Part 4

PAPPI. Mut ketä muutenkaan?

HERO. Sen tuulet tietää, mut eivät puhu.

PAPPI. Entäs sinä! Nähty yön kaiken valo tornissas on. — Vasta sit' ällös tee.

HERO. Meill' öljyä on kyllin.

PAPPI. Mut kansa näkee sen ja selittääpi sen tavallaan.

HERO. Niin selittäköön.

PAPPI. Neuvon sua varjoakin välttämähän, saati siis itse tosi yritystä.

HERO. Sitä jos vältämme, se välttääkö myös meitä?

PAPPI. Sa kokemuksestako puhut?

HERO. Aika kuink' on jo myöhä. Kuinka paljon vielä on illan tuloon.

PAPPI. Miksi?

HERO. Tunnustan: ma olen väsynyt.

PAPPI. Oot valvonut.

HERO. Se totta. Käy tuuli idästä, ma luulen, meri on tyyni. Hyvää yötä!

PAPPI. Keskipäivän on aika! Hero, Hero, Hero!

HERO. Mitä sa tahdot, setä?

PAPPI. Sääli itseäs

HERO. Ma huomaan, paljon puhutahan, jota en ymmärrä, mun ympärilläin. Siitä on mieleni mun surullinen. Niinpä sit' tahdon miettiä.

PAPPI. Seis! Viel' et päästä voi asuntoosi, sua vartoo täällä niin moni toimi.

HERO. Toimi?

PAPPI (ankarasti). Niin. (leppeämmin) Sun virkas. Ja sitten — unohdinhan vanhemmiltas on kirje, enemmänkin, kerrotaan: on heiltä sanantuoja saapunut ja vartoo itäportin luona, joka on alueemme rajoilla, mut hältä on kalastajat pääsön sulkeneet ain muukalaista epäillen ja ehkä myös yöllisestä häiriöstä tiedon he ovat saaneet. Siksi ilon sulle suon mennä sanantuojaa tapaamaan.

HERO. Mun itsenikö täytyy —?

PAPPI. Halus eikö sua siihen vedä? Vanhempaisi luota on sanantuoja —

HERO. Hyvä, menen.

PAPPI. Miehen sa noiden suojain luota löytänet, mut jos ei siellä ois hän, lähtenyt jos oisi jo hän, täytyy edellehen sun kulkea, siks kunnes —

HERO. Teen sen.

PAPPI. Astu sa sillä aikaa varastoomme, mistä voit kohta palvelijat lähettää hänt' etsimään. Ja siellä ollen voit sa tarkastaa sen varaston, min ovat he templin hyväks koonneet. Viime juhla on kaikki paljaaks vienyt; meiltä puuttuu nyt liinaa, suitsutusta, uhriviljaa. Jos jotain hankkia voit, kiitän sua.

HERO. Mut sitten palaan kotiin.

PAPPI. Ensin suo sa pyhiinvaeltajain majalle yks silmäys; se pylväin solakoin on siellä lähistöllä. Lähettimme ehk' onkin siellä. Sinne sanotaan myös kaukaa kansaa kerääntyneen, joka on templiin matkalla. Käy heidän keskeen ja puhu hyödyllinen sana, ole myös läsnä heidän uhratessaan; sitten kun kaiken tämän toimittanut olet, min pyhä virkas vaatii, paluutielle voit lähteä —

HERO. Ah, kyllin, herra, liiaks jo olin sanoa — (liehakoiden) Jos tunnustan ma suoraan, tänne mieluummin ma jäisin.

PAPPI (levollisesti). Sun täytyy mennä!

HERO. Täytyy? Niinpä lähden.

PAPPI. Sa ota uusi ystäväs Ianthe sun mukahasi tietäs lyhentämään.

HERO. Sa olet oikeassa, niinpä tahdon ma tehdä, seuraa retkelleni mua Ianthe; pakinallas lyhennät sa matkamme, ja jos ma väsyisin, sa mulle käsivartes lainaa. — Sinä, sa maja hiljainen, jää hyvästi! Ei ilta vielä laske, kun jo palaan.

Sa missä oot? — Ah! — Tänään Hero ole ja ajattele, puhu puolestani. Ma tämän kerran itse oon Ianthe. Nyt älä pahoillas sa ole.

(Käärii käsivartensa Ianthen kaulaan, poistuvat.)

