Part 8

"Torp pianoa soittamassa!" huudahdin puoliääneen, ja olin nauruun purskahtamaisillani ajatellessani hänen jäykkiä suutarinsormiansa, mutta malttaen mieleni, kolkutin ovelle ja käskettiinkin heti sisään astumaan. Avattuani oven näin, kuinka Torp istui erinomaisen juhlallisen näköisenä suuren taffelipianon ääressä, kaksi tytärtä seisoi vieressä, nähtävästi ihmetellen isän sormien näppäryyttä. Kasvoni lensivät punaisiksi, kuin keitetty krapu, nähdessäni vanhan kovettuneen merisaappaani, sillä ymmärsin heti, että tässä oli tapahtunut joku suurenmoinen muutos. Torp pyysi minua istumaan ja oli nähtävästi iloinen minut nähdessään, tuskin kuulin mitä hän puhui ja jokseenkin kömpelöllä tavalla toin asiani esiin; ojentaen saapastani ja näyttäen sen heikkoudet, sanoin:

"Tämä saapas tarvitsisi vähän korjaamista, tahtoisitteko olla hyvä ja ottaa sen haltuunne. Se on kanssamme tehnyt monet matkat Atlantin meren yli, eikä minulla ole parempia jalkineita ollut vahvuuteen ja vedenpitävyyteen katsoen."

Torp katsoi minua hymyillen ja sanoi:

"Olen lopettanut suutaroimisen, mutta neuvon teille toisen, johon varmaankin tyydytte."

"Lopettanut suutaroimisen!" huudahdin ääneen ja lisäsin: "mutta pitäisihän teidän edes ottaa kyltti alas, jotta vanhat ostajanne eivät tulisi turhia juoksemaan!"

"Kyltti on poissa", vastasi Torp yhä hymyillen, "mutta ette varmaankaan ole sitä pimeässä huomannut."

Sitten kertoi hän minulle ruvenneensa muurarien ammattikuntaan; nyt tahtoi hän rakentaa suuren kartanon, sillä suutarin ammatti oli niin vähän tuottavaa, sillä välin kun monet kartanon-rakentajat olivat lyhyessä ajassa koonneet suuret omaisuudet. Toivotin hänelle onnea uuteen yritykseensä, pistin jälleen saappaan kainalooni ja läksin pois, säälien sydämmessäni noita huikentelevia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tyydy siihen asemaan, jonka kerran ovat valinneet. Tultuani ulos huomasin todella kyltin olevan poissa.

Talvi tuli kova ja ankara, niin ettei ollut mahdollista sulattaa savea ja tehdä sitä muuraustyöhön kelvolliseksi, mutta tuskin oli kirsi sulanut maasta, kun perustus toisensa perästä laskettiin uusille kartanoille. Niiden joukossa oli yksi myöskin lähellä Torpin pientä taloa, ja pian tiesi koko naapuristo suutarin ruvenneen muurariksi, ja paraikaa rakennuttavan suurta taloa. Toiset pudistivat päätään, säälien miesraukkaa, toiset taas arvelivat hänen koonneen suuria rikkauksia, sillä hän oli aina ollut tavattoman ahkera ja säästäväinen mies. Sen kaikki, jotka hänen tunsivat, yksimielisesti tunnustivat.

Kesän kuluessa näin herra Torpin kävelevän edestakaisin rakennuksen luona, silloin tällöin lausuen, muurari-mestarin arvokkaisuudella, jonkun sanan työstä, josta hän, totta puhuen, ei ymmärtänyt enempää kuin lapsi kehdossa, mutta kun on mestari jossain ammatissa, saa toki luvan puhua senverran. Minä puolestani olin kadottanut entisen luottamukseni häneen, sillä itsekseni mietin mielessäni ja olin varma siitä, ettei hän niillä varoilla ja tiedoilla, mitä hänellä oli, voisi tätä yritystä päättää. Eipä hän pientä taloa tahtonutkaan rakentaa, kolmikertaisen piti rakennuksen oleman ja jokseenkin pitkän ja leveän.

Monta kertaa tapasin suutarin erään nuoren miehen seurassa, joka näöltään oli kuin maanviljelijä ja usein kummastelin, mikä mies hän mahtoi olla. Sainkin kuulla hänen olevan sukua suutarin vaimolle, joka oikeastaan oli maalta kotoisin, vaikka hän monta vuotta oli palvellut kaupungissa ylhäisissä perheissä. Käydessään jouluna maalla vaimonsa sukulaisia tervehtimässä, oli Torp tavannut tuon nuoren miehen, jolla oli viisi- tai kuusituhatta kruunua pankissa, ja heistä oli pian tullut parhaat ystävykset. Hän oli suuttunut vaivaloiseen maaelämään, ja tahtoi mielellään tulla kaupunkiin, jos vain saisi jotain tointa siellä. Torp piti muurarin-ammattia parhaiten tuottavana, sillä pääkaupungin väestö lisääntyi yhä, ja pian tulisi asunnoista aika puutos. Maalaisnuorukainen tuli kaupunkiin ja sai toimen, pikemmin kuin oli osannut aavistaakaan. Hän asui toisessa ullakkokammarissa suutarin luona, ja oli suuresti mieltynyt kaupungin elämään, kulkiessaan näet päivät pitkään piippu hampaissa, rakennustyötä katsomassa, hän oli jättänyt säästörahansa Torpin käytettäväksi, joka niille ja monen muun rahoille kyllä sijan sai.

