Part 2

HERO (taka-alalla seisoen siellä olevan kannettavan alttarin luona. Hänen edessään on polvillaan kaksi uhripoikaa, kantaen suitsutusta suurissa maljakoissa.) Uus vesa vanhan talos! Armos hälle suo, enemmän kuin ansaitseisi hän.

(Hän valaa suitsutusainetta tuleen ja menee sitten etualalle. Papit ovat hänen vasemmalla puolellaan, hänen takanaan vanhempansa Temppelivartijat pienen välimatkan päässä.)

PAPIT. Jumalten kunnia!

KANSA. Ja onni meille!

NAUKLEROS. He lähestyvät. Polvilles, Leander!

(He polvistuvat. Leander aivan Hymenaeuksen kuvapatsaan viereen, Naukleros vähän taammas. Myöskin muu kansa polvistuu.)

HERO (on tullut Amorin kuvapatsaan eteen ja valaa suitsutusta sen vieressä olevan alttarin tuleen. Pappi on hänen vierellään.) Sa joka rakkautta jakaat, ota mun. Sua tervehtäissäin jäähyväiset jätän.

(Etääntyy alttarin luota.)

PAPIT. Jumalten kunnia!

KANSA. Ja onni meille!

HERO (seisoen Hymenaeuksen kuvapatsaan vieressä). Sun veljes lähettää mun —

NAUKLEROS (hiljaa Leanderille). Näetkös?

(Leander, joka on katsonut maahan eteensä, nostaa päänsä.)

PAPPI. Kuin on sun? Pysähdyt! Mi vaivaa sua?

HERO. Ma, herra, uhripihdit unohdin.

PAPPI. Sull' on ne kädessäs.

HERO. Sa, joka lemmen —

PAPPI. Niin alkaa ensi lause. Kyllin. Uhriin! (Heru valaa suitsutusta tuleen. Kirkas liekki leimahtaa ilmoille.) Ah liiaks. Hyvä. Temppelihin nyt.

Kaikki poistuvat. Näyttämön keskelle tulleena katsoo Hero, ikäänkuin tarkastellen jotain vikaa kengässään, oikean olkapäänsä yli taakseen. Hänen katseensa sattuu silloin molempiin nuorukaisiin. Vanhempansa tulevat häntä vastaan. Musiikki alkaa uudelleen soida.

TOINEN NÄYTÖS.

Temppelilehto Sestoksessa.

Vasemmalla puolen taustalla lepopenkki, pensaiden ympäröimä.

Naukleros astuu esiin vasemmalta puolen.

NAUKLEROS. Leander, tänne. Tullos jälessäin!

Leander tulee näkyviin vasemmalta suunnalta. ¦

LEANDER. Ma täällä olen, katso!

NAUKLEROS. Ah jo täällä. Sa, sano, kuinka kauan rankaisuksi — ah, tuntemattomien rikosten — mun pojan tavoin, joka seurata saa sokeata isäntäänsä — täytyy sun kanssas meluisasta paikasta ain yhä toiseen, markkinoilta templiin ja juhlast' toisehen vain etsein sijaa. miss' alkais ilo sydämessäs itää? Kuin kauan, väsyneenä puhumaan, sun vastassas ma istun tarkastain jo eikö pilkahda sun silmistäsi tai kokonaan jo herää ilo, riemu? Sun äitis kuoli — ken voi sitä auttaa? Niin kauvan kuin hän eli, pojan tavoin jok' äitiänsä lempi, asustit sa kotonasi, kaupungista poissa ja ihmisistä, rantamalla meren; nyt kun hän kuollut on, mik' estää voi sua liittymästä vertaistesi joukkoon ja heidän iloihinsa, suruihinsa kuin veikko osaa ottamahan. Itke sa äitiäs ja ruskotukkaas revi, — mut sitten palaa ystäväisi luo, joilt' ei sua äitis enää kadehdi. Ma enkö totta haasta? Mik' on mieles? Sa lausu!

LEANDER. Olen väsynyt.

NAUKLEROS. Ah niin sun suuri vaivas! — Koko päiväkauden me oomme outoin kesken kulkeneet ja nähneet monet vieraat kasvot, itse näin itseämme edellehen raastain. Ah hyvät jumalat! Ken tätä kestäis?

LEANDER (joka on istuutunut). Ma olen sairas.