PAPPI. Haudonko ma vihaa sydämeni sisimmässä? Ei enää epäilystä, merkit puhuu. Mies täällä ollut on, ja Heron tieten. Nuo nuorukaiset ovat nimeltään Leander ja Naukleros, Abydosta. Ma heidät lehdossa jo kohtasin, he kauankin lie konnankujeitnan jo tehneet vai nyi vasta ensi kerran — Naukleros vai Leander, kumpiko? (Pitäen käsiään ojennettuina edessään.) Ma kohtaloanne nyt punnitsen. On yhtäläiset hiukan nimenne ja yhtä monta tavua on niissä, ja sama onnen toivo kummassakin. Kun toinen elää, hengittää, niin toinen on kuollut, nyt jo kuollut — sillä kohta, kun palajaa hän tänne, rohkea, niin tuhoutuu mun juonieni kautta.

Sa onneton! miks kätes ojensit mun lastain kohti, jumalien omaa? (Kääntyen.) Haa, vanhus! vielä täällä. Lähtekäämme ja tutkikaamme kaikki merkit, jotka tään teon, hämärähän peittyneen, vois ilmi tuoda. Yö kun lankeaa saat nähdä, onko silloin valkeata —

Ken tietää, ehkä erehtyneet oomme? Jos sokea on luottamus, niin voi taas epäluulo liikojakin nähdä. Ma myönnän, että epäillä saat, kunnes ma sanon: usko! Älä pelkää vanhus! Nyt edelläni käy, tuo ovi avaa. (Vanhus menee tornia kohden. Pappi aikeissa häntä seurata.) Nyt rauha maahan. Poies kaikki hulluus. Sit' enää huominen ei tapaa. Ollut on se.

(Palvelijan kanssa torniin.)

* * * * *

Kapea seutu.

Oikealla puolen etualaa Leanderin maja. Sen vieressä puu votivikuvineen.

Naukleros tulee ja jää majan eteen seisomaan polkien jalalla maata.

NAUKLEROS. Leander, kuule! Nouse jo Leander!

Oon tähän saakka huolenpitoineni ma hänet pelastanut. Eilen jätin ma majahansa hänet eikä vielä, niin kertoo naapurit, oo avattu tuot' ovea. Vaikk' aika heräämään jo kutsuis sekä vaarin pitämähän.

Hän mitä vitkastelee? Myöhä on jo. Lie tuska liian raskas —? kuink', en arvaa. Hän ehk' on unhottanut surunsa ja pitkällään nyt uneksuu. Leander! Sa unikeko! Päivänjumalan ma kautta manaan! Taikka murran oves —.

Leander astuu esiin taustan vasemmalta puolen.

LEANDER. Huhup!

(Vetäytyy takaisin.)

NAUKLEROS (kääntyen äkkiä). Ken? Ystävä vai vihollinen?

LEANDER (astuen esiin). Ha! Ha! sa peljästyt?

(Kantaa kädessään sauvaa ja kainalonsa alla liinaa, jonka toiseen päähän hän seuraavan keskustelun aikana sitoo solmun.)

NAUKLEROS. Sa täällä! Niin uhkamielisenä herraasi ja mestarias vastaan —? Mitä saankaan ma nähdä? Mistä tulet? Enkö sun ma eilen majallasi jättänyt? Ja tänään — sain sen naapureilta tietää — viel' oveas ei kukaan avannut. Sa mistä tuletkaan ja miten?

(Koettaa kädellään estää Leanderia hänen toimessaan.)

LEANDER (vetäytyen takaisinpäin). Sauvani ja viirini!

NAUKLEROS. On tukkas märkä, vaattees on kaikki kosteudesta raskaat. Niinpä oot ollut meressä.

Leander. Kuin sitovasti, mies, päätteletkin!

(Kulkee seuraavan keskustelun aikana taaksepäin puiden luo ja asettaa sauvan ja liinan korkealle jumalankuvain keskelle.)

NAUKLEROS (tarkastaen hänen liikkeitään). Meressä? Et suinkaan, Leander, ollut —. Sestoksesta tänne on vakoojia lähetetty, nähty on niitä rannoillamme. Kun niin kauas he ulottavat vihansa — niin arvaat he kuinka tarkasti sua vartioivat, jos sinne lähdet. Hullu ehdon tahdon jo viritettyyn ansaan syösköhön. Mut missä sitten —?

