Part 7

Samuelsenin kertomuksen mukaan näytti kaikki hyvin hyvältä ja valoiselta, ja hänen naamansa venyi hyvin pitkäksi, kun kiitin häntä ystävällisestä tarjoomuksestaan, mutta samalla lisäsin ett'en voinut paikkaa vastaan ottaa. Neuvoin häntä menemään erään vanhemman perämiehen puheille, joka asui lähellä hänen kotiansa ja oli tunnettu kelvolliseksi ja ammatissaan osaavaksi mieheksi. Samuelsen pudisti päätään, sillä hänen mielestään ei tuolla miehellä ollut tarpeeksi taipumusta ja älyä pitämään laivuria aisoissa, minä muka olisin siihen toimeen luotu ja käytettävä. Hänen täytyi kumminkin tyhjin toimin palata luotani ja niinkuin sittemmin sain kuulla, pestasi hän perämieheksi sen, jonka olin hänelle neuvonut. "Ystävät" purjehti puulastilla Englantiin ja kuuden viikon kuluttua lähetti laivuri noin 4,000 kruunun vekselin kotiin Samuelsenille, joka tuli hyvin juhlalliselle tuulelle saadessaan tuon hyvästi suljetun kirjeen. Vekseli oli asetettu eräälle Kristianian suurimmalle kauppahuoneelle, ja siitä syystä kutsui Samuelsen kanssaisäntänsä kokoon, neuvottelemaan mikä nyt olisi paras tehdä. Hän oli siitä mielestä, että heidän piti, koettaa kaupata vekseliä jollekin kaupungin pohatoista, joka ehkä ostaisi sen, sillä oli paljoa parempi toimia ja asioita, kun sai _puhua_ asianomaisten kanssa kauppaehdoista. Jos sen nyt lähettäisivät niine hyvineen Kristianiaan, täytyisi heidän tyytyä siihen summaan, jonka mainittu huone antaisi, oli se sitten suuri tahi pieni. Samuelsen ehdoitteli sentähden, että kaksi isännistä lähtisi kaupunkiin vekseliä myömään; heidät piti äänestämällä valita. Hänen ehdotuksensa hyväksyttiin ilman muuta keskustelua ja hän sekä eräs maanomistaja nimeltä Henriksen valittiin ajamaan tätä tärkeätä asiata. Viimeksimainittu vastaanotti luottamuksen sillä ehdolla, että Samuelsen tallentaisi vekselin ja johtaisi keskustelet heidän tultuansa kaupunkiin.

Seuraavana päivänä ajoivat Samuelsen ja Henriksen kaupunkiin ja menivät hyvän ystävän luo, joka asui torin luona. He ilmoittivat heti isännälle asiansa ja hän neuvoi heitä ensin käymään vekselineen tukkukauppias ja laivanomistaja Jörgensenin luona, joka asui torin toisella puolella; ellei hän sitä ostaisi, voisivat sitten käydä parin muun luona koettelemassa. Isännät lähtivät heti tukkukauppiaan luo ja tapasivatkin hänen konttoorissaan. Tavallisten tervehdysten jälkeen veti Samuelsen esiin taskukirjansa ja antoi Jörgensenille tuon tärkeän paperin kysyen paljonko hän tahtoisi antaa siitä. Jörgensen katsoi sitä, suostui heti ostamaan, mutta ei tahtonut maksaa niin paljon kuin toinen vaati. Hän laski vekselin arvon päivän kurssin mukaan, josta arvoisat laivan isäntämme olivat tuiki tietämättömät ja osoitti heille päivän selvästi ett'ei vekselillä voinut saada niin paljon kuin he luulivat. Jörgensen piti koko ajan vekseliä kädessään ja näytti leikittelevän sillä kauppaa hieroessaan; mutta isännät olivat päättäneet vielä kysyä parilta muulta laivan isännältä, ell'eivät nämä tarjoaisi enempää kuin Jörgensen, saisi hän sen. Hän jätti vekselin Samuelsenille, joka otti sen vastaan, pannen sen taskukirjansa varmimpaan ja sisimpään lokeroon, jonka jälkeen molemmat miehet kumarsivat Jörgensenille ja lähtivät kortteeriinsa.

