Part 6

Kirje oli narrimaisilla koristetuilla sanoilla kirjoitettu, niin että kuka hyvänsä vähän säikähtyisi saadessaan senlaisen epistolan. Olen monta kertaa perästäpäin kummastellut, kuinka joku kunnioitettavista virkaveljistäni on keksinyt jotain senlaista; tiedän kyllä useimpien merimiestoverieni olevan huonoja kirjoitustaidossa, mutta onhan heillä useimmiten kaavakirja, josta katsovat, varsinkin silloin kun ovat niin pitkälle päässeet että alottavat rakkauskirjettä. Luulen varmaan, että tuo perämies oli käynyt jossain kansanopistossa ja saanut siellä kohotusta ja ylennystä. Kirjeessä seisoi muun hyvän joukossa seuraavat kauniit sanat:

"Sinä lepäät minun sydämmelläni niinkuin peräkeulan ankkuri sian selässä, yöllä en saa unta silmiini ajatellessani ruusunpunaisia huuliasi ja lumivalkeita poskusiasi. -- Kun minä sinua ajattelen, rupean aivan vapisemaan pelosta, jota en itsekkään selittää taida, ja tämä pelko, tämä vapistus, tai miksi sitä sanoisin, seuraa minua aamusta iltaan, koska sinä alati ajatuksissani asut. Jos saisin sinut omakseni, tulisi maailma niin kirkkaaksi, niin valoisaksi, niin lämpimäksi, kaikki olisi niin herttaisen hyvää."

Neljä tiheästi kirjoitettua sivua oli samanlaista sisällystä, kentiesi oli paikoittain vielä imelämpää ja hienompaa lausetapaakin käytetty. Perämies oli lukenut sen monta kertaa, niin että Per osasi sen ulkomuistiltaan, hän istui ristissä käsin ja kertoi minulle kirjeen sisällyksen kirkkaana kuutamayönä Atlantin merellä keinuessamme, noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun oli kirjeen lähettänyt. Laiva oli mennyt kotia syksyllä, mutta Per oli mieluimmin ulkona, sillä hän ei olisi voinut viihtyä yksinäisessä kodissaan, ja siten tuli hän meidän laivaamme matruusiksi. Perämies oli hirmuisesti suuttunut, kun vastaus saapui kirjeesen, ja suoraan sanonut ett'ei tuo tyttö ansainnut niin kelvollista ja varakasta miestä, kuin Per oli. Mutta Per ei voinut rakkautensa liekkiä sammuttaa, ja hän vakuutti minulle, ettei voinut eikä tahtonut tulla kotiin ellei saanut juuri tuota tyttöä elämänsä toveriksi.

Olin jokseenkin nuori, enkä ollut paljoa kokenut rakkauden asioissa, mutta sen ymmärsin, että perämiehen korupuheinen kirje oli pahanpäiväiseksi säikähdyttänyt tytön, sillä hän oli ajattelevainen ja vakava olento, ja nähdessään kosijansa kotomäellä oli hän saanut käsityksen, että Per oli harvinaisen kelvollinen ja vakava merimies, mutta kun tämä lemmestä laverteleva kirje tuli, sai hän aivan toiset ajatukset tuosta totisesta merimiehestä, ja hän alkoi pitää häntä teeskentelijänä, joka kotona ollessaan oli verhonnut itsensä jumalisuuden varjoon. Lohdutin Per-raukkaa voimieni mukaan, luvaten kirjoittaa kirjeen, joka sisällykseltään olisi aivan toisenlainen.

Per ei ollut oppinut kirjoittamaan, sillä hänen sormensa olivat jäykät kuin puukapulat, mutta "suuri on voimasi lempi"; minä aloin puhua hänelle, että hänen piti oppia itse kirjoittamaan, jos hän toivoi saavansa tuon lemmityn tytön morsiamekseen. Hän pani kauan vastaan, mutta viimein myöntyi hän. Minä olin hänen opettajansa ja joka vapaa vahti istuimme ylhäällä kirjoittamassa. Toiset matruusit tekivät hänestä usein pilkkaa kysyen, aikoiko hän konttoori-herraksi kotiin tultuaan, mutta minä neuvoin häntä tukkimaan korvansa ja antamaan heidän lörpötellä tyhmyyksiään kuuroille korville. Kun toverit vihdoin väsyivät leikintekoonsa ja nukkuivat, teimme me, Per ja minä, työtä kahta kiivaammin, niin että kahden kuukauden jokapäiväisen harjoituksen jälkeen oli Per niin edistynyt, että jotenkin taisi kynää käyttää -- ei tuo juuri kaunokirjoitusta ollut, mutta välttävästi luettavaa. Sitten minä kirjoitin kosimiskirjeen, jossa ensin lausuin monet anteeksi-pyynnöt tuon ensimmäisen kirjeen tähden, sen oli muka kirjoittanut senlainen pöllöpää, joka ei rakkaudesta mitään tiennyt.