NAUKLEROS. Huoli pois! Sa kohta taas paranet, kun pääset kotihis sa majahasi meren saartamaan ja hiekan — sinne, missä sadekuurot ain' uhkain kulkee; sinne saavuttuas, kun kalastajamekkos saat sa ylles ja päivät päästään istut onkien ja joskus — kalain kateus — sa veteen käyt uimahan; kun lepäät iltasin — niin oon sun kerran nähnyt venehessä sa pitkälläsi purren lipuessa ja tähystelet tähtösihin taivon ja äitiäsi muistelet, jok' kuollen sun oikeahan aikaan vapaaks jätti, ja henkiä, jotk' ylähällä asuu tai omaa aatostas tai tyhjää vain! Kun olet siellä, ystävä, sa tunnet, kuink' oli turha retkes. Terveheks sa tunnet itses taas. Nyt lähde sa, on kaukamailla vielä tuttu ranta ja vierahat ja kotihinsa kääntyy.

LEANDER. Tääll' on niin varjoisaa, me levätkäämme. Jos löydän venheen, lähden soutamaan.

NAUKLEROS. Ah, soutamaan. Kuin palaa silmänsä! Niin, airoiss' istuin ojennetuin käsin noin ees ja taakse ponnistaen, yli veen kiiltäväisen kalvon. Itsesi sa tunnet mieheks, jumalaksi silloin. Mut asioista Vakavammista on kysymys nyt, kelpo ystäväni; me kielletyllä maalla temppelin tääll' oomme, aina vaarass' ilmi tulla. Käy pensastossa vaanein vartijat. He vangitsevat jokaisen, ken täällä vain löydetään ja templin papin eteen hän viedään ankarasti rangaistavaks. Sa jotain sanoitko?

LEANDER. En.

NAUKLEROS. Lähde pois. Kas puolipäivän aikaan loppuvat tään juhlan vapaudet, ja aurinko jo melkein pystysuorat säteet heittää. Sun vitkastelus tähden aio en ma vankilassa virua. Se kuule! Et nytkään! Hyvät jumalat, jo luotaan te kääntykää kuin kääntyy hänkin teistä! Hän tuolla seisoo raukein jäsenin — niin kaunis — vaikkei suuri oo hän — ruskea ja tummakutri; hänen silmänsä, kun sit' ei luomi varjoo, hehkuen kuin hiili palaa, laajat hartiat, ja vankat käsivarret — Amorin ei kuva enää, mutta Hymenin. Hänt' tytöt tähyilevät, hänpä vaan — ah hyvät jumalat — on sielultaan niin kaino, pelkuri. — Mies rivakka oon minäkin, en tumma kuten tuo vaan kultatukka, ihonvärini ei ole Indiasta, valkeampi se on, myös kooltani oon suurempi; mut kahden kun me käymme tyttöjen luo taikka juhlaan, kisaan, karkeloon ei satu ykskään katse minuhun, vain häneen, ahmien, ain' ympärillään ma kuulen supatusta, kuisketta ja ihailua. Kaikki hurmaa hän tuo veltto uneksija — mokoma. Hän vaan — ei mitään huomaa. Ja jos hän vain jotain näkee, punastuu kuin tyttö. Ah, ystäväni, tiedätkö sa, että oot tuhatkertaa kaunihimpi, sulla kun poskillas tuo mansikkainen puna. Ja tänään temppelissä, jumalat! Mun oli kuin ois kaikki kauneus, mit' on maan päällä, ollut kerättynä niiss' ihanissa tyttösissä, jotka ma siellä näin. Ain Traakiasta asti ja Hellespontosta he oli tulleet! Kuin kukat kirjavat he olivat! Siin' oli ruusut, liljat, neilikat ja tuhatkaunot — näky ihana. Kuin meri aaltoilivat päät ja olat ja pohkeet pyöreät. Mut kysynpä, hän mitä näki! Joutsenia ehkä? Ei tiedä hän, ei katsonut hän heitä. Ja häntä kuiten kaikki tähyilivät, myös itse ylvään kaunis papitar, ken tekis viisaimmin, jos tänään jo hän rakkaudelle vannois liittoa, sen sijaan että sitä pakenee. Mi sulo, loisto, mikä ylpeys, niin vakaa otsa, hymyilevä suu, kuin lapsi ruhtinaan hän oli nähdä, jok' kalliin kruununsa jo kehtoon saa. Mi kaunista on, kysyt. Tiedätkö sa mitään niskan sulost' ylpeästä ja tukan tuuheoista palmikoista ja olkapäistä taakse vedetyistä ja rinnoist' upeoista mitä tiedät sa nilkan sekä jalan siroudesta ja muista aartehista kaunokaisen. Ma väitän, ettet lainkaan niitä nähnyt. Mut sun hän näki. Hyvin tiedän sen. Kun siinä polvistuimme yhdessä me Hymen-patsaan luona — ja hän saapui, luo alttarin hän pysähtyi ja käsi jäi riipuksiin — hän puolees katsahti ja seisoi epäröiden hetken, kaksi kuin iäisyys niin pitkää, kunnes hän taas täytti pyhän tehtävänsä — mutta viel' erotessa puhui syvä katse — mi vastakohta hetkelle, kun iäks hän lemmenonnen jätti —: "Vahinko." "Tuon tahtoisin ma." — Armas, hymyilet? se sua mairittelee. Kasvosi miks kätket! Sormet pois ja mulle vastaa! (On vetänyt Leanderin käden hänen silmiltään.) Ah, jumalat te. Kyyneliä. Kuinka! Leander, itket?