Tultuaan huoneesensa tahtoi Henriksen tuota tärkeää paperia nähdäkseen. Hän oli koko ajan ollut niin toimessaan, ett'ei joutanut katsomaankaan vekseliä, jonka näkö kumminkin ilahdutti häntä. Samuelsen aukasi taskukirjansa, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei vekseliä ollut siellä, ainoastaan samankokoinen palainen puhdasta paperia. Hän katsella tuijotti Henrikseniin ihmetellen, mitä tämä merkitsisi; olivathan he molemmat siitä vakuutettuina, että Jörgensen antoi vekselin takaisin.

Samuelsen haki taskunsa tarkoin, mutta vekseli oli poissa, ja poissa se pysyi. Sitten etsivät isännät ympäri huonetta, muuttaen kaikki huonekalut paikoiltaan -- mutta turhaa sekin oli! Molemmat kiiruhtivat Jörgensenin luo ja heti kun olivat ovesta sisäänpäässeet, tuli hän hymyillen heille vastaan sanoen:

"Tiesinhän sen, että tulisitte takaisin, hyvät herrat, tulkaas nyt, niin teemme kristilliset kaupat!"

Miehet katselivat kummastuneina Jörgenseniä, molemmat olivat he hetkeksi kadottaneet puheenlahjan, vihdoin sanoi Samuelsen kyynelissä silmin:

"Olemme kadottaneet vekselin, se on varmaan teillä vai olisiko lattialle pudonnut?"

Jörgensen purskahti nauramaan sanoen:

"Ei, kuulkaapas nyt hyvät herrat, ei mitään viivykkeitä, minä pysyn viimeisessä tarjoomuksessani, jos otatte sen vastaan, niin tuokaa vekseli tänne, niin saatte rahat paikalla."

Samuelsen pysyi sanoissaan, hän väitti kiven kovaan Jörgenseniltä saaneensa puhtaan paperin vekselin asemesta, mutta tämän kuultuaan punastui Jörgensen harmista kuin kukko, ja kääntyen erään siinä läsnäolevan konttoristin puoleen, sanoi hän jokseenkin äreästi:

"Olitteko sisällä hetki sitten, kun puhuin näiden kahden herran kanssa?"

Konttoristi vastasi myöntämällä ja Jörgensen jatkoi: "Näittekö että annoin vekselin tälle herralle, ja näittekö hänen ottavan vastaan ja panevan sen taskukirjaansa?"

Konttoristi vastasi taas myöntämällä ja kun Jörgensen vielä kysyi, voisiko hän sanansa valalla vahvistaa, sanoi hän senkin voivansa ja molempien isäntien täytyi tunnustaa, että uskoivat saaneensa vekselin, mutta kuinka tuo puhdas paperi oli tullut Samuelsenin taskukirjaan -- siinä arvoitus, jota hän ei voinut selittää.

Heidän täytyi lähteä tyhjin toimin Jörgensenin luota, ja raskain askelin kulkivat he toisen kerran kortteeriansa kohti.

Päivällinen oli valmiina heitä odottamassa, mutta kummallekaan ei ruoka maittanut, vaikka eivät olleet syöneet sittenkuin varhain aamulla, jolloin kotoa läksivät. Samuelsen oli melkein epätoivossaan, eikä saanut enää huoneessa lepoa, vaan läksi ulos kadulle uudestaan etsimään, Henriksen seurasi häntä.

Molempien käydessä ajatuksiin vaipuneena tuli kauppias Engelsen torin poikki käyden, ja kohdatessaan isännät, sanoi hän:

"Kuulkaa miehet, oletteko kadottaneet mitään, kun niin tarkoin katua katselette, vai mikä teillä on hätänä?"