Sitten kerroin vähitellen hänen pitkästä, uskollisesta rakkaudestaan, ja viimein osoitin tytölle, kuinka Jumalan siunaus oli ollut hänen kanssaan koko ajan, kun hän oli merellä ollut; hän taisi morsiamelleen tarjota sievän kodin ja vähin oli hänellä rahojakin pankissa. Vihdoin lupasi hän Jumalan avulla olla hänelle kunnollinen ja uskollinen aviomies.

Per piti kirjettä erinomaisena. Hänen mielestään siinä kumminkin oli niinkuin liian vähän rakkautta ja hän kysyi minulta suoraan, eikö voisi sinne tänne sopivalla tavalla pistää "Sydämmestäni rakastettu suloinen ystävä" tai muuta senlaista, mutta selitettyäni kirjeen olevan aivan valmiina, mukaili hän sen sanasta sanaan, pannen vaan "hän"-sanan sijaan sanan "minä".

Tavallisissa tilaisuuksissa toimittavat laivurit kaikki miestensä kirjeet, mutta tämän tahtoi Per itse viedä maalle, ja minun täytyi seurata häntä. Oltiin silloin Quebekissä. Per ei uskaltanut panna sitä postilaatikkoon, meidän täytyi mennä postihuoneesen ja jättäessään kirjeen kysyi Per virkamieheltä, meniköhän kirje varmaan perille. Mies hymyili eikä sanonut voivansa siihen vastata, sillä oli hyvä matka Amerikasta Norjaan ja meri oli usein myrskyinen. Ajatuksiinsa vaipuneena jätti Per postikonttorin.

Laiva lastasi Lontoota varten, eikä kukaan enemmän toivonut lähtöä kuin Per, sillä hän oli pyytänyt vastausta ensimmäiseen lastauspaikkaan. Kahden kuukauden kuluttua tulimme hyvissä voimin Englannin pääkaupunkiin ja samana iltana saimme koko kasan kirjeitä sukulaisilta ja ystäviltä, mutta Per ei saanut ainoatakaan. Perämies tuli ruumaan kirjeitä jakamaan, Per seisoi ja katseli häntä haluavilla silmillä, mutta nähtyään, ett'ei hänelle mitään ollut, meni hän ylös kannelle. Hetken perästä, kun menin ulos, näin hänen seisovan ankkurikelan luona kyyneleet silmissä. Menin hänen luokseen, otin häntä käsivarresta ja koetin selittää hänelle, että nyt saapuneet kirjeet olivat tulleet välikauppiaan kautta, mehän olimme pyytäneet tytön lähettämään kirjeen konsuli-virastoon, siellä laivuri vielä ei ollut käynyt. Per kuunteli minua tarkasti, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi:

"Ehkäpä huomenna saan kirjeen!"

Per ei saanut koko yönä unta, hän käveli kannella edestakaisin, katsellen tähtiä taivaalla, sitten meni hän ruumaan ja istui kirjoittamaan. Herätessäni aamulla näin hänen istuvan kumotulla pytyllä ja makaavan pää kirstunsa päällä, hän oli kirjoittaa raapaissut koko joukon ja sitten nukahtanut aamupuoleen yötä. Laivurin tultua kannelle meni Per suoraa päätä hänen luokseen ja pyysi häntä käymään konsuli-virastossa, hän muka niin kovin odotti kotoa kirjettä. Laivuri lupasikin täyttää hänen pyyntönsä.