LEANDER (joka nojaavasta asennostaan on noussut pystyyn). Ällös kiusaa mua! Sa kunnioituksetta kaulastaan ja kasvustansa puhut. Kolminkerroin, ah, onneton ma olen.

NAUKLEROS. Onneton. Et! Onnellinen! — Olet rakastunut.

LEANDER. Sa mitä sanot? Sairas olen, koskee niin rintaani. Ei sisäpuolla, täällä tuon kohdalla. — Ma kuolemata kannan.

NAUKLEROS. Sa olet hullu, onnellinen hullu! Ah kiitos jumalat, te häntä älkää nyt ennen hellittäkö, ennen kuin hän mulle huutaa: "Kyllin, tahdonpa sen kestää mitä muutkin kuolevaiset." Nyt kätes tänne, ystäväni, vasta näin myöhään palannut. Sa uudelleen oot syntynyt, sa onnellinen. Mutta yks suru sentään ilossamme on. Sa kaupunkihin lähde, siellä kaikki on koolla tytöt juhlast' tullehet. Sa siellä ympärilles katso, rakastu niin hyvin kuin sa voit — nääs ystäväin, se neito, joka nyt sun mieles täyttää, on papitar, ja luvannut hän tänään on iäks pidättyä miehestä ja ankara on rangaistus, jos hän sen unohtaa. Myös miehelle.

LEANDER. Sen tiedän Nyt tule yö, niin loppuu kaikki.

NAUKLEROS. Kaikki jo ennen kuin se viel' on alkanut! Sa rauhanrakastaja, miekkonen, niin vähän uskallatko onnes tähden? Sa valittelet tuossa kalpein poskin ja vapisevin säärin, luullen, että sua uskon. Tänne jäät sa, sinun täytyy nyt kanssaan puhua. Ehk' ei oo sentään, ken tietää, lupauksensa niin ahdas. Siit' ehkä vapautua voi hän. Ehkä ei myöskään lempes oo niin palava kuin nyt se näyttää. Mutta epäillä et saa, nyt toimia sun täytyy, kohtalos kuin mies sa tunne ja se kanna myös. Ja poika-aikas sun jo jätettävä. Me oomme täällä vieraat. Lähtekäämme, ei meitä kenkään moittia voi tietä jos eksyin tiedustamme. Ensiksi me temppeliä kohti kuljemme luo hänen, papittaren, kuullaksemme hän mitä sanoo. — Tuolla tulee tyttö vesastiata kantain. Hältä voimme me tiedustella — (menee.) Ah, Leander, onnen sa poika oot. Mua miksi pidätät? Hän itse on tuo tyttö, papitar; hän pyhää vettä lähtehestä täältä kai etsii. Silmänräpäys sa käytä ja hälle tyynin mielin haastele. Ma sillä aikaa tarkastelen, oisko tääll' ympärillä ehkä kuuntelijaa. Käy tänne! ja kun sanon sulle: nyt! niin astu esille ja puhu, mutta sa ole tyyni. Tänne käy sa nyt.

(Ystävykset vetäytyvät syrjään.)

Hero ilman päällysvaippaa, puettuna suunnilleen samalla tavalla kuin alussa ensi näytöstä, tulee kahta tyhjää vesiruukkua kantaen etualan vasemmalta puolen. Kulkee näyttämön poikki.