Samuelsen kohotti päätänsä ja ojentaen Engelsenille kätensä, kertoi hän, miten kaikki oli tapahtunut alusta loppuun. -- Engelsen kuunteli häntä tarkasti ja Samuelsenin lopetettua pudisti hän päätänsä sanoen:

"Vai niin, vai niin", .-- ja hetken vaiti oltuansa lisäsi hän: "menkää nyt vielä Jörgensenin luo ja sanokaa hänelle, että ell'ei hän laita vekseliä esiin, niin panette te rummut liikkeelle ja sähkölangat käytäntöön, luulenpa että hän sen kuultuaan on löytävä vekselinne."

Samuelsen kiitti hyvästä neuvosta ja riensi Jörgensenin tykö, joka juuri istui päivällispöydässään; kuultuaan konttorissa olevan väkeä, tuli hän heti ulos, ja nähtyään Samuelsenin tarttui hän hänen käteensä, sanoen hymyillen:

"Vai niin, vekseli on siis löydetty ja nyt tulitte pientä kauppaamme päättämään?"

Samuelsen katseli häntä vakavasti sanoen:

"Ei, vekseli on poissa, mutta tulin sanomaan, että hankkisitte sen ilmi, jos tahdotte ikävyyksiä välttää."

Jörgensen läheni ovea ja aukasi sen:

"Nyt olette jo kolmannen kerran luonani tänään keskeyttämässä minua toimissani -- nyt minusta jo riittää, tuossa on ovi!"

Samuelsen nousi sanoen:

"Menen ulos samasta ovesta, josta tulinkin, ilman että teidän tarvitsee minulle tietä näyttää, mutta sen ilmoitan teille, että nyt panen rummut ja sähkölennättimet liikkeelle, ell'ette hanki minulle vekseliä!"

Jörgensen katseli hetken kummastellen Samuelsenia, ja lähestyessään tätä sanoi hän:

"Kuulkaas nyt, hyvä herra Samuelsen, eihän ole tarpeen nostaa niin paljon melua tuosta vekseli-jutusta, sen täytyy löytyä teidän taskuistanne, ell'ette ole sitä kadulle pudottanut, mutta mikäs tuosta takkinne taskusta pistää esiin?"

Sanoessaan viimeiset sanat pisti hän kätensä Samuelsenin taskuun ja veti sieltä kokoonkäärityn paperin, joka nähtiin olevan kadotettu vekseli. Samuelsen ihastui niin, että tempasi paperin Jörgensenin kädestä ja syöksi suin päin ovesta ulos, siinä luulossa että oli aikalailla erehtynyt. Mutta totuuden nimessä täytyy ilmoittaa, että vekseli luiskahti tukkukauppiaan hihasta hänen käteensä, kun hän pisti sen isännän taskuun. Tätä ei kumminkaan Samuelsen eikä hänen toverinsa huomannut.

Samana iltana tahtoi tukkukauppias uudelleen ostaa vekseliä, mutta molemmat isännät kiittivät nöyrimmästi tarjoomuksesta ja lähettivät vekselin postissa Kristianiaan, jossa sen täysi arvo heille maksettiin päivän korkeimman kurssin mukaan.

Vuoden perästä tapasin Samuelsenin eräänä päivänä kaupungissa. Nähtyään minut pyysi hän minua tulemaan asuntoonsa, sillä hänen täytyi vihdoin viimeinkin puhutella minua. Seurasin häntä ja niin pian kun huomasi meidän olevan kahden kesken huoneessa, veti Samuelsen esiin koko mytyn paperia ja pyysi minun katsomaan niitä. Ne olivat kaikki rätinkejä ja lisäyksiä "Ystävistä", ja olikin Samuelsen saanut selvän enimmistä, mutta yksi paperi oli antanut hänelle miettimisen ainetta, se oli amerikaJainen rätinki noin sadalleviidellekymmenelle dollarille; sitä laivuri nimitti "Tonnagiksi", mikä Samuelsenista oli jotain uutta ja ääretöntä. Selitin hänelle kumminkin, mitä se oli, ja kun samalla vakuutin rätingin olevan oikean laivan suuruuden mukaan, rauhoittui hän ja kiitti hyvistä tiedoista.