LEANDER (joka taas on palannut, selin puhuen). Suokoon Jumala!

NAUKLEROS. Niin, mistä tuletkaan? Sa tiedät, että ma särin peräsimen venheestäs ja naapurit mun pyynnöstäni lukkoon on omans' sulkeneet. Siis ruuhella et ole yli päässyt, miten sitten? Ehk' uimalla, Leander, uimalla? Sa tunnetko sen matkan, joka on Abydon rantamilta tänne? Kukaan ei kuolevainen siitä elävänä voi yli päästä. Joskin voimat riittäis niin uhkaamass' on vuorten jyrkkä jono, jok' kieltää kaiket rannat — eikä suo se varmaa nousupaikkaa —

LEANDER. Ah, niin jyrkkä!

NAUKLEROS. Niin, jyrkkäin vuorten väliin seutu tuo on haudattu, ja onnen suosikki yön pimeydessä sitä lähestyä vain uskaltais. On siellä torni, muinen se suojaks rakennettu on, nyt siellä saa pappisneito asustaa — se sama, me jonka näimme templin lehdossa. Leander, ethän! Ällös silmääs kätke! Se liian myöhää jo. Se petti sun! Oot siis sa viime yönä siellä ollut, kun tääll' ois levätä sun tullut — löysit siis maallenousupaikan, tornin juureen sa kapusit ja lemmenkaihoisesti sa korkeutta kohti tähyilit; näit ikkunassa hänen varjonsa sa ylenmäärin onnellisna, että tuon suuren hekuman sa nauttia sait henkes uhalla.

LEANDER. Mit' tiedät sa!

NAUKLEROS. On kuvauksein liian heikko siis. Sa hänet näit ja puhuit ehkä kanssaan, myös tien sa löysit tornihin, kenties sait tilaisuudenkin sa —?

LEANDER (heittäytyen hänen syliinsä). Ah Naukleros! tuon suutelon sa tunnetko? Et tiedä, ken mulle antoi sen?

NAUKLEROS. Sun suutelos on kuolemaksi.

LEANDER. Pelkäätkö? Naukleros siis arka on?

NAUKLEROS. Ah niin, ma näen, että on osat vaihtuneet. Ma pelkuri Leander, sinä uskalias; mutta en tahdo valitella. Kuolemahan sa käy kuin mielit, yhtä vain ma pyydän, sa Sestoksesta poissa pysyös, niin ettei, kun sa maassa kylmänä ja kalpeana makaat, sanoa mun tarvis: ystävän sa aseman oot unhottanut, itse osottanut oot hänet kuolon ansahan. (Notkistaa toisen polvensa.) Leander!

LEANDER. Sa sairas oletko, tai mikä on sun?

NAUKLEROS. Sa oikeassa oot, ei sanaakaan! Ken hyrskylöille meren puhuisi tai myrskytuulelle tai pedolle, jok' arollansa saalist' ajaa takaa? Ei sanaakaan siis, mutta muistatko sa vanhaa ystävyyttämme?

LEANDER. Naukleros! Miks vanhaa?

NAUKLEROS. Tekö todistakoon. Vielä jos näät mun palvelukses arvoiseksi, niin avaa ovi tuo.

LEANDER. Miks?

NAUKLEROS. Pyydän sua.

LEANDER. On avain, kuten tiedät, kiven alla.

NAUKLEROS. Sa itse tee se.

LEANDER (joka on avannut oven). Tapahtunut on se.

NAUKLEROS. Ja jotta kiitolliseks osottaun ma: sa sisään käy!

LEANDER. Ma en.

NAUKLEROS. Sun täytyy. Oon ollut vahvemp' aina, vanhempi oon myös, ja nyt ma voimaa kolmin verroin saan surustani. (Tarttuen Leanderiin.) Sinuun jos ma tartun, ma maahan painan myös. Sa kuuletko?

LEANDER (notkistunein polvin). Pois laske!

NAUKLEROS. Poloinen! Sa rakkauden ja aaltoin uuvuttama! Sisään nyt!

LEANDER (väistäen). En minä.

NAUKLEROS (tarttuen häneen ja painaen hänet edellään).

LEANDER. Poies päästä!