HERO (laulaa).

Ja jumala puhui: luokseni sa tullos pilvessä, vierellein.

(Leander on Naukleroksen keveästi työntämänä astunut muutaman askelen eteenpäin. Sitten jää hän seisomaan alaspainunein päin. Hero poistuu etualan oikealle puolelle.)

NAUKLEROS (tullen esiin). Siis syytä itseäs. Jos onnea et itsellesi voi sa pidättää, niin opi ilman elämähän. Paljon niin onkin paremmin. Hän eikö jo oo jumalille vihitty, ja sitä, ken häntä lähéstyypi, uhkaa hukka. Ma puoleks leikilläni neuvoin, että niin paljon rohkenisit —; sydäntäni vain kirvelee, kun näen ihmisen, jok' kaipaa vain ja kaihoo, mutta jolta vain uskallusta puuttuu ottaakseen sen voiton kruunun kätehensä, jota on halunnut. Mut parempipa näin. Sua onnittelen, ystäväni, nyt sun arka sydämes sua varmemmin kuin viisaus Nestorin on johtanut tai uljuus Akilleksen. Lähtekäämme siis kohti kotia. Mut toiste ällös sa hurmaannu.

LEANDER. Hän kääntyy takaisin.

NAUKLEROS. Siis seuraa häntä!

LEANDER. Minä. Häntäkö ma lähestyisin. Puhuisin. Ah en!

Hero tulee takaisin kantaen vesimaljakkoa päälaellaan ja toista alasriippuvassa oikeassa kädessään.

HERO (laulaa).

Ja untuvia hän silittää —

(Jää seisomaan, puhellen.)

Mun setäni ei tahdo, että laulan ma Ledasta ja joutsenesta. (Kulkee eteenpäin.) Vaikka se ketä vahingoittais?

(Kun hän on tullut näyttämön keskelle, hyökkää Leander äkkiä esiin ja syöksyy alaspainunein päin Heron jalkoihin.)

HERO. Jumalat. Ma kuinka säikähdin, mun polveni mua tuskin kantavat. (Asettaa ruukut maahan.) Mies! Tuolla toinen! Te muukalaiset mitä tahdotte te multa, papittarelt', täällä. Tietäkää, en kulje vartijoitta; ääneni jos korotan, niin vievät vahdit teidät ja rohkeudestanne te maksaa saatte. Niin lähtekää ja olkoon rankaisunne vain huono omatunto sekä tieto, te että onnistunut ette —

NAUKLEROS. Neiti, me emme häpäisemään tulleet, pikemmin me oomme parannusta etsimässä nääs, ystäväni tuolla sairas on.

HERO. Miks siitä mulle kerrot, Apollon te papeilt'etsikäätte parannusta, se heidän asiansa on.

NAUKLEROS. Ei tässä. Se tauti iski häneen täällä ja myös täällä yksistään se lähtee.

HERO. Tänään hän saiko sen?

NAUKLEROS. Niin, tänään. Silmistäsi.

HERO. Te mitä uskallatte! Ah, ma tunnen, on halpa joukon mieli, julkea ja kunniaton. Nyt ma täältä lähden ja vartijani tänne lähetän ma vesiruukkujani noutamaan. Jos vielä silloin täällä olette, he teille osottavat, mitenkä te rikkonehet ootte.

NAUKLEROS. Noin, ah ällös sa lähde, ensin nuorukaista katso, sa jota sanoillasi loukkaat.

LEANDER (katsoen ylös häneen). Viivy!

HERO. Sa olet sama, Hymen-kuvan luona ken tänään polvistui, ma tunnen sun, Mut silloin varsin siivolta sa näytit. Mua pahoittaa, ett' olin väärässä.

LEANDER (on noussut pystyyn ja tekee pidättävän liikkeen). Et ollut väärässä! Oi viivy!

HERO (Nauklerokselle). Mitä hän tahtoo?

NAUKLEROS. Sinulle sen sanoin jo. Hän riippuu katseista ja elämän ja kuolon sanoman hän lukee niistä.

HERO. Sa olet huonon vaalin tehnyt ja sun sydämes on harhaan vienyt sun. Jos oikein ymmärrän, niin taipumusta sa tunnet puoleeni; mut olenhan ma papitar ja velvoitettu oon ma aviotta elämähän. Myös on vaarallista mua lähestyä. Voi hengellään sen leikin maksaa mies. Myös minuun ankarasti kohtais kosto.