Pian sen jälkeen tapasin Samuelsenin, silloin kertoi hän höyrylaivalla lähettäneensä uuden perämiehen ja uuden laivurin Lontoosen, jossa "Ystävät" paraikaa purki viljalastia. Hän kertoi salaisuudessa laivurin olevan liian tuhlaavaisen, johon hänellä oli monta todistusta; muun muassa oli hän lähettänyt kotiin tilin pöytäliinasta sisempään kajuttaan, liinasta, joka maksoi kahdeksan englantilaista shillinkiä, tuhlaus joka Samuelsenista oli ääretön. Perämies sai eronsa siitä selvästä syystä, ett'ei milloinkaan kirjoittanut ja kertonut asiain menoa.

Nuhtelin Samuelsenia hänen käytöksestään laivuriansa kohtaan, joka oli purjehtinut onnellisesti koko ajan kun oli "Ystäviä" kuljettanut, ja kerroin hänelle tarinan vanhasta laivurista, joka vei laivaa Porsgrundista.

Eräänä syksynä, kun hän tuli kotiin, oli hän monien tiliensä lisäksi vielä pannut päällystakista 18 spesiota. Isäntä kysyi mitä se merkitsisi ja laivuri sanoi suoraan, että takki oli hänelle, johon isäntä muistutti, ett'ei hän tulevaisuudessa kirjoittaisi ylös senlaista. Laivuri hymyili, mutta lupasi ottaa neuvon onkeensa. Seuraavana vuonna kun hän palasi ei isännällä ollut mitään muistuttamista laivan tilejä vastaan. Tämä ihmetytti laivuria ja muitta mutkitta hän sanoi isännälle.

"Tänä vuonna takki ei ole muistiin kirjoitettu, mutta siellä se kaikissa tapauksissa on, vaikka on niin hieno, ett'ette sitä huomaa."

"Ystävät" purjehti Lontoosta Länsi-Intiaan uuden laivurin johdolla, hän oli Samuelsenin sukulainen, ja tällä oli suuret toiveet tuosta nuoresta miehestä. Muut, jotka hänen tunsivat, pitivät häntä liian kokemattomana ja nuorena, mikä pian huomattiinkin todeksi. St. Thomas saaren kohdalla kohtasi Ystäviä hirveä vastatuuli, ja sen sijaan, että olisi kääntänyt laivan ulospäin suurelle Atlantin merelle, käänsi hän rannikolle ja purjehti koralli-karille. Kovasti oteltuaan tuon märän elementin kanssa, pelastui miehistö vihdoin ohitse purjehtivaan laivaan, ja kun laivuri miehineen tuli kotiin ja tutkintoa pidettiin, pääsi hän töin tuskin linnasta vapaaksi, niin kunnottomasti oli hän purjehtinut, ja vakuutus-rahan maksajat olivat kauan epätiedossa, pitikö heidän maksaa vakuutus-summa, vai ei.

Pari vuotta oikeutta käytyään saivat isännät vihdoin osan vakuutussummasta, mutta oikeuden käyntiin ja muihin kulunkeihin oli mennyt niin paljon rahaa, että Samuelsen yksin kadotti kuusituhatta kruunua.

Minun tietääkseni ei hänellä sittemmin ole ollut osaa laivoissa, jotka ovatkin epävarma omaisuus varsinkin talonpojille.

"Täti kertoo."