NAUKLEROS. Turhaan. (On painanut hänet ovesta sisään ja sulkenut nopeasti oven.) Kiinni! (Kääntää lukkoa.) Nyt lähde uimaretkilles! — Ma sulle tuon itse ravintos, mut ettet karkaa ma vastaan siitä nyt.

LEANDER. Naukleros!

NAUKLEROS. Mitä?

LEANDER. Yks sana vain.

NAUKLEROS. Ei yhtään.

LEANDER. Mutta jos kaikk' elämäni siitä riippuisi? Mua kuule nyt.

NAUKLEROS. Sa mitä tahdot?

LEANDER. Avaa, ees vaaksan verran raota! Voi maksaa se henkeni, jos kieltäydyt.

NAUKLEROS. Niin avaan ma kädenleveydeltä. (Peräytyen.) Haa, mit' tää on?

LEANDER (syöksyy majasta, pää kypärän peitossa, kilpi käsivarrellaan ja paljastettu miekka kädessään.) Käy kohti nyt! Miks pidätä et enää? On mulla isän kypärä ja miekka. Sit' uhkaa kuolo, ken mua vastustaa.

Sa hullu, pidättäväs luuletko mua, jota johdattavat jumalat? Mi mulle määrätty,, sen teen, sen täytän. Ken kuolevainen jumalia uhmais?

Ja te, jotk' yöstä meren pelastaneet mun olette. (Polvistuu.) Poseidon mahtava! sa joka merten vaahtoharjat ohjaat, sa meren kidasta mun varjelit, Zeus, yli muiden suuri, valtijas, ja lemmenjumalatar, joka mulle oot opettanut tahtos salaisen, myös vasta antakaatte apuanne ja vaalikaatte, kuten tähän saakka. (Nousee pystyyn ja heittää kilven ja miekan kädestään, mutta pitää edelleen kypärän päässään.) Siis poies asehet! On turvassanne mun aseheni teräksinen. Teihin ma luottain syöksyn koskeen vaarojen. (Tarttuu sauvaan ja liinaan, kiinnittää harson sauvaan ja pitää loisella kädellään harson päästä.) Ja tämän harson, pyhän saaliin, tähän ma viiriks rohkein käsin pystytän. Se mulle aaltoin halki viittaa tien ja jumalat tuon rannan saavuttaa jos suovat, sinne voittajana vielä sen pystytän. Jos menehdyn, niin teidän se kauttanne vain tapahtuu. Nyt lähden. (Heiluttaen lipun tapaan harsoa.) Amor ja Hymen, käykää edellä! Jos kuolokin ois mukana, ma seuraan.

(Rientää pois.)

NAUKLEROS. On suunniltaan hän! — Kuuletko? Leander! (Ottaa maasta aseet.) En vielä jätä häntä. Ystävät ma kokoan ja vaikka väkivalloin me hänet pidätämme. Tuolla hiipii mies mustaan vaippaan verhouneena; templin tuon vakoilija lie se. Väistän häntä ja ystävänä seuraan ystävääni.

(Hän vetäytyy varovasti vastaiselle suunnalle.)

* * * * *

Paikka Heron tornin edessä, sama kuin näytöksen alussa.

Hero tulee pitäen kättään Ianthen olkapäällä. Heitä seuraa palvelijoita maljakoita kantaen.

HERO. Te viekää enolleni maljakot ja sanokaa: ma viivyn täällä hetken. (Istuutuu.) Tuo vanhempaini lähetti hän oli kuin toive, onni: etsiessä aina se käsistämme häipyy —

IANTHE. Nopeasti sa liian kuljit.

HERO. Kotonahan oon taas.

IANTHE. Sa etkö huoneeseesi tahdo mennä?

HERO. En, en. Jo onko ilta?

IANTHE. Tuskin vielä.

HERO (laskien pään käsiinsä). Niin, niin... ah niin!

(Temppelivartija tulee vasemmalta puolen.)

TEMPPELIVARTIJA. Sa täällä oletko? Sua kauan odottaneet oomme.

HERO. Kauan? Ma luulen, että mua pilkkaatte! Ma enkö väsymättä etsinyt oo tuota lähettiä, joka aina on edelläni paennut. Te ootte mua tahallanne pettäneet. Ah, miksi?

TEMPPELIVARTIJA. On toista tietä tullut sanantuoja. Nyt setäs luona on hän.