Perämies pani Perin neulomaan vanhaa purjetta, mutta olisi yhtähyvin voinut antaa hänelle täyden vapauden sinä päivänä, koska Per todenteolla ei tehnyt muuta kuin lakkaamatta juoksi laskuportaille katsomaan, eikö laivuria jo näkynyt, sillä hän muka viipyi kauhean kauan. Per oli hyvin tyytymätön laivurin pitkään poissaoloon sinä päivänä, vaikka hänestä muutoin oli aivan paikallaan, että laivuri aamuisilla jätti laivan, palatakseen myöhään illalla; olihan tuota silloin yksi päällysmies poissa. Vihdoin tuli laivuri takaisin ja Per oli ensiksi hänen kimpussaan, eikä sanoin voi selittää kuinka hän ihastui, kun laivuri ojensi hänelle paksun kirjeen. Hän tuli heti luokseni ja luimme sen yhdessä; se oli vastaus hänen kosimiseensa, ei tosin niin hehkuvilla sanoilla, kun Per oli ajatellut, mutt'ei kielteinenkään, päinvastoin, tyttö oli jo kauan pitänyt hänestä, mutta saatuaan tuon ensimmäisen kirjeen tuli hän hyvin murheelliseksi, sillä hän huomasi aivan erehtyneensä kosijansa luonteen ja olennon suhteen. Saadessaan hänen toisen kirjeensä, kirjoitettuna merimiehen jäykillä sormilla ja lapsellisella rehellisyydellä, tuli hän niin erittäin iloiseksi, ja nyt hänellä vaan oli tunnonvaivoja sentähden että oli ajatellut niin pahasti Peristä, saadessaan hänen ensimmäisen kirjeensä, sillä olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ett'ei Per sydämmestään olisi senlaista kirjettä taitanut kirjoittaa. Per hyppeli ja tanssi ilosta, lankesi kaulaani ja kyseli, miten ja milloin hän voisi minua palkita? Hänellä oli paljon rahaa laivalla ja minun täytyi kuin täytyikin seurata häntä maalle vielä samana iltana. Heti kaupunkiin tultuamme astuimme puodin sivu, jossa myötiin paljon kaunista tavaraa. Per tahtoi poiketa sinne. Pidätin häntä kysyen, mitä hän tahtoi ostaa? Hän luetteli koko joukon, muun muassa: mustaa silkkivaatetta hameeksi, liinoja, silkkinen sateenvarjo ja päivänvarjo, kultakello, vitjat, neuloja, sanalla sanoen kaikenlaisia naisten korukaluja. Minä katselin häneen vakavasti ja sanoin:

"Joko olet unhoittanut kirjeen sisällyksen? Jos ostat nyt kaikki nuo kalliit esineet ja lähetät ne armaallesi, saa hän sinusta saman ajatuksen, kun luettuaan ensimmäisen kirjeesi; hän on pitävä sinua varsin kevytmielisenä miehenä, joka tuhlaat rahojasi senlaisiin kapineihin, joita hän ei ole tilaisuudessa käyttää!"

Per tarttui käteeni huudahtaen:

"Jumala siunatkoon sinua, ettäs niin pidät minusta huolta! Jos nyt olisin ollut omin nojin, öisin ostanut koko joukon kapineita, jotka olisin hänelle lähettänyt ja kenties kuukauden perästä saanut takaisin ja rukkaset vielä kaupan päällisiä. Nyt en osta muuta kuin mitä sinä katsot soveliaaksi!"

Menin hänen kanssaan rahavaihtajan luo, jossa hän englantilaisesta punnasta sai kahdeksantoista kruunua. Sitten kuljimme laivalle ja samana yönä kirjoitimme taas yhdessä kirjeen ja panimme siihen kahdeksantoista kruunua pyynnöllä että hän niillä ostaisi kauniin kultasormuksen, johon antaisi piirtää "Per'isi", sekä päivämäärän. Per oli jo epäilyksissä eikö hänen olisi paras suoraa päätä lähteä kotiin, mutta minun kehoituksestani jäi hän kumminkin laivaan ja teimme vielä yhdessä matkan Amerikaan.