Rakas tätini asuu tuollaisella pienellä paikalla, joka on nostanut suurta melua, pitäisikö sitä nimittää _kaupungiksi_ vai ainoastaan _lastauspaikaksi_, minä puolestani tahdon nyt sanoa sitä kaupungiksi, ett'en loukkaisi tätiä, joka aina sanoo: meidän kaupungissamme on asiat niin. Kaupunki on hyvin pieni, mutta siinä on kirkko, lukkari asuu siellä, ja tuleepa pappikin sinne joskus. Jos jollakulla perheellä on biffipaistia aamiaiseksi, muutteekseen näet, tietää koko kaupunki siellä elettävän suuresti ja liian tuhlaavaisesti. Kaupunkilaiset syövät nimittäin enimmäksi kalaa, jota miehet pyytävät melkein oman ovensa edustalla, eikä näet keitetty kala niin kauas käryä kuin sipuli ja paistettu liha. Suurin osa kaupungin miehisistä asukkaista on kalastajia tahi merimiehiä, ja kesällä, kun he ovat ulkona vesillä, nähdään harvoin miesväkeä kadulla, ainoastaan joitakuita koululaisia ja vanhoja ukkoja, jotka eivät jaksa muita seurata merelle. Muuten on siellä vilkas elämä, sillä kaupunki on tunnettu erinomaisista merikylvyistään, ja paljo ihmisiä tulee sinne lämpimämpää vuoden aikaa viettämään ja samalla kylpemään.

Koko kaupunki on yhden miehen oma, se on, kaikki tilanomistajat maksavat maaveroa yhdelle miehelle nimeltä Blom, joka viraltaan on konsuli, hän on tavallaan koko kaupungin isä, ja hän tietää ja hänen täytyykin tietää kaikki, mitä päivän kuluessa tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Hän on varsin rikas mies, ja on toimivana isäntänä monelle laivalle, jotka hänellä on joko yksin tahi yhdessä muiden osakasten kanssa, sitäpaitse on hän suuren maatilan omistaja, lyhyesti hänen asiansa ovat hyvin suurenmoiset ja hän hankkii melkein kaikille kaupungin asukkaille työtä. Piirilääkäriäkin, joka asuu kaupungin ulkopuolella, ei milloinkaan noudeta, ennenkuin on käyty konsulilta kysymässä, pitääkö hän sitä tarpeellisena, vaikka hänellä ei ole vähäistäkään tietoa eikä kokemusta tohtorin salaisuuksista, mutta on näet niin totuttu neuvottelemaan konsulin kanssa kaikenlaisista asioista, että on ihan luonnollista ensiksi kysyä hänen mielipiteitään asiassa. Mutta nyt tahdon jo antaa tätini kertoa, muuten pitää hän minun johdatukseni liian pitkäpiimäisenä, hän esittää nimittäin kaikki lyhyesti ja pontevasti, eikä liikoja sanoja latele.

En ollut nähnyt tätiäni moniin aikoihin, kun hän yhtäkkiä ilmestyi pääkaupunkiin ja pyysi asuntoa luonani muutamiksi päiviksi. Meillä oli paljo puhumista, mutta jo vanhoja asioita siinä puhellessamme kertoi hän muun lisäksi suurista, komeista hautajaisista, jotka olivat tapahtuneet hänen kotopaikallaan. Koetan kertoa hänen omilla sanoillaan, niin paljon kuin mahdollista.

Eräänä päivänä tuli suuri täydellisesti varustettu laiva hiljalleen satamaan, tuossa ei mitään kummallista, sillä päivittäinhän siellä menee ja tulee suuria sekä pieniä laivoja, mutta tässä oli saksalainen lippu puolivälissä tankoa ja huipussa oli pitkä viiri, joka ylettyi aina märssyyn asti, se kierteli kuin käärme, kun tuuli tarttui siihen ja liehutti sitä, ett'ei päässyt touvistoon takertumaan.