HERO. Minulle te ette mitään siitä ilmoittaneet. Ma tahdon toisen kerran viisaamp' olla.

TEMPPELIVARTIJA. Sua setäs temppelissä odottaa.

HERO. Vai niin. Hän odottakoon, tänne jään.

TEMPPELIVARTIJA. Hän käski —

HERO. Käski? Sua jos käskee hän, niin tottele. Mua enää tästälähin ei kukaan käske. Mene. (Ianthelle.) Sinä myös.

IANTHE. Sa muuta määräätkö?

HERO. Ma en. Mut jos sa itse tahdot, saata kuntoon lamppu ja täytä öljyllä, niin että riittää se pitkäks aikaa. Ja kun tulee yö — mut itse teen sen. (Molemmat menevät.) Ja kun tulee yö — se saapuu jo. On tuossa tornini. Tuoll' lepattavat aallot. Eilen täällä hän oli. Eilen? Kaukaiselta tuntuu se aika. Pääni raskas on ja kuvat mun mielessäni monet lipuu. Päivä niin hehkuva, niin surullinen yö, niin aavistuksen, pelon täyttämä, kuin lyijy sydämelläni se lepää. Yks valo pimeydessä kuitenkin: Hän tulee. Varmaan. Tämän kerran vielä. Hän sitten poissa pysyy. Kuinka kauan? Ja myöhään, myöhään — mutta varoillani mun täytyy olla.

(Nojaa päänsä käsiin.) Pappi tulee temppelivartijan seuraamana.

PAPPI. Hän ei tule siis? (Temppelivartija osottaa ääneti lepäävää. Pappi astuu hänen luokseen.) Ah Hero!

HERO (säpsähtäen). Sinäkö, mun ystäväni?

PAPPI. Niin minä, ystäväsi.

HERO. Tervehditty sa ollos.

PAPPI. Mua pahoittaa, sa että oot harhaan kulkenut; on lähetti —

HERO. Ma tiedän —

PAPPI. Kirjeitä hän mukanaan toi tänne; tornihuoneessa ne ovat. Niit' etkö nouda?

HERO. Huomenna ne luen.

PAPPI. Ei, tänään.

HERO. En.

PAPPI. Et tietää halua kuin voivat vanhempasi?

HERO. Tiedänpä, he hyvin voivat.

PAPPI. Varma oletko?

HERO. Oon kyllä, herra! Sielussani puhuu nyt tunne suloinen, mi virtaa kautta mun olentoni: kaikki, joita lemmin nyt voivat hyvin.

PAPPI. Usein pettää tunne.

HERO. Mi petä ei? Jos valita mun täytyy, niin valitsen ma kauniin petoksen.

PAPPI. Miss' on Ianthe?

HERO. Vasta lähti hän.

PAPPI. Sen jälkeen, mit' on juuri tapahtunut, ei täällä viipyä hän voi.

HERO. Ma sulle jo sanoin: vääryyttä teet tytölle.

PAPPI. Sen kuinka sinä tiedät?

HERO. Luulen niin.

PAPPI. Taas tuntees mukaan.

HERO. Niin.

PAPPI. Nyt selvää tahdon. Ianthe lähteköhön.

HERO. Anteeks. Tiedä, se ettei minutta käy päinsä. Tytöt on papittaren palveluksessa, ja oikeuteni tunnen, niinkuin myöskin — Niin oikeuteni tunnen, herra.

PAPPI. Niinkuin myös velvollisuutesi, sanoa sa aioithan.

HERO. Niin, herra, sanonkin. Myös velvollisuuteni tunnen: sen, min levollinen sydän maailman ja itsens' sopusointuun sulattain voi oikeudeksi sanoa.

PAPPI. Siis mitään ei tahto jumalien merkitse.

HERO. Miks viisastella! Veljellesi anna ja itsellesi osanne; on korkein se tahto jumalien.

PAPPI. Riivattu.

HERO. Kas, herra, päivä paistaa edelleen ja kuu, ja kukkaset ja ruoho kasvaa.

PAPPI. Kun niin sa oikeudestas vaarin pidät, mun anteeks täytyy pyytää, että oon ma äitis kirjeen avannut.

HERO. Mik' on mun, on myöskin sun.

PAPPI. Ma toivoin, lukenut sen oisit varoituksen tähden, jonka se sisältääpi.

