälkeen ei mainittavimpia meritaistelulta käyty, lukuunottamatta Saksan viimeisten kaapparilaivain tuhoutumista Falklannin saarten luona Etelä-Amerikan vesillä. Suursodan loppuajan tyytyi Saksan laivasto etsimään turvaa sotasatamissaan, ja päähuomio kiinnitettiin yhä enemmän sukelluslaivaston lisäämiseen. Mutta sen saartotoimintaa haittasi yhä tuntuvammin Englannin suurenmoinen miinoitustyö Pohjanmerellä sekä puolueettomain maiden yltyvät vastalauseet sukellussodan häikäilemättömyyttä vastaan.
Rauhanteon päävaatimuksia oli Saksan koko sotalaivaston luovuttaminen. Kuten kaikessa muussa täytyi uuden demokraattisen Saksan antaa tässäkin perään. Mutta saksalaisten merisotilasten itsetunto katsoi vapaaehtoista häviötä kunniallisemmaksi kuin häpeällistä luovutusta. Scapa-lahden laineet (Skotlannin rannikolla) peittävät viimeisen jäännöksen Wilhelm-keisarin ylpeästä elämänunelmasta: "Saksan tulevaisuus on merellä".
XVIII LUKU
Napojen tarina.
Napojen viehätys. — Naparetket. — Napojen murhenäytelmät. — Etelänavan valloitus. — _Scottin etelänaparetki_: Matkan alku; Talvenpito etelän jäissä; Lähtö napaa kohti; Hevoset menehtyvät; Viime ponnistus; Navalle tulo — voittoja pettymys; Kamala palausretki; Titaanien kamppailu; Julma pettymys; Sankarien loppu.
Napojen viehätys.
Tämän kirjan alkulauseessa puhuimme suurista etsijöistä, joita korkea ihanne, uupumaton pyrkimys ajaa halki kuoleman vaarojen etäisenä siintävää päämäärää tavoittamaan.
Samanlainen ikuinen pyrkimys se on halki aikain johtanut etsijöitä napaseutujenkin kuolemanmaille.
Mikä niissä on ollut viehättävää? Mitä aineellista, taloudellista hyötyä niistä voitettavana? Mitä vallanlaajennuksia voisivatkaan nuo ikuisen lumen ja jään, yön ja pakkasen kuningaskunnat tarjota? Ei mitään!
Voitto ja hyöty on puhtaasti henkistä laatua, ihmisen iäistä tiedonjanoa tyydyttävää.
Ensinnäkin itse tuo merkillinen maantieteellinen piste, jonka yllä aurinko viipyy vuorokauden ympäri näennäisesti aivan liikkumatonna, jossa ei ole yön eikä päivän vaihtelua eikä ilmansuuntien erotusta. Eikö sen saavuttaminen ole omiaan viehättämään etsivää henkeä?
Entä sitten äärimmäisen pohjolan ja äärimmäisen etelän jylhänankara luonto mittaamattomine jääkenttineen ja jättiläiskirkon muotoisille jäävuorineen; tuiki tuntemattomat mantereet napojen ympärillä, joissa on vaikea laskea koskaan sulamattoman ikijään loppumista ja varsinaisen maakamaran alkamista; niiden niukka, mutta peräti merkillinen eläimistö ja vielä niukempi kasvikunta, ilmastolliset ja magneettiset ilmiöt räiskyville revontulineen, kuljettavien väylien mahdollinen olemassaolo, meriveden lämpimyyden vaihtelut ja merivirtojen seuraaminen — kaikki tuo on rajatonta, neitseellisen koskematonta riistamaata tieteelliselle tutkimukselle.
Naparetket.
Pohjoisten napaseutujen tutkimisen panivat jo 1500-luvulla alulle hollantilaiset, joiden retkistä Barentzin johtaman retkikunnan viettämä kolmivuotinen pakkotalvehdus Novaja Semljalla oli kuin ihmeellinen sankaritaru. Vuosisatojen kuluessa ovat sitten monien Europan kansojen karaistuneimmat pojat yhä yrittäneet pohjan perille (Franklin ja Clark Ross 1800-luvun alussa), kunnes voitonseppeleen viimein saavutti amerikkalainen _Peary_, joka löysi pohjoisnavan v. 1909. — Pohjoisten purjehduskelpoisten väyläin keksimisessä ovat sen sijaan Pohjolan kansat olleet etunenässä. Suomalais-ruotsalainen Nordenskiöld purjehti ensinnä koillisväylän Aasian ympäri vv. 1878-9, ja norjalainen _Amundsen_ kiersi v. 1906 vastakkaiseen suuntaan luoteisväylän Amerikan ympäri.
Etelänavan tienoot eroavat pohjoisista napaseuduista siinä, että siellä ei kulje lainkaan lämpöisiä merivirtoja ylläpitämässä elämänmahdollisuuksia. Jo 60-70 leveysasteen välinen vyöhyke, jolla Suomi kokonaisuudessaan sijaitsee, on sielläpäin tuiki kolkkoa, miltei luoksepääsemätöntä jäämerta ynnä ikijään peittämää napamannerta.
Mutta sielläkään ei ole puuttunut rohkeita yrittelijöitä. Jo 1700-luvun lopulla tunkeutui mainio Tyynen valtameren tutkija _James Cook_ 71° saakka. Edellämainittu Clark Ross pääsi vielä kauemmaksi ja keksi siellä, ikuisen jään ja pakkasen maassa, kaksi kirkkaasti liekitsevää tulivuorta, joille antoi laivojensa mukaan niinet Erebus ja Terror. Mutta vasta meidän päivinämme ovat etelänavan valloitusyritykset vieneet menestyksellisiin tuloksiin. Englantilaisen Shacklctonin oli tosin v. 1909 pakko palata takaisin aivan läheltä lopullista päämäärää, mutta hänen maanmiehensä ja toverinsa Scott saavutti sen