Joukko merimiesten vaimoja keräytyi rannalle ja päätänsä pudistaen ihmettelivät he, kuka nyt mahtoi ruumiina maata laivalla, sillä että kuolema oli vieraana käynyt, sen kaikki ymmärsivät, mutta tuon pitkän viirin merkitystä ei kukaan voinut selittää. Viimein tuli vanha pursimies, joka nuorena oli ollut Hortenissa, hän tiesi sanoa, että kuollut oli ollut saksalainen merimies.

Blom, joka monien virkojensa ohessa myös oli Saksan konsuli, sai heti sanan; hänen pitkä valkea veneensä, neljän miehen soutamana, toi hänet vieraan laivan syrjälle, ja hänet vastaanotettiin kohteliaasti ja hyvin. Hänen maalle tultuaan levisi kuin ukonnuoli sanoma, että laivan päällikkö oli kuollut ja piti haudattaman kaupungin kirkkomaalle. Ruumis oli jo monta päivää ollut laivassa, jotta hautajaisten piti tapahtua niin pian kuin suinkin; ne määrättiin tapahtuvaksi kello kaksitoista seuraavana päivänä.

Konsuli Blom pani heti kaupungin vaimoväen liikkeelle seppeleitä sitomaan, sillä välin, kun miesten piti pystyttää kunniaportteja sinne tänne. Konsuli itse juoksi katua ylös, katua alas niin että hiki virtana valui, jaellen käskyjä oikeaan ja vasempaan. Suuret ja pienet olivat liikkeessä, kaikkialla oli tulinen kiire. Ainoastaan yksi pysyi levollisesti sulkeuneena konttoriinsa, suuttuneena itseensä ja koko maailmaan, tämä oli yksi kaupungin "ensimmäisistä", nimittäin "mynstärikirjuri."

Hän oli purjehtinut monta vuotta Blom'in laivalla laivurina, mutta laivan myömisen tähden oli hän joutunut paikattomaksi. Hänen kotimäellään odotellessaan uutta laivaa kuoli entinen sotaväen katselmuskirjoittaja, ja Blom'in suuren vaikutuksen kautta sai joutilas kapteini paikan, juuri vähää ennen, kun tuo mainittu sotalaiva saapui satamaan. Uusi mynstärikirjuri ei vielä ollut saanut uutta univormuansa, se kun oli toisesta kaupungista tilattava, siinä syy hänen harmiinsa, sillä hänestä oli alentavaista ja sopimatointa mennä hautajaisiin univormutta, luulisivathan nuo vieraat herrat häntä halvaksi porvariksi, eikä hänen arvonsa voinut sellaista solvausta sietää.

Kun koko kaupungin väestö teki työtä kaiken yötä saadakseen kaikki huomiseksi niin juhlalliseksi kuin mahdollista, virui kirjuri vuoteellaan unta silmiinsä saamatta. Maata mennessään oli hän vahvasti päättänyt olla huomispäivän hautajaisista poissa; mutta mitä sanoisi konsuli Blom siitä? Siinäpä kysymys, joka ei antanut hänelle lepoa eikä rauhaa, vaikka kuinka koetteli unhoittaa sekä hautajaiset että univormut. Myöhään yöllä nukahti hän hetkeksi ja näki silloin unissaan pitkät jonot mustiin puettuja ihmisiä, ja ne kaikki sormillaan osoittivat häntä raukkaa, jolla ei univormua ollut. Hän heräsi paikalla ja otti käteensä kirjan, jota oli lukenut uneen uupuakseen. Hän luki juuri eräästä naamiohuvista ja yhdellä hyppäyksellä oli hän ylös sängystään ja sieppasi äkkiä vaatteet yllensä, sillä hän muisti samassa, monta vuotta sitten olleensa samallaisissa kemuissa, joissa oli ilmestynyt kenraalina kolmen tuuman levyinen kultanauha hatussaan, tuon kultanauhan oli hän kätkenyt johonkin paikkaan, mihin, sitä ei hän sillä silmänräpäyksellä muistanut, mutta kaikissa tapauksissahan se kumminkin oli talossa.