HERO. Kyllä. Huomenna.

PAPPI. Ei, tänään. Kohta lukemahan sitä sua pyytäisin.

HERO. Mua kiusaat sillä, setä. Mut jotta näet — Onko nyt jo ilta?

PAPPI. On kohta.

HERO. Kirjehen ma noudan, (nöyrällä ilmeellä) jotta sa näet, kuinka palvella ma tahdon.

(Poistuu torniin.)

PAPPI. Mun sydämeni pakahtuu, kun häntä ma katson: viisasta ja hiljaista, niin malttavaista kaikessa ja kuiten ma selvään tunnen: sanoa mun täytyy: Sa varo! Onnettomuus väijyy sua. Kuink' onkaan tyyni hän ja varma, luja. Jos hälle aikaa suon ma, hetkeksi jos hänet tuskastansa vapautan ma, hän miettii keinoja vain, millä tapaa vois hänet, rikollisen, pelastaa ja varmemmin hän itse tuhoutuis.

Mut syyllinen siis täytyy hänen olla? Mies peloton, ken uskaltanut on tuon rikollisen uhkateon, Heron on hälle merkit antaa täytynyt ja keinot tuohon tekoon, olipa hän että nuorekkaasti laskematon on ollut vain. (Tornin ikkunaan ilmestyy lamppu.) Mit' on tuo? Lamppu. Noinpa sa omaa rikostasi valaiset ja syyllisyyttäs.

(Temppelivartija tulee.)

TEMPPELIVARTIJA. Valon näetkö?

PAPPI. Ma näen. Kalastajan kanssa puhuit?

TEMPPELIVARTIJA. Niin, herra. Tänä yönä pysyvät he käskys mukaan poissa mereltä, jok' käypi muutenkin jo hyökypäissä.

PAPPI. Sen parempi! Mua seuraa. Hero tulee.

(Poistuu vasemmalle puolen.) Hero palaa kantaen kädessään paperikääröä.

HERO. Täss' on sun kirjees. Ota se. — Ah minne hän mennyt on? — Hän palannee kai kohta. (Pistää kirjeen vyöhönsä.) Kuin kauniisti sa loistat, lamppuni, sa ystäväni. Viel' ei ole yö. Mut kuiten kaikki valo maailman käy sinusta, sa yöni aurinko. Kuin äidinrintaa kaikki olennot sun ympärilläs valoasi juovat.

Ma tänne istun tultas vartioimaan, sit' ettei tuuli sammuttaa saa; täällä on viileätä, tornissa on kuuma, on nukuttava, raskas ilma painaa voi siellä silmät umpeen. Tapahtua ei ei nyt se saa, mun täytyy valvoa. (Istuutuu.) He ovat koko päivän kiusanneet mua tulollaan ja menollaan. Mintähden? Sit' eivät suotta tehneet? Mutta miksi? (Hero on laskenut päänsä käsiinsä.) Mut kuitenkin. Miks polttaa otsaani? Mut itse tiedänhän ma miksi, miksi — (Kavahtaa pystyyn.) Ken tulee? — Kukaan ei. Ma yksin oon. Käy tuuli rivakammin mereltä. Niin puhaltakoon, nopeammin tuo se rantaan armaani. Kuin loistaa lamppu! hui, hai, ken uneksuisi? Valvehille sa lemmen vartija. (Laskee uudelleen päänsä käsiinsä.) Jos tarkemmin ma mietin, toivon ma, hän ettei tulisi. Nuo tuolla jotain jo epäilevät, vaanivat. — Jos hänet he tapaisivat — armaat jumalat! Siks paremp' ois, jos hän ei tulisi. Mut hänhän pyysi, rukoili. Hän tahtoi. Siis tule, hyvä nuorukainen, tule! Kuin metsäkana poikaansa, ma tahdon sua suojella, ei lähestyä saa sua kenkään, paitsi minua' Ja minä en sulle pahaa tahdo, en, ah en. Mut väsynyt ma olen, jalkaani jo kivistää. Pois kenkäni ken ottaa? (Nostaa toisen jalkansa penkille.) Se tuolta kohden painaa. Kivi lie mua loukannut. (Vetää penkille toisenkin jalkansa. Ottaa puolittain makaavan asennon.) Kuin suloista näin olla. Nyt saavu tuuli yön ja silmäni ja poskeni sa vilvoita. Sa tulet tuolt' yli meren, hänen luotaan. Humu ja lehtein lepatus kuin sanat soi mun korviini: me oomme hänen luotaan. Niin hänen, hänen — siivet levittäös ja verhoo kuuma otsani ja pääni ja kaulani ja raukeet käteni ylt'ympäri! avaan rintani! Ja kun hän tulee, sano — ah Leander!