Keskikesän aikana loppui muuraustyö, puuttui ainoastaan sisustaminen, mutta nyt oli suutarin ja hänen toverinsa rahavarat käytetyt, ja siihen lisäksi oli vielä mennyt kaksituhatta kruunua, jotka Torp oli lainannut pientä taloansa vastaan. Kivet, hiekka ja savi, työmiesten palkat ja muut semmoiset nielivät niin suuria summia, että Torp arveli sen tarvitsevan kokonaisen rahapankin, joka kaikki menot voisi maksaa. Hän jo vakavasti arveli ottaa lainaakin, puolitekoista taloansa vastaan, kun rikas naapurinsa eräänä päivänä tuli kysymään, kuinka työ edistyi, Torp uskoi hänelle pulansa ja hyväntahtoinen naapuri tarjosi heti rahoja lainaksi, että hän saisi rakennuksen sisustetuksi. Ei suinkaan siihen menisi enempää kuin noin kymmenentuhatta; Torp sai nostaa häneltä rahoja tarpeen mukaan. Nikkaria hankittiin ja oltiin jälleen täydessä työssä.

Syksyllä myöhään valmistui rakennus kaikessa komeudessaan ja muhkealta se näyttikin kohotessaan korkealle noiden matalain majojen rinnalla; se ilmoitettiin heti vuokrattavaksi kaupungin useimmissa päivälehdissä. Talvi kului eikä yksikään asuja vielä ollut sinne muuttanut, vaikka halukkaita katsojia kyllä oli paljonkin ollut, mutta niinpian kun he tulivat eri asunnoita katsomaan, löysivät he sen seitsemän vikaa. Palomuurit olivat haljenneet paikka paikoin, ja kaikki huomasivat kartanon olevan vaan tuommoisen, keinottelemista varten rakennetun asunnon, joka oli kiireessä kokoonkyhätty, huolimatta siitä, kuinka työ tuli tehdyksi, tahi sitten lienee muuraaja ollut tuiki kykenemätön ammattiinsa, -- ja kun sitten tuli kuulluksi, että kartanon oli rakentanut suutari, joka oli ottanut porvarikirjan muurarina, kadottivat kaikki halun asua tuossa talossa. Joku hyvänsuova ihminen oli aina valmis kertomaan jotain kartanon rakennuksesta ja laadusta, mutta kuka se oli, ei kenkään tiennyt. Kartanossa asui vaan portinvartia, eikä hänelle suinkaan voinut olla miksikään iloksi moittia sitä.

Torp ja hänen maalta tullut toverinsa viettivät talven niin hyvin kuin taisivat; kun olivat rahapulassa, menivät rikkaan naapurin luo, joka aina oli valmis lainaamaan heille kaksi- tahi kolme sataa kruunua. Olihan hänellä ensimmäinen ja viimeinen kiinnitys kartanoon ja hän lohdutti heitä aina, sanoen paremmankin ajan koittavan, jolloin kartano kyllä leiville löisi. Suutari ajatteli monta kertaa ryhtyä vanhaan ammattiinsa, mutta hän tuli melkein kipeäksi, muistaessaan verstashuoneen tukehduttavaa ilmaa; sen lisäksi oli naapuri neuvonut häntä pysymään siinä, mihin nyt oli ruvennut, eikä millään tavalla enää suutarintoimiin ryhtymän; hänen pitäisi nyt vaan kärsiväisesti odottaa.

Tuli taas kevät ja kesä, tuli myös ensimmäinen maksupäivä, jolloin osa velasta oli suoritettava, mutta suutarilla tuskin oli jokapäiväistä leipää, sitä vähemmin puhdasta rahaa. Mitä hänen nyt oli tehtävä? Hän kertoi toverilleen asian oikean laadun, tämä otti sanoman hyvin tyynesti vastaan, kiitti hyvästä "pettämisestä", ja läksi kotiansa jälleen käydäkseen auraan ja kuokkaan käsiksi. Suutari sitävastoin meni naapurinsa luo ja hän pyysi hänen ottamaan talon kohtuullisesta hinnasta. Näki ja tunnustihan Torp itsekin talon olevan vähäarvoisen, kosk'ei kukaan edes tahtonut siellä asua, mutta pelastaakseen häntä aivan häviöön joutumasta, osti naapuri talon neljästäkymmenestä tuhannesta; pienempi talo oli kiinnitetty kuudestatoista tuhannesta. Suutari olikin yllämainitun summan naapurilleen velkaa, lienee kumminkin jäänyt siitä hänelle joku kymmenkunnan kruunua.

Jonkun ajan perästä tuli Torp vastaani, kantaen kainalossaan nahkaa puolipohjiksi, hän näytti hyvin masennetulta, enkä voinut olla häntä puhuttelematta, vaikka elävästi muistin tuon kohtauksen hänen muurari-ajoiltaan, jolloin menin hänen luokseen, merisaapas kainalossa. Kysyin hänen nykyistä asuntoansa, ja saatuani sen kuulla pyysin häntä neulomaan minulle parin merisaappaita, samalla mitalla kuin entisetkin. Hän katsoi minuun rukoilevin silmin sanoen: "Paha kyllä, olen hukannut vanhan mitan, ja sitäpaitsi täytyy teidän maksaa etukäteen nahasta, sillä ei yksikään kauppias enää usko minulle velaksi -- --"

Kartanon uusi isäntä sai heti vuokraajia, ja sittemmin on siinä, minun tietääkseni, aina ollut asukkaita. Suutari asuu ullakossa ja kiittää Jumalaa joka saapasparista, jonka saa korjattavaksi. Kyltti on jälleen oven päällä, mutta entinen siisteys ja varallisuus ovat ijäksi päiväksi kadonneet.