Marraskuun keskipaikoilla tulimme Jomfrulandin edustalle, joka majakka on noin kaksi penikulmaa Langesundista, ilma oli kaunis, tuuli suotuisa. Viimeisellä lastauspaikalla olin miesten kesken koonnut kolmekymmentä kruunua, näillä rahoilla olin ostanut kukkia ja suuren säkin kaikenlaisia viheriöitä lehtiä. Per ja minä pidimme vapaavahtia, mutta minulla ei ollut aikaa maata, sillä morsiusseppeleen piti heilumaan mastojemme välissä Langesundiin tullessamme, että ihmisetkin näkisivät meillä olevan onnellisen sulhasen laivassa. Miehet, enimmäkseen nuorta väkeä, sitoivat innolla seppelettä, siliä olin vakuuttanut heidän saavan hauskan illan, kun Per lunastaisi sen alas. Vasta silloin, kun laiva jo oli Langesundin suussa, tuli Per ulos kannelle; nähdessään tuon kauniin seppeleen keula- ja isomaston välillä tuli hän erinomaisen iloiseksi ja onnelliseksi ja kiitti jok'ikistä erikseen työstään. Pian laskimme ankkurin lähellä kaupunkia ja laivuri meni maalle tarkempia tietoja saamaan.

Seuraavana päivänä pukseerattiin laiva Porsgrundiin, jossa Per asui, hänen pieni valkeaksi maalattu huoneensa oli aivan rannalla, ja hän vakuutti minulle ilon loistavan ulos joka akkunanruudusta. Saman päivän iltapuolella pantiin laiva talviteloille, miehet saivat eronsa, mutta Per oli vapaa koko päivän, ja kun laiva oli kiini ankkuroitu, tuli hän soutaen proomilla, johon oli ladottu juomatavaroita ja kaikenlaista hyvää ruokaa. Pidot vietettiin kajuutassa ja laivuri esitti Per Grinerudin maljan, johon vastattiin yhdeksänkertaisilla "eläköön"-huudoilla.

Vasta kello neljä seuraavana aamuna otettiin seppele alas, kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli reimalla tavalla lunastettu; eikä kukaan katunut, että oli siihen roponsa pannut.

Seuraavana lauantaina "nouti Per lusikkansa" ja sunnuntaina hänet ensikerran kuuloitettiin. Kolme viikkoa sen jälkeen sain kutsumuksen hänen häihinsä. Minun täytyi alati pysyä sulhasen rinnalla, eikä ainoastaan näyttää hänelle, miten hänen tuli käyttäytyä, vaan myöskin neuvoa milloin ja mitä hänen tuli puhua. Per käytti itsensä moitteettomasti ja kaikki, jotka häissä olivat, sanoivat etteivät onnellisempaa sulhasta olleet nähneet. Vihkimisen jälkeen tunnusti hän minulle kahden kesken nyt vasta olevansa täydellisesti onnellinen, sillä hän oli koko ajan peljännyt lemmittynsä vielä peruuttavan sanansa. Sittemmin olen usein käynyt Per Grinerudin ja hänen hurskaan vaimonsa luona, ja luulen varmuudella voivani sanoa, ettei onnellisempaa kotia voi löytyä, ja vihdoin olen niin rohkea, että pidän itseäni vähän niinkuin heidän onnensa luojana. Per vielä tänäänkin vakuuttaa: ellei hän olisi minua tavannut, ei hän milloinkaan olisi tuota kelpotyttöä vaimokseen saanut, sillä ei kukaan voinut, niinkuin minä, mukaantua heidän molempien ajatusjuoksuunsa.

Pieni kirjanen.

Kun minä ensikerran noin kuudentoista-vuotisena, olin valmis lähtemään ulos merelle, otti isäni minut ylös konttooriinsa ja rukoiltuaan Jumalan siunausta päätökselleni, antoi hän minulle pienen kirjan nimeltä: "Jalkaini kynttilä ja valkeus teilläni", josta hän velvoitti minun lukemaan raamatunlauseen joka päivä. Hänellä itsellään oli samanlainen alati liivintaskussa ja hän kehoitti minuakin pitämään omaani siinä, niin lukisimme joka päivä kappaleen yhdessä, ja silloin yhtyisivät ajatuksemmekin, sanoi hän. Kirjaan isä oli kirjoittanut: "Lue joka päivä tästä ja kätke luettu sydämmeesi."