(Väliaika.)

Temppelivartija tulee hiljaa varpailla kulkien. Hänen jälessään pappi, joka jää tornin oven eteen seisomaan.

TEMPPELIVARTIJA. Hero! — Hän nukkuu.

PAPPI. Tornissa on tulta. Tuon liekin jumal'auta sammutamme!

(Lähtee torniin.)

TEMPPELIVARTIJA. Hän mitä aikoo? Mun niin raskas on. Jos puhunut en ois? — Mut minun täytyi. Tuoll' astuu miehet kalaverkkoinensa. (Lähestyen oikeaa sivustaa.) Te mitä teette siellä? Teitä eikö tän' yönä kalastamaan lähtemästä oo kielletty? (Takaisin palatessaan.) He arvelevat, että on myrsky tulossa. Oi jumalat! On lamppu siirretty. — Hän itse! — Tyttö sa etkö herää onneton? Sua eikö ees uni varoita?

(Hero tekee uloshengittäessään liikkeen ja vaipuu sitten vielä syvempään uneen. Pää liukuu käden varasta käsivarrelle, ja ruumiin alaosa jää veltosti riipuksiin. On tullut pimeä.)

(Pappi palaa takaisin.)

PAPPI. Ken puhuu? Sinä? Tullos! Yö jo lankee. Se ennen kuulumatonta saa nähdä. (Astuen Heron luo.) Nyt taivaiset te tehkää tehtävänne! Ma tehnyt oon, mit' tehdä tuli mun. On ladottuna puut ja piilu valmis. Ma käännyn pois. Te itse uhrihinne nyt isku satuttakaa, jumalat!

(Hänen kääntyessään lähtemään laskee esirippu.)

VIIDES NÄYTÖS.

Heron tornin lähiseutu, sama kuin edellisen näytöksen lopussa.

Aamupäivä.

Esiripun noustessa seisoo Hero näyttämön keskellä nojaten alaspainunutta päätään käteensä ja tuijottaen eteensä.

Ianthe tulee.

IANTHE. Noin vielä liikkumatta yhteen paikkaan sa tähyilet! Sa lähde metsän varjoon! On ilma sekä aallot tyyntyneet. — Mut kuulitko sa melun viime yönä?

HERO. Ma kuulinko?

IANTHE. Niin kauan ulkosalla sa viivyit; vihdoin askelia kuulin ma ylläni, mut valoa en nähnyt sun huoneessas.

HERO. Niin, valoa et lainkaan!

IANTHE. Sua kiusaa jokin salaisuus; jos mulle sen uskot, helpommin sen itse kannat.

HERO. Liet arvannut, mut kysyt kuitenkin! Mun tuli valvoa, mut tänne nukuin. Yön aikaan myrsky minut herätti; ol' lamppu tornissani sammutettu. Ma syöksyin torniin hiukset hajallaan. Ei apua, ei mitään valoa. Ja ääneen valittaen, polvillani ma päivää vuotin. Mutta kuitenkin, 'niin kuitenkin.

IANTHE. Ah, ystävättäreni!

HERO. Mut sentään, jumalat on armolliset! Ma tuskin uneen pääsin, kun jo tulen he sammuttivat. Päivän koittaessa ma kuumin silmin lampun kohta tutkin. Ma näin: ei sadas osa öljyst' ollut ees kulunut, eik' ehtinyt viel' ollut ees sydän mustua. Ma varmaan tiesin: ma tuskin nukahdin, kun lampun jo he sammuttivat. Jumalat on hyvät! Jos myöhemmin se tapahtunut oisi, (kääntyen Ianthesta ja puhuen itsekseen) niin oisi syöksynyt hän aaltoihin ja ruhjoutunut, nyt hän kuollut ois. Mut kotonaan hän pysyy, merkki mikään ei häntä houkutellut. Nyt hän elää, on pelastettu.

IANTHE. Varma ootko siitä?