(Kumartuu tarttuakseen vesiruukkuihinsa.)

LEANDER. Siis meren aaltoihin sa syökse minut!

HERO. Mies parka, sydämestäin säälin sua.

NAUKLEROS. Vain ällös sääli, papitar, sa jää ja auta nuorukaista, ken sua lempii.

HERO. Ma mitä tehdä voin? Sa kaikki tunnet.

NAUKLEROS. Siis sana lausu, joka parantaa vois hänet. Tänne tullos! Pensahat tääll' antaa suojan katsehilta, tänne ma istun vesiruukkuin siimekseen. Ees sananenkin meille suo'os. Etkö sa tahdo tänne istua?

HERO. Ei sovi se mulle.

LEANDER. Nuorukaisen kärsimysten sa tähden tee se.

HERO (Leanderille). Istu sinäkin.

NAUKLEROS. Niin tänne näin, ja sinä vierellensä.

(Leander istuutuu keskelle, nojaten ruumiinsa puun runkoa vasten, kädet sylissä, katsoen suoraan eteensä, Hero ja Naukleros asettuvat kumpikin puolelleen, hiukan etukumaraan, niin että voivat nähdä toisiaan silmiin.)

HERO (Nauklerokselle). Sen sanoin jo, ja vielä toistan sen: ah älköön kenkään miesi pyytäkö mua vaimokseen; on määrä olla mun ain avioton. Vielä eilettäin, kun tulitte, ma olin vapaa. Tänään oon sitoumuksen tehnyt, ja sen pidän. (Leanderille) Sa ällös päätä käsiis kätke! Lähde sa reippain mielin tästä lehdosta ja silmäs toisehen luo naisehen ja iloitse, mist' täällä et sa voinut oo iloita.

LEANDER (karaten pystyyn). Niin nielköön minut maa ja vieköön kaiken kaunihin ja hyvän, jos koskaan toisen naisen rakkaus —

HERO (joka myöskin on noussut, Nauklerokselle). Sa häntä rauhoita. Ei auttaa voi tuo häntä eikä minua. Hän on niin uljas, nuorekas ja hyvä, hälle ma sydämestäin kaiken onnen suon; hän palatkohon kotiinsa —

LEANDER. Ma kotiin? Ma tänne aion juurtua, tuon puun ma tavoin tahdon seistä päivät, yöt ja aina tähyillä tuon templin harjaa.

HERO. Tään lehdon vartijat vie vangiks hänet, se hälle selitä. (Leanderille.) Nyt, nuorukainen sa palaa kotihis. Ja elämän sa kirjavahan menoon antaudu, mut muistoasi ällös kadota. En minäkään. Sa vuosi vuodelta, kun uudistuu tää juhla, tänne palaa taas templihin, ma jotta voin sun nähdä. Jos levollinen olet, iloitsen.

LEANDER (heittäytyen hänen jalkoihinsa). Ah taivahinen nainen!

HERO. Ällös noin sa tee! Se meit' ei lainkaan auta. — Tuolla jo tulee setäni. Hän moittii mua ja oikeudella. Miks ma istuuduinkin?

NAUKLEROS. Sa ruukkus ottaos ja juoda suo mun siitä, siten parhain selität sa täällä olosi.

LEANDER (työntäen hänet syrjään). Pois sä! Ma juon.

HERO (pitäen hänen edessään maljakkoa. Leander juo polviltaan.) Niin juo! Ja joka pisar lohdutuksen ja kaikki vesi onnen pantti olkoon.

PAPPI tulee.

PAPPI. Sa mitä täällä teet?

HERO. Mies sairas, nääs.

PAPPI. Sun tehtäväs ei sairaan parannus, he templist' Apollon sit' etsiköhön, Apollon papeilta.

HERO. Sen sanoin heille.

PAPPI. Mut sairaana tai terveenä, te tietkäii, ei tänne templin lehtoon muukalainen käy rangaistuksetta. Jos tällä kertaa ma teidät lasken, lempeyttäni te saatte kiittää; kerran toisen jos sen teette, rankaisen.

NAUKLEROS. Mut juhlassa näin paljon koolla kansaa kaikenlaista.

PAPPI. Se oli juhlan aikaan sallittu, mut puolipäivän aikaan vapaus se loppuva on.