Pistin kirjasen liivintaskuun, läksin pois ja viivyin sillä matkalla melkein kaksi vuotta; kun jälleen palasin kotia, oli kirjani kulunut ja mennyt hyvin pahaksi, mutta se osoitti isälle, että olin sitä ahkeraan käyttänyt. Pieni kirja lähetettiin kirjansitojalle saadakseen hyvät ja vahvat kannet, jonka jälkeen se jälleen sai paikkansa taskussani. Vähän aikaa kotona oltuani läksin jälleen ulos merelle, tein kaksi matkaa Amerikaan ja syksyllä läksimme Länsi-Intiaan ja keväällä 1869 olimme jälleen Englannin rannikolla.

Laiva oli erinomaisen tiivis, hyvä ja vahva kaikin puolin, eikä myrsky voinut sille niin mitään. Purjehtiessamme Atlantin meren yli oli ilma ollut jotensakin kaunis, ja nyt kun kesä lähestyi, taisimme kaikkien vanhojen hyvien merkkien mukaan odottaa oikein ihanaa ilmaa. Mutta "Jumalass' on juoksun määrä", sanotaan, ja sen olemme niin usein saaneet kokea, niinpä tälläkin kertaa.

Eräänä yönä nousi aika myrsky navakasti puhaltamaan ja meidän hyväpurjeinen laivamme halkaisi aallot, niin että valkea vaahto kuohui ympärillämme. Oivallisesti käy, nytpä pian pääsemme Englantiin ja saamme kuulla uutisia kodista, sanoimme vähän yksi ja toinen. Seuraavana aamuna tuuli ja pauhasi oikein myrskyn tavoin, ja meri tuli niin raivokkaaksi, että laivan täytyi, Jumalan nimeen, mennä aivan tuulen alle.

Kello puoli kymmenen aikana aamupäivällä makasin sängyssäni ja olin juuri nukkumaisillani, kun laiva äkkiä kääntyi toiselle puolelle. Maatessani tuumimassa mitä tämä merkitsisi, näinkin ruuman pienen akkunan kautta, kuinka hirveä syöksylaine tuli niinkuin suuri vuori vierien laivan yli, -- makasin aivan hiljaa, en edes muista huokasinko jonkun rukouksen laupiaalle Isällemme, -- luulen sitä tuskin; syöksylaine tuli laivan yli, vesi tunkeusi ruumaan, kaksi pelastusvenettä viskattiin laivalta mereen, molemmat rautapumput katkesivat aivan poikki, noin pari jalkaa kannen alapuolelta, ja vesi virtasi virtaamistaan huoneesen, niin että laiva alkoi vajota syvemmälle ja syvemmälle jalkojemme alla. Monta täyttä vesitynnyriä irroitettiin ja ne vierivät edestakaisin senlaisella kyydillä, että musersivat kaikki, mitä eteen sattui. Reelinkivaatteet, isomastosta aina ankkureihin asti, hajoitettiin kahtialle, niin että kaunis laivamme sanalla sanoen, oli kuin mikä laivanhylky konsanaankin.

Joka mies tuli reippaasti kannelle, se tahtoo sanoa, niin reippaasti kuin mahdollista oli, sillä kirstumme ja koko joukko ruumaan kuuluvia pöytiä ja lankkuja oli musertaa meidät. Tultuani kerrankin ylös kadotin hetkessä kaiken rohkeuteni, ja ajattelin hiljaa itsekseni, ettei täällä ollut mitään tehtävää. Laivuri oli mennyt ruorimiehen luo, eikä perämies voinut päästä ulos kajuutasta, sillä vesiastiat vierivät edestakaisin oven alla. Laivatoverini olivat myös rohkeutensa menettäneet, paitsi kirvesmies, joka koetti asettua mahalleen pumpun suun kohdalle, siten estääkseen veden tulvaamista huoneesen.

Äkkiä muistin ett'en ollut lukenut pientä kirjaani, pistin käteni liivin taskuun, mutta siellä se ei ollut. Heti muistin kumminkin, että aamulla olin muuttanut vaatteita, joten kirja mahtoi olla toisessa liivissä, joka riippui ruuman seinällä. Syöksin sinne, sain liivin käsiini, aukasin kirjani. Sen päivänen teksti (yhdestoista päivä toukokuuta) oli seuraava: "Sentähden emme pelkää vaikka maa muuttaisi muotonsa, vaikka vuoret siirtyisivät ja pakenisivat meren keskelle."