Kirjurin vaimo ja hänen kuusi lastansa herätettiin makeasta unestaan kultanauhaa etsimään, ja viimein, pantua kaikki talon tavarat mullin mallin, löytyi kultanauha vinniltä, arkusta kaikenlaisen romun seasta. Se pestiin heti saippualla ja neulottiin kiinni vanhaan plyyssihattuun, jolla oli leveät lierit ja joka oli erinomaisen korkea. Kultanauha pantiin keskelle hattua oikein loistamaan kaikessa prameudessaan, ja katsellessaan itseään kuvastimesta, hattu päässään, oli mynstärikirjuri omasta mielestään erinomainen. Olihan kultanauha vähän liian leveä, mutta kirjuri lohdutti itseään sillä tiedolla, että suuri osa hautajaisvieraita oli ulkomaalaisia, jotka eivät niin tarkoin voineet tuntea eri univormuja Norjan kuningaskunnassa.

Kello kaksitoista seuraavana päivänä tapahtui hautajaiset suurella juhlallisuudella. Ruumisarkkua kantoi korkeimmat upserit, ja suuri saksalainen lippu oli levitetty sen yli. Kaikki kaupungin miehiset asukkaat olivat mukana ruumissaatossa; etupäässä kävi konsuli Blom, häntä seurasi konsuli Franch, iso ja lihava herrasmies, jonka kasvojen juonteet olivat vähän karkeanlaiset niinkuin kunnon tavarakauppiaalla konsanaankin. Mynstärikirjuri oli kolmas rivissä ja oli varsin hyvän näköinen tuon suuren konsuli Franchenin takana, hän olisi kyllä ilman muitta mutkitta asettunut konsulin edelle, ellei olisi ollut tälle velassa rahoista, joita oli lainannut ostaakseen pienen valkoisen talon, jossa asui, ja joka talo oli aivan meren rannalla, varustettuna laiturilla, millä nähtiin joka aamu kirjurin kävelevän edestakaisin, pitkä, hopeahelainen piippu suussa. Hänellä oli aina suuri kiikari kainalossa, ja tultuaan laiturin päähän, asetti hän kiikarinsa käsipuiden laidalle ja katseli ulos merelle nähdäkseen, oliko siellä mitään erinomaista.

Seuraavana päivänä tuli esimiestä lähin upseeri konsuli Blom'in luo, saadakseen häneltä etevimpien herrojen nimet, jotka olivat olleet saattamassa päällikköä viimeiseen leposijaansa; hän tahtoi itse kiittää heitä suuresta kohteliaisuudestaan. Blom sanoi suoraan, että useimmat olivat halpoja miehiä, jotka häpeisivät vastaanottaa niin korkeaa vierasta luokseen, ja sitä paitsi pitäisi hänen viedä tulkki mukaansa, sillä kukaan heistä ei ymmärrä saksaa. Upseeri katsoi konsulia kummastellen ja kysäsi:

"Olihan siellä kumminkin yksi hyvin hieno herra seurassa, tuo nimittäin, jota seurasi palvelija, jolla oli leveä kultanauha korkeassa hatussaan, he kävivät aivan teidän jälessänne, herra konsuli?"

Konsuli oli nauruun purskahtamaisillaan ajatellessaan, että mynstärikirjuria pidettiin Franchin palvelijana, mutta tuon korkean upserin juhlallisuus hillitsi hänen ilonsa ja hän pyysi tuota vierasta herraa jättämään kaikki kiittämässä käynnit sikseen, se olisi hänelle vaan liikaa vaivaa; Jos hän kumminkin tahtoi tehdä jotakin, voisi hän aivan yksinkertaisesti lausua ilmi kiitoksensa jossain sanomalehdessä.