NAUKLEROS. Kiireellemme paista ei vielä kotvan aikaan päivä.

PAPPI. Sulle se onneks olkohon. Tää hetki käytä! Kun päivä saavuttanut korkeimpansa on radallaan, niin temppelistä tuolta soi käyrätorven ääni, ilmoittaen ett' ompi juhla päättynyt, ja sulle myös vaaraa ennustain. — Ja lisäksi on mulle kerrottu, ett' olette Abydoksesta, jonka kansa meille ei ole ystävällinen. Jos milloin vain kalaretkillä tai muuten sattuu he yhteen Seston asukasten kanssa, he riidan nostaa. Siispä muista myös: ken usein loukattu on, kostaa voipi myös moninverroin.

NAUKLEROS. Minä puolestani noin mietin, herra: miesi vasten miestä. En tunne kaunaa Seston kansaa kohtaan. Jos kohtelee he meitä suopeasti, sen heille kotonamme palkitsemme.

PAPPI. Ei asiani pakista sun kanssas. Ma sanoin mitä sanoa mun tuli (Eerolle.) Nyt ota ruukkusi ja tule! (Kun nuorukaiset yrittävät häntä auttaa.) Poistukaa! Tuoll' ovat palvelijattaret. (Viittaa näyttämön vasemmalle puolen.) Tule! On temppelissä paljon tehtävätä.

(Poistuu lieroa kädestä taluttaen vasemmalle puolen.) Ianthe on sillä välin tullut esiin.

IANTHE. Mit' ootte, kauniit muukalaiset, täällä te saaneet aikaan? Teidät kaukaa näin. Nyt kiiruhtakaa! Kuka neuvonut on teitä papitarta lähestymään? Hän toimeensa jo vihitty on. Mies jos olisin, ma vertaa etsisin.

(Lähtee vesiruukkuineen.)

NAUKLEROS (puhuen papin jälkeen). Mies kova, omavaltainen sa olet! Sa kaunottaren kahlehdit ja päivän sa säteet maailmalta riistät peittäin tään tekos teeskenneltyyn pyhyyteen. Mist' ovat julmistuneet jumalat? Myös mekin jumalia palvelemme, mut kirkkain mielin papit Zeuksen käy kansan keskeen siunaus huulillansa. Te ootte aamunmailta perineet tuon oudon tapanne, te ikävään ja yöhön peitytte. Mut rauhass' olkaa! Sa tule, onneton!

LEANDER. Ma? Onneton?

NAUKLEROS. Niin sinä. Tyytyväinen oletko? Nyt tule!

Leander. Täällä olen ma.

NAUKLEROS. Siis katso sa viime kerta seutuun tähän, jonka nyt iäks jätät —

LEANDER. Iäks?

NAUKLEROS. Niin. Vai mikä on aikomukses? — Lausu!

LEANDER. Kuule! Eikö jo merkki annettu? Nyt lähtekäämme!

NAUKLEROS. Sa varomaton, miksi aikees salaat? Sa tähän seutuun palatako aiot, miss' surma, kuolema —?

LEANDER. En mistäkään ma huoli. Toitotus. Nyt vierahat käy kotihin. Me lähtekäämme myös! Mun elämääni taannoin surkuttelit. Sit' en nyt mistään vaihtaisi ma pois. Mit' tapahtuu, ei kenkään, kenkään tiedä!

(Poistuu kiivaasti.)

NAUKLEROS. Leander! Kuule! — Ah, ken huolekseen saa nuorukaisen mokoman. — Niin vain, voi esimerkki opettaa. — Ma sua nyt sentään suojelen. Mut luokseni jos palaat ennenkuin sen suon, niin silloin — Mut odota! Sa kuuletko Leander!

KOLMAS NÄYTÖS.

Huone Heron tornissa.

Taka-alan oikealla puolen leveässä rintavarustuksessa korkealla kaari-ikkuna, jolle johtavat leveät portaat. Vieressä lampunjalustin. Taustan vasemmalla puolen pääkäytävän kapea ovi. Toinen verhojen peittämä ovi keskustasta oikealle. Samalla puolen, edessä, pöytä, ja sen vieressä matalalla selkänojalla varustettu tuoli.