Kaksi kertaa luin nuo merkilliset sanat; pistin kirjani taskuun, kiirehdin ylös kannelle ja huusin tovereilleni:

"Hei pojat, ei hätääkään, tulkaa, koettakaamme parastamme!"

Sen sanottuani tempasin käsiini kirveen, löin vesiastioista pohjan sisään ja toverini, joita iloinen huutoni oli innostuttanut, tointuivat pian ensimmäisestä hämmästyksestään, kaikki saivat uutta rohkeutta, eivätkä enää peljänneet uhkaavaa vaaraa.

Jumala oli meille armollinen, kolmen päivän perästä tulimme Plymouthiin, olimme aikalailla väsyneet kolmipäiväisestä pumppaamisestamme, mutta väsymys katoaa, kun näkee edessään monien vaarojen jälkeen tyynen sataman.

Tahtoisin samalla innokkaasti kehoittaa jokaista merimiestä hankkimaan itselleen tuonlaisen pienen kirjan, jonka panisi liivintaskuunsa, se on niin pieni, eikä vie paljon tilaa. Maalla ollessamme ei meitä tosin senlaiset vaarat uhkaa kuin merellä, mutta minä voin kumminkin vakuuttaa, että pieni kirjani on ollut minulle monta kertaa hyödyksi, sittenkin kun laiva on satamaan saapunut ja ollut lujasti kiinnitetty vahvoilla köysillä -- niin, silloin on vaarat vielä suuremmat, sillä, kun on saanut rahansa ja tullut kevytmielisten toverien seurassa maalle, silloin täytyy olla varoillaan, ellei tahdo syöksyä sielun ja ruumiin puolesta turmioon. Silloin aina kuiskataan:

"Täällä ei sinua näe isä, eikä äiti, täällä voit elää niinkuin tahdot", mutta jos minulla on tuonlainen kirjanen taskussani, ja näytän sitä kiusaajalle, tietää hän heti minun muistavani että Yksi on, jonka silmä näkee minut, missä sitte kulkenenkin.

Kuinka moni nuorukainen onkaan jättänyt lapsuuden kotiansa ajatuksella: "Kunhan merelle pääsen, silloin kaikki on niin ihanaa. Saan tehdä aivan kuin tahdon, kun ulkomaille pääsen, siellä ei vanhempani saa minua nähdä eivätkä voi kuulla mitään pahaa minusta, sepä tulee hupaista!"

Samaa olen minäkin ajatellut monta, monta kertaa, ja valitettavasti usein unhoittanut mitä pieni kirjani sanoo, mutta se on kumminkin aina saanut minun miettimään tilaani ja ollessani huonossa seurassa on kirja ollut taskussani ja oikein polttamalla polttanut rintaani, ja yksin jäätyäni en ole saanut rauhaa, ennenkuin olen polvilleni langeten rukoillut Jumalalta anteeksi.

Kaikki merimiehet armaassa isänmaassani! ostakaa tämä pieni kirjanen, mutta älkää panko sitä kirstuun tahi hyllylle, siellä niin helposti unhoittaa sen, varsinkin jos aamulla nukut myöhään ja sinulla on kiire työhösi: mutta pane se liivisi taskuun ja ota se mukaasi mihin ikinä menet, niin olet pian huomaava kuinka vakava ääni sinulle kuiskaa: Muista "Jalkaisi kynttilää ja valkeutta tielläsi", ja katso mitä sillä tänään on sinulle sanottavaa.

Vekseli.

Seitsemännellä vuosikymmenellä kukoisti merenkulku ja silloin piti kaikkien, joilla vaan oli satakin kruunua kädessä, olla laivan isäntiä; talonpojatkin, jotka muutoin tavallisesti aina kernaimmin vievät rahansa pankkiin, hankkivat nyt itselleen laivan osakkeen toisensa perästä. Oli tosin sitä ennenkin jo muutamilla talonpojilla osakkeita laivoissa, mutta heidän asioitaan hoiti joku laivan omistaja kaupungissa, mutt'ei yksikään talonpoika meillä kotona ollut uskaltanut ruveta oikein jonkun laivan toimivaksi isännäksi, ennenkuin maanomistaja Samuelsen eräänä päivänä antoi suurilla kirjaimilla painattaa paikkakunnan viralliseen lehteen seuraavan ilmoituksen.