Parin päivän perästä purjehti se suuri laiva satamasta; vanha rauha ja levollisuus palasi taas kaupunkiimme, mutta mynstärikirjuri hankki niin pian kuin mahdollista itselleen uuden univormun, ja ellei hän ennen ole tiennyt olleensa koko kaupungin naurettavana, leveine kultanauhoineen tuon vanhan "savutornin" ympärillä, niin on hän varmaan vakuutuksen siitä saava tämän kertomuksen luettuansa.

Suutari Torp.

Jos tahtoi saada parin oikein hyviä vedenpitäviä merisaappaita, oli paras suoraa päätä mennä 'Torp-mestann luo. Hän ja minä asuimme monet vuodet saman kadun varrella, ja luulenpa uskaltavani kerskata, että olen hankkinut hänelle monta hyvää työnteettäjää, varsinkin senlaisia, jotka tarvitsevat vahvoja saappaita, jotka merivettä taisivat vastustaa. Torp asui yksinkertaisessa talossaan, joka hänellä oli, olematta kenellekään äyriäkään velkaa. Oven ulkopuolella riippui yksinkertainen kyltti varustettuna seuraavalla kirjoituksella: "Korjauksia tehdään erinomaisen halpaan, ja tilauksen mukaan valmistetaan uusia jalkineita." Verstaassa työskenteli kolme sälliä ja kaksi oppipoikaa, hänellä itsellään oli kyllin työtä leikatessaan heille valmiiksi. Minusta nähden oli hän parhain ja onnellisin suutari maailmassa, eikä minun ymmärrykseni mukaan voinut kellään olla paremmat päivät hänen asemassaan.

Suutarin asuntona oli kaksi huonetta ja kyökki, sekä niiden yllä kaksi ullakkokammaria, kyökin akkunat oli pihalle päin ja sen läpi täytyi käydä, tullakseen suureen valoisaan huoneesen, jossa Torpin verstas ja jokapäiväinen asumus oli, kyökin toisella puolella olevassa tuvassa asui perhe, sekin huone oli hyvässä järjestyksessä ja hyvillä huonekaluilla varustettu. Hänen vaimonsa oli hyvin toimelias emäntä ja taisin aina olla varma tapaavani hänet kyökissä talouden puuhissa.

Eivät Torp-mestarinkaan saappaat olleet kulumattomat, kolmen vuoden kuluttua ratkesi toinen saappaani neuloksesta, ja päätin heti mennä vanhan, hyvän suutarin luo. En ollut nähnyt häntä moniin aikoihin, mutta siinä luulossa, että hän vieläkin työskenteli lestineen, pistin pimeänä syksyiltana suuren kovan merisaappaani kainalooni, ja lähdin astumaan hänen asuntoonsa, tahdoin samalla pistäytyä hänen luonaan, kiittämässä häntä hyvästä ja kunnollisesta työstään, sillä merisaappaat olivat kolmen vuoden kuluessa olleet mukanani monella Ameriikan matkalla, sekä talvella että kesällä, enkä parempaa paria ollut milloinkaan jalkaani vetänyt.

Astuessani suutarin kyökkiin tuli heti nokinen piikatyttö vastaani, joka näytti olevan aivan tottumaton kyökin kunnossapitämiseen. Sen sijaan kuin toivoin kuulevani suutarivasarain iloista naputusta, sainkin kuulla pianon säveliä huoneesta, -- tuo mahtoi olla jotain aivan uutta. Olin kumminkin mennyt liian pitkälle, voidakseni enää peräytyä ja käännyinkin sentähden tytön puoleen, kysyen oliko suutari kotona. Hän katsoi minuun kummastellen sanoen:

"Varmaankin tarkoitatte herra Torp'ia?"

Vastasin myöntäen hänen kysymykseensä ja tyttö lisäsi:

"Hän istuu juuri pianon ääressä soittamassa, voitte aivan hyvin mennä sisään, jos tahdotte häntä puhutella."