Esiripun noustua tulee näyttämölle palvelija kantaen korkealla lamppua, jonka hän asettaa jalustalle, minkä tehtyään hän poistuu. Välittömästi hänen jälessään tulevat Ylipappi ja Hero. Jälkimäisellä on päällysviitta hartioillaan samalla tapaa kuin ensimäisen näytöksen lopussa.

PAPPI. On pyhä velvollisuus täytetty ja ilta laskee maille. Uutehen käy sisään asuntoosi, papitar.

HERO (katsoen ympärilleen). Siis tänne.

PAPPI. Niin. Ja kuni tämä torni miss' on sun asumukses, yksinään täss' seisoo rantamalla, käytäväin vain kautta yhdistetty taloomme — niin olet seisova sa tästälähin niin yksinäsi, eristettynä: tää torni juurtuu meren kallioon ja seiniä sen hyökyaallot huuhtoo, mut otsansa se nostaa pilviin päin ja katsoo kauas yli meren, maan. Niin, liitoss' ihmisten ja jumalain, sa olet oma herras sekä muitten, sa valittu. Sa onnelliseks olet tääll' itses tunteva. Siis täällä, täällä! Ma nään, he ovat tänne tuonehet jo tavarasi. Tääll' on kääröt, jotka on viisain sanoin täyteen kirjoitetut. Ja täss' on taulu kynineen — jos tahdot sa mietteitäsi muistiin merkitä. Kas tuossa soitin isäs sisaren ja minun: papitar kuin sinäkin. Ei kukkiakaan puutu. Tuossa on se seppel, jota tänään kannoit. Kaiken sa täältä löydät, joka korottaa voi mielen, kaiken, joka haluja ei herätä, mut sentään tyydyttää. Näin jumalien kaltaiseksi kohoot. (Osoittaen sivuovea.) On tuossa huonehessa vuotehes, se sama, jossa monta vuotta sitten oot ensi kerran maannut. Nähnyt on se sun kasvavan ja varttuvan ja viisaaks, ja huiskaaks tulevan. Se sama vuode on nähnyt autuaassa unessa sun haaveilevan onnesta, mi tänään on sulle tapahtunut. — Nytkin sa taas unelmoit?

HERO. Ma kuulen, rakas setä.

PAPPI. Jos suoraan tunnustan, niin kuvittelin sun iloisemmaks tänä iltana, kun toiveemme on toteen käynyt. Mitä me oomme halanneet ja pyrkineet sa olet nyt. Mut äännettömältä ja kylmält' tunnut.

HERO. Setä, mielialat ne tulee, menevät ja haihtuvat — ne ilman alkujuurta voivat olla. Voi korkeinkin ja kaunein peloittaa ja yllättää kuin kaikki, mik' on suurta. Mut lepo yhden yön sa mulle suo mun miettiä ja virkistyä — kohta mun entiselläni oot löytävä. On seutu hiljainen, ei tuulenhenki tääll' edes tunnu, täällä tasaantuvat kaikk' ajatusten aallokot ja täällä ma koota voin taas ehjäks itseni.

PAPPI. Sa sanoit koota, lapsi. Sattumako tuon sanan toi sun huulillesi, taikka sa sisällyksen tunnetko tuon sanan, mun korvieni ilon? Maininnut sa olet maailmoiden vivun, joka voi sen tuhatkerroin nostaa, mi on suurta, ja maasta pienimmänkin kohottaa. Niin sankarteko, runoilijan laulu kuin jumalainen näky tietäjän vain kokoomista kysynyt on. Vain mik' itse hajallaan on, voi sen kieltää. Jos noin sun sisässäsi puhuu, onnittelen sua, lapsi. Silloin pyhänä käyt täällä ja tomun pyyteet karttaa sydäntäs. Ja kuni mies, ken hämärissä tähyy päin taivonkantta, näkee harmauden ja muut' ei mitään, tyhjän harmauden, mut tarkemmin jo katsoessaan löytää hän tähden, toisen, kolmannen ja niin pian tähtein loputtoman lauman: mieleen sen miehen hiipii rikas aavistus yön jumalaisen, kirkkaan — hurmaantunein hän silmin ylös katsoo; sumut väistyy ja olemassaolon salaisuus saa taustan ja jumal'äänet kuulee hän osaks ilmastansa, ylhäält' osaks —

HERO. Sa tiedät, setäni, niin suureen lentoon ei nouse henkeni; sa liiaks toivot. Mut mitä velvollisuus multa vaatii sen aion kunnolla ma täyttää.