"En ole ainoastaan maanviljelijä, vaan myös laivan isäntä, ja minua tavataan talossani joka päivä, paitsi silloin kun olen kaupungissa asioillani."

Moni nauroi ilmoitukselle ja piti sitä vähän pilan-alaisena, mutta Samuelsenista ja hänen tuttavistaan se oli aivan paikoillaan, siis ei siitä asiasta ollut sen pitempiä puheita.

Samuelsen ja seitsemän muuta talonpoikaa ostivat Porsgrundista kauniin laivan, jonka nimittivät "Ystäviksi". He epäilivät kauan, kuka tulisi toimivaksi isännäksi. Useammat arvelivat että olisi paras valita kaupungista joku asiaa tunteva mies, mutta Samuelsen, jolla jo puoli vuotta oli ollut osaa eräässä kuunarissa, ilmoitti että toimiva isäntä kaupungissa maksaa paljon rahaa, ja hän oli vakuutettu siitä että joku heistä voisi ilman vaaratta senlaista asiaa hoitaa, muut seitsemän luopuivat heti vaalista ja kun kahdeksas ei pyytänyt siitä päästä, valittiin hän yksimielisesti, se oli Samuelsen, joka asui noin penikulman lähimmästä posti- ja sähkölennätinkonttorista.

Samuelsen sai paljon työtä. Ensiksi oli laivuri hankittava, eikä sitä siihen aikaan ollut niinkään helppo saada, -- nyt saisi vaikka sata yhden sijaan, mutta siihen aikaan täytyi sekä rukoilla että maksaa, jos tahtoi nopeaa ja reimaa laivankuljettajaa, mutta Samuelsenilla oli hyvä onni tässä asiassa. Matkustaessaan Porsgrundiin tapasi hän eräässä ravintolassa miehen, joka esitti itsensä: "Laivuri laivattomana" tällä kertaa. Hän kertoi Samuelsenille tahtovansa ostaa laivaa, mutta täällä ei ollut ainoatakaan, joka häntä miellytti. Hänellä oli monta kaunista todistusta, jotka Samuelsen luki suurella tarkkuudella, ja parin päivän tuttavuuden jälkeen, otettiin hänet "Ystävien" kapteiniksi. Samuelsen ilmoitti minulle perästäpäin, että laivuri oli ikäänkuin pilvistä pudonnut hänen tiellensä.

Laivurin piti mennä heti laivalle katsomaan että kaikki tapahtui kontrahdin mukaisesti. Matruusia sai hän pestata, mutta perämiehen tahtoi Samuelsen lähettää kotipaikaltaan, tähän laivuri tyytyikin, kunhan vaan sai nopean miehen. Tästä syystä minäkin tulin laivan-isäntä Samuelsenin tuttavuuteen.

Kun eräänä päivänä sydäntalvella istuin kotona levossa ja rauhassa, näin Samuelsenin ajaa karahuttavan pihaan uljaalla, korskuvalla hevosella. Luulin hänen tahtovan isää puhutella, mutta suureksi hämmästyksekseni kysyi hän, oliko perämies Flood kotona, minä itse näet. Puristettuaan jokseenkin lämpimästi kättäni pyysi hän puhutella minua kahden kesken. Minä seurasin häntä omaan huoneeseni, ja siellä kertoi hän minulle ostaneensa laivan, jonka toimiva isäntä hän itse oli, sekä palkanneensa miehiä ja laivurin, mutta ei vielä perämiestä, jonka kernaimmin tahtoi ottaa kotipuoleltaan; nyt tahtoi hän kaikessa salaisuudessa kysyä, enkö minä tahtoisi lähteä ulos perämiehenä. Laivuri oli vento vieras, ja Samuelsen olisi tahtonut laivalle miestä senlaista, joka joskus taitaisi kirjoittaa kotiin ja kertoa, kuinka laivuri käytti itsensä ulkomailla, ja millainen hän oli merimiehenä. Ei ollut palkasta kysymystäkään, olisin saanut mitä ikinä olisin pyytänyt, kunhan vaan olisin mukaan lähtenyt perämiehenä ja aina väliin kirjoittanut kotiin kaikki tapahtumat. Kun olisin perämiehenä purjehtinut tarpeeksi kauan saadakseni laivurikirjeen, pääsisin laivan kapteiniksi.